Taistelu!
― ― ―
Erämaa raikui...
― ― ―
Yksinäisyyden suljettu syli kummasti kohisi.
― ― ―
Outous osan riisti rauhaa... vihaako? Kaunaa...
― ― ―
Komeroista korpimaille... kalliovuorilta kankahille, kajoi meteli,
eteni melske... ― ― ―
Hiilloksena hohti rinta... henki hehkui... syttyi sydän. Rinnallasi
käsikädessä kävi kuolema, kävi elämä.
* * * * *
... _Oli sota_!...
Oli ilmi ihmislahtaus ja murha!
Verikevään kumisi kello Tuhatjärvien maassa... Kumisi kolkosti kamala
kaiku... Koskien kuohuisten partahilla kapsahti kuolemanratsun kavio.
Satulassa sankarina Tuoni musta, tiellä murhe... Kauhunkannukset
kylkiin iski, upposi säikeinä sieluun että ytimiin ihmisajovimma...
Pelko että pakko ajoi joka miestä mukaan... Yksilöahneudessa himo
saaliin käski saitaa. Osatointa orpous kutsui. Este elämän eteen
asettui rauhanastunnalle.
Vuossatain vääryys versoi... Katkeruuden kyyt kypsyivät. Syttyivät
salamat ja sinkosivat sisällissodan synkässä ukkospilvessä...
Päivä ja yö... rikas ja köyhä... ihmisyys ja petomaisuus... viisaus ja
hulluus... yksinoikeus ja osattomuus, veljeskansassa versoi perintönä.
Isäin perintönä...
Ihminen ihmistä metsästeli. Suku suvun seassa kavalana käyskenteli...
valkoiset himosivat verta. Verta kaipasi kovaosaisenkin kalpa. Aseilla
sekä käsikähmässä karkasivat kimppuun... miesten mielissä mitteli
hulluus. Harmaana, lyijynraskaana virtasi verissä viha... Eläin ja peto
astuivat ihmiseen. Saavutetut uhrit otuksina silvottiin. Luomakunnan
korkein kohlittiin kuin kuollut kappale.
Viha katseessa, viha aikeessa. Voittajalla kuolana valui suusta vaahto.
Sinkosi vasamina isäin sisu. Perintönä juutasteli härkä ja perkele...
Sonnien oli se inu, sekä munuaisten pöyree mulko. Veresti katse,
veresti tanhuu ja taivaanranta...
Mutta toki toiset osasivat olla pinnaltapiten tyveniä, kyllin ovelia
auttamaan osattoman läkähdystä. Telottajat saivat hienoja huomautuksia.
Osviittaus, silmäniskentä, "viatoin" vihjaus vain saattoi hengenoton
olla merkkinä. Hymyt hirtehisten jäähtyi, jäykistyi... Toisinaan
murhaajan sysimustaan poveen painui ikuinen kauhun haamu. Verityö
saattoi hampaitaan kiristellä. Kammo kulkea kaikkialla yksinäisimmänkin
pimeyden peitossa. Moni lahtari jahtautui omaan hirsipuuhun, omin
käsin kuristi kirotun hengen. Kalpea saatana istui tahi teuhasi
manttaalijehujen kenttätuomiotuvissa. Vaikerrus, valitus, itku ja
kyyneleet olivat ainoa nardusöljy ja ihmeellinen voide emälahtarin
sydämelle. Ja murhahekumaa ei suinkaan heinäsirkansylkynä tirkattu
tämän maasammakon silmään.
― ― ―
Mistä syy?
Mistä seuraamus?
Mistä hirmuiset rikokset?... Mistä tuomio tämän karvainen esiin
astui?... Oliko yleensä ihanteilla, sivistyksen ja raakalaisuuden
olemassaolevaisuudella ollenkaan rajaa? Mitään merkitystä oliko
menneisyydellä, historialla? Mitä olivat tuoneet kirjallisuus,
runous, polemikot?... Mitä sivistystä olivat saattaneet filosofit,
sanomalehdistö?... Mitä kansantaloustieteilijät, arvostelijat?... Mitä
koulumestarit, tiedemiehet?... Mitä maanraivaus, viljelys?... Keksijät
ja politiikot?... Mitä kaiken maailman uskonnot?...
