Ensimmäinen kohtaus.
Oliverin puutarha.
(Orlando ja Aadam tulevat.)
ORLANDO.
Mikäli muistan, Aadam, oli asia näin: hän määräsi testamentissaan
minulle vain tuhannen vaivaista kruunua, ja, niinkuin sanoit,
siunauksensa nimessä velvoitti veljeni kasvattamaan minua hyvin; ja
siitä alkaa surkeuteni. Jaques-veljeäni hän pitää koulussa, ja huhu
kertoo vallan ihmeitä hänen edistymisestään; mutta minua hän kasvattaa
täällä kotona kuin moukkaa, tai, oikeammin puhuen, antaa minun elää
täällä kotona ilman kasvatusta. Sillä sanotteko minun-sukuiselleni
aatelismiehelle sopivaksi tämmöistä kasvatusta, joka ei vähääkään eroa
härän ruokosta? Hänen hevosistaan pidetään parempaa huolta; paitsi että
niitä hyvin ruokitaan, saavat ne myöskin koulutusta, ja sitä varten
palkataan kalliita ratsunopettajia; mutta minua, omaa veljeänsä, hän ei
muuta kuin pitää lihassa, josta hyvästä elukat tunkiolla ovat hänelle
yhtä kiitolliset kuin minäkin. Paitsi tuota tyhjää, jota hän niin
ylenmäärin minulle suo, näyttää hänen menettelynsä ottavan minulta pois
senkin vähän, mitä luonto on minulle antanut; hän panee minut syömään
palvelijainsa kanssa, epää minulta veljen paikan ja turmelee, mikäli
hänen vallassaan on, kasvatuksellaan minun synnynnäisen jalouteni. Se
se, Aadam, minua surettaa; ja isäni henki, jonka tunnen itsessäni
asuvan, alkaa kapinoida tätä orjuutta vastaan. En aio kauemmin sitä
kärsiä, vaikka en vielä tiedä, millä viisaalla keinolla siitä pääsisin.
AADAM.
Tuossa tulee isäntäni, teidän veljenne.
ORLANDO.
Mene syrjään, Aadam, niin saat kuulla, kuinka hän minulle tiuskii.
(Oliver tulee.)
OLIVER.
Mitä, herraseni? Mitä te täällä toimitatte?
ORLANDO.
En mitään; en ole oppinut mitään toimittamaan.
OLIVER.
Mitä sitten täällä tyhjäilette?
ORLANDO.
Niin, herraseni, autan teitä turmelemaan Jumalan tekoa, mitätöntä
veli-raukkaanne, tyhjäntoimituksella.
OLIVER.
Jatka paremmin, ja ole kerrassaan epatto.
ORLANDO.
Pitääkö minun paimentaa sikojanne ja syödä rapaa niiden kanssa? Minkä
tuhlaajapojan osan olen minä hävittänyt, että minun piti tällaiseen
kurjuuteen joutua?
OLIVER.
Tiedättekö, herraseni, missä olette?
ORLANDO.
Oh, varsin hyvin; täällä teidän puutarhassanne.
OLIVER.
Tunnetteko, kuka on edessänne?
ORLANDO.
Paremmin kuin edessäni-olija tuntee, kuka minä olen. Tunnen teidät
vanhimmaksi veljekseni, ja veriheimolaisuuden nimessä pitäisi teidänkin
samoin tuntea minut. Kansakuntain hyvä tapa sallii teille etusijan
siksi, että olette esikoinen, mutta sama perintätapa ei ota minulta
vertani, vaikka olisi kaksikymmentä veljeä välillämme. Minussa on isääni
yhtä paljon kuin teissä; vaikka, sen myönnän, te, aikaisempana, olette
lähempänä hänelle tulevaa kunnioitusta.
OLIVER.
Mitä, poika?
ORLANDO.
Hiljaa, hiljaa, vanhin veli! Siihen olette liian nuori.
OLIVER.
Käytkö minuun käsiksi, konna?
ORLANDO.
En ole mikään konna; olen ritari Roland de Bois'n nuorin poika. Hän oli
isäni, ja se on kolmin kerroin konna, joka sanoo, että sellaisen isän
lapset ovat konnia. Jos et olisi veljeni, en hellittäisi kurkustasi tätä
kättä, ennenkuin toisella olisin nyhtänyt kielen suustasi tuon sanan
tähden. Olet itseäsi herjannut.
AADAM (tulee esiin).
Hyvät herrat, rauhoittukaa! Isänne muiston tähden, sopikaa!
OLIVER.
Päästä, sanon minä!
ORLANDO.
En, ennenkuin hyväksi näen: teidän pitää kuulla minua. Isäni velvoitti
testamentissaan teitä antamaan minulle hyvän kasvatuksen. Te olette
pitänyt minua kuin talonpoikaa, pidättäen ja peitellen minulta kaikki
ylhäissukuisen avut. Isäni henki elää valtavana minussa, ja minä en tätä
kauemmin kärsi. Siis suokaa minulle sellaisia harjoituksia, jotka
sopivat säädylleni, tai antakaa pois se vaivainen perintöosa, jonka isä
minulle testamentissaan sääsi; menen sillä onneani ostamaan.
