Helsingissä,
Suomalainen Kustannus-O.Y. Kansa,
1911.
Haminan Suomalainen Sanomalehti- ja kirjapaino O.-Y.
I
Vahvajärven autiolla selällä vyöryivät syksyiset aallot. Kalatiirat
ja -lokit olivat jo pois muuttaneet, eikä näkynyt koko järvellä muuta
elollista kuin aallokon irti kiskomaa viheriää levää, jota läikähteli
siellä täällä aallon selällä. Sumuinen päivä alkoi pimittyä ja sumu
tihkua vihmasateena.
Ränsistyneessä venepahasessansa pyrki silloin keskikokoinen miehen
rehvana kotirantaansa Pirttipohjaa kohti, taistellen aallokkoa vastaan.
Hän oli puettu liika pitkähihaiseen, kuluneesen sarkanuttuun, ja päässä
oli vanha reuhkalakki, joten hän täysin sopi yhteen sen kuvan kanssa,
minkä muodosti kipperä venepahanen ja köyhä syksyinen luonto.
Soutaja oli mökkiläinen Mikko Pirhonen. Sammunut piippunysä lerpatti
vasemmassa suupielessä puoli irrallansa, kun hän veteli lyhkäsillä
airon rämillä, Vene keikkui aaltojen välissä, häviten joskus niiden
väliin, niin että soutajan pää vain näkyi koholla lekkumassa. Oli
soudettava syrjätuuleen ja se lisäsi kulun vaikeutta. Tuon tuostakin
pärskähti hyrskevettä veneen laidan yli soutajan kasvoille ja
ryntäille.
Järven keskiselällä pujahti silloin toinen kipperä venepahanen saaren
takaa vastaan. Mutta kun soutajat istuivat selin toisiinsa, eivät he
huomanneet toisiansa ennen kun jo olivat sivuuttamassa. Vastaantulija,
Tuomas Kuivalainen, herkesi silloin soutamasta ja katseltuansa aika
tovin, kuinka Pirhonen reuhkasi veneessänsä aallolta aallolle, tervehti
tätä ilmottaen kovaäänisesti:
"Nyt sitä rutkaletta on jo nähty."
Oitis älysi Pirhonen että vastaantulija tarkotti karhua, joka oli viime
kesänä repinyt toisen ja paraan lehmän sekä häneltä että hänen
naapuriltansa Olli Jumppaselta, ja tappanut Pirttipohjan jokaisen mökin
nuoren karjan. Koko kesä oli siitä pedosta puhuttu, sitä oli vahdattu,
sille oli hiottu kostoa, mutta sitä vaan ei oltu nähtykään. Koko kesän
oli Pirhonen houkutellut naapuriansa, Olli Jumppasta, yhteiselle
karhunajomatkalle, mutta tämä oli kieltäytynyt. Joskus se oli sanonut
kieltäytymisen syyksi sen, että "ei sitä kesällä kumminkaan löydä."
Useimmiten oli kumminkin selittää murissut:
"Jos sitä ei saa tapetuksi, ruojaa, niin se vaan härnäytyy ja repii
viimeisenkin lehmän."
Oitis herkesi Pirhonen soutamasta ja korjasi piipun ikenistänsä
taskuunsa. Hän riemastui kuullessansa, että peto on nyt nähty. Koko
kesäkauden hautunut viha sai jo hieman tyydytystä, ja hän vastasi,
karhulle kutitellen: "Ahäh, pakana!"
Airot kohoina katselivat miehet hyvän aikaa toisiansa. Sitte lisäsi
Kuivalainen:
"Siellä Suolamäen perällä sanoo Olli Kokko sen nähneensä."
"Vai Olli sen näki."
"Ollinhan ne kehuvat sitä nähneen. Kaksi pentua oli ruojalla ollut
mukana", vahvisti Kuivalainen.
Tuuli oli alkanut ajella molempien veneitä, ja kun puhelukin tuntui
olevan lopussa, tarttuivat miehet jo airoihin. Vasta kun olivat parisen
airon vetoa soutaneet, lopetti Pirhonen keskustelun uudella
kysymyksellä:
"Ei tainnut Olli vielä tehdä siitä kystä?"
