PAAVO KONTIO
Lakitieteen tohtori
Kirj.
Eino Leino
1915.
1.
Hän oli kerran ollut kuuluisa asianajaja.
Hänellä oli ollut oma hieno huoneistonsa pääkaupungin parhaassa
liikekeskustassa. Sen eteisessä ja vastaanotto-huoneissa olivat
ylhäiset ja alhaiset tunkeilleet. Hän oli ajanut asioita kaikkialla
pitkin maata ja levittänyt ympärilleen kalpeaa kauhua ja tulvehtivaa,
tuhat-äänistä ihailunsorinaa.
Epäilemättä hän ei ollut ollut mikään tavallinen juttuherra.
Hän oli lakitieteen tohtori ja entinen protokollasihteeri. Hän oli
ensin aikonut hallinnolliselle alalle, missä suuri ja loistava
tulevaisuus näytti häntä odottavan. Mitään paikkaa, mitään asemaa,
jonka suomalainen mies vain saattoi maan valtiosäännön mukaan
saavuttaa, ei oltu pidetty liian korkeana hänelle. Hän näytti olevan
kuin luotu aina valta-istuimen läheisyyteen saakka Suomen uskollisen
kansan toiveita kantamaan... Mutta valtiollisten olojen vaihtuessa
näytti hänkin muuttaneen kunnianhimoisia suunnitelmiaan, joiden
täyttyminen olikin enää vain yhteiskunnan ja julkisen
kansalaistoiminnan piirissä mahdollista.
Näytti äkkiä kuin hän olisi ruvennut himoitsemaan vain rahaa.
Kerrottiin tarumaisia summia hänen asianajopalkkioistaan. Mutta ne,
jotka lähemmin tunsivat hänet, tiesivät hyvin, että raha oli hänelle
vain keino, ei päämäärä. Eivätkä he sentähden kovin hämmästyneetkään,
kun kuultiin eräänä päivänä hänen myöneen asianajo-toimistonsa ja heti
sen jälkeen lupautuneen erään jyrkässä valtiollisessa oppositsionissa
olevan ryhmän valtiopäivämies-ehdokkaaksi.
Hänestä tuli valtiopäiväin jäsen ja puoluejohtaja. Vasta täällä
pääsikin hänen sytyttävä, korkealentoinen kaunopuheliaisuutensa täysiin
oikeuksiinsa. Jälleen julkaisivat sanomalehdet kilvan
pikakirjoitusotteina hänen puheitaan, samoin kuin ne ennen olivat
julkaisseet hänen oikeusjuttujaan ja ristikuulustelujaan... Hän oli jo
suurmies, hän oli jo kansansa valtiollisia merkkihenkilöitä. Hänestä
oli tulemaisillaan sen tahdon itse-oikeutettu tulkki, sen olennoitu
vapausvaatimus ja yleinen mielipide.
Niin jätti hän äkkiä senkin. Niin kuultiin hänen äkkiä kieltäytyneen
sekä valtiopäivämies-ehdokkuudesta että muistakin julkisista
luottamustoimistaan ja vetäytyneen mitä erakkoisimman, suljetuimman
yksityis-elämän hiljaisuuteen.
Ihmiset eivät voineet kylläkseen sitä kummastella. Kansakunta tunsi
pettyneensä hänen suhteensa ja monet hänen entisistä äänekkäimmistä
ihailijoistaan, jotka kaikki sentään olivat salassa häntä kadehtineet,
puhuivat hänestä suoranaisella suuttumuksella ja ylenkatseella.
Todellakin, tuumivat toisetkin, oliko oikein tehdä niin? Eikö ollutkin
suurinta itsekkäisyyttä tuolla tavoin kätkeä leiviskänsä maahan vain
jonkun henkilökohtaisen mielioikun vuoksi sekä vetäytyä pelkurimaisesti
niistä velvollisuuksista ja sitoumuksista, joiden suoritusta maa ja
kansa hänen valtiollisen entisyytensä pohjalta luonnollisesti oli
oikeutettu häneltä odottamaan?
Monet puhuivat hänestä melkein kuin maan petturista. Eikä hän ollut
paljon parempi oman entisen puolueryhmänsäkään mielestä, joka ei
mitenkään voinut käsittää moista siveellistä murtumista.
--Hän on sairas, sanoivat toiset, jotka kaikesta huolimatta tahtoivat
kuitenkin edes jollekin ymmärtäväiselle kannalle asettua. Hän on sairas
ja väsynyt. Hän levähtää ja astuu jälleen aisoihin.
--Ei häntä mikään erikoinen vaivaa, väittivät toiset. Mutta sellainen
hän on aina ollut. Hulmahtaa liekkiin ja sammuu samassa. Kyllä se tauti
on hänessä synnynnäinen.
Ja yleiseksi päätökseksi jäi, että hän oli pintapuolinen, epävakainen
luonne, joka käytti väärin suuria lahjojaan ja joka sen pahempi oli
asianhaarojen pakosta päässyt aivan liiankin suurta osaa isänmaassa ja
yhteiskunnassa esittämään... Oli toki onni, että oli toisenlaisiakin!
Ainoastaan hänen harvat todelliset ystävänsä säästivät vielä
lopputuomionsa toistaiseksi. Hekin juttelivat hänestä usein keskenään.
--Hän on viisas, sanoivat he, hän on yhtä viisas kuin vanhakin. Hän on
suurkelmi. Saa nähdä, mikä konnankoukku hänellä jälleen on mielessään.
Sitten hymyilivät he salaperäisesti ja jäivät odottavalle kannalle,
joka tässä tapauksessa oli varovaisinta heidän mielestään. Paavo Kontio
oli arvaamattomuuksien mies! Ei voinut tietää, millä hetkellä ja miltä
kohdalta hän jälleen julkisen elämän eturintaan ponnahtaisi.
Mutta vuodet vierivät eikä hän antanut mitään elonmerkkiä itsestään.
Tiedettiin hänen siirtyneen pienelle maatilalleen Helsingin lähistöön,
yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa, joka jo pääkaupungissakin oli
kauan hoitanut hänen talouttaan. Kumma kyllä, hän ei ollut koskaan
mennyt naimisiin, vaikka hän oli ollut suuri naisleijona nuorempana ja
melkein kuin kihloissa erään näyttelijättären kanssa. Eihän hänen
varallisuuteensa, yhteiskunnalliseen asemaansa ja salonkilahjoihinsa
nähden olisi tarvinnut muuta kuin valita. Mutta hän näkyi valinneen
vanhanpojan rauhallisen yksinäisyyden.
Tiedettiin myös, että hän luki paljon, harrasti mehiläishoitoa, teki
ominkätistä puutarhatyötä ja harjoitti pienviljelystäkin. Kaupungissa
ei häntä näkynyt koskaan. Mutta ne harvat vieraat, jotka kävivät hänen
luonaan, toiset uteliaisuudesta, toiset sukulaisuuden tai vanhan
tuttavuuden pohjalta, kertoivat kummia taruja hänestä. Sanottiin, että
hän oli rakentanut itselleen linnan, johon hän oli tuhlannut koko
omaisuutensa, samoin että hän harjoitti siellä salatieteitä, varsinkin
tähtiennustusta, jota varten hän oli myöskin tuottanut ulkomailta
itselleen suuren kaukoputken. Mainittiin myöskin, että linnan ympärillä
oli muuri ja siinä keski-aikainen portti, jota sai kauan kolkuttaa,
ennen kuin kukaan, tavallisesti juuri tuo vanha emännöitsijä, tuli
avaamaan.
Kaikesta päättäen hän tahtoi olla yksin. Muuten oli jo hänen tunnettu,
vihainen kahlekoiransa omiaan pitämään kunnioittavan välimatkan päässä
kaikki syrjäiset tyhjäntoimittajat.