OLIVER.
Ja mitä aiot tehdä? Kerjätäkö, kun se on tuhlattu? Pois sisään,
herraseni; en tahdo että kauemmin minua vaivaatte; saatte osaksi
tahtonne täytetyksi. Pyydän, menkää.
ORLANDO.
En tahdo teitä vaivata enempää kuin mitä oma etuni vaatii.
OLIVER.
Pois samaa tietä tekin, vanha koira!
AADAM. "Vanha koira", sekö palkkani? Niin oikein: olen hampaani
menettänyt teidän palveluksessanne. -- Jumala siunatkoon vanhaa
herraani! Hän ei olisi koskaan tuommoista sanaa sanonut.
(Orlando ja Aadam menevät.)
OLIVER.
Niinkö on laita? Aiotko viedä minusta voiton? Uhkamielisyytesi aion
parantaa, enkä kuitenkaan koskaan antaa tuota tuhatta kruunua. Hoilaa,
Dennis!
(Dennis tulee.)
DENNIS.
Kutsutteko, armo?
OLIVER.
Eikö Charles, herttuan painiskelija, ole pyrkinyt puheilleni?
DENNIS.
Jos suvaitsette, on hän täällä ulkona ja pyytää kiihkeästi päästä
pateille.
OLIVER.
Käske hänet sisään. (Dennis menee.) -- Oiva keino: huomenna on
kilpapainit.
(Charles tulee.)
CHARLES.
Hyvää huomenta, teidän armonne!
OLIVER.
Hyvä monsieur Charles, mitä uusinta uutta kuuluu uuteen hoviin?
CHARLES.
Ei muuta uutta, kuin ne vanhat uutiset, että vanhan herttuan on
karkoittanut hänen veljensä, se uusi herttua; ja kolme tai neljä
uskollista ylimystä on mennyt hänen kanssaan vapaaehtoiseen maanpakoon;
näiden maista ja tuloista uusi herttua rikastuu, senvuoksi hän antaa
heille täyden vallan jaloitella.
OLIVER.
Voitteko sanoa, onko Rosalinda, herttuan tytär, karkoitettu yhdessä
isänsä kanssa?
CHARLES.
Oh, ei; sillä herttuan tytär, hänen serkkunsa, rakastaa niin häntä, --
he ovat kehdosta asti yhdessä kasvaneet, -- että olisi seurannut häntä
maanpakoon tai kuollut, jos olisi hänestä jäänyt. Hän on hovissa, ja
setä ei rakasta häntä vähemmän kuin omaakaan tytärtään. Milloinkaan ei
ole kaksi naista niin pitänyt toisistaan kuin he.
OLIVER.
Missä aikoo vanha herttua oleskella?
CHARLES.
Sanovat, että hän jo on Ardennien metsässä[1] ja monta iloista
velikultaa hänen kanssaan, ja siellä he elostelevat kuin vanha Robin
Hood[2] Englannissa. Hoetaan paljon nuoria aatelismiehiä joka päivä
virtaavan hänen luokseen ja viettävän siellä huoletonta elämää, niinkuin
ennen kultaisena aikakautena.
OLIVER.
Sanokaa, painiskeletteko huomenna uuden herttuan nähden?
CHARLES.
Tietystikin; ja tulin puhumaan teille eräästä asiasta. Minulle on
salavihkaa ilmoitettu, että nuorin veljenne, Orlando, aikoo valepuvussa
käydä ottelemaan kanssani. Huomenna, herra, minä painiskelen maineeni
puolesta, ja joka silloin pääsee käsistäni ruhjomattomin jäsenin,
kiittäköön onneaan. Veljenne on nuori ja hento; ja teidän tähtenne minun
olisi sääli niin pahoin häntä pidellä, kuin minun kunniani tähden
täytyy, jos hän saapuu. Sen vuoksi tulin ystävänä teille tätä
ilmoittamaan, jotta joko ehkäisette hänen hankkeensa tai kestätte
tyynenä sen häpeän, mihin hän joutuu, koska tämä tapahtuu hänen omasta
halustaan ja kokonaan vastoin minun tahtoani.
OLIVER.
