Seisoo vuorella kumma mies
ja katsoo pohjoista taivaanrantaa,
katseessa heijastaa ruskon lies;
hän kätensä vaipua antaa.
Katsoo maahan ja metsiin taas
ja seisoo kuin mykkä kallionpaas',
kuuluu kohina, huuhkain huhuu
ja kalsea korpi puhuu.
Tuli hän ahkeran auran tieltä
ja nousi onkalon pihtipieltä,
tuli hän laaksosta lauhkeasta,
miss' ei ole suurta rauhaa,
tahtoi ilmoihin yläisihin,
miss' Ukon ämyri pauhaa,
missä avaruus salamoi
ja puhdas, iloinen ilma soi.
Hän katsoo metsähän syvimpään
kuin katsoisi sielunsa hämärään,
hän katsoo kaikesta pois,
kun ois hän tunturin tulta vain
ja muille viluinen vieras ois.
Oi, katsos, katsos, mi syvä liemu,
mi outo hymy ja synkkä riemu,
kun lähenee valkea yö;
mut musta on sydän, mi lyö!
Sinne pohjoisen perille
hän unten haahtensa suuntaa,
mist' onni ootettu hajottaa
ja lempi levoton puuntaa.
Seisoo vuorella kumma mies,
seisoo, seisoo ja silmää siirtää
ja aatos kuvia piirtää.