Toiset väittivät, että hänestä oli tullut tolstoisti, vaikkakaan muuri
ja kahlekoira eivät kylläkään mitään aivan rajatonta ihmisrakkautta
todistaneet. Toiset olivat valmiit panemaan päänsä pantiksi, että hän
oli pian hämmästyttävä maailmaa jollakin suuremmoisella
luonnontieteellisellä keksinnöllä, jonka laatua oli vaikea arvata
edeltäpäin, mutta joka hänen nykyiseen maailmankatsomukseensa nähden
aivan varmaan oli omiaan tekemään sodat mahdottomiksi.
Kolmannet sanoivat suorastaan, että hän oli hullu. Mutta koska se ei
ollut mikään ratkaisu, eivät ketkään syvemmin ja perusteellisemmin
asioita ajattelevat ihmiset siihen tyytyneetkään. Muun paremman
selityksen puutteessa katsottiin yleisesti, että hän oli antautunut
uskonnollisiin mietiskelyihin.
--Kenties hän kerran tahtoo astua maailmaan jonkun uuden opin tai
evankeliumin julistajana, ihmettelivät älyniekat.
Mutta vuodet vierivät eikä hänestä edelleenkään kuulunut mitään.
Valtiolliset olot vaihtelivat, hänen osoittamatta mitään merkkiä palata
takaisin poliittiseen tai yhteiskunnalliseen elämään. Monet hänen
entisistä ystävistään ja ikätovereistaan olivat kohonneet vallan
kukkuloille, toiset sieltä jälleen suistuakseen, toiset pitääkseen
kiinni korkeista asemistaan kaikkien vakaumuksiensa ja periaatteittensa
uhallakin. Hän yksin eli varjossa. Ei kuulunut mitään hänen
luonnontieteellisistä keksinnöistään, yhtä vähän kuin hänen uusista
mullistavista ajatuksistaan.
Vähitellen unhottivat ihmiset hänet kokonaan. Hänen vanhat toverinsa
juttelivat enää harvoin hänestä ja silloinkin vain ikäänkuin jostakin
menneestä ja käsittämättömästä luonnon-ihmeestä, joka oli pyrstötähtenä
heidän taivaalleen ilmestynyt, paistanut hetken ja kadonnut omille
tuntemattomille radoilleen. Nuorempi polvi voi tuskin pitää häntä
todellisena.
Hän oli myytti, hän oli tarina. Kaikki tunsivat hänen nimensä, useat
hänen elämänvaiheensa, mutta monet hämmästyivät, kun kuulivat, että hän
eli vielä. Hän oli kuollut julkisuudelta eikä kukaan uskonut hänen enää
tulevan siinä kummittelemaan.
Siksi oli omiaan herättämään kaikissa piireissä niin tavatonta huomiota
se tieto, jonka pääkaupungin aamulehdet äkki-arvaamatta harvennetuilla
kirjasimilla julistivat, että hän jälleen, niin monen pitkän vuoden
jälkeen, oli astuva takaisin yhteiskunnalliseen toimintaan. Eikä minään
aatteellisena tai yhteiskunnallisena eriskummallisuutena, kuten moni
olisi odottanut ja pitänyt luonnollisena, eipä edes valtiomiehenä tai
maansa ja kansansa onnen haaveellisena ohjelmoitsijana, vaan
yksinkertaisena käytännön miehenä, asianajajana. Samalla
vaatimattomalla alalla siis, jolla hän oli niin monta laakeria
leikannut ja jonka hän aikoinaan oli niin korkealle yleisessä
tietoisuudessa aateloinut.
Epäilemättä se oli ensiluokan merkkitapaus! Useat eivät tahtoneet uskoa
sitä ollenkaan, vaan pitivät sitä huonona sanomalehti-pilana tai
nimi-erehdyksenä... Mutta ei, mikään erehdys, mikään pila ei ollut
mahdollinen! Epäuskoisinkin oli tilaisuudessa omin silmin lehtien
etusivuilta lukemaan, että eräässä keskikaupungin loisteliaimmista
liikepalatseista tulisi muutamien päivien perästä avattavaksi uusi
lakiasiain toimisto, joka otti ajaakseen kaikkia ammattiin kuuluvia
asioita. Ja ilmoituksen alla seisoi aivan selvästi ja suurilla
kirjaimilla:
PAAVO KONTIO
Lakitieteen tohtori.
Ei, siinä ei ollut mitään sijaa epäilykselle. Se oli tosiseikka, joka
täytyi ottaa vastaan sellaisenaan ja säästää kaikki sen aiheuttamat
arvailut ja johtopäätökset toistaiseksi.
2.
Huhu oli tietysti jonkun verran liioitellut Paavo Kontion linnan ja sen
tarumaisen asukkaan olosuhteita, mutta ei kuitenkaan niitä aivan
vääristellyt.
Linna se sittenkin oli, kivilinna ja muurilla ympäröity, joskin sen
portti oli keski-aikaisen kolkuttimen asemesta täysin nykyaikaisella
sähkönappulalla varustettu ja joskaan sen isäntä ei aivan yksin siinä
vanhan palvelijattarensa kanssa asunut. Kuuluihan taloon vielä pehtori,
joka samalla oli hänen ratsurenkinsä, sillä kaikista erakkoisista,
vaatimattomista elämäntavoistaan huolimatta oli Paavo Kontio pysynyt
innokkaana ratsastajana. Samoin ei ollut totta, että hän harjoitti
salatieteitä tai tuumi mitään erikoisia luonnontieteellisiä keksintöjä.
Hän oli vain huvitettu kaikesta, m.m. luonnontieteistä ja oli
varustanut erääseen tornikammioonsa sitävarten pienen kemiallisen
laboratorion. Tämän päällä oli hänen tähtitieteellinen huoneensa, sen
alla taas pari yhtä ymmyrkäistä vierashuonetta.
Torni oli kaksikerroksinen rakennuksen päässä, jonka yläkerrassa hän
itse asui. Siellä oli hänen kirjasto- ja makuuhuoneensa ynnä ruokasali
ja sen syrjässä pieni komero, johon päästiin suoraan keittiöstä.
Alikerta oli palvelusväkeä varten.
Vanhanaikainen tuntilasi oli isännän kirjastohuoneen pöydällä. Ja
todellakin oli se nyt jo toistakymmentä vuotta ollut koko talon elämän
ulkonainen vertauskuva. Se oli kulunut yksitoikkoisessa, kuolettavassa
säännöllisyydessä. Sitä enemmän olivat sensijaan talon isännän sisäiset
mielialat ja mielikuvat olleet vaihtelun alaisia. Mutta niistä eivät
tienneet muut kuin hän itse eikä hän edes tuntenut vähintäkään tarvetta
itseään muille ihmisille ilmoitella.
Hän oli luullut jo, ettei hänelle enää voisi tapahtua mitään ja että
hän olisi saapa elää näin, siksi kuin multa kerran oli kamartuva hänen
kummulleen. Eikä hän kuitenkaan ollut vielä täyttänyt viittäkymmentä.
Mutta hän katsoi, että hänen todellinen elämänsä oli jo takanapäin,
eikä hän ollut kerran tänne maalle muutettuaan ja näihin uusiin
olosuhteisiin sijoituttuaan tullut enää vuosia laskeneeksi.
Niin sattui se äkki-arvaamaton tapaus, joka taas tempasi hänet myrskyyn
ja elämäntaisteluun.
Hän oli eräänä iltana tuntenut itsensä merkillisen levottomaksi.
Silloin oli syksy, ulkona oli tuullut ja satanut, hän oli siitä
huolimatta tehnyt tavallisen ratsastusmatkansa, hänen hermojensa siitä
vähääkään rauhoittumatta. Illallisen jälkeen hän oli vetäytynyt
kirjastohuoneeseensa ja antanut tehdä tulen sen takkaan, sillä hän oli
tuntenut, että hän ei kuitenkaan heti saisi unta sinä yönä.
