Toinen niistä kirjoista, jotka luostarista ostimme, oli, niinkuin jo
sanoin, lyhykäinen kertomus luostarin merkittävimmistä vaiheista.
Näitä vaiheita ei meikäläisten suinkaan sovi välinpitämättömyydellä
katsella. Vielä tänä päivänä luostari on rajantakaisten suomalaisten
hengellisen keskustana, ja aikoja on ollut, jolloin se on seisonut
valtiollisena mahtina meikäläisiä vastassa, ei ainoastaan
hengellinen, vaan maallinenkin miekka kädessä, huolellisesti hoitaen
ja voitollisesti turvaten Venäjän etuja pohjan perillä. Luokaamme
siis pikainen silmäys sen historiaan. Tässä mainittu kirja on meille
hyvänä johtona, ja apua sitä paitsi antavat jo puheena olleet
elämäkerrat sekä Castrénin ote luostarikronikasta (Suomi, 1843).
Solovetsin luostarin perustajaksi mainitaan tavallisesti erästä
munkkia, _Sauvattia_, joka syntyi noin 500 vuotta takaperin. Hän
eleli ensin Kirilän luostarissa Valgetjärven rannalla, mutta
rakastaen yksinäisyyttä muutti sieltä Neva- eli Laatokanjärvessä
olevaan Valamon luostariin; ja kun sielläkään ei mielestään ollut
tarpeeksi syrjässä ja yksinänsä, päätti siirtyä yhä edemmäksi
erämaahan, tuolle autiolle, keskellä pauhaavaa merta sijaitsevalle
Solokan saarelle, josta kulkupuheita oli hänen korviinsa ennättänyt.
Munkkiveljestensä varoituksista ja rukouksista huolimatta hän panikin
päätöksensä toimeen, käveli tuon 20 penikulmaa laajan erämaan halki,
joka erottaa Laatokan Vienanmerestä, ja saapui Uiunjoen varrelle.
Siellä hän tapasi samanmielisen munkin nimeltä _German_, ja yksissä
he sitten pienellä veneellä purjehtivat saarelle, pystyttivät
ristin ja asettuivat asumaan lähelle kalakasta järveä. Tämä
tapahtui v. 1429. Kohta he saivat nähdä, kuinka Jumala suosiollisin
silmin katseli heidän yritystänsä. Mannermaan rantalaiset, pitäen
kalanpyyntiä meressä sekä sen saaria omanansa, eivät näet tästä
uutisasutuksesta olleet hyvillään, ja yhteisen päätöksen mukaan eräs
kalastaja perheineen muutti saareen. Eräänä sunnuntaiaamuna hänen
vaimonsa rantaan kulkiessaan kohtasi kaksi kirkasta nuorukaista,
joilla oli (ei miekat, vaan) vitsat kädessä; niillä he kovasti löivät
vaimoa ja käskivät hänen joukkoineen siirtyä saarelta pois, sillä
Jumala oli sen määrännyt munkkien asunnoksi. Pelästyksissään mies
vaimoineen päivineen palasi takaisin kotikylään, eikä sittemmin
kukaan maallikko saarelle tullut. Mutta munkit ylistivät Jumalan
armoa.
Kuusi vuotta saarella elettyään Sauvatti, tuntien kuolemansa
lähestyvän, purjehti mannermaalle rippi-isää saamaan ja kuoli sitten
Uiunjoen suulle 27 p. syysk. (v.l.)1435 German, joka vähää varemmin
myöskin oli saarelta lähtenyt ruokavaroja hankkimaan, ei enää yksin
palannut saareen, joka siis uudelleen jäi autioksi.
Seuraavana vuonna 1436 kuitenkin ilmaantui uusi jälkeläinen
pyhälle Sauvatille -- se oli _Sosima_. Hän on Solovetsin luostarin
varsinainen perustaja, sillä Sauvatti oikeastaan vain on
ensimmäinen munkki, joka saarella asui. Syntyisin Toivojan kylästä
Äänisjärven luoteisrannalta (läheltä Sunkua) hän jo nuorena rupesi
munkiksi Paleostrovin luostarissa, mutta häntä vaivasi sama halu
yksinäisyyteen kuin Sauvattia, ja kun hän tapasi Germanin ja kuuli
hänen kertovan Solovetsin saaresta ja olosta siellä, päätti hänkin
siirtyä sinne. Sumanjoen suulta, josta on lyhyempi matka Solovetsiin
kuin Uiunsuulta,[22] he purjehtivat saarelle ja nousivat maihin
sille kohdalle, jossa luostari nykyään on. Taivaallinen ilmestys,
tai oikeastaan kaksikin, oli saarella valmiina Sosimalle samoin kuin
Sauvatille. Aamulla lehtimajastaan astuessaan hän näki kirkkaan valon
ja sen loisteessa idän puolella ilmassa kauniin ja suuren kirkon.