Charles, kiitän sinua ystävyydestäsi, ja saat nähdä, että sen vielä mitä
suopeimmin palkitsen. Olen itse saanut vihjauksen veljeni hankkeesta ja
olen salaa koettanut saada häntä luopumaan siitä; mutta hän on
järkähtämätön. Tiedäppä, Charles, hän on itsepäisin nuori mies koko
Ranskassa, täynnä kunnianhimoa, kaikkien kykyjen kateellinen kaunailija,
kavala ja ilkeä juonittelija minua, omaa veljeänsä, vastaan. Siis tee
miten haluat; minulle on yhtä mieluista, taitatko häneltä niskan vai
sormen; mutta sinun on paras varoa; sillä jos hänelle vain pienenkin
häpeän tuotat, tai jos hän ei saa sinusta suurimaineista voittoa, niin
hän väijyy sinua myrkyllä, kietoo sinut jollakin viekkaalla juonella,
eikä hellitä ennenkuin on toista tai toista salatietä saanut sinut
hengiltä; sillä vakuutan, sanonpa sen melkein kyyneleet silmissä, ettei
ole maan päällä toista ihmistä niin nuorta ja niin halpamielistä. Puhun
nyt vain hänestä niinkuin veli; mutta jos rupeaisin sinulle paloitellen
kuvaamaan, millainen hän on, niin saisin minä punastua ja itkeä, ja sinä
kalveta ja hämmästyä.
CHARLES.
Oikein olen sydämmestäni iloinen, että tänne tulin. Jos hän huomenna
saapuu, niin kyllä hän minulta tarpeensa saa. Jos hän siitä pitäen
pystyy omin neuvoin liikkumaan, niin minä en ikinä enää tahdo
palkinnosta kilpailla. Ja nyt Jumalan haltuun, teidän armonne!
(Menee.)
OLIVER.
Hyvästi, hyvä Charles! -- Nyt tuota tuulihattua usuttamaan! Toivon että
vihdoinkin pääsen hänestä; sillä sydämmeni ei mitään vihaa niinkuin
häntä, en tiedä miksi. Kuitenkin on hän hyvänsävyinen; koulunkäymätön,
mutta sittenkin tiedokas; jalo harrastuksiltaan; kaikkien kansanluokkain
rakastama, jopa jumaloima, ja niin kaikkien sydämmiin syöpynyt,
erittäinkin talonväkeni, joka paraiten hänet tuntee, että minä
olen kokonaan polkuarvossa. Mutta näin ei tule kauan olemaan; tuo
painiskelija saattaa kaikki selväksi. Nyt ei muuta, kuin usuttelen
poikaa sinne, ja toimeen ryhdyn heti.
(Menee.)
Toinen kohtaus.
Aukea ala herttuan lumilinnan edustalla.
(Rosalinda ja Celia tulevat.)
CELIA.
Rosalinda, pyydän, rakas serkku, ole iloinen.
ROSALINDA.
Rakas Celia, osoitan enemmän iloisuutta kuin voinkaan, ja kuitenkin
tahdot että olisin iloisempi. Jos et voi opettaa minua mielestäni
unohtamaan maanpakolaista isää, niin et voi pyytää, että mikään tavaton
iloisuus mieleeni johtuisi.
CELIA.
Tuosta näen, ettet sinä rakasta minua yhtä suuresti kuin minä rakastan
sinua. Jos minun setäni, sinun karkoitettu isäsi, olisi karkoittanut
sinun setäsi, herttuan, minun isäni, ja sinä olisit yhä jäänyt minun
luokseni, niin olisin minä voinut opettaa rakkauttani pitämään sinun
isääsi minun isänäni. Niin voisit sinäkin tehdä, jos sinun rakkautesi
minuun todellakin olisi niin vilpitöntä laatua kuin minun on sinuun.
ROSALINDA.
No niin, tahdon siis unhottaa oman kohtaloni iloitakseni sinun
kohtalostasi.
CELIA.
Tiedät, että isälläni ei ole muuta lasta kuin minä, eikä useamman
toivoakaan; ja, toden totta, kun hän kuolee, olet sinä hänet perivä;
sillä mitä hän on ottanut isältäsi väkivallalla, sen annan minä sinulle
takaisin rakkaudesta; kunniani kautta, sen teen, ja tulkoon minusta
epäluoma, jos sen valan rikon. Siis rakas Rosa, armas Rosa, ole iloinen.
ROSALINDA.
Tästä puolin, serkku, tahdon olla iloinen, ja miettiä jotakin pilaa.
Annas olla, mitä pidät rakastumisesta?
CELIA.
Olkoon menneeksi, jos teet sitä vain pilan vuoksi. Mutta älä rakasta
ketään miestä toden perästä, äläkä piloillasikaan enempää kuin että
kainolla punastumisella pääset kunniallisesti asiasta.
ROSALINDA.
No, mitä pilaa sitten keksittäisiin?
CELIA.
Istukaamme ja naurakaamme tuo toimellinen talonemäntä Onnetar pois
pyörältään, niin että hänen antimensa tulisivat tästä puolin tasan
jaetuiksi.
ROSALINDA.
Oi, jospa voisimmekin! Hän todellakin sijoittelee hyvyyksiään
taitamattoman huonosti, ja enimmin tuo sokea antivaimo hairahtuu
lahjojensa jakamisessa naisille.
CELIA.
Niin kyllä: ne, jotka hän kauniiksi tekee, ne hän harvoin tekee
siveiksi, ja jotka hän siveiksi tekee, ne hän tekee perin rumiksi.
ROSALINDA.
