VII

--Josko neiti Werther oli kotona? Kyllä--vastattiin minulle. Ja

toimelias kyyppäri, salvetti käsivarrella, ehätti edelläni käytävää

pitkin aukaisemaan Agnesin huoneen ovea.

Heti ensi silmäyksellä näin, ettei Antti ollutkaan siellä. Agnes oli

yksin, virui lepotuolissa puoleksi makaavassa asennossa.

--Liisi--

Hän katsoi raukeasti minuun.

--Hyvä, että tulit.

--Oletko kipeä, Agnes?

--En.

--Väsynyt?

--En oikeastaan väsynytkään. Kyllästynyt.

--Mihinkä? Meihinkö täällä?

--Koko elämään.

Jäin äänettömäksi pelkästä kummastuksesta. Minulla oli edessäni taas

vallan outo ilmiö. Tässä kalpeassa, sammuvassa naisessa ei ollut

rahtuakaan siitä Agnesista, jonka olin lapsuudessa tuntenut, enemmän

kuin siitä kaunottarestakaan, joka edellisinä päivinä oli niin suurta

häiriötä elämääni tuottanut.

Mutta suloinen hän oli nytkin, levätessään siinä ruusunpunaisessa

aamupuvussaan, puoleksi ummistunein silmin. Katselin häntä äänettömänä

ja ihmettelin.

--Tahtoisitko sinä auttaa minua? hän kysyi hetkisen kuluttua.

--Mielelläni, jos voin.

--Ajattelin lähteä täältä tän'iltaisessa laivassa. Mutta sitä ennen

pitäisi saada nuo tavarat kokoon.

Mieleni sävähti.

--Lähdetkö sinä jo pois?

Äänessäni ilmestyi niin iloinen hämmästys, että siitä itsekin kävin

hämilleni.

Mutta Agnes ei onneksi liene mitään huomannut, koska hän tyynesti vaan

vastasi:

--Jos suinkin vaan joudun.

--Kyllä minä panen vaatteet matkalaukkuun.

--Kiitos!

Hän antoi muutamia tarpeellisia neuvoja, että pääsisin alkuun. Sitten

hän väsyneenä, aivan kuin sekin olisi ollut hänelle liian suurta

rasitusta, ummisti silmänsä ja vaipui hervottomuuteen.

--Sinä varmaankaan et ole terve, Agnes?

--Olen, valitettavasti.

--Valitettavasti?

--Niin juuri: valitettavasti. Kun nämä hetket tulevat, toivon aina, että

olisin ruumiillisesti sairas.

--Onko sinulla sitten useinkin näitä tänlaisia hetkiä?

--Hm--

Hän hymyili surullisesti.

--Minä kun luulin--

--Mitä luulit?

--Että sinä päinvastoin olisit aina iloinen ja nauttisit elämästä

runsaammin kuin muut.

--Kuinka tulit siihen luuloon?

--Nooh--kaikesta mitä näin ja kuulin. Olethan seuroissa niin

säkenöitsevän vilkas ja huvitettu--

--Hm--

--Ja pidät meidän hiljaista elämäämme täällä sietämättömän ikävänä.

--Jota se tosin onkin.

--Meitä se kuitenkin tyydyttää.

--Kun ette tiedä paremmasta. Kun olette vielä--suo anteeksi--niin

alkuperäisellä kannalla, niin kehittymättömiä.

--Jos kehitys vie meitä elämän kyllästymiseen, on onnellisempaa pysyä

kehittymättömänä.

--Elä sano, lausui Agnes hiukan innokkaampana. Vaikka kärsisin kahta

enemmän, en kuitenkaan vaihtaisi tilaani teidän tilaanne. Varjele

taivas!

--Sittenhän on kaikki hyvin, nauroin minä, siellä missä istuin lattialla

matkalaukun ääressä. En minäkään vaihtaisi sinun kanssasi.

Agnesinkin täytyi nauraa.

Merkillistä, kuinka suoraan ja avonaisesti lapsuuden toverit voivat

puhella keskenään, vaikka tiet veisivätkin heidät kauvas erilleen

toisistaan.

--Sinä olet kuitenkin hirveästi muuttunut, Agnes, entisiltä ajoilta.

--Niin olenkin. Ei tuntisi minua enää samaksi ollenkaan, eikö totta?

--Niin, en minä ainakaan tietäisi sanoa, mitä sinulla olisi yhteistä sen

Agnesin kanssa, jonka tunsin lapsena koulussa.

--Hm.... Suuressa maailmassa elämä vaihtelee ja ihmiset muuttuvat.

Huomenna en ole sama kuin tänä päivänä, ja ylihuomenna olen taas jotain

toista. Te täällä pysytte vuosi vuodelta samanlaisina. Se olisi

kuitenkin kauheata!

--Ei niinkään!

Ajattelin muutosta, joka Antissa oli näinä päivinä tapahtunut.