German tämän kuultuaan ja muistellessaan kalastajaperheen karkoitusta
ymmärsi lohdutella säikähtynyttä Sosimaa, ja niin he päättivät
rakentaa luostarin; sillä Sauvatin ajalta ei ollut muuta rakennusta
kuin kaksi lehtimajaa. Syksyllä Germanin täytyi lähteä mannermaalle
ruokaa ja muita tarpeita hankkimaan, mutta kun hän myrskyjen tähden
ei saattanutkaan palata takaisin, sai Sosima aivan ypö-yksin viettää
talven saaressa. Nyt hänelle tapahtui toinen ilmestys. Kun ruokavarat
olivat lopussa, tuli kaksi tuntematonta hänen luokseen tuoden leipää,
jauhoja, voita; mennessään lupasivat toistekin tulla. Nämä olivat
Herran enkeleitä, ja niiden käynnistä Sosimalla oli suuri lohdutus
taistelussaan paholaista vastaan, joka alituisesti ihmisen muodossa
kävi häntä kiusaamassa. Keväällä German palasi erään uuden kumppalin,
Markuksen kanssa, ja kesällä alkoi toisia kumppaleita ilmestyä,
niin että pystyttiin rakentamaan pieni puinen kirkko, ruokasali ja
sellejä; niin oli luostari perustettu.
Ensimmäiset kaksi apottia olivat Novgorodista, mutta eivät
menestyneet saarella. Silloin munkit valitsivat Sosiman
päällikökseen, ja Novgorodin arkkipiispa vahvisti vaalin, vihittyään
Sosiman papiksi. Yhä lisääntyvän veljeskunnan tähden Sosima sitten
rakensi uuden kirkon sekä laajensi muut rakennukset. Pyhän Sauvatin
ruumiin, jonka haudalla kaikenlaisia ihmeitä tapahtui, hän tuotti
Uiun rannalta luostariin. Kun karjalaiset ja muut rannikkoasukkaat
kateellisin silmin katselivat munkkien uutisasutusta, kielsivät heitä
kalastamasta ja muuten sanoilla ja töillä heitä loukkasivat, vieläpä
uhkasivat hävittää koko luostarin ja ajaa munkit siitä pois, päätti
Sosima mennä apua hakemaan Novgorodista, jonka aluetta Karjalan
rannikko oli. Jonkun vastuksen perästä kaikki hänelle onnistuikin,
ja hän palasi luostariin muun muassa varustettuna mahtavimman
novgorodilaisen ylimysnaisen Maria Boretskajan lahjoituskirjeellä,
jossa tämä luostarin omaksi antoi kaikki laajat tiluksensa ja
kalavetensä Vienanmeren tienoilla; tämä kirje vuodelta 1470 on vielä
tallella luostarin riisnitsassa.
Pyhä Sosima kuoli 18 p. huhtik. 1478 ja haudattiin arkkuun, jonka hän
oli itse valmistanut. Ihmeitä alkoi hänenkin haudallaan tapahtua.
Muutamia vuosia hänen jälkeensä kuoli kolmas luostarin
alkuperustajista, German. Hän oli kotoisin Totman kaupungista. Ei
osannut lukea, mutta oli ahkera työmies. Häntä pidetään yhtä suuressa
arvossa kuin Sauvattia ja Sosimaa.
Hauska olisi tietää, mihin kansaan nämä kolme miestä oikeastaan
kuuluivat. Jos syntymäpaikka yksinään riittäisi määräämään
kansallisuuden, täytyisi ainakin Sosimaa sanoa suomalaiseksi, koska
Toivoja on Karjalassa, ja tavallansa myöskin Sauvattia, jos hän
oli Valgetjärveltä kotoisin, sillä siellä vielä tänäkin päivänä
asuu suomensukuista kansaa. Nimi Sosima muuten on merkillisesti
Suosiman kaltainen ja sopisi hyvin olemaan vanha suomalainen nimi.
