Esirippu nousta alkaa,
virtaa hienot univiinit,
Geisha nostaa pientä jalkaa;
vinosilmä mandariinit
lohikäärmekuva-matoillaan
heiluttavat palmikkojaan.
Hän hiipii, hyppii kuin Kiusiun kauris,
kuin viiniköynnös hän kiemuroi,
kun punapaperi-lyhdyt heiluu
ja bambupillit ne nurkass' soi.
Käy povi laineissa, helskyy vyö,
on hällä silmät kuin mustin yö,
ne palaa, maahan ne miehen lyö;
mut Geisha, Geisha ei saa koskaan rauhaa.
Hondosaaren tytär sorjin
liitää lailla iltaperhon,
kuningatar sadoin orjin
on hän alla silkkiverhon,
kuningatar kiivaan karkelon
vallalla nuoren vartalon.
Hän lavall' liikkuu, hän hymyy, hurmaa
kuin yli ruusujen lentää vois,
Mikadon poika, niin huhu kertoo,
jo linnan tarjonut hälle ois.
Ei Geisha sydäntään antaa voi
vaikk' kiihkeen katseen hän moneen loi;
kuin keltalumme niin vieno, oi,
on Geisha, Geisha ei saa koskaan rauhaa.
Lyhdyt sammuu, verho taipuu,
huvihuone on jo himmee,
katsojat ne yöhön vaipuu,
prinssi noutaa ilo-immen,
Geisha hovivaunuiss' soiluu pois,
kuin hän sadun prinsessa ois.
Hän prinssin polvilla kiehtoo, kuiskaa,
mut aatos saarella vaeltaa,
soi Hondon palmut yön vihkivirttä,
Koliibri lemmestä kuhajaa.
Ja köydenpunojan poikaa vaan,
-- min rantaan jätti hän suremaan --
hän itkee, -- -- prinssi on kiihkoissaan,
kun Geisha, Geisha ei saa koskaan rauhaa.