--Kuinka voisin koskaan luottaa ihmiseen, josta tiedän, ettei hän

huomenna enää ole sama kuin tänä päivänä?

--Ikävä sana tuo: luottaa. Luottaa? Mitä tarvitsee luottaa? Jos ihminen

sinua tänä päivänä miellyttää, se hyvä. Jos vielä huomennakin, sitä

parempi. Ellei miellytä, käännä selkäsi, etsi toinen. Siinä se.

Puhuessaan oli Agnes sen verran virkistynyt, että jaksoi kohottaa jo

päätään kääntyä minuun päin. Silmätkin olivat käyneet hiukan

elokkaammiksi.

--Mutta miltä sinusta tuntuisi, Agnes, jos joku, johon sinä olet

mieltynyt, hyötä hyviään kääntäisi sinulle selkänsä?

--Johon minä olen mieltynyt?

Hän lausui sen kyllästyneellä, välinpitämättömällä, ylenkatseellisella

äänellä ja vaipui samassa takaisin entiseen hervottomaan asemaansa.

--En todella osaa sanoa, sillä minä en ole mieltynyt kehenkään, niin

kauvan kuin muistan taaksepäin.

--Vaan jospa sattuisit mieltymään?

--Niin tietäisin pitää hänet kiinni myös.

--Voisihan kumminkin tapahtua, että hän rakastuisi johonkuhun toiseen.

--Mahdotonta. Semmoista ei voi ajatellakaan.

--Sinä olet nyt nuori ja kaunis. Mutta aikaa voittaen--

--Elä puhu joutavia. Minä kyllä osaan säilyttää valtani.--Mitä se on?

Kyyppäri oli tuonut hänelle kirjeen. Hän repäisi sen auki.

--Ahaa--

Hän nauroi.

--Saatte mennä. Kuule, Agnes, hän jatkoi, kun kyyppäri oli sulkenut oven

jälkeensä. Tämä on todella hullunkurista.

Ja hän nauroi vielä uudelleen. Tulin uteliaaksi.

--Keneltä sait kirjeen?

--Mieheltäsi.

--Vai niin.

Poskiani kuumotti.

--Hän ei enää voikaan olla oppaanani. On saanut odottamattomia

esteitä.--Tietäisitkö mahdollisesti, mitä laatua nuo esteet ovat?

--Ei hän ole sanonut--

Koetin saada ääntäni niin tyyneeksi kuin suinkin voin.

--Eikö ole sanonut?

Hän yhä nauroi.

--Mitä sinä naurat, Agnes?

--Ilman vaan. Kun te olette niin hirveän naivia.

--En ymmärrä, mitä naivisuutta tuossa näet.

--Tämä hauska juttu oikein virkistää. Mitä sanoisit, jos jäisinkin tänne

vielä?

--Mitäs minä sanoisin? Purkaisin vaatteet laukusta pois, en muuta.

Hän pani kätensä ristiin pään taakse ja katseli hymyillen kattoa.

--Huvittaisi minua kuitenkin vähän--

--Mikä niin? minä kysyin, kun hän ei heti jatkanut.

--Pieni eksperimentti.

Sydämmeni kovettui. Minä ymmärsin, mitä eksperimenttiä hän tarkoitti.

Vieläkin hän nauroi.

--Hän jo pelkää. Huomasi vaaran--ja pyrkii pakoon--

Minä vaikenin. Hän kääntyi minuun.

--Tiedätkö kenestä puhun?

--Antista, arvaan.

--Hänestä juuri. Ethän suutu?

--En suinkaan.

--Mitä sanoisit, jos näkisit hänet tässä jalkojeni juuressa?

--Mitäpäs minä--

En tahtonut päästä ääneen, kurkkuani kun niin kuristi.

--Jospa minä taivuttaisin hänet yhtäkaikki--?

Hän hymyili, katseli kattoon yhä, ja heilutteli jalkojaan.

Mutta vähitellen silmät taaskin raukenivat, jalat herkesivät heilumasta

ja kasvoihin tuli jälleen tuo äskeinen kyllästynyt ja välinpitämätön

ilme.

Tarkastin häntä syrjästä, ja odottelin hänen päätöstään polvillani

matkalaukun luona.

--Otanko vaatteet ulos taas?

--Ei, Liisi hyvä, anna olla. Ei se kumminkaan maksa vaivaa. En minä

viitsi.... Parasta kuin lähden pois. Oikeastaan en ymmärrä mitä täällä

teinkään ... mitä varten tänne tulin.

--Tänne meidän paikkakunnalle?

--Niin, ja Suomeen ylipäänsä. Olisi minun pitänyt tämä tuntea ... ja

tietää, minkälaista täällä oli....

--Ehkä halutti sinua kuitenkin käydä kotimaassa vielä kerran.