Mitä kaikkea, sanalla sanoen, olivat nämä vaikuttaneet Suomen
kansaan?... Sotainnostustako ne liehtoneet olivat? Intoisänmaallisuusko
tässä ylinnä riekkui! Ja mistä kaikesta tämä haltioituminen...?
"Rakkauden laeilla suojattu yhteiskunta" kultaisena sorsana ajan
ulapoilla uiskenteliko? Tahi tuomittuko hukkumaan, kuten aaltojen alle
vajonnut heinäsaari?
Kaikki tämä, ja paljon muuta pyyhkäistiin pois. Eihän tomuhiukkasen
vertaa menneisyys painanut nykyisen "valistuksen" vaakakupissa...
Sanakokoelmana vain helähtivät koko kulttuurikorut, ihmisyys, arvot,
kunnia ja maine. Kaikella oli käyty turulla kauppaa isänmaan ja
uskonnon puolesta. Armopalukoilla kärrytty kansalainen sai ottaa
vastaan iskut, häväistykset, maata verissään valkoisten pakanain
kalmantanssissa. "Paremmat ihmiset" hekumoitsivat hulluudessa. Ilmoille
kajahti kokonaan uusi ilmiö:
"Isänmaanpetturit hirteen!"... "Kuoppaan ryssän kätyrit!"
"Koirahaudoille kansankavaltajat!" "Kartanovarkaille kuulaa!" "Mäkeen
maineettomat!" "Punikkipäällystölle kuolema!" "Pistimestä punaisille!"
Hurmion hihkutanssit jauhoivat. Ulvonta etsi oman korvansa.
Mökämanttaalijekunat tököttivät. Kouhahtaneet mehentäjät eivät
tarvinneet kahta käskyä. Punaniskaisille köyhien kynijöille vihjaus
oman itsensä mustassa mielessä kuiski "viimeistelyä"... Saatikka sitten
julkinen "suomalaisen sana ja miehuuden lupaus", kiersi änkyröiden
ylvään mielen isänmaalle ylenpalttiseen uhrautuvaisuuden irveen. Eipä
ihme, jos havuhattuiset voittajat näin runoilivat, että lauloivat:
"Raitti se oikeen rytkähteli
ja raitti se oikeen rytkähteli!
― ―"
"Roiskuu rapa hyrrystä hei!
Rumiskuormia kirkoolle tuaraan.
― ― ―"
"Niskasta kiinni ja puukolla selekään
ellei se sinuhun suostu...
― ― ―"
"Sormia, korvia, kappalehia
rumasilppua poijat lyärään!
― ― ―"
"Jumal'aut tämä maahan on turvaton
tän' ymmärsi Hiiskoo kyllä!
― ― ―"
Isänmaalliset laulut olivat muuttuneet "taistelulauluiksi", joiden
säveleet peräisin kolmikymmenvuotisen sodan ajoilta, vaikka sanat
olivatkin teon, sekä nykyajan tapojen mukaiset.
* * * * *
Gotlantilaiset merirosvot ammoin Itämeren aalloista nousivat kohden
kainoina rannoillemme. Heillä oli ihmisyyttä, pesät ja pennut
emorosvojen kanssa kotoisella saarellansa. Niille isät ase kourassa
etsivät saalistansa. Osa heistä perusteli tännekin tukikohtia
ja linnakkeita. Raastoivat ja ryöstivät kansaamme. Tappoivat ja
teurastivat talonpoikia kuin karjaa ja jokaisen ken heille kaikkeansa
ei antanut. Väkevämmän oikeudella ja aseen avulla asumaan jäivät.
Linnaherroiksi heittäysivät. Veroilla alueet orjuuttivat. Rotunsa
kumminkaan ei kyennyt summilta sikiytymään. Vuosisatain varrella
rautapaidan ratkoi ruuti. Tiedoissa sekä taidoissa alakynteen
joutuneet olivat. Kuningas sekä kansa lähentyivät. Pohjalaiset
"seivässodassa" tyrehtyivät linnaherrojen ja huovien tapparoihin. Nyt
aateliston entisten apajissa taasen isänmaanuskossa ponnistelivat...