"Eivät ne Massisen mökillä tienneet siitä jututa", jurnutti toinen,
toistaen:
"Mutta niitä pentuja kuuluu rienalla olleen kaksi."
* * * * *
Molemmat soutajat ryhtyivät taas kiskomaan venettänsä eteenpäin, ja
yksin jääneenä alkoi Mikko Pirhonen jo nauttia kostosta. Hän ilkkui
itseksensä karhulle:
"Kunhan saat kirvespohjalla kuonoosi, niin nähdäänhän tokko vielä isket
kyntesi lehmän säkään!"
Hän innostui ja kiirehti soutuansa joutuaksensa pikemmin Olli Jumppasen
mökille sanaa viemään ja sopimaan karhuntappomatkasta. Innoissansa
järkeili hän:
"Nyt jos Jumppanen vielä epäröi, niin sitte saa jo antaa housunsa
akalleen koko mies."
Kiihkoissaan vetäsi hän airoilla niin varomattomasti, että toisen airon
lapa ei ottanut täysin veteen, luiskahti aallon pintaa hipasten ja
räiskäytti aimo vesisuihkun silmille. Hän siitä kiihtyi ja uhitteli:
"Nyt Jumppanen koetetaan, vaikka pää menisi."
Ja tarmonsa takaa souti hän ja kiihtyi yhä enemmän. Mutta syrjätuuli
puhalsi niin, ettei tahtonut eteenpäin päästä. Hän vilkasi taaksensa.
Jumppasen mökki näytti olevan kovin kaukana. Hän alkoi suuttua, sillä
tuuli tuntui nyt olevan enää ainoana esteenä karhun ja hänen välillä.
Aivan kuin uhalla riuhtoi hän nyt kipperää venettänsä, reuhkaisten
aallokossa. Vesisuihku pärskähti taas kasvoille ja kasteli hänet
märäksi, ja kun matkakaan ei tuntunut lyhenevän, alkoi soutaja jo
menettää malttinsa. Hän kiukutteli ilmalle:
"Nyt kun se puhaltaa läähättää sitä tuultaan! Hitoltako hänellä sitä
riittäneekin!"
Kipperä vene kiepahti siiloin poikkisuuntaan ja soutajan maltti loppui.
Vihoissansa vetäsi hän airoilla täyttä voimaa. Mutta juuri silloin
keikahti vene aallon harjalle, toinen airo ei tavannut enää vettä,
kierosta vedosta heilahti vene rutosti aivan toiseen suuntaan ja
pyllähti alas aallolta niin äkkiä, että tasapainonsa menettänyt soutaja
keikahti selällensä, ylös päästyänsä sieppasi airon, löi sillä aaltoa
ja ärjäsi sille.
Mutta silloin taas keikahti vene hänen horjumisestansa niin että hän
oli jo kaatua laidan yli järveen. Silloin hän tarttui airoihin ja
uhkasi aaltoa hammasta purren:
"Näytän minä sinulle!"
Ja täysin voimin kiskasi hän taas venettä. Se viskautui aallon harjan
yli suoraan toiselle harjalle ja Mikko yltyi voitostansa, ilkkuen
aallokolle:
"Ä-häh!"
Vesi kohahti keulan edessä. Soutajan kostonhalu siitä kiehahti. Hän
riuhtasi vieläkin kovemman vedon.
Mutta se oli liika kova. Airon toinen vihtaraksi katkesi ja taas oli
soutaja pyllähtää selällensä. Harmistuneena raapasi hän silloin
korvallistaan ja päivitteli:
"No voi pahennuksen vietävä! Viime keväänä tehty raksi ja poikki piti
lentää!"
Hetkisen istui hän nyt teljolla ääneti, suuttuneena. Sitte viskasi hän
airot veneen pohjalle, asettui muka rauhallisena istumaan ja uhitteli
tuulelle:
"Tuule nyt! Puhalla nyt!"
Hän istui ja odotti. Mutta tuuli näytti vaan yltyvän ja nyt se jo vei
venettä aika kyytiä väärään suuntaan. Silloin sieppasi Mikko Pirhonen
melan, kiirehti horjuvin askelin veneen perälaudalle istumaan, ja
alkaen hammasta purren meloa, äkäili:
"Luuletko että tässä ei ilman airoja päästä, vaikka hänessä ulvoisit
niin että nousisi ilmaan koko järvi!... Mokomakin rapakko!"