--Ollakseni vakuutettu siitä, etten voisi enää tulla täällä toimeen. Kun

kerran on jättänyt nämä pienet, ahtaat olot, ja nähnyt muunkinlaisia

ihmisiä--

--Mutta, Agnes, mikä näitä ihmisiä vaivaa sitten? He ovat mielestäsi

ikäviä--hyvä! Se vika on jotenkin vähäpätöinen. Ellei sinulla ole muuta

heitä vastaan--

--Saanko sanoa suoraan? Etkö suutu?

--En, sano vaan.

--He ovat kaikki--talonpoikia.

Minä nauroin.

--Sekö sinusta sitten on niin kauheata?

--Kauheata--sitä en tahdo väittää. Mutta minulla ei ole heidän kanssaan

mitään yhteistä, näes. He kuuluvat eri maailmaan. Uteliaisuuttani he

voivat herättää aluksi, ei muuta.

Kumma kuinka tyyneesti saatoin tätä kaikkea kuunnella. Ihmettelin

itsekseni, ettei se herättänyt minussa harmia eikä mielipahaa vähän

vähääkään. Mutta minä olin sydämmeni pohjassa niin iloa täynnä siitä,

että hän läksi pois eikä enää jäänyt tänne särkemään meidän perheellistä

elämäämme pahemmin kuin hän sen jo oli tehnyt. Kenties voisi suhteemme

piankin parantua entiselleen. Siinä toivossa annoin hänelle kaikki

anteeksi, tunsinpa vielä jonkunmoista kiitollisuuttakin häntä kohtaan.

Eikä hänen soimauksensa minua enää suuresti loukanneetkaan. Hän oli

vieraantunut meistä, ei tuntenut eikä ymmärtänyt meitä enää, kun eli

toisenlaisissa oloissa ja senlaisten ihmisten parissa, jotka jo

luonteensakin kautta tykkänään erosivat meistä, jotka ytimeen ja

perustuksiin saakka käsittivät elämän toiselta kannalta kuin me. Hän oli

osansa valinnut. Olin melkein varma siitä, ettei se häntä lopullisesti

onneen veisi. Mutta saatoinko häntä siltä tuomita? Eikö tullut paremmin

sääliä?

Hän näytti väsyneeltä, oli kyllästynyt elämään parhaassa nuoruuden

kukoistuksessaan. Se ylimielisyys ja näennäinen ilo, jota olin pitänyt

elämän haluna, ei ollutkaan muuta kuin hetken huumausta, toivottoman

väkinäisiä ponnistuksia tyhjyyden ja kaihon karkoittamiseksi, jotka

senlaisten ylenmääräisten riemastusten jälkeen tulivat kahta kauheampina

takaisin.

Myötätuntoisuuteni lapsuuden toveria kohtaan vaan kasvoi ja vähän väliä

täytyi minun luoda silmäni häneen, viimeistä leninkiä kokoon pannessani.

Hervottomana hän taaskin makasi, olisi luullut hänen siihen paikkaan

sammuvan. Otsakiharat, kaarevat kulmakarvat ja pitkät, pehmeät

silmäripset näyttivät vielä tummemmilta kuin ennen ja hiviön valkeus yhä

hohtavammalta. Mutta poskilta oli puna hävinnyt, samoin loiste silmistä.

Suloinen hän oli yhtä kaikki, niin miellyttävä tuossa raukeudessaankin,

että kun vertailin häntä niihin kuviin, jotka entuudesta olivat hänestä

mielessäni, en ollut varma, eikö hän sittenkin ollut sympaathillisempi

nyt kuin ennen koskaan. Siinä oli jotain niin kärsivää hänen

katseessaan, kun hän vaikeni ja ikäänkuin vaipui omaan itseensä jälleen,

että ehdottomasti teki mieli mennä hänen luokseen, syleillä häntä,

lohduttaa, puhua hänelle helliä, lohduttavia sanoja, pyytää häntä

avaamaan sydäntään, selvittämään mieltään, että ymmärtäisi paremmin omaa

itseään. Sillä hänen olentonsa syvyydessä varmaankin asui kipeä tuska,

jonka turhamainen elämä synnytti, ja jota hän suuren maailman humussa

luuli voivansa tukehuttaa, vaan joka päinvastoin siellä vaan yltyi.

Kainous minua kuitenkin esti haluani seuraamasta. Pelkäsin, että hän

nauraisi minulle ja pitäisi minua typeränä. Kaikki, mikä vähänkin

vivahti siveelliseen tarkoitus-suuntaan, herätti hänessä ivaa ja

halveksimista. Ja samaan arvoon hän melkein laski kaikki lämpimät,

sydämmelliset tunteet ylipäänkin. Ne osoittivat muka vaan naivisuutta ja

kehittymättömyyttä. Painoin sen vuoksi mieleni liikkeet takaisin,

ehkäisin heltymyksen ja lausuin tyyneellä äänellä:

--Nyt, Agnes, on matkalaukkusi täynnä. Ei mahdu tänne enää mitään.