Metsäherroiksi ölvistyneitä parooneja puolustamaan kävivät,
turpoutuneita tehdasturilaita, jotka naisten ja lasten hikeä imeneet
olivat. Pankkiirien, koronkiskureiden itaria asioitsijoita, lakimiehiä,
kansan kupista omin luvin litkijöitä tukivat, leveitä ja leuhkia
manttaalimötköjä, suulaita suurtilojen omistajia, kiljunkeittäjiä,
jonkalaiseksi roikaksi entiset linnaherrat ja rosvoritarit meidän
maassamme muodostuneet olivat. Kas tämä roikka se asestautui "isänmaan
puolesta", uskotteli mukaansa pohjalaisen talonpojankin tukemaan
aseen avulla ryöstövaltaa, jota ryssän valtikan varjolla viimeisen
vuosisadan harjottivat. "Vapaussotaa" ulvoivat ja sen nimissä ennen
kauheudessa kuulumattomat Suomen kansan veritalkoot toimeenpanivat.
Kärsimättömiä, helapäisiä Hansin-Jukkia alkoikin laputtaa herrain
husuttamina. Kaikenlaiset kipuraudat ja linttapyssyt kainalossa
työkansan niskaan. Vahvasti uskoteltu näet oli, että bolshevikit vievät
muka omistusoikeuden maahan ja mantuun, ja että emännästä etanaan asti
otetaan talot tavaroineen ja puille paljaille ryöstetään, että isännän
selästä nyljetään monta nahkaa ja loppu ruoto myydään ryssille, suin
päin Siperiaan, kaivoksiin ja korpiin kuolemaan... Tästäpä ei ihme,
että isänmaan pyhät öökärit kauhtuivat... Seurasi Suomen historian
ennen näkemätön aika. Poislähtemättömästi peittyy katkeruus, kosto
ja huokaukset tähän sisällissotaan. Syyttömästi murhattujen huuto ja
tyrehdysten epätoivoinen ääni asuu koirahautain läheisyydessä. Alta
väkivalloin luodun mullan astuvat muistot mittaamattomat. Voitetut,
osattomain edun puoltajat taistelivat sankareina, sankareina kaatuivat.
Kiinni metsästetty, tulen uuden tuoja, mökkiläisvanhus, isä ja äiti
koston kohteeksi joutui... Tapahtui rikos!... Synti saatanallinen
sikisi!... Verityö tahraisin tahdottiin peittää kivikkoisen mäkitöyryn
kamaraan... Läkähtyi uljain, uskalijain elämä! Oikeuden etsijä kaatui...
― ― ―
Suomen porvari.
Mikä on Suomen porvari?... Se on paatunut ja katumatoin. Vailla
rehellisyyttä on tämä rotu!... Että peräytyisi, korjata käpälänsä
sivuun veriseltä tieltä... Ei!... Sitä hän ei halua. Pikemmin peittää,
pikemmin kavaluus uudessa muodossa keksiä. Jopa käsiänsä pestä tahtoo
tekopyhänä ja uskonnollisena esiintyy. Hirmutöille homehtuneet
lakipykälät eivät riitä. "Laillisuutta" etsii! Ei edes valjeta ymmärrä.
Voitaisi siitä rodusta kenties! uskoa jotakin hituista hyvyyttä. Ehkä
jossain löytyisi siemen, joka lapsen lailla uskoisi "suomalaiseen
rehellisyyteen" — kentiesi. Kenties! — huokaustenkin alta joku löytäisi
kohoutumassa vastaisuuden valoa ennustavan häivän.
Villitys jälkimäinen onkin ensimäistä pahempi.