Viimein pääsikin hän Olli Jumppasen venerantaan. Kun mela jo ylettyi
pohjaan, tyrkkäsi hän sillä venettä, niin että se sujahti maalle
keskituhtoa myöten. Vetästyänsä sen kuivalle maalle kokonaan, viskasi
hän vihaisena airot pehkoon, puisteli enintä vettä märäksi kastuneesta
hatustansa, lyöden sitä pari kertaa vanhan lapikkaansa paikattuun
varteen, ja lähti suutuksissaan astua rehveltämään Olli Jumppasen
mökkiä kohti.
* * * * *
Jumppasen mökille vievät kujaset olivat yhtenä kurarapakkona. Tuuli
viskoi ränstyneitä ovia ja narisutti puolilahoa kaivon vinttiä. Laiha
juoksukoira ärhenteli sialle, joka tonki pihalle viskatuita
kalantotkuja, eikä päästänyt häntä aterialle. Siinä taistelun lomassa
lennähti joukkoon vanha varis, sieppasi nokkaansa tukun kalan suolia ja
lähti niiden kanssa lentää kahnuuttamaan mullospellolle. Tuuli
pärisytti akkunoiden tuohipaikkoja ja kylmä vihmasade oli hiostanut
niiden pikkuiset lasipahaset niin että tuvassa oli puolihämärä.
Järvellä sattuneiden tapausten ja vastoinkäymisten myrryttämänä saapui
Pirhonen Olli Jumppasen mökkirähjän pahaselle saunalle, joutuen taas
koskettamaan sitä pääkysymystä, josta hän hiljaisuudessa taisteli
Jumppasta vastaan, vaikka ei kumpikaan koskaan puhunut. Hän luki saunan
ovenpieleen seinähirteen piirretyt viirut, jotka osottivat Jumppasen
vaimon saunavuoteitten lukua, ja murahti: "Yhdeksän sillä on
Jumppasella." Hänellä oli ainoastaan kuusi. Järvellä noussut mieli ei
sitä tyynenä kestänyt. Hän lisäsi:
"Ja se itsekin on vielä semmoinen jätkän näköinen työkarhu... paitsi
että niitäkin uusia lapsia voi vielä lisää tulla."
Tupakkakaan ei nyt olisi maistunut. Hän jatkoi: "Kun se sitte
semmoisella työvoimalla yrittää, niin mökkiläisen asemaanhan tässä
toinen joutuu, jos ei pääluvussa tapaa!"
Sen kysymyksen rinnalla olivat kaikki muut asiat, jopa karhuntappokin
osaksi, ainoastaan peitevaahtoa. Molempien mökkiläissukujen ainoana
unelmana ja kunnianhimona oli näet jo miespolvien ajan ollut päästä
kerta sen suuren Pirttipohjan kartanon isännäksi, jonka maita he
mökkiläisinä viljelivät. Karhu oli siinä kyllä esteenä: se teki
pilloja, siksi eivät varat karttuneet kartanon ostoon. Lisäksi
huolehtivat he jo tulevan oman talon karjamaiden laidunrauhasta. Karhu
oli nujerrettava jo ennen kartanon ostoa.
Mutta varoja ei ollut, usein ei leipääkään. Millä siis lunastaa
kartano! Ainoana toivona olivat tulevien polvien yhä lisääntyvät
työvoimat. Siksi katsoi kumpikin sisimmässänsä karsain silmin toisensa
saunaonnea. Äänetön tora oli heissä kytenyt kuin salatuli hiilloksen
tuhassa.
"Kyllä sen saunan karsina sitä törkyheinää puhuu!" huokasi Pirhonen, ja
semmoisessa mielentilassa läksi hän nyt sopimaan karhuntaposta.
Jumppasen laiha sika lähti juosta nulkuttamaan hänen perästänsä. Hän ei
sitäkään sietänyt, sieppasi palikan, viskasi sillä sikaa ja sanoi:
"Hös, halvattu, siitä vinkumasta!"
Oven edessä hän virutti pitkän nutunhihansa, pyyhki sillä nenänsä ja
alkoi työntyä pikkuiseen tuparähjään.