Germanin nimi ei taas ollenkaan kuulu venäläiseltä -- vaikk'ei kyllä
suomalaiseltakaan. Hän oleskeli aikaisemmin Vienanmeren rannikolla,
joka silloin vielä lienee ollut aivan suomalainen.
Sivumennen tässä muutama sana luostarisaarista. Niitä on neljä
isompaa ja useampia pienempiä. Pääsaari "Solovki" on kolmatta
penikulmaa pitkä ja kahta leveä, toinen saari "Anseer", ensimmäisestä
koilliseen, puolta pienempi, kolmas, "Muksalma", vieläkin pienempi,
Anseerista etelään päin, ja neljäs, "Sajatshij", on pääsaaren
etelänokan länsipuolella. Saaret ovat hyvin kauniita, mäkisiä ja
järvisiä, kasvaen lehti- ja havumetsiä sekä runsaasti heinää. Pahin
haitta on niiden etäisyys mantereesta, 5-6 penik., joka vaikuttaa,
että yhteys mannermaan kanssa on puolisen vuotta katkaistuna.
Että suomalaiset ovat saarille ensiksi nimet antaneet, näyttää
epäilemättömältä, vaikka ainoastaan Sajatshia kuulin _Jänissaareksi_
mainittavan. Anseer selitetään muodostetuksi _Hanhisaaresta_, ja
Muksalman saari on mielestäni jotenkin selvästi _Mutkasalmen_ saari.
Mitä pääsaareen tulee, nimitetään sitä meillä kirjoissa tavallisesti
_Solokan_ saareksi, vaikk'en sitä kuullut enemmän kuin muuksikaan
(paitsi luostarisaareksi) sanottavan. Millä perustuksella tämä nimi
(Solokka) sille on annettu, en tiedä taikka en muista, ja voipihan se
kyllä olla oikea. Sopivampi kuitenkin olisi "Solukkasaari" ja siitä
lyhennettynä Solukka, koska saari on täynnä lahdenperukoita ja salmen
solukoita. Solukoista muistuttaa myöskin nimi Mutkasalmi.
Ensi ajat Sosiman kuoleman jälkeen eivät tarjoa mitään erittäin
mainittavaa. Kun tsaari Iivana III, v. 1478 kukistettuaan Novgorodin
tasavallan, oli laskenut valtansa alle sen alusmaat Vienanmerenkin
rannalla, vahvisti hän kaikki luostarille annetut lahjoitukset,
etupäässä saaret, joihin ruhtinaallisen vihansa uhalla kielsi
kaikkia rantalaisia tulemasta. Luostarin apotit seurasivat tiheästi
toisiansa; puolen vuosisadan kuluessa oli kaksikymmentä miestä
luostarin päällikköinä. Aleksein esimiehyyden aikana saapui
luostariin tuntematon vieras, joka jumalisuudellaan ja ahkeruudellaan
kohta alkoi vetää kaikkien silmät puoleensa ja viimein niin viehätti
veljeksiä, että hänet kymmenen vuoden perästä valittiin apotiksi; se
oli pyhä _Filip_, aatelisnimeltään Feodor Kolitshev, joka hovielämään
kyllästyneenä rupesi munkiksi. Hän on Solovetsin luostarin
uudestaperustaja. Hänen hallituskautensa kesti 18 vuotta (1548-66),
ja melkein kaikki ne rakennukset, jotka nykyään luostarissa
herättävät ihmetystämme, ovat sinä aikana joko rakennetut tai ainakin
perustetut. V. 1538 oli näet ukkosen tuli polttanut suurimman osan
luostaria, ja Filipin tullessa esimieheksi ei uutisrakennuksiin
vielä ollut jaksettu ryhtyä. Hän kävi niihin innolla käsiksi.
