Aurelia astui Julian rinnalla kiireisesti, tuskaisena. Hän oli
kärsinyt näinä muutamina tunteina täällä Roomassa enemmän kuin ennen
vuosina. Kieli ei voi kertoa, miltä tuntui seisoa ihanan nuoruutensa
kodin nokisilla raunioilla. Sydän aivan värisi tuskasta. Ja ystävät
sitten! Ah, ne olivat kuolleet, vain muutamia vanhoja tuttuja oli
jälellä! Mutta sittenkin kaikki tämä oli pientä sen hädän ja tuskan
rinnalla, missä kristitty seurakunta eli. Pietari ja Paavali olivat
vangittuina ja heidän kuolemantuomionsa jo julistettu, vaikka ei
vielä täytäntöön pantu. Hetkeäkään ei ollut hukattavissa. Aurelia oli
kulkenut kuin siivin ylhäisten sukulaistensa luona, ja Julia oli tehnyt
voitavansa. Mutta kaikki sanoivat: "Kuka uskaltaisi hullulta keisarilta
anoa armoa! Itse silloin syöksyisi surman suuhun." Silloin Aurelia
teki rohkean päätöksensä: hän päätti itse lähteä Neron luo. Sattui
niin onnellisesti, että pretorianein päällikkö oli Julian läheinen
sukulainen ja hän hankki naisille pääsyn keisarin puheille. Ja siinä he
nyt kulkivat kiireisesti kohti Vatikania, Neron mahtavaa palatsia. — — —
Nero loi raukeat silmänsä ihmetellen tulijoihin. Mitä etsivät nuo kaksi
vanhaa naista hänen luotaan, hänen, joka juuri oli Kreikassa niittänyt
taiteen ihanimpia laakereita.