--Sinä kiltti Liisi, joko sait ne kaikki laitetuksi? Hyvä on, loput

panemme kantoremmiin. Ooh, kun tästä nyt jaksaisi ylös. Tiedätkös,

meidän täytyy vähän virkistää itseämme. Sinä jäät tänne syömään

päivällistä minun kanssani--ei, elä ollenkaan väitä vastaan--lähetämme

sanan kotiisi. Ja sitten kun olemme syöneet, lähdet sinä saattamaan

minua laivaan.

Hän soitti kyyppäriä sisään, antoi hänelle käskyn päivällisistä ja alkoi

pukeutua matkaa varten.

--Tuntuupa oikein helpolta nyt, kun kaikki on valmiina ja tietää

pääsevänsä pois taas.

--Mihin sinä nyt lähdet, Agnes? Ethän ole sitä vielä sanonutkaan.

--Pietariin, lapsi kulta. Taikka oikeastaan Pietarin kautta Italiaan.

--Yksinäsi?

--Yksinäni? En--en yksinäni.

Hän istui peilin edessä ja poltteli otsakiharoitaan. Peilissä näin hänen

omituisesti hymyilevän noita sanoja lausuessaan.

--Miksi naurat?

--Enhän minä naura. Taikka nauroin minä vainenkin. Nauroin kuin

ajattelin, minkä vaikutuksen mahtaisi sinuun tehdä, jos kertoisin

sinulle jotakin.

--Mitä sinä kertoisit? Koskeeko se Anttia?

Mieleni jäykistyi sitä kysymystä tehdessä ja sen Agnes huomasi, sillä

hän kääntyi äkkiä päin, katsoi minuun ensin kummastuneena, sitten

nauroi.

--Ei, mutta Liisi, sinä olet kuin oletkin mustasukkainen. Jopa sitä

epäilinkin eilen. Ah, mitähän ajatuksia tuossa sinun pikku päässäsi

kumminkin lienee liikkunut näinä päivinä? Minua huvittaisi tietää. Liisi

kulta, kerropas suottakin--

--Pyydän, Agnes, elä laske tuonlaista leikkiä. Sinä erehdyt--

--Ahaa--joko meillä taaskin on tuo tekopyhä pohjoismaiden nainen esillä?

Sinä et mahda tunnustaa totuutta itsellesikään? No, sama se. En tahdo

nyt olla ilkeä, koska teit minulle niin suuren palveluksen äsken ikään.

Päätämme siis, ettet sinä lainkaan ole mustasukkainen, ettei semmoinen

voisi tulla kysymykseenkään, koska sinä täydellisesti luotat Anttiin ja

koska olisi suorastaan mahdotonta, että semmoinen mies kuin Antti

milloinkaan maailmassa unhottaisi velvollisuutensa.--Mitä nyt?

--Hyvästi. Minä lähden pois.

--Ei, Liisi, sinä et lähde. Näes, minä jo vaikenen. En puhu niistä enää

mitään. Istu pois, elä ole vihainen. Se, johon äsken viittasin, ei

koskenut Anttia lainkaan, voit olla aivan huoletta. Sinun täytyy jäädä,

Liisi. Kuinka--vihassako me nyt eroisimme? Ajattele, me luultavasti emme

tämän jälkeen näe toisiamme milloinkaan. Jääthän sinä? Minä sinulle

lupaan jotain.

--Mitä tuo olisi?

Vihani oli taaskin ohitse. Hän oli niin viehättävä, osasi niin

erinomaisen suloisesti mielistellä.

--Minä kerron sinulle sen asian.

--Olen tosiaan utelias.

--Pöydässä vasta, kun olemme ensin saaneet lasin viiniä.

Kyyppäri ilmoitti, että päivällinen odotti meitä toisessa huoneessa.

Läksimme sinne.

Istuin äänettömänä Agnesia vastapäätä ja odotin, mitä saisin kuulla.

Mutta hän pysyi sanassaan. Kertoili kaikenmoista Pietarin oloista

ensimmäisiä ruokalajia syödessä, vasta sitten, kun olimme tyhjentäneet

lasin viiniä kumpikin ja hän uudelleen oli täyttänyt lasit, heitti hän

pitkän katseen kyyppäriin, joka ymmärsi tarkoituksen ja poistui

salvettineen ja talrikkineen.

Agnes nojautui taaksepäin tuolissaan.

--Muista nyt ensiksikin, Liisi hyvä, että ihmiset eivät ole kaikki

samanlaisia.

--Kyllä koetan muistaa, minä hymyillen vastasin, sillä minusta tuo oli

jotenkin tarpeeton esipuhe.

--Ja myöskin, hän jatkoi, ettei heillä siis voi olla samanlaisia

ajatuksia, samanlaisia tunteita, samanlaisia käsityksiä, samanlaisia

katsantokantoja, samanlaisia elämäntapoja.

--Muistan senkin.

--Josta taas on luonnollisena seurauksena, ettei heiltä voi niitä

vaatiakaan.