Ei, nyt sinä poikkeat onnettaren tehtävistä luonnottaren tehtäviin;
onnetar hallitsee maallisia lahjoja eikä luonnon muodostumia.
CELIA.
Eikö? Kun luonnotar on tehnyt kauniin luoman, eikö onnetar voi antaa sen
tuleen syttyä? -- Vaikka luonnotar onkin antanut meille älyä pilkata
onnetarta, niin eikös nyt onnetar lähetä tänne tuota narria katkaisemaan
puheeltamme pään?
(Siera tulee.)
ROSALINDA.
Niin, todellakin, siinä onni vie luonnosta voiton, kun onni antaa tyhmän
luonnonluoman katkaista luonnon älyltä pään.
CELIA.
Kuka tietää, ehkä se ei olekaan onnen työtä, vaan luonnon, joka katsoo
meidän luonnon älyämme liian tylsäksi arvostelemaan moisia jumalattaria,
ja sen vuoksi on lähettänyt meille teroittimeksi tuon epäluoman, sillä
tyhmän tylsyys on aina älyn teroitin. -- No, äly, mihin matka?
SIERA.
Neiti, teidän pitää tulla isänne luo.
CELIA.
Onko teidät pantu sanansaattajaksi?
SIERA.
Ei, kautta kunniani! Minua vain käskettiin teitä noutamaan.
ROSALINDA.
Mistä, narri, olet tuon valan oppinut?
SIERA.
Eräältä ritarilta, joka vannoi kautta kunniansa, että pannukakku oli
hyvää, ja vannoi kautta kunniansa, että sinappi oli kelvotonta. Nyt
väitän minä, että pannukakku oli kelvotonta ja sinappi hyvää, eikä
kuitenkaan ritari vannonut väärin.
CELIA.
Miten sen todistatte suurella tietomäärällänne?
ROSALINDA.
Kas niin, riisukaa vain pois kuonokoppa älyltänne.
SIERA.
Asettukaa nyt tähän molemmat; pyyhkäiskää leukaanne ja vannokaa partanne
kautta, että minä olen konna.
CELIA.
Partamme kautta, jos meillä sitä olisi, olet konna.
SIERA.
Konnuuteni kautta, jos mulla sitä olisi, olisin se. Mutta jos te
vannotte sen kautta, jota ei ole, niin ette vanno väärin, enempää kuin
tuo ritarikaan, joka vannoi kunniansa kautta, kun hänellä ei sitä ollut;
tai jos olikin, niin oli hän sen jo vannonut pois, ennenkuin näkikään
nuo pannukakut tai tuon sinapin.
CELIA.
Sano meille, ketä tarkoitat?
SIERA.
Erästä, jota vanha Fredrik, teidän isänne, suosi.
CELIA.
Isäni suosio on kylläksi antamaan hänelle kyllin kunniaa. Mutta olkaa
nyt hänestä vaiti; saatte ennen pitkää vielä ruoskaa tuosta
suulaudestanne.
SIERA.
Sitä surkeampaa, että narrit eivät enää saa puhua viisaasti siitä, mitä
viisaat tekevät narrimaista.
CELIA.
Totisesti, oikeassa olet; sillä sitten kuin se vähä äly, mikä narreilla
on, on saatu vaikenemaan, tulee se vähä narrimaisuus, mikä viisaissa on,
räikeämmin näkyviin. Tuossahan tulee monsieur le Beau.
(Le Beau tulee.)
ROSALINDA.
Suu täynnä uutisia.
CELIA.
Joilla meitä syöttää niinkuin kyyhkynen poikasiaan.
ROSALINDA.
Silloin meistä tulee hyviä uutis-syöttiläitä.
CELIA.
Hyvä vain, paremmin käymme kaupaksi. Bon jour, Monsieur le Beau! Mitä
uutta?
LE BEAU.
Ihana prinsessa, teiltä on mennyt hukkaan oiva lysti.
CELIA.
Lysti? Minkä karvainen?
LE BEAU.
Minkäkö karvainen? Kuinka siihen vastaisin?
ROSALINDA.
Niinkuin äly ja onni suvaitsee.
SIERA.
Tai niinkuin sallimus määrää.
CELIA.
Oikein! Niinkuin kauhalla mätetty!
SIERA.
Niin, minun pitää noudattaa ajuani.
ROSALINDA.
Muuten menetät vanhan hajusi.
LE BEAU.
Panette minut ymmälle, hyvät neidet. Aioin kertoa teille uhkapainista,
joka on jäänyt teiltä näkemättä.
ROSALINDA.
Kertokaa kuitenkin, kuinka siinä kävi.
LE BEAU.
Kerron teille alun, ja jos suvaitsette, hyvät armot, niin voitte itse
nähdä lopun; sillä paras osa on vielä jäljellä, ja he tulevat juuri
tähän paikkaan sitä jatkamaan.
CELIA.
No, entä alku, joka jo on kuollut ja haudattu?
LE BEAU.
