Jos koskaan olin tuntenut väsymystä ja kyllääntymistä, oli se
syksyllä, suojeluskuntain syntyä puuhaillessa. Jo silloin oli maamme
jakautunut kahteen leiriin, ja saattoi jo aavistaa, että kerran
oli tämä kansa vuodattava veljesverta. Vaikka näitä suojeluskuntia
muodostettiinkin etupäässä ryssiä varten, herätti se punaisissa
piireissä aluksi epäluuloa, sittemmin pelkoa, joka ennen pitkää yltyi
sammumattomaksi vihaksi. Porvarit puolestaan epäröivät, vetosivat
vanhaan malttavaisuuteen ja hallitukseen, jolla ei ollut muuta
voimaa kuin sana ja kynä. Heidän mielestään oli niin vaarallista
ryhtyä tällaisiin "valtiollisiin hommiin"; saattoi syntyä ikäviä
selkkauksia; rauhassa oli niin mukavaa elää. Ja kun punaiset alkoivat
järjestyä, kun heidän rivinsä jo sankkoina ja uhkaavina kiertyivät
saaliinsa ympäri, niin silloin mentiin takaportista: oli jo
myöhäistä, sanottiin, ei ollut aseita, turhaa yrittääkään.
Kiertävä jääkäri, joka oli komennettu kulkemaan pitäjästä pitäjään,
ei saanut ihmeitä aikaan. Julkista puhetta ei voinut pitää, punaiset
olisivat sanoneet: "Kas niin, saksalaiset ne ovat, jotka hommaavat
lahtarien verikaarteja, saksalaisia kiihoittajia on lähetetty
kansaa villitsemään" -- puhumattakaan henkilökohtaisesta vaaraan
joutumisesta. Täytyi käydä yksityisten henkilöiden puheilla, useasti
esiintyä salanimellä, kutsua luotetuita miehiä kokoukseen ja koettaa
sitä tietä saada jotakin syntymään. Kuinka monesti tapasikaan
sellaisen, joka kahden kesken juteltaessa tuntui kaikkea lämpimästi
kannattavan, myöntyi, oli ystävällinen ja osaa-ottavainen, mutta
jonka hapuileva katse, äänen värähtely, varovainen ja kuiskaileva
puhetapa paljastivat sisäisen levottomuuden. Jos häneltä sitten
kysyi, eikö hän ryhtyisi kyläkuntansa hommamieheksi, kenties
johtajaksi, säikähti hän hirveästi: ei tullut kysymykseenkään,
hänellä oli perhe, kunnallisia luottamustoimia, liike, joka tarkkaan
vei hänen aikansa tai muuta semmoista. Parhaalla tahdollaankaan
ei hän joutanut. Hän ymmärsi kyllä asian, puolsi sitä, mutta ei
saattanut sekoittaa itseään siihen. Rahaa tietysti, mikäli hänen
pienistä varoistaan riitti -- huokaisten -- mutta hänen nimeään
ei saanut ilmoittaa, eikä hänen luokseen enää pitänyt tulla --
epäluulojen välttämiseksi.
Mutta paljon oli toisiakin. Oli nuoria, pystypäitä miehiä,
jotka sanasta syttyivät ja olivat valmiit kaikkeen. Heitä sai
vain pidätellä kuin raisuja varsoja, hillitä vain ja neuvoa
kärsivällisyyteen. Ja nämä nuoret ne lopulta saivat vanhatkin
mukaansa, varsinkin kun heitä auttoi kapina. Suomen kansa nousi, s.o.
se osa siitä, jota suurimmalla syyllä voi kansaksi sanoa: talonpojat,
jämeät miehet, joiden edessä tulisi paljastaa päänsä.