Paatunut porvaristo rypee saastassa ja "omantunnon puhtauteen"
tulematta jatkaa astuntaansa aljetulla tiellä. Tietoisesti se yhä
kasvattaa ympäristöänsä "isänmaallisessa" ilmakehässä. Haudankaivajan
henkimaailmaa hengittää heidän hallitsemansa kansa. "Kulttuurin
esitaistelijat" ovat lyhytkatseisia siinä suvussa. Kansamme kohtaloa
ohjaavat herrat sokeaan vastaisuuteen. Tie edessänsä ojentuu uudelle
tulivuoren kraaterille. Sotaorpoja koetetaan saada oppimaan inhoamaan
isäinsä hautoja. Ja entäs vainajien muisto sitten?
Sehän pitäisi olla kuin laskeva illan rusko, joka kertoo millainen
päivä on ollut. Sitä näkymätön kangastus ihmismielessä kaihoilee.
Kuollut kuittaa kaiken elämän eronsa hetkellä. Mainettansa muistelee
hengenheimolaisensa. Ja vihaisinkin vainolainen vaikenee. Ystävät
kautta matkan ja tehdyn taipaleen heittävät katseen onko se ollut
myrskyä vaiko myllerrystä, tavallista tuultako, rankkasateita ja
tyveniä kuuropäitä, vaiko kauttaaltaan kaunista kuultavaa kulkua.
Moni on puurtanut pysyvän, moni pysymättömän muiston, toinen iloisen,
toinen suruisan sävyn. Historiasta häipyneet kansat kykenivät
itsestänsä merkkejä jättämään vain ne, jotka kulttuurinsa korkealle
olivat luoneet. Mutta aniharvoja on ollut uurtamassa vuosituhantisia
poislähtemättömiä merkkejä jälkimaailmalle.
Kenellä heistä on pyramiideja, kenellä multakumpuja, kenellä koottuja
ihmisluista poltettuja tuhkakunnaita jälellä ammoin unohtuneista
eläjistä ja sukupuuttoon kuolleista roduista. Tuhatvuotisilta
taipaleilta saattaa olla jälellä vain raunioita, tomua ja tuhkaa.
Kenties! tyhjä aro ja sileä seutu siinä, missä kukoistavat kaupungit
satoine tuhansine ihmisineen iloisina sykkäilivät. Egyptiläisistä
kivikasoista, kurkanilaisista polttokunnaista, meksikolaisista
simpukankuorivuorista, ranskalaisista luolista, Kalevalan aikaisista
uhripyhätöistä ja kivikodista, lukemattomista muista löydetään
todistuksia tuhansista miljoonista ihmisolennoista, jotka tuonelaan
ovat taivaltaneet. Mongolian kivipaadet, kreikkalaiset rauniot
ja taide, roomalainen maailmankausi meille kouraan tuntuvasti
johdattavat tien unhoitusten yöhön. Keskiaika jo meille paljonkin
yksityiskohtaisemmin monistuneet muistomerkit tarjoo ja tulkitsee.
Tapaamme kokonaisia säilyneitä kalmistoja ja yksityisiä hautoja mitä
moninaisimmissa määrin. Ihmisluonne on kaikkina aikoina pyrkinyt
luomaan kalmistonsa tuonelan tuntuun, sekä taiteen, että elävän silmän
ja hengen palvelusta varten.
Meidänkin päivinämme vainajien lähimmät ystävät, puoliso, omainen ja
toveri on vainajan haudalle rakentanut rauhallisen kappelin, tunteiden
tyyssijan — ehkä yksinkertaisen tarhan erottanut lehvesistutuksineen,
kukkaisineen, kapuaitoineen, portteineen ja pienine penkkeineen.
Täällä moni hellä käsi on huolien hoidellut kukkaispengermät.
Ajatusmaailmassa, vaiteliaisuudessa viettää yksin jäänyt hitaasti
loittonevaa muistoa. Monikin levoton ja lohduton henki löytää rauhan
täällä, paikassa missä uskoo asuvan mielikuvain luoman yhtymäkohdan.