Mitä hän nyt lukisi? Eräs Ostwaldin uusimpia luonnontieteellisiä
teoksia oli auki hänen pöydällään. Kuin kirjanmerkiksi oli sen päälle
heitetty de la Rochefoucauld'n Ydinlauselmat, joilla hän oli
päivällisen jälkeen sieluaan virvoittanut. Sen vierellä viihtyivät
Pyhän Augustinuksen tunnustukset mitä parhaimmassa sovussa sanskritin
kieliopin ja trigonometrian oppikirjan kanssa, eräitä hujanhajan
heitettyjä ulkomaisia sanomalehtiä ja aikakauskirjoja kehyksenään.
Huomasi heti, että talon isännällä oli mitä erilaisimmille tahoille
pyrkivät harrastukset. Mutta yhtä silminnähtävää oli, että häneltä
samalla puuttui sitä sisäisen keskittymisen kykyä, joka yksin voi saada
aikaan suuria maailmassa.
Kuten niin usein ennenkin, jäi hän seisomaan epätietoisena
kirjariviensä eteen, jotka täyttivät kokonaan kaksi seinää ja
akkunapielet kolmannesta. Neljännellä seinällä, lähellä suurta, melkein
neliskulmaista tulisijaa, oli pari nahkalla päällystettyä nojatuolia,
leposohva ja pieni tupakkapöytä sen päänpohjissa. Shakkipöytä takan
toisella puolen sinne tänne siirrettyine nappuloineen todisti talon
isännän kaikessa yksinäisyydessään harjoittavan tätäkin jaloa henkistä
voimistelua.
Ei! Tuo kummallinen levottomuus ei antanut rauhaa hänelle. Hän rupesi
jälleen pitkin askelin permantoa mittelemään.
Samalla koetti hän tehdä selvää itselleen, mistä tämä omituinen
mielentila oli kotoisin ja oliko hän ehkä itse sen jotenkin
aiheuttanut.
Hän ei muistanut koskaan tunteneensa mitään tämäntapaista. Tuskaa
kyllä, mutta ei tällaista epämääräistä ahdistusta, pelkoa kyllä, mutta
ei tällaista outoa, värisyttävää kauhuntunnetta. Eikä hän parhaalla
tahdollaankaan voinut keksiä mitään ulkonaista syytä siihen. Hän oli
aamulla noustessaan ollut reipas ja tyyni niinkuin ainakin, hänen
päivänsä oli kulunut kuin niin monet muutkin päivät. Mutta iltapäivällä
hän oli jo huomannut sen ja nyt tuntui se vain hetki hetkeltä yhä
pahenevan.
Naurettavaa! Hän heittäytyi leposohvalleen ja sytytti sikarin. Mutta
paha ei silti väistynyt hänestä. Hänen täytyi jälleen nousta ylös.
Samassa sattuivat hänen silmänsä hirvensarviin sohvan yläpuolella ynnä
niiden ylle ja ympäri taidokkaasti järjestettyyn asekokoelmaan.
Siinä oli tuliluikkua kaikenlaista, samoin sapeleja, miekkoja, tikareja
ja pistooleja. Kylläpä ne olivatkin saaneet olla kauan siinä
liikuttamatta! Tuo piilukko oli hänen vanhasta isänkodistaan ... kas
vain, olihan siinä myös hänen veljensä kaksipiippuinen lintupyssy
metsästyslaukkuineen, ruutisarvineen ja taskumatteineen! Ne kaikki
olivat joutuneet hänen omakseen vainajan tahdon mukaan... Tuossa oli
hänen oma mauserinsa, tuossa hänen winchesterinsä. Tuon
tsherkessiläisen puukon taas oli hänen setänsä eversti kerran tuonut
hänelle lahjaksi Venäjältä.
Hän rupesi ottamaan alas pyssyjä seinältä ja niillä tähtäilemään. Ennen
hän oli ollut innokas metsämies. Nyt oli monta vuotta kulunut, hänen
ampumatta laukaustakaan. Mutta käsi oli vielä vakava ja silmä terävä...
Oli ollut hirviä eilen metsänlaidassa, kun hän oli ohitse
ratsastanut...
Sitten hän rupesi itsekseen miekkailemaan. Siitäkin oli jo pari
vuosikymmentä kun hän viimeksi oli pitänyt tätä asetta kädessään... Ai,
ai, kylläpä olikin ranne jäykistynyt!... Tuo terssi kävi liian
kömpelösti, tuo kvintti täytyi ottaa uudestaan ... no, nyt juuri tuossa
syrjähyökkäyksessä hän olisi saanut aika piston kainalonsa alle!
Hän heitti pois takkinsakin voidakseen tehdä vapaammin liikkeitään. Hän
eteni ja peräytyi, hyökkäili ja puolustihe. Hän koetti ahdistaa toista
uuninnurkkaan ja tekeytyä itse niin kapeaksi kuin mahdollista. Mutta
koko ajan tuntui hänestä kuin hän olisi ahdistanut jotakin näkymätöntä,
tuntematonta vihollista.
Äkkiä hän jäi säpsähtäen kuuntelemaan... Aivan oikein, kolkuttihan joku
selvästi hänen ovelleen!
--Kuka siellä?
--Minä se vain olen.
--Sisään!
Susanna, hänen vanha emännöitsijänsä se oli, joka oli korjannut ruoan
pöydältä ja tuli kysymään, tarvitsiko tohtori enää mitään... Ei, hän
sai mennä nukkumaan. Tohtori hoitaisi kyllä itse uunin.
--Hyvää yötä sitten.
--Hyvää yötä.
Eukko poistui yhtä hiljaisesti kuin oli tullutkin.
Hän oli niin tottunut tässä talossa kaikkeen, ettei hän ollut
hämmästynyt edes isäntänsä uhkaavasta asenteesta eikä silmäinsä edessä
kimmeltelevästä miekanterästä.
Paavo Kontio heitti hänen mentyään miekan naulaansa hymähtäen ja puki
taas ylleen takin. Istui sitten uunin eteen, lisäsi puita pesään ja jäi
niiden loimuamista synkkämielisenä tuijottelemaan.
Mitä se oli tämä levottomuus? Mitä tämä tuskan ja kauhun tunne hänen
povessaan?
Kuoliko joku rakas omainen tällä hetkellä? Eihän hänellä ollut ketään
niin läheistä. Uhkasiko joku vaara, joku outo, onneton elämänkohtalo
häntä? Joutavia! Eihän häntä voinut uhata mikään, eihän hänelle voinut
mitään onnellista eikä onnetonta tapahtua.
Sitten mahtoi tällä hetkellä tapahtua jotakin hirveätä
maailmankaikkeudessa!
Tuo ajatus pudistutti häntä. Hän oli tosin kyllin paljon
tähtitieteilijä käsittääkseen, että tähdet kulkivat omia ikuisia
ratojaan ja että niissä tapahtui joka hetki myllerryksiä, joista
hänellä ei ollut eikä voinut olla vähäisintäkään aavistusta. Mutta
hän oli myös tarpeeksi mystikko uskaltaakseen epäillä nykyaikaisen,
järkiperäisen tieteenkin erehtymättömyyttä. Varsinkin hän oli
vakuutettu sen täydellisestä kykenemättömyydestä suurten
maailman-arvoitusten ratkaisemiseen, sillä voidakseen tehdä viimeisiä
johtopäätöksiä olisi sen ensin täytynyt tulla viimeisiin
kokemusperäisiin tuloksiin.