* * * * *
Mikä vaihdos! Äsken vielä takaa-ajettuna kulkijana, nyt virallisesti
määrättynä komppanian päällikkönä. Äsken vielä vaatimattomana,
hiukan salaperäisenä, kertomassa pidättyviä tarinoita vieraalta
maalta suojeluskunnan pojille, nyt käskevänä "herra jääkärinä", joka
yhtäkkiä tuntui kadottaneen kaiken toverillisuutensa, joka ei enää
puhunut muuta kuin terävää, tylyä komentokieltä ja jonka edessä
täytyi seisoa asennossa. Ankarassa pakkasessa hän harjoitti palelevia
poikia alituisesti jankaten yhtä ja samaa, eikä hänelle saanut
mistään valittaa, mitään kysymättä selittää, sillä tyly: "suu kiinni"
oli ainoa vastaus. --
Vähitellen alkoi miehistön silmissä kiilua tyytymättömyys.
Vapaaehtoisina oli tänne tultu ja jätetty kodin tärkeät työt, oli
tultu taistelemaan, eikä tekemään paraatitemppuja. Kättä, jopa
sormenpäätäkin täällä korjattiin, mutta minkäänlaista asetta ei tähän
käteen ollut antaa, vaikka alinomaa luvattiin. --
Muistan varsinkin erään kerran, jolloin harjoituksissa, loma-ajalla,
jonkinlainen lähetystö tuli uhkaavana kyselyille.
-- Mistäs ne aseet saadaan?
-- Osaatteko lukea?
-- Tietysti, herra jääkäri.
-- Katsokaa ohjekirjaanne, siellä sanotaan aseet jaetaan päällystön
kautta.
-- Mutta koska?
-- Kun alatte edes osapuilleen kyetä niitä käyttämään.
Mikä kiusa vastatessa, sillä eihän itsekään tiennyt aseiden tulosta
yhtään mitään. Niiden hankinta oli tietysti vaikeaa ja saattoi
viivästyä.
Joku joukosta murahti:
-- Helvettiäkö niistä tyhjistä lupauksista!
-- Suu kiinni, herra. Luuletteko pystyvänne käyttämään kivääriä, kun
ette osaa hillitä edes suutanne? Odottaminen, se on sotilaan vaikein
ja tärkein tehtävä ja se on ensin opittava. Hänen tulee odottaa
päällikköään, ruokaansa, aseitaan, taistelua, määräyksiä, aina vain
odottaa, kärsivällisesti ja tyynesti.
Yhä tyytymättömämpinä kiiluivat silmät; kuului sekavaa murinaa.
-- Yli sata vuotta on Suomen kansa jaksanut odottaa vapauttaan. Te,
jotka yritätte kulkea vapaaehtoisten merkeissä, ette jaksa muutamaa
päivää odottaa kivääreitä. Oletteko suomalaisia vai ette?
Uhkaavan äänettömänä harjoitteli komppania kirisevässä pakkasessa.
Mutta vieläkin sattui sille kompastus: saavuttaessa kotiin, kävi tuo
onneton pysähdys, josta niin usein oli saarnattu, taaskin huonosti.
-- Täyskäännös -- tee! Eteenpäin -- mars! kuului komento. Ja noin
kolmisen kilometriä saivat pojat taivaltaa pysäyskäskyn ehtimiseen
kajahtaessa.
Kun vihdoinkin, viivyttyämme tunnin yli määräajan, päästiin kotiin,
niin joukossa sihisi kiukku. Tällaisiako jääkärit olivatkin? Yhtä
töykeitä, vieläpä pahempia kuin Venäjällä palvelleet upseerit!
Ärhentelivät ja pöyhkeilivät... Joku tuntui ymmärtävän ja koetti
selittää, mutta häntä ei kuunneltu, sensijaan moitittiin uskomattoman
osuvasti virheitä.
Kissan tavoin oven taakse kyyristyneenä kuuntelin miesten purkauksia
kuin hiiden hurtan sipsutusta. Sydän sylkytti ja rintaa omituisesti
nosti. Niin, antaa vihan syöpyä vereen, antaa kiukun koventaa ja
kasvattaa sisua, antaa pakollisen nöyryytyksen lietsoa katkeruutta!