Oli eräs vanhus ja hänen kolme poikaansa, --
CELIA.
Tunnen vanhan sadun, joka alkaa samoin.
LE BEAU.
Kolme sievää nuorta miestä, erinomainen vartalo ja ryhti
itsekullakin, --
ROSALINDA.
Ja lappu kaulassa: "Joka täten itsekullekin tiedoksi annetaan."
LE BEAU.
Vanhin näistä kolmesta meni otteluun Charlesin, herttuan painiskelijan,
kanssa. Charles paiskasi hänet heti paikalla maahan ja taittoi häneltä
kolme kylkiluuta, niin ettei ole suuria toiveita hänen henkiin
jäämisestään; samoin hän piteli toista, ja samoin kolmatta. Siellä he
nyt viruvat, ja vanhus-parka, heidän isänsä, vaikeroi niin surkeasti,
että kaikki katsojatkin auttavat häntä kyynelillään.
ROSALINDA.
Ah!
SIERA.
Mutta mikä se lysti on, joka armoilta on hukkaan mennyt, monsieur?
LE BEAU.
Se tietenkin, josta kerron.
SIERA.
Oppia ikä kaikki. Ensi kerran eläissäni kuulen, että kylkiluiden katko
on lystiä naisille.
CELIA.
Niin minäkin, sen vakuutan.
ROSALINDA.
Mutta onko täällä ketään muuta, jota huvittaa tällainen katkonainen
luu-musiikki? Onko ketään toista, joka on kylkiluiden katkoon ihastunut?
-- Katsommekohan, serkku, tuota painiskelua?
LE BEAU.
Teidän täytyy, jos tähän jäätte, sillä tämä on painiskelupaikaksi
määrätty; ja he käyvät heti kohta toimeen.
CELIA.
Tuossa he jo todellakin tulevat. Jäädään nyt katsomaan.
(Torventoitauksia. Herttua Fredrik, hoviherroja,
Orlando, Charles ja seuralaisia tulee.)
HERTTUA FREDRIK.
Olkoon menneeksi! Koska tuo nuori mies ei tahdo neuvoa kuulla, niin
maksakoon itse tyhmänrohkeutensa.
ROSALINDA.
Tuoko se mies?
LE BEAU:
Hän se on, neiti.
CELIA.
Ah, hän on liian nuori! Kuitenkin on katse hänellä voitonvarma.
HERTTUA FREDRIK.
Mitä? Tytär ja serkku! Oletteko hiipineet tänne painia katsomaan?
ROSALINDA.
Olemme, prinssi, jos suvaitsette sallia.
HERTTUA FREDRIK.
Vähän teillä on siitä huvia, sen voin sanoa: painijat ovat liian
erivoimaiset. Säälien tuon haastajan nuoruutta, olisin mielelläni häntä
siitä estellyt, mutta hän ei tahdo neuvoa kuulla. Puhutelkaa te häntä,
tytöt; koettakaa, saatteko häntä taipumaan.
CELIA.
Kutsukaa hänet tänne, hyvä monsieur le Beau.
HERTTUA FREDRIK.
Tehkää se; minä poistun.
(Herttua vetäytyy syrjään.)
LE BEAU.
Herra haastaja, prinsessat tahtovat teitä puhutella.
ORLANDO.
Odotan heidän käskyään suurimmalla kunnioituksella.
ROSALINDA.
Nuori mies, tekö olette vaatinut Charles-painijan otteluun?
ORLANDO.
En, kaunis prinsessa; hän on itse yleinen haastaja; tulen vain, niinkuin
muutkin, koettelemaan nuoruuteni voimia hänen kanssaan.
CELIA.
Nuori mies, intonne on liian rohkea ikäänne nähden. Olette nähnyt
hirveitä näytteitä sen miehen voimasta; jos voisitte omin silmin nähdä
itseänne tai tasapuolisesti itseänne arvostella, niin onnistumisen pelko
neuvoisi teitä tasavoimaisempaan yritykseen. Pyydämme, itsenne tähden,
teitä ajattelemaan omaa turvallisuuttanne ja luopumaan tästä
koetuksesta.
ROSALINDA.
Tehkää se, nuori mies; maineenne ei siitä tule kärsimään. Me teemme
omassa nimessämme pyynnön herttualle, että paini peruutetaan.
ORLANDO.
Rukoilen, älkää minua ankarasti tuomiten rangaisko; myönnän että olen
suuresti rikollinen, kun niin kauniilta ja jaloilta naisilta mitään
epään. Suokaa vain kauniit silmänne ja suopeat toivomuksenne seuraksi
minulle tähän koetukseeni. Jos siinä joudun tappiolle, niin tulee vain
häpeä sille, joka ei milloinkaan ole arvossa ollut; jos kaadun, niin
kuolee vain se, joka ei mitään muuta toivo. En tuota surua ystävilleni,
sillä minulla ei ole ketään, joka minua itkisi; enkä maailmalle
vahinkoa, sillä minulla ei ole mitään maailmassa; anastan vain siinä
paikan, joka voi tulla paremmin täytetyksi, kun minä sen jätän.