Mutta sehän oli taas mahdotonta! Oli sentähden sekä järjellistä että
kaikin puolin sallittua ja luvallista ihmiselle koettaa ohi
nykyaikaisen tieteen tunkeutua edes aavistuksen tietä ..., sitä
ainoata, mikä hänelle oli annettu ..., häntä ympäröivään
äärettömyyteen, joka niinkuin ijäisyyskin oli ainoa todellinen, mikä
oli olemassa, mutta joka oli jääpä ijäti käsittämättömäksi hänen
rajoitetulle, äärelliselle hengelleen.
Ijätikö? Äärellisellekö? Kuka uskalsi sen sanoa? Mistä sitten tämä
äärettömyyden kaipuu, jonka hän tunsi joka hetki sytevän sydämessään?
Ei, ainakaan omaa henkeään hän ei missään tapauksessa tahtonut
äärelliseksi eikä rajoitetuksi tunnustaa!
Hän nukahti näine mietteineen.
Taikka kenties hän uneksi silmät auki ja valveillaan. Hän oli täysin
tietoinen itsestään, tunsi tuskankin, joka aina ahtaammin pusersi hänen
povessaan, mutta hän tunsi samalla, että osa hänen hengestään oli
jättänyt hänet ja vienyt ohuen kerroksen ruumiillista muotoa mukanaan.
Muu oli jäänyt tähän nojatuoliin.
Hän heräsi hätähuutoon! Hän hyppäsi ylös ja katsoi kauhistuneena
ympärilleen. Hiilet uunissa olivat jo hiljaisiksi riittyneet ja
kynttilät kappaleen matkaa palaneet. Hän katsoi kelloaan. Se näkyi jo
keski-yötä osoittavan.
Kuka oli huutanut? Hänkö itse vai joku muu? Hän ei voinut sitä sanoa
varmaan enää, mutta hän oli kuullut sen niin selvästi korvissaan... Hän
kuunteli. Kaikki hänen ympärillään oli hiljaista kuin haudassa...
Nähtävästi hän oli sittenkin uneksinut!
Nyt taas! Nyt kuuli hän aivan selvään sen. Se kuului paljon pitempään
ja lähempää... Ja nyt! Se kuului ulkoa, joku oli liikkeellä tässä
jumalan-ilmassa, kenties vaarassa ja kuolemaisillaan...
Hän syöksähti äkkiä ikkunaan ja avasi sen.
Tuuli tahtoi kiskaista sen hänen käsistään. Hän pisti päänsä ulos ja
koetteli tirkistää yön pimeyteen.
Aluksi ei näkynyt mitään. Mutta sitten oli hänestä kuin olisi joku outo
valkea tuolla kaukana kylän rajassa leimahtanut.
Hän jännitti näköhermonsa äärimmilleen. Tuokion perästä näyttäytyi
jälleen sama välke, mutta nyt ei se hävinnyt enää, vaan kiiti eteenpäin
hurjalla nopeudella, valkaisten silmänräpäykseksi eteensattuvat
taloryhmät ja kappaleen pellonpiennarta tien kahdenpuolen. Se näytti
tulevan kohti, se näytti kasvavan ja karttuvan, se kävi aina
kirkkaammaksi ja häikäisevämmäksi lähetessään...
Hän katsoi silmää rävähtämättä. Hän ei ymmärtänyt mitään, hän ei
ajatellut enää mitään. Hän näki vain tuon tulevan, hän kuuli vain sen
jyminän kuin turmion, kuin kuoleman, kuin uhkaavan kohtalon ja
perikadon.
Turha väistää, turha välttää sitä... Nyt se huusi taas! Tuolla äänellä
mahtoivat tuomion torvet toitottaa...
Se pysähtyi hänen linnansa eteen.
Hänen oli niin vaikea irtautua tilapäisestä, kosmillisesta
kauhuntunteestaan, että kului kotvasen aikaa, ennenkuin hän tuli
täyteen tajuunsa ja ymmärsi sen autoksi, joka varmaankaan ei turhan
tautta tässä ilmassa ja tähän aikaan ollut saapunut hänen portilleen.
Epäilemättä täytyi siinä olla ihmisiä, joiden oli välttämätöntä juuri
nyt tavata häntä.
Joku varjo vilkahti auton lamppujen ohi. Tuskin ne löytäisivät edes
sähkönappulaa. Mutta tietysti ne olivat huomanneet hänet valaistusta
ikkunasta ja odottivat nyt, että hän tulisi ja avaisi heille.
Hän heilutti kynttilää kahteen kertaan edestakaisin, merkiksi että hän
oli nähnyt heidät. Sitten tempaisi hän taskulampun pöydältä, pani lakin
päähänsä ja riensi nopeasti ulos.
Hän iloitsi, itsekään tietämättä miksi, alakerran pimeät akkunat
nähdessään; siis ei kukaan siellä ollut herännyt eikä ehtinyt hänen
edelleen.
Vesi ja loka loiskuivat hänen saappailleen... Hänen olisi ollut
mahdoton selittää tämän-tuokioista mielentilaansa. Hän tunsi vain, että
hätä ja tuska olivat kuin puhalletut pois hänestä ja että hän jälleen
oli täysin itsensä vallitsija.
Koska sen kerran piti tulla, niin tulkoon! Hän tahtoi kohdata pystypäin
kaikkia mahdollisuuksia... Koska kerran kaikki vastustus oli turha, oli
paras alistua välttämättömään!
Eihän ollut muuta pelastettavissa kuin kunnia. Ja sitähän ei kukaan
vasten hänen tahtoaan voinut riistää häneltä.
Näissä mietteissä hän avasi portin.
--Tätä tietä! hän sanoi komentavasti, mitään esittelyjä odottamatta ja
tulijoihin sen lähemmin tutustumatta. Tuonne, pääportaiden eteen!
--Lienevät, keitä lienevätkin, tuumi hän, oli hänen ensimäinen
velvollisuutensa saattaa heidät suojaan ja lämpimään. Sitten oli aika
kuulla heidän asiaansa.
Hän sulki portin, vaiensi kahlekoiran ja palasi takaisin ohi auton,
josta joku pitkä, sadetakkiin ja nahkalakkiin puettu mies juuri näkyi
auttavan erästä naista ulos. Vieläkään hän ei pysähtynyt heitä
puhuttelemaan.
--Tätä tietä! sanoi hän vain lyhyesti, lähtien heidän edellään
yläkertaan kiipeämään. Eikä hän pysähtynyt vielä ruokasalissakaan, vaan
ohjasi heidät suoraan kirjastohuoneensa lieden ääreen.
Vasta sen keskilattialle päästyään hän asetti sähkölampun takaisin
pöydänkulmalle, paljasti päänsä ja kääntyi tulijoiden puoleen lyhyesti
ja hiukan töykeästi kumartaen.
--Nimeni on Kontio, hän sanoi. Ketä minun on kunnia puhutella?
Mutta samalla oli kuin olisi maailma mustennut hänen silmissään... Mies
oli hänelle tuiki tuntematon. Mutta tuo nainen, tuo nainen...?
Eikö se ollut hän, hän, Sinikka, armas ja ainokainen?... Sama vartalo,
samat silmät, sama ryhti! Mikään näköhäiriö ei voinut olla tässä
mahdollinen.
Tulijat olivat pysähtyneet ovensuuhun. Nyt kohotti nainen hatunharsoaan
ja virkahti pehmeällä, sointuvalla äänellä, joka helkähti kuin
hopeakannel kuulijan sydämessä:
--Hyvää iltaa! Eikö Paavo Kontio enää tunne minua?
Se oli Sinikka! Miksi hän ei ollut heti arvannut sitä? Mitä muuta
kohtalokasta saattoi enää sattua hänelle?
Eikä hän voinut itsekään ymmärtää, kuinka hän saattoi vastata niin
tyynellä ja vavahtamattomalla äänellä:
--Kyllä. Anteeksi, etten heti tuntenut teitä. Armollinen rouva on
tervetullut minun kattoni alle.