* * * * *
Olli Jumppanen istui silloin penkillä synkän näköisenä, kyynäspäät
polviin nojattuina, ja imeksi jo sammunutta piippunysää.
Kahdeksan risaista lasta tyrkiksi hiljakseen toisiansa pankon edessä,
jossa he käteisinä odottelivat lieden kuumaan poroon haudattujen
perunoiden paistumista, kiistellä nahisten niistä jo etukäteen, vaikka
tosin vanhempiensa silmää vältellen. Mutta nämä eivät näyttäneet nyt
heidän torailuansa huomaavankaan. Kummankin mieltä painosti sama asia,
joka oli järvellä myrkyttänyt Pirhosen Mikon mielen: maidon puutteesta
oli näet johtunut taas mieleen karhun tekemä tuho ja se oli pannut
kaikki toisillensa murjottamaan. Vaimo, Suso, vatvoi ärtyisen näköisenä
pellavia. Jumppasella sattui silloin syyhyttämään nenässänsä olevaa
pikku näppylää, jonkunlaista syylää, josta hänelle oli elämän suurin
harmi; hän ajatteli:
"Tuleekohan tähän vieraita, kun tuota näppylää kutkuttaa?"
Juuri silloin työntyi Mikko Pirhonen mökkiin, istahti ääneti rahille,
sytytti piippunsa ja alkoi sitä imeksiä, nojaten kyynäspäihinsä, kuten
Ollikin. Ei kukaan näyttänyt hänen tuloansa huomaavankaan.
Mutta hetkisen kuluttua äännähti kätkyessä nukkuva lapsi. Oitis
keskeytti Suso työnsä, kaivoi lapsen risojen seasta ja murisi sitä
paljastellessansa:
"Tuokin vielä piti siihen syntyä! Ikäänkuin ei entisissä olisi
elättämistä!"
Äkäillessänsä oli hän paljastanut lapsen. Kylmä koski sen punaista ja
hentoa ihoa. Lapsi alkoi parkua. Suso siitä tuskastui ja kiukutteli
toisille lapsille:
"Ettekö mene siitä pankon edestä matkaanne!... Ryvette siinä porossa
kuin mitkä mustalaisen kakarat!"
Lapset pakkautuivat yhä tiukempaan läjään, ollaksensa toistensa
suojassa. Suso siitä kiivastui ja alkoi kiukutella vanhimmalle tytölle.
Molemmat miehet murjottelivat sill'aikaa yksiksensä, kuin eivät olisi
Suson äkäilemistä eikä toisiansakaan huomanneetkaan. Oli syntynyt pieni
äänettömyys. Lapset supisivat hiljakseen, Olli hautoi omaa asiaansa ja
Pirhonen mietti miten alkaa. Kun Suso ei lakannut juonittelemasta
itseksensä, nousi jo Ollinkin sisu; myrtyneenä viskasi hän vihansa
vaimoonsa, muristen kotvasen kuluttua lastensa puolustukseksi:
"Mitä siinä nyt niille vihottelet, etkä anna niiden siinä pankon luona
lämmitellä!"
Hyvän tovin sai hän odottaa ennen kun Suso vastasi ikäänkuin itseksensä
äkäillen:
"Vielä siinä niiden puolta pitää kuin parempikin! Ei ole koko miehestä
muuksi kuin tuvan täyttäjäksi."
Olli sylkeä ruikkasi vihaisesti. Suso murjotteli vielä vähän aikaa ja
komenti sitte lapset uunille. Sinne ne kotiutuivatkin pian.
Jotkut niistä laittelivat päretikkusista ristikkoa, toiset kaivelivat
nenäänsä. Oli syntynyt pitempi äänettömyys. Sen lopussa tervehti nyt
Olli vihdoinkin naapuriansa, kysyen:
"Kuuluuko sitä mitä?"
"Eipä tuota erikoisempaa", vastata jurautti Mikko piippu hampaissa ja
leuka kädessä. Suson puhuessa oli taas mieli noussut karhua vastaan,
niin että ei haluttanut mainita mokoman ruojan nimeäkään. Mutta kun
vanhin tyttö lasta souvattaessaan lauloi tuuti-lullaa, sulatti se
mieltä niin omituisesti, että Pirhonen jo jaksoi murahtaa:
"Nyt sitä on jo nähty!"