--Ei tietystikään. Sehän olisi hulluutta. Hottentotti ei voi missään

suhteessa olla eurooppalaisen kannalla. Mutta mihinkä sinä tahdot tulla?

--Siihen vaan, että meidänkin molempain välillä on suuri ero.

--Niin--mutta vähemmässä määrässä kumminkin, Agnes, kuin hottentotin ja

eurooppalaisen. Meillä on sentään sama perustus.

--Mitä perustusta tarkoitat?

--Noo--olemmehan molemmat kristityitä.

--Uh, noita kuluneita fraasseja.

--Meillä on molemmilla samat alkutotuudet elämän ohjeina. Usko Jumalaan

ja sielun kuolemattomuuteen.

--Minä en usko kumpaakaan.

--Agnes?

--En kumpaakaan. Lapsen kengät ovat minulta aikoja sitten hajonneet.

Jäin sanattomaksi. En osannut muuta kuin katsoa häneen.

--Kas niin, hän nauroi, sinä jo heti teet suuret silmät.

--Nyt en enää tiedä, mitä meillä olisi yhteistä--

--Elä ole noin juhlallinen, Liisi hyvä. Minä sanon sinulle, mitä meillä

on yhteistä. Näes,--me kävelemme molemmat yön vanhalla jäällä, ja

molemmat tulemme ennen pitkää vajoomaan alas syvyyteen. Eroitus on vaan

siinä, että minä sen tiedän, sinä et.

--Agnes, kuinka saatat puhua tuolla tavalla, minä vaikertelin.

--Niin, jätetään ne asiat ennemmin. Sinä raukka et kumminkaan sietäisi

kuulla totuutta.

--Oletko niin varma totuudestasi? Etkö ollenkaan ajattele, että sinunkin

tietosi voi olla vajanainen?

--Lopetetaan, muuten emme ikinä tule asiaan. Meillä on tässä vaan tunti

jäljellä siksi kuin laiva lähtee.

--Jatka sitten.

--No niin! Sinä kysyit, josko minä yksinäni lähden Italiaan. Minä

vastasin: en yksinäni. Tahdotko nyt tietää, kenen kanssa lähden?

--Tahdon.

--Sitähän sinulle juuri ajattelin kertoa. Näes, minulla on Pietarissa

eräs hyvä ystävä, oikein hyvä ystävä, joka rakastaa minua silmittömästi.

--Mies?

--Tietysti mies. Mutta minkätähden sinä näytät noin onnettomalta, Liisi

hyvä?

Hän nauroi vakavuudelleni.

--Elä välitä minusta, jatka vaan.

--Tuo ystäväni on äärettömän rikas ja ylhäinen. Hän on hyyrännyt minua

varten kesävillan Milanoa lähellä erinomaisen ihanalla paikalla.

--Ja hänen kanssaan sinä matkustat? sain minä vielä kysytyksi.

Agnes nyökkäsi myöntäväisesti, käänteli salvettia polvellaan ja katseli

minua välinpitämättömästi hymyillen.

Kiusalliset aavistukset painoivat minua. Tuntui kuin olisi raskas taakka

ollut hartioillani ja kuin olisin vajonnut kokoon sen alla. Hän oli

kuitenkin lapsuuteni toveri, muistin hänet tällä hetkellä niin elävästi

semmoisena kuin hän siellä istui luokalla omalla paikallaan, toisen

rivin reunassa keskikäytävän luona. Näin nuo viattomat, tummanruskeat

silmät, jotka uskollisen tarkkaavaisina aina olivat opettajaan

kiinnitetyt. Ja tuoko nyt tuossa edessäni oli sama Agnes?

--Tietysti te menette avioliittoon?

--Avioliitto ei tule kysymykseen, sillä hän on--naimisessa.

--Ja te kumminkin--?

--Ja me kumminkin--! hän hymyili. Muista nyt, Liisi, mitä äsken sanoin.

Me olemme erilaisia, sinä ja minä.

--Mutta, hyvä Agnes, oletko sinä onnellinen?

--Mikä kysymys!--Sano ensin, oletko sinä onnellinen?--Taikka onko

ylipäätään kukaan ihminen onnellinen? Ei! Minä vakuutan sinulle, ettei

kukaan ole. Jos joku luulee joskus olevansa, huomaa pian, että hän siinä

surkeasti pettyi.

--Onnettomuutta on kumminkin monenlaista.

--Eikös mitä. Perinpohjin se on aina samaa.

--Agnes hyvä, eroa siitä miehestä. Elä lähde hänen kanssaan mihinkään.

--Tahtoisitko, että jäisin tänne? hän kysyi.

Minun täytyi luoda silmäni alas. Häpesin, sillä hän varmaankin huomasi,

etten millään tavalla olisi suonut hänen jäävän.

--Kyllä syntyisi sekamelskaa, hän nauroi. Minä ehdottomasti laittaisin

kaikki teidän parhaimmat miehenne päästä pyörälle. Sehän olisi ainoa

hauskuus, mikä minulle täällä olisi tarjona. Ja ennen pitkää siihen

leikkiin kumminkin kyllästyisin.