--Armollinen rouva kiittää teitä vilpittömästi.
Paavo Kontion kasvot olivat kylmät ja liikkumattomat, kun hän
tarjottuun käteen tarttumatta viittasi vierasta peremmälle astumaan.
Yhtä tuonentyyni ja tasainen oli hänen sydämentykytyksensä...
Vierähti hetki pari. He katsoivat toisiaan silmästä silmään,
tuijottivat niinkuin ei olisi ollut ketään muita koko maailmassa kuin
he kaksi ja niinkuin he olisivat tahtoneet toistensa sydämenpohjista
etsiä oman elämän-arvoituksensa ratkaisua... Ja jälleen täytyi Paavo
Kontion ihmetellä omaa suunnatonta mielenmalttiaan.
Jälleen soinnahti sama hopeakannel.
--Saanko luvan esitellä? Pertti, minun mieheni serkku, Pajalan herra.
Nuori mies kumarsi äänettömästi. Hänen kasvonsa olivat avoimet ja
reippaat, hänen silmänsä siniset, suorat ja rehelliset. Paavo Kontio
tunsi heti hänestä pitävänsä.
--Tehkää hyvin, istukaa, sanoi hän, nyt jo paljon lämpimämmällä ja
ystävällisemmällä äänellä. Odottakaa! Sallitteko...?
Hän vapautti heidät sadevaipoista ja kantoi ne toiseen huoneeseen.
Siirsi sitten nojatuolit lähemmä takkaa, heitti siihen muutamia halkoja
ja istui itse sohvankulmaan. Vieraat noudattivat äänettöminä hänen
viittaustaan.
Halot rätisivät hetken ja räiskähtivät ilmiliekkiin.
Sinikka-rouva ojensi jalkansa mukavasti jakkaralle, jonka isäntä oli
siihen hänen käytettäväkseen ehtinyt asettamaan. Tulenloimo sattui
hänen kasvoilleen, jotka eivät olleet aivan nuoret enää.
Hän näytti olevan jo kappaleen matkaa neljännelläkymmenellä. Vielä oli
hänen vartensa hoikka ja joustava, vielä eivät mitkään rypyt hänen
lujaa, matalaa otsaansa rumentaneet. Mutta suurten, teräsharmaiden
silmien ympärillä näkyi niitä jo eräitä niinkuin hienonhienolla
timanttineulalla vedettyjä. Sensijaan oli leuka entistä
herkullisemmaksi pyöristynyt.
Paavo Kontio näki tuon kaiken, vaikka hän ei tahtonut nähdä mitään ...
huomasi sen parin sekunnin kuluessa, mitkä Sinikka-rouva näytti itsensä
ja ympäristönsä unohtaneena hiilustaan tuijottavan. Nyt kohotti hänkin
silmänsä ja katsoi talon isäntään.
Tämä kesti katseen yhtä tyynenä ja järkähtämättömänä kuin äskenkin.
Mutta kun ei toinen vieläkään sanonut mitään, hän katsoi
velvollisuudekseen alottaa.
--Ja nyt ehkä, virkahti hän syvällä, matalalla rinta-äänellään,
sallinette minun tietää, mikä tuottaa tämän kunnian talolleni?
--Tämän omituisen kunnian? hymähti Sinikka-rouva surumielisesti.
Mutta heti senjälkeen kävivät hänen kasvonsa hyvin vakaviksi. Hän nousi
ylös ja virkahti toisella varsin virallisella ja täsmällisellä äänellä:
--Olette oikeassa! Vähin mitä voitte pyytää meiltä, on selitystä.
He nousivat kaikki ylös.
Paavo Kontio katsoi kysyvästi kumpaankin heihin. Nuori mies loi
silmänsä alas. Sinikka-rouva sensijaan kohtasi hänen katseensa yhtä
tyynenä ja lujana kuin hän itsekin oli.
--Niin, jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen. Me olemme suoraan sanoen
tulleet anomaan teiltä yösijaa. Taikka oikeammin: minä olen tullut.
Pajalan herra on ollut vain kyllin ystävällinen saattaakseen minut
tänne autollaan.
Paavo Kontio ei tiennyt enää, missä hän oli. Hänen oikea kätensä
pusertui pöydänlaitaan suonenvedon-tapaisesti, vasen nousi itsestään
painamaan nyrkkinä sydäntä paikalleen, josta se tuntui olevan kuin irti
ponnahtamassa.
--Kuinka? huudahti hän tuskallisesti. Te, te anotte yösijaa minulta?
Mitä se merkitsee?
--Se merkitsee, jatkoi Sinikka-rouva edelleenkin samalla
tinkimättömällä suoruudella, se merkitsee, että minulla ei ole enää
kotia. Nyt te tiedätte sen!
Hän ikäänkuin hengähti helpotuksesta sen sanottuaan.
Paavo Kontio katsoi kuin ymmärtämättä häneen. Sitten kohotti hän
kätensä hitaasti kulmilleen.
--Istukaa, tehkää niin hyvin! hän virkahti hiljaa... Anteeksi, minun
täytyy hetkinen koota ajatuksiani.
He istuivat takaisin takkavalkean eteen. Seurasi muutamien
silmänräpäysten synkkä vaitiolo.
Pajalan nuori herra näytti sangen nolostuneelta. Paavo Kontio istui yhä
käsi silmiensä edessä. Sinikka-rouva katseli tuimasti ja otsa rypyssä
kengänkärkiään...
Kaikille tuntui suoranaiselta taivaanlahjalta Susanna-muorin
ilmestyminen ruokasalin kynnykselle.
3.
Hän tuli yhtä hiljaa kuin tavallisesti. Hän oli herännyt auton
puksutukseen, tehnyt tulta ja pukeutunut. Huomattuaan, että tohtorilla
oli vieraita, hän tuli kysymään, pitikö laittaa teetä tai tarvittiinko
häntä muuten johonkin.
Paavo Kontio katsoi kysyvästi vieraisiinsa. Kumpikin vastasi
päänpudistuksella.
--Ei, ei tarvita. Susanna saa paneutua maata jälleen. Mutta Susanna
katsoo sitä ennen, että molemmat vieraskammiot ovat järjestyksessä.
Huonekysymyksen tultua täten ratkaistuksi katsoi Pajalan herra
velvollisuudekseen kysyä, saisiko hän ehkä siinä tapauksessa sijaa
autolleen jossakin katoksessa.
--Se on totta! Sallinette ehkä, että tulen näyttämään...?
Paavo Kontio hypähti ylös.
Mutta sitä ei nuori mies tahtonut suinkaan sallia. Hän kyllä tulisi
yksin toimeen siellä, kun hän vain saisi tietää paikan.
--Hyvä! Susanna tai pehtori neuvoo sen kyllä teille. Mutta sitä ennen,
ottakaa tämä lamppu, ett'ette kompastu porraskäytävässä.
--Kiitän nöyrimmästi. Kenties saan samalla kertaa sanoa hyvää yötä?
Arvelen että emännöitsijänne myös voi neuvoa sopivan huoneen minulle.
--Kyllä. Hyvää yötä siis!
Paavo Kontio katsoi mielihyvällä hänen jälkeensä. Siitä oli pitkä aika
kun hän oli nähnyt ketään niin hyvin kasvatettua nuorta miestä.
Hän ilmaisi tuon ajatuksensa myös Sinikka-rouvalle, joka istui
liikkumattomana takkavalkean edessä.
--Teidän serkkunne tuntuu olevan kelpo mies, hän sanoi. Kaikki
tunnustukseni!
--Minun mieheni serkku, oikaisi Sinikka-rouva välinpitämättömästi.
Kyllä, minä pidän paljon hänestä.