"Ihminen haluaa keskustella vainajien kanssa" ja siirtyy ajatuksissaan
muistojen maille. Uudelleen käy läpi pois painuneita päiviä. Vuodet ja
tapahtumat vilisevät sielun silmäin editse. Kauneimmat, merkillisimmät
niistä pysähtyvät kauemmaksi aikaa aatoksiin. Herkät ja ihanteelliset
tunteet tuppautuvat esille illan hämärissä, milloin päivä sammuu ja
elämäkin muistuttaa tuonelata. Jalavien lehvekset liikkuvat, yötuuli
yksin uskaltaa henkäistä hautausmaan yli... Ja lepattava lehti kertoo
vainajien muistolle. Yksinäinen huokaus kohoaa sieltä ja täältä.
Milloin kyynelin, milloin kirkastunein katsein ja toivein kalpean kuun
puoleen aatoksilla siitä, että lepo meitä lähestyy ja rauhan palkkaan
saa kertakin laskeutua raihnas rinta...
— — —
Kertoo historia miten Viikingit purjelaivoillansa seilasivat Itämeren
halki Suomenlahden poukamaiseen perukkaan, samosivat Nevajoen
nietoksien ja uomien kautta Laatokalle ja nousivat veneillänsä
pennalaisten kuuluisille kalmistoille saakka rikkautta riidalla
hakemaan. Tällä matkallansa ryöväsivät haudat ja kulottivat kaiken
kalleuden pois. Ja sittemmin kaikkialla sen jälkeen ja sitäkin aikaa
ennen on tunkeutunut hautoihin ajan hammas. Luvaton käsi koskettanut
ja vainajain mukaan annetut esineet ja arvot pois korjannut.
Nykypäiväisiin aikoihin asti ja sotien yhteydessä on ruumiidenryöstö
vauhdikkaasti edistynyt.
Mutta onko koskaan kuultu, että vainajien muistoa eivät jälkeenjääneet
saa kunnioittaa?!... Onko koskaan nähty, että manalle menneiden
haudoille pystytetyt merkit, kukkalaitteet ja seppeleet kiskotaan pois
ja törkeästi häväistään? Että ihminen on kuin itsensä täyteen syönyt
härkä sontineen ja sorkkineen, joka jalkoihinsa tallaa ja tunnottomasti
rypee ruusupenkerettä?... Ja onko milloinkaan ennen nähty niin tökerötä
vihan törmäystä, joka haudan taakse ylettyy ja käy kalmistojen
kostantaan? Mitä kaikkea tämä tarkottaa? Ja mikä "kulttuuri" tämä
onkaan?
Se on valkoisen Suomen manttaalimötköjen yninää. Se on ylöskammatun
ja saksetun pystytukkaisen sarkatakin tohloa pökötystä. Se on
metsäherrojen hounaa kalman kihoilemista, joka holtittomasti
haltioituneena möyrästää sarvet syvällä oman sukunsa sontatunkiolla.
Kas tämän sivistyksen sotilaat eivät kunnioita haudalle polvistuneen
äidin kyyneleitä. Valkoinen mies "ottaa niskasta kiinni ja
puukolla selekään, ellei se sinuhun suostu!" Mistä joukosta kuului
taistelulaulu: "Roiskuu rapa hyrryistä hei! Rumiskuormia kirkoolle
tuoraan?" Tehtaan työläinen, vaatimaton, köyhä ja yksinkertainen,
kunnioittaa ja pyhittää aatteensa edestä taistelleiden sankareiden
muistoa. Ja kuten alhainen ja suora, veistelemätön hengeltä ja
mieleltänsä, niin myös vaatimatoin ja karkea on köyhän hautakivi. Vasta
sellaiseen on osanoton uhrannut ja palkkapenningit likoon laittanut.
Matkaansaattanut yhteisen muiston punasankareiden kummulle, mikä
vaatimatoin ja mykkä... Kivi... Suuton, sanaton. Kas...
Kas sitäpä ihaillen yhtä sanattomasti, katsellen ja myhäillen kulki
kalmiston ohi työkansa. Mutta kuinkas kävi yökautena eräänä? Saapui
valkoinen mies ja pyhän paaden muruiksi moukaroitsi!