--Etkö voisi ryhtyä johonkin toimeen?

--Totta puhuen,--jotain semmoista lienee pyörinyt mielessäni, kun päätin

lähteä käymään täällä Suomessa. Mutta nyt tiedän olevani siihen

mahdoton. Ei tarvitse minun enää vaivata päätäni epäilyksillä siinä

suhteessa.

Minä jäin sanattomaksi. Agneskin näytti vaipuvan omiin mietteihinsä,

ainakin hänen silmissään oli omituinen poissa oleva katse, kun hän nyt

äänettömänä unohtui tuijottamaan eteensä.

Mutta pian hän siitä kiskaisi itsensä ylös, huokasi syvään ja pudisti

päätään.

--Sano jotain. Miksi et saarnaa minulle moraalia?

--Kun pelkään, ettei se kumminkaan mitään vaikuttaisi.

--Ei vaikuttaisikaan. Siinä olet vallan oikeassa.

--Minä vaan kysyisin sinulta jotain, Agnes.

--Anna kuulla.

--Minkälaiseksi ajattelet tulevaisuuttasi?

--En minkäänlaiseksi. Minä, näes, en ajattele sitä ollenkaan. Mitä se

hyödyttäisi? Eihän tulevaisuudestaan kukaan ihminen tiedä mitään. Ottaa

päivän vastaan semmoisena kuin se tulee, nauttii hetkestä silloin kuin

voi. Jos tuntuu tukalalta, niin koettaa kestää ja toivoo iloisempaa

aikaa.

--Mutta eikö sinusta elämä kaiken tämän ohessa tunnu hirmuisen tyhjältä

ja tarpeettomalta?

--Entä sitten? hän naurahti. Minä en missään tapauksessa kadehdi niitä

ihmisiä, jotka pitävät itseään välttämättöminä maailman pylväinä.

En osannut taaskaan puhua mitään.

--No, Liisi? hän kysyi hymyillen.

--Mitä niin?

--Minä odotin suurenmoisia vaikutuksia, kun ilmoittaisin sinulle

tänlaisia asioita. Mutta sinä istut siinä vaan kylmänä ja

välinpitämättömänä.

--En kylmänä enkä välinpitämättömänä, Agnes.

--Mutta sinä et pyörry etkä raivostu. Olet kenties pikkuruisen

hämmästyksissäsi korkeintaan.

--Agnes, koko juttu on varmaankin perätön. Sinä vaan tahdoit koettaa,

millä tavalla sen ottaisin.

Hän naurahti.

--Sekö nyt iski päähäsi?

--Sano, Agnes, eihän se ole totta? Voi, sano, sinä niin helpoittaisit

mieltäni.

--Pikku raukka,--vai rasittaa se sinua kumminkin.

--Että saatoitkin narrata minua noin.

--Ei minun tosiaankaan olisi pitänyt sitä sinulle kertoa. Mutta minä

arvelin, että jäljestäpäin se sinulle kuitenkin selviäisi. Vai kuinka?

Eikö minun kalliit pukuni ja kaikki nämä koristeeni herättäneet sinussa

mitään kummastusta? Mistä luulit minun saaneeni kaikki nämä rikkaudet?

--En luullut sinne enkä tänne.

--Voin vakuuttaa sinulle, etten niitä ainakaan työllä ole ansainnut, hän

lausui kevyesti ja huolettomasti. Pietariin jos tulet joskus, niin saat

hämmästyä asuntoani.

Tällä hetkellä häntä inhosin. Nousin ylös pöydästä, ja väistyin hänestä

loitommaksi.

Olin katsovinani ikkunasta ulos, että pääsin häntä näkemästä.

--Noo, Liisi, sano vaan suoraan, mitä ajattelet.

--Minä häpeän sinun puolestasi.

Kuulin hänen äkkiä hyppäävän ylös tuoliltaan.

--Sinä?

Hän räjähti nauramaan.

--Vai häpeät sinä minun puolestani? Käännyppä tänne!

Tein niinkuin hän käski. Seisoimme siinä vastatusten, Agnes suorana,

ylpeänä ja komeana. Hän mittaili minua silmillään, ja näki minut

arvatenkin ylen mitättömäksi.

--Mikä sinut oikeastaan panee häpeämään? hän kysyi, hieno ivahymy

huulillaan.

--Pitäisihän sinun se tietää kysymättäkin.

--Sekö, että minä otan lahjoja siltä mieheltä joka minua rakastaa? Että

sallin hänen pitää huolta toimeentulostani? Teenkö mielestäsi hänelle

siinä vääryyttä? Mutta kun hän ei pyydä parempaa. Sehän juuri on hänen

onnensa.

--Agnes, eikö sinulla enää ole muistoakaan jäljellä entisistä oikeuden

käsitteistä?

--Ahaa, siihenkö nyt tullaan?