Ja kun vastausta ei näyttänyt ollenkaan tulevan, lisäsi hän:
"Olli Kokko kuuluu nähneen!"
Olli Jumppasen hartiat näyttivät painautuvan kumaraan. Sisu nousi
karhua vastaan, sillä yksi ainoa lehmä oli jälellä, sekin
huonolypsyinen.
"Syö se raato loputkin lehmät, kun kevääseen päästään!" jatkoi Pirhonen
taas asiaansa ja lisäsi hetkisen tupakoituansa:
"Kun saisi siltä tuon laidunrauhan, niin ainahan niistä näistä
pienemmistä kommelluksista selviäisi!"
Ei kuulunut vastausta. Jumppanen hautoi mielessänsä nykyisen
laidunrauhan ohella myös kartanon varsinaista lunastusta ja sitä kumpi
heistä on kohoava sen isännäksi, kumpi jäävä torppariksi. Hänessä se
ajatus oli vanhempi perintöhimo kuin Pirhosessa ja syvemmälle luihin
imeytynyt. Suso, joka huolehti lehmästänsä, hermostui jo miehensä
saamattomuudesta ja pisti väliin:
"Puhuipa tälle Jumppaselle tahi oli puhumatta, ei se sen paremmaksi
tule."
* * * * *
Sillävälin olivat perunat paistuneet lieden porossa. Suso kokosi ne
sieltä, vei pöydälle ja kehotti vierastakin:
"Söisit nyt Pirhonenkin tuosta noita potaattipaistikkaita! Ei tässä
enää muuta särpimiä kohta olekaan koko mökissä!"
Pitkän äänettömyyden perästä käytiin käsiksi paistikkaisiin. Syödessä
alkoi puhe sujua nopeammin. Jo huomautti Pirhosen Mikko:
"Kyllä se ruoja on nyt kierrettävä ja kellistettävä. Muuten saadaan
ensi kesänä koirasjänistä lypsää, jos mieli maitoa nähdä... Vai mitä
sinä Jumppanen ajattelet?"
"Ka eipähän siitä urosasta jäniksestäkään liikeneviä maitoja heru",
myönsi Olli. Mikko innostui selittämään asiaa edelleen ja lopuksi
ehdotti:
"Ka mitäpäs se sitte enää sen paremmilla pitkittämisillä paranee! Ota
vaan kirves olalle ja lähdetään tästä kierrosta tekemään."
Vaikeneminen tuntui myöntymiseltä. Hän jo teki suunnitelman, kehasten:
"Kyllä kun minä vetäsen sitä kirvespohjalla kuonoon ja sinä vaikka
hyvällä näreseipäällä pyyhkäset sivuille, niin sittehän härkä poikii
jos eivät karhun töppöset käänny taivasta kohti."
Asia näytti hänestä päätetyltä, koskapa Olli ei vastustellut. Mutta kun
paistikkaat olivat lopussa, kysyikin tämä veistänsä tuppeen
työntäessään:
"Missähän paikassa se Olli Kokko sen näki?"
"Siellä Suolamäessä se on sen nähnyt", selitti Pirhonen, varmistuen
siinä uskossa, että Olli miettii jo lähtöä. "Rämesuolla sen jälet
näkyvät jo sulan aikana... Niin jotta voi alkaa kiertämisen jo ennen
lumien tuloa... Eli mitä sinä omasta puolestasi arvelet?"
Oili alkoi nyt miettiä, miten pitkä matka on Suolamäestä hänen
karjamaillensa.
Pirhonen innostui ja varmistuen lopullisesti hänen myöntymisestänsä
piti jo tarpeellisena kehottaa Jumppasta varovaisuuteen, muutti piipun
varren suupieleensä ja varottaa murisi:
"Katso vaan, että kirves on niin reilassa, jotta ei varsi pääse irti
silmästä!"
Susokin oli nyt varma, että vihdoinkin se Jumppanen miehistyy ja lähtee
petoa nujertamaan. Pirhonen teki jo poislähtöä, ilmottaen:
"Minä vaan pistäännyn mökillä kirvestä vähän hiasemassa ja sitte
lähdetään."
Hän joi vettä korvosta, pyyhki suunsa nutun hihalla ja lähti.