Häväistys oli tapahtunut! Kas siitäpä sana saapui kautta tehtaiden
ja työpajain, jopa pelloillekin ehti. Ja kansa vaelsi seuraavana
sunnuntaina kalmistolle... Ja mitä tästä sanoi tyyni työmies? Suunsa
sanattomana sulki... Katsoi... Katsoi kiven kirpaleita hetken. Tovin
seisoskeli, lakin lujaan puhumatta painoi ja takaisin kotikorsuun
ääneti astui. Mitä mietti? Mitä tehdä aikoi? Sitä maailma tuskin
tiennee.
Onko valkoinen mies arvellut mitä tauontansa tarkottaa?
Mikä mykkyys mielessänsä? Ja mikä katse pojassa polven korkuisessa,
jonka tapetun isän haudalla on tällätavoin teuhattu...
Taikka mikä valkoisella oli ajatus vangita avuttomia ihmisiä kymmenin
tuhansin ja unohtaa heidät nälkäkuolemaan? Veretön murha verisen
seuralaisena. Vaiko valkoisen oman heimon ja hengen murha?
— — —
Astelipa vastaani kalpea mies. Tammisaaren yhdeksän vuoden asukas.
— Minkätähden istuit vankilassa näin kauan?
— Olin punakaartin rivimies, jossa toimessa en ampunut yhtään laukausta.
— Mutta ettehän ollut punikki? — En ollut silloin vielä, mutta nyt sitä
olen. Hengitän ilmaa elääkseni taistelua varten.
Silmiensä outo leimu kätki polttavaa kuumetta.
Mietinpä kaikkea, kunnes muistan erään talvisen tammikuun illan
pimeässä Siperiassa. Silloin istuin karkoitetun Kalle Forssin kämpässä.
Juttujansa kuunneltuani tulin johtopäätökseen, että viisikymmenvuotinen
vankeus oli ennen kuulumattomalla tavalla miehen sisua kärmistänyt.
Puheensa loppulauseen vieläkin muistan:
— Ja kun lepoonmenemiseni hetki minulle koittaa, on testamenttini
maailmalle kolkko kirous. Suomen virkavalta riisui minulta sukuni ja
kansani silmissä kunnian ja ihmisyyden.
Pelkäänpä että Kalle Forssin testamentin olemassaolo ei koskaan kulu
umpeen, eikä vanhene, vaan tulee kuulluksi kotimaassa ja että siitä
perillisille tavalla tahi toisella tieto kulkeutuu.
— — —
Punaisen työkansan tappio tässä maassa merkitsi vuosisatojen
aikana ryöstetyn rikkauden rosvoille edelleen jäämistä.
Valko-varjagilais-huliganismi yhä elää ja hallitsee. Suomalaiselle
maaperälle vielä kerran lujitettiin puoliveristen vierasheimoisten
veroherrojen valta, voima ja kunnia. Merirosvojen äpärille annettiin
uudelleen tilaisuus iskeä leijonankyntensä kansan säkeen ja satulaan.
Nämä kansallisten aatteiden ja ihanteiden ryövärit, palleamahaiset
porvarit, suomalaisen työläissuvun raiskaajat, ovat ottaneet itselleen
koko lauteet ja karsinan kalevaisessa pirtissä. Isäntinä ylvästelevät,
metsäpohattoina pakanat puhisevat. Pankkiirina ja tehdasparoonina
kiskovat kansalta varoja ja työvoimaa... Samat suutarit ovat
kansallisia, — isänmaallisia herra paratkoon!
Sanovat _rakastavansa_ isänmaata, vaikka eivät vaivaseen launaan ikänä
kuokaniskua sen kamaraan ole iskeneet, vielä vähemmin sitä suojelleet.
Mutta vieraan vallan tukijoina kyllä tämän maan talonpoikaa ja rahvasta
nylkeneet. Milloin on tarvittu miestä sotatantereille, veroja ja
nahkoja linnanherralle ja kuninkaalle, keisarille ja ruhtinaalle,
kyllä porvari apua on antanut kansan kuristamisessa, mutta itse aina
lämpimällä liedellä istunut ja kodin kissana pankolla pysynyt.
Kuka voisi sanoa toisin tästä roturoikasta?