Hän nauroi, heitti päätään taakse, nojautui kyynärspäillään takana

olevan tuolin karmiin ja antoi minulle taaskin ylimielisen, vaativan

katseen.

--Sanopas, hyvä moralisti, eroanko suurestikin niistä naisista, jotka

pitävät itseään miltei pyhimyksinä siveellisessä suhteessa? Minä otan

vaan niin kauvan kuin minulle vapaasta tahdosta annetaan, he taas

valvovat etuaan ja vaativat että mies sitoutuu heitä elättämään koko

ikänsä, vaikk'ei hän enää heistä välittäisi rahtuakaan. Sehän minusta

taas todenperästä häpeällistä olisikin.

Hänen sanansa hämmästyttivät minua niin, etten osannut vastata mitään.

Agnes katsoi kelloaan.

--Nyt meillä ei ole aikaa enää kiistelemiseen.

Hän soitti, käski kyyppäriä toimittamaan tavarat rantaan ja suoritti

hänelle laskunsa.

--Mitä ajattelet siellä, Liisi?

--Ajattelen, missä ja minkälaisena sinua mahtanen ensi kerran nähdä?

--Vaikea tietää. Ehkä laupeuden sisarena.

--Luuletko?

--Taikka et tapaa minua enää milloinkaan. Kuulet vaan kerrottavan yhtä

tai toista, josta sinun pieni, hurskas pääsi joutuu vallan ymmälle.

--Onkohan sinulla yhtään oikeata ystävää, Agnes?

--Mitä minä sillä tekisin? Ei ole enkä kaipaakaan. Lähtään pois, sinä

tietysti tulet minua saattamaan laivalle?

--Jos tahdot.

Hän oli saanut ajatukseni niin hämmennetyksi, etten tahtonut päästä

tajuntaani ensi aluksi. Ne totuudet, jotka tähän saakka olin pitänyt

niin varmana, ettei niiden epäileminen olisi juohtunut mieleenikään, hän

huolettomasti joko pyyhki pois taikka asetti ylös alaisin eteeni. Ja

vaikka kyllä tiesin, että hän oli väärässä, en kuitenkaan päässyt heti

niin selville, että olisin voinut kumota hänen väitteensä. Se minua

harmitti ja kiusasi. Päätin kuin päätinkin pitää hänelle vielä ankaran

nuhdesaarnan.

Sain rauhassa hautoa mietteitäni, sillä Agnes oli mennyt omaan

huoneesensa valmistautumaan lähtöä varten. Mutta kun hän matkapuvussaan,

valkoinen harso kasvoilla, ilmestyi kynnykselle, teki hänen ihmeellinen

kauneutensa minuun taaskin niin voimakkaan vaikutuksen, että sekä

harmini että ristiriitaiset ajatukseni kaikki samassa olivat kuin

poispuhalletut.

Hänen poissa ollessaan saattoi kenties kylmällä järjellä punnita ja

arvostella hänen elämäänsä, hänen läsnäollessaan se oli mahdotonta. Ei

tarvinnut muuta, kun hän vaan loi tuon hempeän, puhuvan, maneetillisen

katseensa toiseen, silloin sydän ehdottomasti lämpeni, moitteet ja

väitteet kuolivat huulille, kummallinen väristys kävi läpi ruumiin, ja

puhdas ihailu täytti mielen.

Astuimme rinnan alas rantaan ja puhelimme iloisesti--kauniista ilmasta

muistaakseni, tai jostain semmoisesta. Äskeisestä raukeudesta ei ollut

hänessä enää merkkiäkään jäljellä. Käynti oli kevyt, joustava, liikkeet

notkeat ja samalla pehmeän sulavat. En tahtonut voida silmiäni hänestä

kääntää, vaikka minua melkein hävetti, kun pelkäsin, että hän ehkä

huomaisi alituisen tuijottamiseni.

--Jos olisit vapaa, Liisi, hän sanoi, ettei sinulla olisi miestä eikä

lapsia, niin veisin sinut mukanani maailmaa näkemään.

--Minäpä en lähtisi.

--Hupsu, miksi et lähtisi?

--En tulisi siellä toimeen. Minua vaivaisi kauhea koti-ikävä.

Hän istui silloin jo laivan kannella, minä seisoin hänen edessään.

--Koti-ikävä? hän matki hienosti hymyillen. Miksi te sitä ikävää

sanotte, joka teitä vaivaa täällä kotona sitten? Minusta se paremminkin

on "koti-ikävää", ja ellen pahasti pety, sitä tautia te täällä

sairastatte joka ikinen.

--Sen taudin hyvin kestämme, minä vastasin ja kiirehdin sanomaan

jäähyväisiä, sillä pelkäsin, että hän ympärillämme seisovien kuullen

jatkaisi ivapuhettaan.

Kuinka saattoikin kaiken tuon sulavan hempeyden takana löytyä niin

paljon myrkyllistä pilkkaa!