ROSALINDA.
Soisin että se voiman rahtunen, mikä minussa on, tulisi teille osaksi.
CELIA.
Samoin minun, pieneksi täytteeksi.
ROSALINDA.
Hyvästi jääkää! Suokoon taivas, että olisin teistä erehtynyt!
CELIA.
Sydämmenne toivomus teitä auttakoon!
CHARLES.
No, missä on se nuori sankari, joka on niin halukas lepäämään maa-emonsa
povella?
ORLANDO.
Tässä, herraseni, mutta hänellä on häveliäämpi aikomus mielessä.
HERTTUA FREDRIK.
Teidän tulee tehdä vain yksi koetus.
CHARLES.
Takaan, että teidän armonne ei saa häntä toiseen pakoitetuksi, kun
olette niin kaikin voimin koettanut häntä ensimmäisestäkin estellä.
ORLANDO.
Aiotte minua jäljestäpäin pilkata; siis ei teidän olisi pitänyt sitä
ennakolta tehdä. Mut toimeen!
ROSALINDA.
Nyt Herkules sua auttakoon, nuori mies!
CELIA.
Soisin olevani näkymätön, että voisin tuon koljon jalan lyödä kamppiin.
(Charles ja Orlando painivat.)
ROSALINDA.
Oi, reima nuorukainen!
CELIA.
Jos olisi minulla ukonnuoli silmässäni, kyllä tietäisin, kuka maahan
suistuisi.
(Charles sortuu maahan. Ihastushuutoja.)
HERTTUA FREDRIK.
Jo riittää, jo riittää!
ORLANDO.
Ei, teidän armonne, en ole vielä päässyt oikein vauhtiin.
HERTTUA FREDRIK.
Kuinka on laitasi, Charles?
LE BEAU.
Hän ei voi puhua, prinssi hyvä.
HERTTUA FREDRIK.
Kantakaa hänet pois.
(Charles kannetaan pois.)
Mikä on nimesi, nuori mies?
ORLANDO.
Orlando, teidän armonne, ritari Roland de Bois'n nuorin poika.
HERTTUA FREDRIK.
Oi, että oisit jonkun toisen poika!
Isääsi kunnioitti maailma,
Mut mulle aina vihamies hän oli.
Tuo tekos enemmän mua miellyttäisi,
Jos toista sukuperää olisit.
Hyvästi! Reipas olet nuorukainen.
Jos maininnut vain oisit toisen isän!
(Herttua Fredrik seurueineen ja le Beau menevät.)
CELIA.
Minä noinko oisin isänäni tehnyt?
ORLANDO.
Ylpeilen, Rolandin ett' olen poika,
Niin, nuorin poika; -- nimeä en vaihtais,
Vaikk' ottais Fredrik minut lapsekseen.
ROSALINDA.
Ol' isälle kuin henki Roland rakas,
Ja koko maailma ol' isän mieltä.
Jos oisin ennen tiennyt, ken hän on,
Niin kyynelt' oisin pyynnön höysteeks pannut,
Noin ett'ei oisi vaaraan syössyt.
CELIA.
Serkku,
Nyt kiitämme ja rohkaisemme häntä:
Isäni raaka, tyly kohtelu
Mua sydännyttää. -- (Orlandolle.) Kiitost' ansaitsette;
Jos lemmess' ootte yhtä uskottava,
Kuin uskomaton oli tekonne,
Niin tyttösenne kelpaa.
ROSALINDA.
Nuori mies,
(Antaa hänelle vitjat kaulastaan.)
Tuo onnen hylkäämättä ottakaa;
Enemmän antais hän, jos hällä oisi. --
Tule, serkku!
CELIA.
Hyväst', ylvä ylimys!
ORLANDO.
Miks en voi kiittää? Paremp' osani
On maahan lyöty; pystyssä on enää
Vain pilkkataulu, pölkky eloton.
ROSALINDA.
Hän kutsuu. Ylpeys laski onnen kanssa;
Kysynpä, mitä tahtoo. -- Kutsuitteko?
Te hyvin painitte, ja muitakin
Te voititte kuin vihamiehiänne.
CELIA.
Tuletko, serkku?
ROSALINDA.
Tulen. -- Hyvästi!
(Rosalinda ja Celia menevät.)
ORLANDO.
Mik' into kieltäni nyt kahlehtii?
En puhua ma voi, ja hän kun pyysi!
Orlando-parka, olet kukistettu!
Niin, Charles tai joku heikompi sun voitti.
(Le Beau palajaa.)
LE BEAU.
Teit' ystävänä neuvon, hyvä herra:
Tää paikka jättäkää. Vaikk' ylistystä
Ja suosiot', ystävyyttä ansaitsette,
Niin on nyt sillä päällä herttua,
Ett' tekonne hän kaikki pahaks kääntää.
Häll' oikkuns' on. Mik' on hän, teidän nähdä
On sopivampi kuin mun kertoa.