--Hänen käytöksessään on jotain sotilaallista, virkahti Paavo Kontio
vielä. Hän on ehkä juuri päässyt jostakin upseerikoulusta?
--Ei, hän on juristi. Mutta hänen esi-isänsä ovat monessa polvessa
olleet sotilaita. Ja jättäähän se aina jonkin jäljen.
--Niin. Jättäähän se aina jonkin jäljen, toisti Paavo Kontio
koneellisesti.
Hän käveli yli huoneen miettiväisenä ja ikäänkuin epätietoisena siitä,
mitä hänen nyt tulisi tehdä. Sitten palasi hän takaisin lieden luo ja
jäi kädet selän takana, hartiat kumarassa, hänkin hetkeksi tuleen
tuijottamaan.
He olivat siis nyt kaksin! He kaksi, saman katon alla! Hän lakitieteen
tohtori Paavo Kontio ja rouva Sinikka, entinen näyttelijätär, nykyään
erään etelähämäläisen aatelisherran puoliso ja Kuusiston kartanon
emäntä!
Olihan se aivan käsittämätöntä.
--Kuinka? alotti Paavo Kontio hitaasti ja matalalla äänellä. Te
sanotte, että teillä ei ole kotia enää?
--Niin, vastasi Sinikka-rouva. Mutta onhan minulla sentään nyt katto
pääni päällä, kiitos olkoon teidän hyvyytenne.
Hän kumarsi hiukan päätään kiitokseksi. Paavo Kontio vastasi samalla
tapaa.
--Tuliko poltti kartanon? kysyi hän hetken perästä omituisesti
hymähtäen.
--Talo on kyllä paikoillaan, virkahti etäisellä, uneksivalla äänellä
Sinikka-rouva. Mutta minä puhuin kodista. Sitä ei minulla ole enää. Ja
jos oikein ajattelen, ei ole tainnut koskaan ollakaan.
--Teille ei siis ole oikeastaan mitään merkillistä tänä iltana
tapahtunut?
--Ei muuta kuin että minä olen sen ymmärtänyt. Tullut oikein
ymmärtämään.
--Te olette tarvinnut kauan aikaa siihen?
--Mahdollisesti. Minusta se on kuin eilen.
--Mikä?
--Se hetki, jolloin me kaksi viimeksi tavattiin.
--Myöskin minusta. Mutta se on kuitenkin kuin rautaisen esiripun
takana. Onko teillä rohkeutta sitä kohottaa?
--Ainakaan ei minulla ole mitään oikeutta siihen.
--Ei. Mikä on mennyt, on mennyt. Me emme voi elää kahta kertaa.
Paavo Kontio oli puhunut harvakseen, lyhyillä, painokkailla
pään-nyykähdyksillä jokaista sanaa korostaen. Nyt kääntyi hän jälleen
permantoa kiertämään.
Hänen mielensä oli mitä suurimmassa jännityksessä. Hän tarvitsi kaiken
tahdonvoimansa voidakseen ylimalkaan pysyä koossa ja puhua näin
tyynesti ja hillitysti. Samalla harmitti häntä hänen oma mielentilansa.
Siinäkö siis oli hänen itsekasvatuksensa? Tässäkö tulos vuosikausien
vilpittömistä, lakkaamattomista itsetutkisteluista ja ponnisteluista?
Ei, joku selvä tästä täytyi saada! Hän pysähtyi, tuli uunin luo,
istahti päättävästi toiseen nojatuoliin ja tuki leukansa nyrkin varaan.
Näin kului pari tuokiota.
--Te olette siis karannut miehenne luota? alotti hän.
--Niin, vastasi Sinikka-rouva tyynesti häneen katseensa kohottaen. Ja
siinä nimenomaisessa mielessä, etten koskaan enää palaja hänen
luokseen.
--Ja tullut minun luokseni?
Hieno, tuskin huomattava hymyily kiertyi Sinikka-rouvan kapeiden
huulten ympärille.
--Kuten näette, vastasi hän. Minä tulin, sillä minä tarvitsin teitä.
--Mihin?
--Kaikkeen. Täytyihän minun saada neuvotella teidän kanssanne. Eihän
minulla ollut ketään läheisempää.
--Niinkö luulette?
--Niin olen ainakin itselleni kuvitellut.
--Ja hän?
Paavo Kontio osoitti peukalollaan sinnepäin, minne Pajalan herra äsken
oli hävinnyt.
Sinikka-rouva katsoi silmät suurina häneen.
--Pertti? Mitä hänestä?
--Onhan hän luonnollisesti teidän rakastajanne.
Sinikka-rouva kääntyi nyt kokonaan ja nojasi samoin leukansa nyrkin
varaan. Näin tuijottivat he jälleen kotvan aikaa toisiaan.
--Niinkö? Niinkö te todellakin minusta ajattelette?
--Niin. Onhan se niin kovin yksinkertaista. Te olette ikävystynyt, te
olette jostakin syystä kyllästynyt mieheenne... Pitkät puhteet,
maaseudun yksinäisyys ... oh, siinähän ei ole mitään ihmeellistä!
--Eipä kylläkään. Entäs sitten?
--Teidän serkkunne...
--Mieheni serkku, jos suvaitsette...
--No niin, teidän miehenne serkku on nuorempi ja komeampi häntä... Te
tapaatte toisianne, hän asuu jossakin lähipitäjässä, kenties samassa
... hän käy teillä, te hänen luonaan ... sanalla sanoen, te
rakastutte...
--Mainiota! Me rakastumme. Pyydän, jatkakaa!
--Hän rakastuu ensin, te sitten... Hän on liian kaino tunteitaan
ilmaisemaan. Te...
--Minä en ole kaino?
--Te arvaatte ne kuitenkin ja nautitte kaikessa salaisuudessa niistä...
--Ahaa! Ja rohkaisen niitä?
--Kaikkien sopivaisuuden rajojen sisällä luonnollisesti.
--Luonnollisesti. Ja sitten?... Tiedättekö, tämä on jännittävää!
Sinikka-rouvan silmät oikein säkenöivät pidätetyn sisäisen ilon sähköä.
Hän pudisti hilpeästi kiharoitaan ja siirsi lähemmäksi nojatuoliaan.
Paavo Kontio katsoi järkähtämättömänä häneen.
--Sitä en epäile... No niin, hän kulkee, hän huokailee, hän samoilee
maita ja rämeitä, vuoroin etsii, vuoroin karttaa teidän seuraanne
itsepintaisesti... Hän on ylpeä, hän on arka, hän on sairas
onnettomasta rakkaudestaan... Pelkään, että hän usein pitää sitä oikein
syntinä ja häpeänä.
--Poikaparka!... Eikö totta, minulla ei ole yhtä herkkä omatunto?
--Ei. Hän huvittaa, hän säälittää, hän miellyttää teitä... No niin,
lopuksi autatte te oikealle tolalle hänet.
--Verratonta! Ja kun me nyt olemme oikealla tolalla...?
--Niin alkavat kaikenlaiset jokapäiväisen elämän vaikeudet vaivata
teitä... Teidän miehenne...
--Ahaa! Nyt astuu hän näyttämölle!
--Teidän miehenne ei aluksi aavista mitään. Hän luottaa, hän uskoo
teihin kuin parempaan itseensä...
--Parempaan?
--Niin, sillä hän todellakin rakastaa teitä ja näkee teidät vain oman
rakkautensa ihannoivan, kaunistavan prisman läpi...
--Nyt minä ymmärrän!
--Hän jatkaa, hän tuhlaa yhä edelleen teille vilpittömiä
hellyyden-osoituksiaan. Ne vaivaavat, ne hermostuttavat teitä, lopuksi
käyvät ne teille suorastaan vastenmielisiksi...
--Kenties te sentään nyt liioittelette?