Nyt se kohdistui minuun, mutta pian oli se suuntautuva toisaanne,
viholliseen. Ja muistaen ankaraa Bade-herraa, minä siunasin häntä,
kiitin jokaisesta vimmatusta sanasta, jokaisesta näännyttävästä
harjoituksesta, jokaisesta "julmuudesta", jolla hän ymmärsi kasvattaa
sotilaita, jääkäreitä, jotka uhkamielisinä lauloivat:
ei rintamme heltyä saata.
* * * * *
Ei tarvinnut muuta kuin aseet, muuta kuin itse kulkea mukana,
maata samassa tulessa, samassa ketjussa kuin miehetkin, näyttää
tyytyväiseltä ja välinpitämättömältä, vaikka paleli, pakoittaa
itsensä luotituiskussa tottuneen rauhallisuuteen ja väsyneenä
teeskennellä virkeyttä, vanhalla Saksan-aikuisella tavalla hammasta
purren. Muuta ei todellakaan tarvittu, kun kaikki kiukku katosi,
tyytymättömyys hälveni ja muuttui rakkaudeksi, niin, suorastaan
vallaksi, jonka rajattomuus oli miltei peloittava ja suunnattomasti
lisäsi edesvastuun tunnetta. Jääkäreillä oli kuitenkin eri
"meininki", kuuli sanottavan, he eivät pysytelleet syrjässä, vaan
itse ensimäisinä syöksyivät tuleen; liioitellen heitä verrattiin
toisiin.
Mikä riemu ajatella, että he nyt olivat kaikki kotona! Vaasaan
oli saapunut koko vihreätakkisten pataljoona. Heitä oli juhlittu,
koko isänmaa oli ottanut heidät kuin syliinsä, kantanut heitä
käsillään, huutanut heille hurraata iloa täynnä. Kuinka mahtoikaan
heidän sydämensä sykkiä! Mikä riemu loistikaan heidän kylmistä
sotilaskasvoistaan! Ollapa siellä mukana!
Siis sittenkin oli täyttynyt heidän hartain toivonsa: päästä
kotimaahan taistelemaan. Sittenkin oli osottautunut oikeaksi
se rohkea vakaumus, joka heidät oli saanut lähtemään pitkälle
matkalleen. Monesta epätoivoisesta hetkestä, monesta masentavasta
tapauksesta huolimatta he olivat jaksaneet pysyä aatteelleen
uskollisina ja nyt vei se heidät voittoon. Nyt heidät hajoitettiin
ympäri maata. He saivat ryhtyä opettamaan toisia, valamaan omaa
henkeään Suomen nousevaan armeijaan, omaa "voittamatonta vihaansa"
ryssää kohtaan. He saivat nyt ruveta kylvämään sitä kallista
siementä, joka oli kotoisin Lockstedtin tomuisilta kentiltä,
Misse-joen myrkyllisiltä soilta, Riianlahden tykkien paukkeesta ja
joka varmaan on maamme nuoressa polvessa kantava siunauksellisen
sadon. Niin, koko sen opin, jonka vieraan maan spartalainen kouluutus
oli heihin juurruttanut, olivat he nyt tilaisuudessa jättämään
perinnöksi Suomen nuorelle armeijalle. --
* * * * *
On yö, kun tätä kirjoitan. Viereisestä huoneesta kuuluu miehistön
raskasta hengitystä, kuorsausta; toisinaan joku unissaan äännähtelee
kiihkeitä taistelusanoja. Verhottomasta akkunasta ammottaa synkkä,
talvinen pimeys. Mutta näen kuin aamuruskon hohteen. Verisenä
kajastaa se hyisen metsän takaa, levittäen purppuraisen palonsa yli
taivaan. Ja mielikuvituksessani saa Suomen armeija nuoren, heräävän,
kivikasvoisen jättiläisen hahmon, jonka hirmuisen käsivarren suoni
ruskon punertamana suihkii vihaista vasken väkeä, joka ihmetellen
nousee polvilleen, venytteleikse juopuneena oman voimansa tunnosta ja
kohta, kohta karkaa pystyyn ja kuohuvan nuoruutensa kiihkossa murskaa
kalliot ympäriltään... Hurjassa riemussa tahtoisin huutaa, huutaa
yöhön, että sen synkeys pian on valkeneva, että armeija on voittava,
että tämä yhtenä miehenä noussut kansa on saavuttava vapautensa. --
Te punaiset miehet, te, jotka makaatte ketjussa meitä vastapäätä!