ORLANDO.
Suur' kiitos, herra! Pyydän, sanokaa:
Ken herttuan tytär noista kahdest' oli,
Jotk' ottelua tässä katselivat?
LE BEAU.
Ei kumpikaan, jos luontoon katsotaan;
Mut hoikempi on hänen tyttärensä,
Ja karkoitetun herttuan on toinen,
Jot' anastaja-setä täällä pitää
Seuraksi tyttärelleen: näiden rakkaus
On hellempi kuin koskaan sisarusten.
Mut herttua, tietäkää, on hiljan saanut
Ihanaan veljentyttäreensä inhon,
Ja muut' ei syytä siihen lie kuin se,
Ett' avuistansa häntä kansa kiittää
Ja hyvän isän tähden häntä säälii!
Ja, kautta henkeni, hän salavihans'
Äkisti häneen purkaa. -- Hyvästi!
Maailmass' ehommassa toivon teiltä
Vastedes lisää rakkautta ja seuraa.
ORLANDO.
Hyvästi! Suurest' olen kiitollinen.
(Le Beau menee.)
Nyt joudun peijakkaasta itse peikkoon:
Tylystä herttuasta tylyyn veikkoon. --
Mut taivaallinen Rosalinda!
(Menee.)
Kolmas kohtaus.
Huone hovilinnassa.
(Celia ja Rosalinda tulevat.)
CELIA.
No, serkku! No, Rosalinda! -- Cupido armahtakoon! -- Ei sanaakaan?
ROSALINDA.
Ei edes koiralle viskattavaa.
CELIA.
Sinun sanasi ovat liian kalliit koirille viskattaviksi, mutta paiskaa
edes jokunen minulle. Kas niin, halvaa minut järkisyillä.
ROSALINDA.
Silloin olisi kahden serkun loppu, jos toinen halvaantuisi järkisyistä,
ja toinen hullaantuisi ilman järkisyitä.
CELIA.
Mut tuoko kaikki sinun isäsi tähden?
ROSALINDA.
Ei, osaksi myöskin lapseni isän tähden. Oi, kuinka on ohdakkeita täynnä
tämä arkimaailma!
CELIA.
Ne on vain takkiaisia, serkku, joita on viskattu sinuun pyhänvietoksi;
jos emme kulje raivatulla tiellä, niin omat hameemme niitä kokoavat.
ROSALINDA.
Hameestani ne voisin ravistaa pois; mutta nämä takkiaiset istuvat kiinni
rinnassa.
CELIA.
Yskäise ne pois.
ROSALINDA.
Yskisin, jos yskällä saisin ystävän tänne.
CELIA.
No, mitä! Lyö painia halujesi kanssa.
ROSALINDA.
Oi, ne pitävät paremman painijan puolta kuin mitä minä olen.
CELIA.
Taivas sinua auttakoon! Kyllä vielä kerran hänen kanssaan rynnistelet,
vaikka siinä allekin joutuisit. -- Mutta pannaanpa nyt nämä pilapuheet
viralta ja puhutaan vakavasti. Onko mahdollista, että sinä noin
äkkipikaa olisit niin kiihkeästi kiintynyt vanhan ritari Rolandin
nuorimpaan poikaan?
ROSALINDA.
Herttua, isäni, rakasti sydämmestään hänen isäänsä.
CELIA.
Johtuuko siitä, että sinun pitää sydämmestäsi rakastaa hänen poikaansa?
Niin ollen pitäisi minun häntä vihata, sillä minun isäni vihasi
sydämmestään hänen isäänsä; ja kuitenkaan minä en vihaa Orlandoa.
ROSALINDA.
Älä vihaakaan häntä! Minun tähteni, älä!
CELIA.
Miksi häntä vihaisin? Eikö hän ansaitse parempaakin?
ROSALINDA.
Sen tähden anna minun häntä rakastaa; ja rakasta sinäkin häntä, kun
minäkin rakastan. -- Kas, tuossa tulee herttua.
CELIA.
Silmät vihaa suitsevina.
(Herttua Fredrik hoviherroineen tulee.)
HERTTUA FREDRIK.
Tulisin kiirein, neiti, valmistukaa hovista lähtöön.
ROSALINDA.
Minäkö?
FREDRIK.
Niin, te.
Jos kymmenessä päivässä et täältä
Jo kahtakymment' ole peninkulmaa,
Niin vie sun surma.
ROSALINDA.
Setä, rukoilen,
Mun suokaa tietää, mik' on rikokseni.
Jos omaa itseäni ymmärrän,
Jos omat toivomukseni ma tunnen,
Jos unt' en näe, enkä järjilt' ole --
Jot' en ma luulisi -- niin teit' en koskaan,
En ajatuksin syntymättöminkään,
Ma loukannut.
HERTTUA FREDRIK.
Tuo petturein on tapaa;
Jos sanat voisi heitä puhdistaa,
Niin puhtait' oisivat kuin itse armo.