--Tuskin, sillä eihän hän missään suhteessa voi kilpailla serkkunsa
kanssa, joka kaiken uutuuden viehätyksen lisäksi voi tarjota kielletyn
hedelmän hekuman teille...
--Ah! Siinä tapauksessa!
--Sitäpaitsi syttyy ja syventyy teidän rakkautenne yhä enemmän häneen,
siksi kun teissä syntyy todellinen tarve kuulua vain hänelle, yksin
hänelle...
--Eiköhän tuo nyt ole aivan liian kaunis kuva minusta?
--Tuskin, sillä joskin te voitte olla uskoton, te ette tahdo olla
jatkuvasti vilpistelijä.
--Voimat puuttuu, nähkääs. Tahto olisi kyllä kiitettävä.
--Ei, teidän sisällinen ylpeytenne kärsii siitä... Sitäpaitsi kärsii
teidän serkkunne ... anteeksi, teidän miehenne serkku vielä enemmän
siitä, sillä hänen suoranaiselle luonteelleen täytyy tämän luvattoman,
piileskeltävän suhteen olla aivan sietämättömän...
--Mikäli hän rakastaa minua nimittäin.
--Mikäli hän kunnioittaa omaa itseään. Sen pahempi, rakastaa hän teitä
siihen määrään, että hän on tulla hulluksi kuvitellessaan teitä toisen
syleilemänä ja suutelemana...
--Eikö totta? Hän on hirveän mustasukkainen?
--Kyllä. Teidän välillänne tapahtuu kohtauksia...
--Oh!
--Hän pyytää, hän uhkaa teitä...
--Kuinka ihanaa! Hän mylvii, hän myrskyää, hän polkee jalkaa? Hän
tahtoo tappaa jonkun meistä kolmesta?
--Hän on sanalla sanoen poissa suunniltaan. Mahdollisesti sattuu joku
kohtaus myös teidän kolmen kesken... Miehenne yllättää teidät...
--Suuremmoista!
--Te päätätte karata. Että kaikki vaikuttaisi vielä romantisemmalta, te
valitsette sateisen, myrskyisen syys-yön yrityksenne toteuttamiseen.
--Jahah. Tämän yön siis?
--Niin. Te poistutte kartanosta huomiota herättämättä, auto odottaa
teitä tienristeyksessä, te nousette nopeasti siihen, ajatte kuin
mielipuolet...
--Niin! Niin!
--Ja olette nyt siinä!... Teidän palvelukseksenne, hyvät naiset ja
herrat, jos suvaitsette.
Paavo Kontio päätti tarinansa pienellä päänkumarruksella.
--Ja huomenna?
--Huomenna te luultavasti, saatuanne aikaa miettiä tarkemmin asiaa,
palajatte aivan koreasti miehenne luo, jolle te keksitte jonkun sopivan
tekosyyn ja joka arvattavasti on ilman mitään suurempia vaikeuksia
valmis teille anteeksi antamaan. Sen pituinen se!
--Sen pituinen se, todellakin!
Sinikka-rouva, joka mitä veitikkamaisimmalla mielenkiinnolla oli
kuunnellut toisen esitystä hänen otaksutusta lemmenleikistään,
heittäysi nyt taapäin nojatuoliinsa ja päästi kauvan pidätetyn
riemunpuuskansa valloilleen. Hänen naurunsa soi ja solisi, välkkyi ja
kimalteli ... kuin suihkulähde, kuin päivänkaari, kuin kuuttaren
kultarihma hopeaisessa yössä.
Paavo Kontio antoi hänen nauraa kylläkseen. Ei hän silmää siirtänyt, ei
paikkaa muuttanut, mutta kaikki hänen vaistonsa ja aistimensa ahmivat
tuon edessään ilkamoivan, heinänä helähtelevän, kaarena karehtelevan
naisen olentoa.
Miksi hän ilkamoi? Miksi hän näki vaivaa veikistellä?
Tottapa hänellä oli omat syynsä siihen! Paavo Kontio ei ainakaan
aikonut niitä häneltä tiedustaa. Aika nauraa, aika itkeä, aika naida,
aika kuolla! Eikö itse viisas Salomon ollut sanonut jotakin sen
tapaista?
Sinikka-rouva nauroi niin, että vedet kihosivat hänen silmiinsä ja
hänen täytyi välillä kuivata niitä nenäliinallaan.
--Anteeksi, sai hän siihen lomaan sanotuksi. Mutta minä en muista,
milloin minulla olisi ollut näin hauskaa.
--Vapaus sallittu, huomautti Paavo Kontio kuivakiskoisesti.
Hän nousi, lisäsi puita uuniin ja sytytti sikarin. Sitten painui hän
rauhallisesti takaisin nojatuoliinsa.
Sinikka-rouva oli nauranut itsensä vakavaksi jälleen. Seurasi pitkä
vaitiolo.
--Niin, tuo kaikki on todellakin sangen yksinkertaista, virkahti hän
viimein hiljaisesti. Vahinko vain, että se ei ole totta.
--Eikö?
--Ei. Se on kokonaan teidän omaa mielikuvitustanne.
--Voi olla. Mutta miten luulette te voivanne minut siitä vakuuttaa?
--Kenties käy se minulle mahdottomaksi. Tahdon kuitenkin sanoa teille,
että mitä mieheni serkkuun tulee, hän ei puolestaan näe mitään
suurempaa onnea maailmassa kuin saada kerran kutsua minua anopikseen.
Hieno hymy kiertyi jälleen Sinikka-rouvan suupieliin. Eikä hän voinut
samalla olla kulmiensa alta kujeellisesti katsomatta, minkä vaikutuksen
tämä uusi ja epäilemättä odottamaton tiedon-anto tekisi hänen
puhetoveriinsa.
Se teki vaikutuksen.
--Teillä on tytär siis? kysyi Paavo Kontio tyhmistyneenä.
--Tytärpuoli. Iso, komea tyttö...
--Miksi hän ei mene naimisiin siis?
--Hän ei ole vielä täyttänyt seitsemäätoista... Eikähän ole sanottu,
että hän ollenkaan huolii tästä kosijastaan.
Paavo Kontio mietti hetkisen omia mietteitään. Ne eivät mahtaneet olla
aivan kauniita laadultaan, sillä hänen huulensa kiertyivät pian
ilkeään, sarkastiseen hymyyn ja hänen silmänsä saivat pahansuovan
välkkeen, käyden samalla pieniksi ja pistäviksi kuin tikarinterät.
--Te tietysti toivoisitte, että hän ei huolisi? virkahti hän sitten
ohuimmalla, salakavalimmalla äänellään.
Sinikka-rouva säpsähti ja katsahti sitten epäröivästi häneen kuin ei
olisi kuullut oikein.
--Päinvastoin minä soisin kaikkea hyvää heille, hän virkahti. Taikka
... mitä te tarkoitatte?
Paavo Kontio hymyili edelleen äskeistä, ärsyttävää hymyään.
Oletpas nyt kerrankin kiikissä, kaunis lintuseni! ajatteli hän. Saapa
nähdä, kuinka aiot siitä itsesi irti pyristellä!
Hän tunsi nyt olevansa kokonaan voiton puolella.
--Tunnustakaa pois, hän sanoi toverillisesti, ja hyväntahtoisesti, että
te olette karannut miehenne luota rakastajanne kanssa riistääksenne
hänet tytärpuoleltanne.
Sinikka-rouva katsoi kauhistunein silmin häneen.
--Niinkö?... Niinkö te arvelette todellakin? hän virkahti
soinnuttomasti.
--Niin. Mutta te olette epäkäytännöllinen, kovin epäkäytännöllinen...
Te olette tullut pyytämään neuvoa minulta. No hyvä, minä annan teille
sen neuvon, että te naitatte heidät keskenään...
--Ei, ei...
