Missä määrin jääkärit ovat ottaneet osaa taisteluun, joka nyt
vihdoinkin on antanut maallemme kauan kaivatun vapauden, siitä on
jokaisella niin kouraantuntuvia tekoja todisteena, että selitys olisi
rajoittamista. Nythän kansa juhlii näitä poikiaan. Se kantaa heitä
käsillään, se osoittaa heille sitä kiitollisuutta, jota vapautettu
tuntee vapauttajaansa kohtaan. Mutta tänä kiihkeänä ja melskeisenä
aikana tullaan kenties harvemmin ajatelleeksi, kuinka syvälle
jääkärien vaikutus on ulottunut ja kuinka kaukaa se on raivannut
tietä kaikelle sille, mitä tuleman piti. Sillä juuri he ovat antaneet
alkusysäyksen niille virtauksille, joiden tuloksena nykyinen vapaus
on. Se itsenäisyyden ja irtipääsemisen kaipuu, joka koko pitkällisen
orjuutemme ajan oli kytenyt mielissä, se omilla jaloillaan seisomisen
halu, joka jo varhain oli vienyt Anjalan miehet perikatoon, oli
vuosien vieriessä vähitellen hiljentynyt ja talttunut. Se oli
painunut syvälle sydämiin, joissa sen kulku kuului kuin talvisen
virran kohina paksun jääkuoren alta. Ja tämän jään ovat jääkärit
särkeneet, tämän lujan kuoren ovat he saaneet murtumaan. Lähtiessään
"salaiselle matkalleen" he tällä ennenkuulumattomalla teolla, tällä
"syvällä iskullaan" antoivat kansalaisilleen uutta rohkeutta ja
uskoa. Moni, jonka tuttavan jäljet tuisku vastikään oli umpeen
nietostanut, ikäänkuin heräsi: Mitä olivat nämä nuoret, mitä he
ajattelivat, kuinka he uskalsivat? Elihän totta tosiaan isäin henki
vielä, olihan sitä muuallakin kuin liioittelevissa kirjoitelmissa!
Sydän ikäänkuin laajeni ja se, mikä oli ollut syvimmälle kätkettynä,
alkoi kuohua. Oli miehiä, jotka rohkenivat, miksei silloin jokainen?
Jokaisella oli nyt tilaisuus tehdä jotakin... Ja ryskyen vapautui
virta jääkahleistaan. Se alkoi kasvaa, tulvia. Se kävi niin
väkeväksi, että nekin suomalaiset, jotka olivat olleet venäläisessä
sotaväessä, huomasivat huudahtaa: "vihdoinkin on se hetki koittanut,
jota me olemme vuosia valmistelleet." Se syöksyi uomastaan, levisi
yli lakeuksien, mursi kaikki esteet ja vapautti maan. --
Ne vaiheet, jotka ovat olleet jääkärien osana vieraalla maalla,
ovat jääneet hämärään, ja syyllä onkin sanottu jääkärien edustavan
Suomen nuoren armeijan romanttisinta osaa. Yhä vieläkin heistä
tiedetään verrattain vähän. Heidän seikkailunsa ovat yhä eräänlaisen
salaperäisen hunnun verhoamia. Tätä huntua yrittää tämä kirja omalla
vaatimattomalla tavallaan kohottaa. [Esipuhetta kirjoittaessaan ei
tekijä vielä tiennyt mitään V.E. Tuompon ansiokkaasta teoksesta
"Suomen jääkärit".]
* * * * *
Viime syksynä jouduin pitemmän aikaa oleskelemaan yksissä erään
jääkärin kanssa, joka jo kauemmin oli komennettuna liikkunut
Suomessa. Tämä hiljainen, vaitelias ylioppilas-nuorukainen, joka
omista väitteistään huolimatta oli sekä Saksassa että kotimaassaan
osoittautunut perin kunnolliseksi ja velvollisuutensa tuntevaksi
mieheksi, oli sairauden takia jo viikkoja ollut pakoitettu pysymään
alallaan, ja aluksi luulin, että se alakuloisuus ja hillitty
katkeruus, joka hänelle oli niin ominaista, oli taudin aiheuttamaa.