En vihaa teitä kaikkia, en halveksi teitä kaikkia. Moni teistä on
urhoollinen, monella on horjumaton vakaumus asiansa oikeudesta ja
monen paikka olisi oikeastaan meidän puolellamme. Mutta te olette
saaneet myrkkyä. Teihin on tartutettu rutto, siksi on teidän
kuoltava. Teille on tyrkytetty idän saastaa, jonka johtajanne ovat
valheellisesti verhonneet vapauden ja kansanvallan purppuraan. Se on
juurrutettu teihin jalona aatteena, jonka edestä te olette nousseet.
Ja näitä johtajianne minä vihaan, sillä he pysyttelevät rintaman
selkäpuolella ja antavat teidän hengellänne maksaa vallanhimoiset
rikoksensa. Samoin ovat piileskelleet taka-alalla ne kurjat
murhaaja- ja ryövärijoukot, jotka johtajienne toimesta harjoittavat
kauheuksiaan ja jotka ovat liian pelkureita uskaltaakseen taisteluun.
Te ette tiedä heistä mitään. Te olette parhain aines puolellanne.
Mutta Suomen vapauden tie kulkee yli teidän ruumiittenne.
Niinhän on täälläkin. Ne miehet, jotka aikoinaan leimasivat jääkärit
maankavaltajiksi, ovat nyt vetäytyneet pohjan perukoille ja huutavat
sieltä vapisevin sydämin: "_meillähän_ on jääkärit, _meillähän_
on sotilaita Saksassa, miksi he eivät tule _meitä_ vapauttamaan?"
Ja ne miehet, joita te punaiset eniten vihasitte, ovat täältä
poissa, heillä on perheet ja muut huolet, he ovat niin sairaita ja
väsyneitä. Ei, teitä vastaan on noussut talonpoikain ja nuorten
vankka muuri, niiden miesten horjumaton rintama, joita te toivoitte
kenties riveihinne. Sillä he ovat nähneet sen taudin, joka teihin on
tarttunut ja he ovat tahtoneet puhdistaa isänmaansa siitä. Kirous
itään, joka saastan on tänne tuonut! Kadotus niille, jotka sata
vuotta ovat sortaneet pientä, vapaata kansaa!
Ja kuitenkin: mitä ei kerran verellä ole saatu, sen vieras verettä
viepi. Ehkä on tarpeellista, että veljen veri vuotaa. Ehkä sen
vaatii vapautemme, ollakseen pysyväinen, ehkä sen vaatii sydämemme,
jotka olivat liian hennoiksi herkistyneet. Siis virratkoon se nyt
punertavin valoin! Kerran se huutaa kostoa! Ikuisena vihana se syöpyy
sydämiin, vihana, joka suuntautuu itään. Ja kun tämä viha puserretaan
rautaisen sotilaskurin alaiseksi, kun nuoreen armeijaan saadaan
jääkärien heltymätön henki, silloin on Suomella ja koko sivistyneellä
Europalla itää vastaan suoja, jota ei mikään murra, ei mikään voita
ja kukista. -- Suomen kansalla on nyt ruumiissaan mätä jäsen. Se
on poistettava, poistettava spartalaisten tavoin, jotta kerran
voitaisiin Spartan tavoin sanoa:
Siksi teit sa vaalis
raskahan kuin rauta:
mik on kuolon saalis
sen ei elää auta.
Kalliolle kannoit
heimon hentotarmon.
Kuoleville annoit,
annoit kuolon armon.