--Kyllä. Katsoen teidän kokemukseenne ja tunnettuun älykkäisyyteenne,
mutta etenkin teidän tytärpuolenne arvattavaan kokemattomuuteen, on
enemmän kuin todennäköistä, että te juuri siten voitte parhaiten
säilyttää rakastajanne!
Sinikka-rouva oli ojentanut käsivartensa hätäisesti, kuin torjuen häntä
kohden. Mutta Paavo Kontio joko ei ollut sitä huomannut tai sen
väärinkäsittänyt. Hän oli noussut, kiihtynyt itse oman kuulumattoman
herjauksensa myrkystä ja viskannut viimeiset sanansa pidätetyllä
raivolla kuin satuttaakseen kerrankin tuohon valkeaan, viekkaaseen
sisiliskoon, jättääkseen ikuisen jäljen häneen ja hänet häpeänleimalla
merkitäkseen.
--Ei, ei! Te ette saa, te ette saa...!
Sinikka-rouva oli käynyt kalpeaksi kuin kuolema. Hän kätki kasvot
käsiinsä ja vaipui tuskalliseen itkunnyyhkytykseen.
Kului tuokio, kului kaksi. Paavo Kontio katsoi raskaasti hengittäen
häneen... Julma nautinto oli vallannut hänet. Hän oli tahtonut
kerrankin saada totuuden esille tuosta naisesta, ja siinä se nyt oli!
Hän oli kerrankin tahtonut kuoria tuon Luojan leikkikalun paljaaksi
kaikista kaunistavista verhoistaan ja hän oli onnistunut!
Tuollainen siis oli totuus! Tuollainen siis oli nainen! Tuollainen oli
se salaperäinen valta, joka oli määrännyt hänen elonsa juoksun ja
saattanut niin monta hänen kaltaistaan elämänhölmöä turmioon ja
perikatoon!...
Hän katsoi voitollisin silmin ympärilleen ikäänkuin olisi tahtonut
muillekin näyttää tekonsa ja sen avulla todistaa, että hän oli
oikeassa, että hän oli tehnyt oikein riistäessään aikoinaan tuon naisen
ihannoidun kuvan syvältä sydämestään, sen särkiessään ja jalkojensa
alle polkiessaan.
Vasta vähitellen hän tuli jälleen täyteen tajuntaansa.
Kaikki hänen ympärillään oli niin hiljaista ja liikkumatonta. Missä hän
oli? Eikö tämä ollut hänen oma työhuoneensa, jossa hän oli niin monta
rauhallista iltaa viettänyt ihmiskunnan parhaiden ajatuksiin
syventyneenä? Miksi näytti täällä nyt kuin ruumishuoneelta? Miksi
lepattivat kynttilöiden liekit niin aavemaisesti, miksi tuntui kuin
kalmantuuli hänen ohimoillaan?
Ja mikä oli tuo musta, vielä nytkivä ruumis hänen edessään?
Mitä hän oli tehnyt? Oliko hän murhannut jonkun?
Hän hieroi otsaansa ja alkoi muistaa vähitellen. Hän kauhistui äskeisiä
sanojaan ja häpesi samalla, että hän oli voinut niin menetellä. Eikö
hän ollut talon isäntä, eikö tuo nainen ollut hänen vieraansa, joka
sateessa ja tuulessa oli tullut häneltä suojaa etsimään? Missä
gentlemannien lakikirjassa oli säädetty, että oli lupa loukata
syytettyä, silloin kun syytetyllä ei ollut mitään keinoja itseään
puolustaa?
Naisen kyyneleet eivät sellaisinaan häntä liikuttaneet... Oh, hän oli
nähnyt niitä liian paljon elämässään ollakseen tietämätön niiden
helppoudesta ja mukavuudesta kaikissa tavallista vaikeammissa
tuokiotiloissa! Oh, kuinka he kaikki osasivat itkeä ilon, surun, lemmen
ja valheen kyyneleitä, itkeä juuri silloin, kun oli tarvis niitä, ja
vastata kyyneleillä, kun kaikki muu vastaus oli mahdotonta!
Kaikki naiset osasivat sen. Kuinka ei sitten rouva Sinikka, entinen
näyttelijätär, joka oli tottunut varsinaiselta teatterilavalta tuhansia
ja jälleen tuhansia kyyneleillään liikuttamaan!
Naisen avuttomuus liikutti häntä ja tietoisuus hänen omasta kylmästä
tunteettomuudestaan, jota vastaan suloisimmatkin kyyneleet
kilpistyivät. Naisparka! Tuossa hän oli turvautunut viimeiseen
voimakeinoonsa eikä sekään auttanut häntä.
Hänen täytyi tehdä jotakin häntä lohduttaakseen.
--Anteeksi, sanoi hän, liikutettuna hänen puoleensa kumartuen.
Anteeksi, minä en tarkoittanut, mitä sanoin...
Hän tiesi valehtelevansa näin puhuessaan. Mutta täytyihän jotakin
sanoa, eihän voinut olla peto eikä jättää toista tähdettömään
epätoivoon. Nyt jos koskaan oli pieni hätävalhe paikallaan.
Eikä hän huomannut ollenkaan, että jos tuon naisen kyyneleillä
ylimalkaan oli jotakin mietittyä, määrättyä tarkoitusperää, tämä juuri
nyt oli sen täydellisesti saavuttanut.
Mutta Sinikka-rouva ei vastannut mitään muuta kuin:
--Te ette saa, te ette saa...
--Mitä minä en saa?
--Te ette saa ajatella minusta mitään halpamaista. Muuten mitä hyvänsä!
Mutta ei halpamaista, ei halpamaista...
Hän purskahti uuteen itkunnyyhkytykseen.
Paavo Kontion tuli nyt todella paha olla. Hän koetti kaikin voimin
lohduttaa. Hän otti takaisin kaikki, mitä oli puhunut äsken, hän sanoi
laskeneensa vain pahaa pilaa, hän myönsi menneensä liian pitkälle...
Hän ilmoitti olevansa valmis vaikka polvillaan pyytämään anteeksi
äskeistä käytöstään.
Hän lankesi todella polvilleen ja tavoitteli Sinikka-rouvan kättä sitä
suudellakseen. Tämä esti hänen aikeensa, mutta ei vetänyt kuitenkaan
pois kättään, joka jäi Paavo Kontion kätten väliin lepäämään.
Näin vierähti jälleen hetki pari.
Sinikka-rouva aukaisi silmänsä, katsoi ympärilleen kuin hänkin
kummeksien, missä hän oli ja mitä oli tapahtunut. Veti sitten kätensä
hitaasti pois, korjasi hiuksiaan ja nousi ylös.
--On jo myöhäistä, sanoi hän hiljaa. Lienee jo aika meidän sanoa hyvää
yötä toisillemme.
Paavo Kontio nousi ylös hänen kerallaan.
--Ei vielä, virkahti hän rukoilevasti, ei ennen kuin olette sanonut
antavanne kaikki anteeksi minulle.
Sinikka-rouva hymyili halki kyyneltensä.
--Kaikki? sanoi hän äskeinen veitikkamainen välke jälleen silmissään,
jotka loistivat kuin kukkanurmi yöllisen sateen jälkeen. Kaikkiko?
Etteköhän te voisi tyytyä vähempään?
Paavo Kontio pudisti päätään surumielisesti.
--No niin, lausui Sinikka-rouva päättävästi, vahvistaen sanansa
reippaalla kädenlyönnillä. Te saatte kaikki anteeksi todellakin, mutta
ainoastaan tuon teidän rattoisan tarinanne vuoksi, jolla te äsken
olitte minut kuoliaaksi naurattaa.
Paavo Kontio teki epätoivoisen liikkeen kädellään.
--Oh, älkää enää puhuko siitä, minä pyydän!