Pian kehittyi välillemme ystävyys, jolleka vieraan maan yhteiset
vaiheet tarjosivat luonnollisen perustan ja hän kertoi minulle
ainutlaatuisesta kohtalostaan: hänen kaukaisten unelmiensa tyttö oli
hänet pettänyt kaikkein raskaimmalla tavalla. Sitä ennen olin jo
kuullut erään toisenkin jääkärin osasta: hänen kihlattu morsiamensa
oli vanhempiensa painostuksesta pyytänyt eroa, sillä nämä vanhemmat
eivät voineet uskoa tyttärensä tulevaisuutta sellaisen miehen käsiin,
jonka täytyi köyhänä pakolaisena pahantekijän tavoin kuljeskella
ympäri. Suomen naisista oli muutenkin kerrottu niin paljon, että
arvelin näiden kohtalokkaiden tapausten kenties tarjoavan aiheen
kaunokirjalliseen esitykseen. Kun siitä puhuin ystävälleni, antoi
hän minulle kirjan, jonka tiheästi täytetyille sivuille hän oli nyt
jälestäpäin piirrellyt vaiheensa, sekä sitäpaitsi muisti vihkosen,
joka oli mainitun tytön kirjoittama, ja pari omituista kirjettä. Nämä
muistiinpanot olivat henkilökohtaista laatua, sisältäen omituisia,
surumielisyyteen helposti taipuvia haaveiluja, mutta todistivat
samalla huumoria huomaavaa silmää -- seikka, joka tämäntapaisille
luonteille on niin ominainen. Ulkonaisia tapahtumia ne koskettelivat
niin pintapuolisesti, että ainoastaan mukana-ollut saattoi kaikki
käsittää, sensijaan -- ja tarvinneeko siitä huomauttaakaan -- oli
niissä tytöllä sangen keskeinen sija. Hän muisteli yhä tuota naista,
huolimatta kaikesta, ja voin kyllä ymmärtää, missä määrin tytön
päiväkirjan intohimoiset sivut, jotka minulle, vieraalle, kuvastavat
vain heikkoutta, olivat häntä liikuttaneet.
Mutta ne vapaammat virtaukset, jotka maassamme alkoivat päästä
valloilleen, saivat minut muuttamaan suunnitelmaani. Kyösti Vilkuna
oli teoksellaan Shpalernajasta osoittanut, kuinka pitkälle jo saattoi
mennä, ja tulin ajatelleeksi, että kirja, joka tarkemmin kuvailisi
jääkärien vaiheita, herättäisi totuudenmukaisuudellaan paljon
suurempaa mielenkiintoa kuin romantisoitu esitys. Olin sanoakseni
askel askeleelta kulkenut ystäväni rinnalla Saksassa, joten minun
oli helppoa hänen tekemäänsä runkoon liittää omia vaikutelmiani ja
kokemuksiani. Kustantajan kanssa syntyi sopimus, kirjan piti ilmestyä
keväällä ja minä ryhdyin sitä kirjoittamaan. Muutin paljon, syntyi
monta uutta kertomusta, eikä teos nykyisessä muodossaan tarkalleen
seuraa ystäväni muovailemaa pohjaa lukuunottamatta kuvauksia Annasta.
Mutta minun täytyi turvautua yksinomaan muistiini, sillä olin tullut
Suomeen olosuhteissa, joiden vallitessa ei käynyt ajatteleminenkaan
minkäänlaisten muistiinpanojen mukaanottoa; kuitenkaan en
tahallisesti ole missään poikennut totuudesta. Suurin osa on
kirjoitettu jo ennen vapaustaistelua, monesti majatalojen pöydillä,
hermojen ollessa rasittuneina ja mielen tasapainoa vailla, loppu on
syntynyt sodan vaikutusten vielä vereksinä ollessa.
Ajat ovat taas muuttuneet ja ystäväni -- niinkuin olin pelännytkin
-- ei enää ole näkemässä kirjoitelmiensa muunnosta. Epäilen, että
teos nykyisessäkin kokoonpanossaan on vanhentunut; nythän olisi
tilaisuus saada tarkkoja tilastotietoja, sitäpaitsi on kapina
kokemusperäisesti selvittänyt yleisölle monia kirjan kuvailemia
seikkoja. Vielä tarpeettomampi olisi se alkuperäisimmässä,
romaanintapaisessa muodossaan, monet Suomen naisethan ovat ehtineet,
osittain kiinalaista kiertotietä käyttäen, ryssistä saksalaisiin, ja
vapaustaistelu on puolestaan osoittanut, kuinka paljon meillä sentään
on toisenlaisiakin naisia. --
Täytyy tunnustaakseni, että epäröiden lähetän kirjan julkisuuteen. Se
ei suinkaan pyydä olla se tarkoin tyylitelty ja harkittu teos, jonka
hartaasti soisin näistä asioista vielä syntyvän. Jos se kuitenkin
voisi jollakin lailla lähentää jääkäreitä kansaansa, jos se voisi
tehdä nämä yhä vielä salaperäiset sotilaat ikäänkuin tutummiksi
niillekin, jotka eivät ole tilaisuudessa kuulemaan kaikkea heidän
omasta suustaan, olisi pääasiallisin toivoni täyttynyt.
Kesäkuulla 1918.
_Tekijä_.