Se riittää, ett' en minä sinuun luota.
ROSALINDA.
Mua petturiks ei epäilynne tee.
Sanokaa, mistä johtuu moinen luulo.
HERTTUA FREDRIK.
Isäsi tytär olet, siinä kyllin.
ROSALINDA.
Se olin, kun te veitte hänen maansa,
Se olin, kun te hänet karkoititte.
Ei, prinssi, petosta ei peritä;
Tai suvussa jos onkin, mitä koskee
Se minuun? Isäni ei pettur' ollut.
Siis suurest' erehdytte, köyhyyttäni
Jos, prinssi, pettuudeksi luulette.
CELIA.
Mua kuulkaa, armollinen valtias!
HERTTUA FREDRIK.
Niin, Celia, sun tähtes sai hän jäädä;
Isänsä kanssa muuten harhailisi.
CELIA.
En minä silloin pyynnyt häntä jäämään;
Tahtonne vaati sen, ja tuntonne.
Hänt' arvomaan min' olin silloin nuori,
Nyt hänet tunnen: petturi jos hän on,
Niin minä myös; me yhdess' aina maattiin,
Kisailtiin, syötiin, yhdess' opiskeltiin;
Jos missä käytiin, rinnan aina käytiin
Ja yhtenä kuin Junon joutsenpari.
HERTTUA FREDRIK.
Hän liian suka sulle on; tuo lempeys,
Tuo hiljaisuus, tuo kärsivällisyys
Hiveltää kansaa, ja se häntä säälii.
Sa hupsu! Nimesi hän sulta ryöstää;
Sa kirkkaammalta näytät, puhtaammalta,
Kun hän on poissa. Suutas älä avaa;
Luja on tuomio ja järkkymätön:
Hän karkoitettu on.
CELIA.
Siis julistakaa
Minulle, isä, sama tuomio;
En hänest' erillään ma elää voi.
HERTTUA FREDRIK.
Sin' olet hupsu. -- Serkku, kavahda:
Jos aikailet, niin, kautta kunniani
Ja valtasanani, sun surma perii.
(Herttua Fredrik hoviherroineen menee.)
CELIA.
Oi, Rosalinda-parka, mihin menet?
Isiä vaihdetaanko? Ota minun.
Oi, armas, suret enemmän kuin minä.
ROSALINDA.
Mull' enemmän on syytä.
CELIA.
Eikä, serkku.
Iloitse! Etkö tiedä, että herttua
Mun, tyttärens', on karkoittanut?
ROSALINDA.
Ei.
CELIA.
Vai ei? Vai ei? Siis Rosalindalta
Se rakkaus puuttuu, joka sanois sulle,
Ett' yhtä sinä olemme ja minä.
Eroko? Ero meille, armas? Ei!
Hakekoon isä toisen perillisen.
Siis, tuumailkaamme, miten paeta
Ja mihin mennä, mitä ottaa mukaan.
Äl' yksin kohtaloas kantaa pyydä
Ja huolistas mua osattomaks tehdä.
Tuon taivaan kautta, murheistamme valjun,
Sano mitä sanot, minä mukaan käyn!
ROSALINDA.
Mut mihin sitten mennään?
CELIA.
Setäni luokse, Ardennien metsään.
ROSALINDA.
Ah, kuinka vaarallista meille on,
Naisille meille, matkustaa niin kauas!
Voroille kauneus mielemp' on kuin kulta.
CELIA.
Pukeun itse köyhään, halpaan pukuun
Ja umbralla ma keltaan kasvoni.
Tee sinä samoin, niin ei rosvoili' ole
Halua meihin.
ROSALINDA.
Eikö paremp' oisi,
Kun tavallista suuremp' olen minä,
Ett' ihan pukeutuisin mieheksi?
Sorea lyhyt miekka lanteilla,
Kädessä metsäkeihäs; sydämmessä
Vaikk' oiskin hiukan naisen pelkoa,
Ois ulkomuoto sotainen ja karski,
Niinkuin ne monet muutkin akkamiehet
Näöllään uhka-uljuutt' osoittavat.
CELIA.
Ja mikä nimesi, kun olet mies?
ROSALINDA.
Ei huonompi kuin Jupiterin paashin:
Sanoa saat mua Ganymedeeksi.
Mut mitä nimeä sä itse käytät?
CELIA.
Jotakin joka sopii tilaani:
Ei enää Celian, vaan Alienan.
ROSALINDA.
Mut mitä, jospa mukaan vieteltäisi
Isämme hovista tuo narrinparta?
Hän eikö ratoks oisi matkalla?
CELIA.
Avaraan maailmaan hän mua seuraa;
Kyll' yksin häntä kosin. Pois nyt vain
Korumme kokoomaan ja kalleutemme,
Ja parast' aikaa miettimään ja tietä,
Kuink' etsijöiltä turvaan pääsemme.
Siis käykäämme nyt ilman arvelutta
Ei maanpakoon, vaan kohti vapautta.
(Menevät.)