Ranta oli täynnä ihmisiä ja Agnes oli yleisen huomion esineenä. Harrasta

ihailua heidän kasvoissaan ilmeni, mutta Agnesin silmät luisuivat

välinpitämättöminä joukon ylitse. Kaikki häntä ihailivat, hän kaikkia

halveksi.

Laiva erkani rannasta. Hän seisoi siellä ylhäällä, kauniina, ylpeänä ja

itsetietoisena kuin ruhtinatar, nyökkäili hymyillen päätään ja heilutti

etempänä pari kertaa parasolliaan. En irroittanut silmiäni hänestä,

ennenkuin laiva oli niin kaukana, etten häntä enää voinut eroittaa.

Sillä minä tiesin, etten häntä sen jälkeen tulisi elämässä milloinkaan

näkemään.

Seisoin rannalla niin kauvan kuin laiva oli näkyvissä. Muu joukko

hälveni ympäriltäni, jäin siihen ypö yksin.

--Ei hän minua enää muistele, ei minua eikä Anttia eikä koko meidän

pikku maailmaamme täällä, ajattelin itsekseni, ja tunsin samalla, että

minä en häntä ikinä unhottaisi.

Ja kuitenkin olivat tunteeni häntä kohtaan hyvin sekoitetut. Olin

iloinen ja kiitollinen siitä että hän läksi, mutta yhtä kaikki häntä

ikävöitsin ja kaipasin. Välistä vihasin häntä ja seuraavassa

silmänräpäyksessä olin sulaa ihastuksesta ja hellyydestä. Hänen

intelligensinsä, hänen taiteellisen hieno esiintymisensä, hänen loistava

kauneutensa, hänen stiilinen vartalonsa, aistikas pukunsa, plastilliset

liikkeensä ja asentonsa,--ne kaikki yhdessä hurmasivat mieleni, ja

kuitenkin asui sydämmeni pohjassa kumoamaton epäilys, joka milloin

soimasi häntä, milloin tuomitsi ja saattoi joskus melkein inhoamaankin.

Sitten nousi taas toisia tunteita, jotka koettivat selittää häntä, oppia

häntä ymmärtämään ja silloin kovuus jälleen lieveni.

Tämmöistä sisällistä ristiriitaisuutta en milloinkaan ollut ennen

tuntenut. Hiljainen elämäni tarjosi ylipään vaan mietoja vaikutuksia,

jotka eivät syvemmältä mieltä häirinneet, ja tunteeni olivat sen vuoksi

olleet yksinkertaiset, eheät ja selvät. Minä joko pidin ihmisistä taikka

en pitänyt, hyväksyin heidän mielipiteitään taikka en hyväksynyt, ja

arvostelin asioita sekä tyyneesti että varmasti. Nyt sitä vastoin

seuraavana hetkenä jo hylkäsin edellisen hetken johtopäätökset ja

tulevassa muodostelin taaskin toisia.

Tavallinen tyyni ja seisova mielentilani oli näinä muutamina päivinä

vaihdellut rajusti aivan kuin sirkkelin pyörinnässä yhdestä

vastakohdasta toiseen. Mutta Agnes olikin tuonut mukanaan niin paljon

outoa, hämmästyttävää, johon en entisistä kokemuksistani löytänyt

minkäänlaista vertaa. Uudet vaikutukset ajoivat toisiaan takaa yhtä

mittaa, yllyttivät mieleni liikkeitä ja kiihoittivat eleille semmoisia

tunteita ja vaistoja, joista en ikinä ennen mitään tiennyt.

Olisinko unissakaan voinut koskaan, vainuta, että Antti mahdollisesti

rakastuisi johonkuhun toiseen naiseen? Taikka että minä, jos niin

tapahtuisikin, muuttuisin intohimoiseksi, mustasukkaiseksi hirviöksi?

Pöyristytti, kun sitä ajattelin ja helpoittavalla huokauksella läksin

astumaan rannasta ylös. Laivaa ei enää näkynyt, savua ainoastaan

pikkuisen tuolla kaukana saaren takana.

Muutamia päiviä olimme hiukan noloja, Antti ja minä. Ei meillä ollut

juuri mitään sanomista toisillemme. Tuntui vaikealta, kun olimme

yhdessä, ikävältä, kun emme olleet. Mutta sitten sattui eräänä päivänä,

muistaakseni se oli viides tai kuudes Agnesin lähdöstä, että kuljin

kiireesti ovessa ja töyttäsin vahingossa Anttiin, joka tuli vastaani.

--Ai, anna anteeksi, sanoin.

Hän silloin tarttui minuun kiinni molemmilla käsivarsillaan, suuteli

monet kerrat ja katsoi syvälle silmiini. Katsoin vastaan, hymyilin ja

olin hiukan hämilläni. Hän suuteli ja syleili minua vielä hellemmin ja

luulenpa melkein, että hänen silmänsä hiukan kostuivat.

Kuopiossa v. 1892.