Maarian taivaaseenastumisen ja Kristuksen kirkastuksen puukirkkojen
sijaan hän, niinkuin jo edellä on mainittu, rakensi nykyiset
komeat kivikirkot, jotka lisäksi varusti kaikilla tarpeellisilla
kaluilla: maljoilla, suitsutuskupeilla, pyhillä kuvilla, puvuilla
y.m. Munkkeja varten hän rakensi kaksi- ja kolmikerroksisia
kivihuoneuksia luostarin sisälle, -- sen ulkopuolelle pyhiinvaeltajia
ja työmiehiä sekä sairaita varten laajan hospitaalin. Muksalman
saarelle hän perusti karjatalon ja Jänissaarelle erakko-asumuksen
eli skiitan. Hän rakensi maanteitä pääsaaren halki ja yhdisti
saaren monilukuisista järvistä 52 toisiinsa kanavilla, saadakseen
vettä luostarin syrjään asetetulle myllylleen. Lopuksi hän järjesti
niiden laajain alusmaitten hallinnon, jotka tsaari Iivana Julma
luostarille lahjoitti sen tulipalossa saamien vammain parantamiseksi.
Kaikissa muissa paitsi hengenrangaistusasioissa nämä alusmaat
kuuluivat luostarin alle, josta saivat virkamiehensä ja jolle
maksoivat veronsa. -- Munkkihallitus ei näy olleen helpointa laatua,
sillä tuossa kirjassa "Solovetskij paaterik" mainitaan kehumalla,
kuinka Filip esim. määräsi, milloin mitkin työt oli tehtävä, tai
millä siemenillä pellot oli kylvettävä; niin ikään ilmoitetaan,
että juoppous ja nopanheitto kiellettiin jalkapuurangaistuksen ja
alusmaista karkoituksen uhalla.
Filip sai katkeran palkan elämänsä töistä: marttyyrikruunun. Niin
kauan kuin hän asui Solovetsissa, oli Moskovan tsaari Iivana, jonka
lapsuudenystävä Filip oli, monin tavoin osoittanut mielisuosiotansa
häntä ja luostaria kohtaan. Hän oli luostarille lahjoittanut
alusmaita, hän kohotti sen määrän suoloja, jonka luostari ilman veroa
sai myödä, 6,000:sta puudasta 10,000:een (20,000 leiviskään) ja salli
luostarin sillä summalla ostaa tarpeitansa ilman tullia; kirkkojen
rakentamiseen hän puhtaassa rahassa antoi tuhansia ruplia. Viimein,
kun ylin hengellinen virka Venäjällä, metropoliitan virka Moskovassa,
tuli avoimeksi v. 1566, hän kutsui siihen Filipin Solovetsistä.
Mutta tämän jälkeen kohta tapahtui jyrkkä käänne ystävyydessä.
Iivana oli mielivaltainen ja julma, aina valmis himojensa yllytyksiä
noudattamaan; piispa Filip, joka nuoruudesta asti oli ruumistaan
kurittanut, oli taas elämässään hyvin tarkka ja mielenlaadultaan
vakava. Että Iivanan hurja elämä häntä loukkasi, oli luonnollista,
ja kun Filip Venäjän hengellisen vallan edustajana tavallaan oli
Iivanan vertainen sekä luostarinpäällikkönä oli tottunut käskemiseen
ja ehdottomaan tottelevaisuuteen käskynalaisten puolelta, oli yhtä
luonnollista, että hän rupesi Iivanaa ensin siivommin, sitten yhä
kovemmin nuhtelemaan hänen elämästään. Loppupäätös oli, että Iivana
pani hänet viralta ja sulki hänet vankeuteen -- jossa muun muassa
kerran piti häntä nälistyneen karhun kanssa samassa huoneessa! --
sekä viimein surmautti hänet Tverissä 23 p. jouluk. 1569. Hänet
haudattiin Tveriin, mutta v. 1591 ruumis siirrettiin Solovetsiin ja
sieltä v. 1652 tsaari Aleksei Mihailovitshin ja patriarkka Nikonin
toimesta Moskovan Taivaaseenastumiskirkkoon.
Ne alusmaat, joiden isännäksi luostari Iivanan anteliaisuuden
kautta oli tullut ja jotka Vienanmeren länsipuolella käsittivät
suurimman osan, jollei koko Karjalaa, tekivät luostarista maallisen
(poliittisen) mahdin; ja nyt alkaa luostarin historiassa ajanjakso,
joka hyvin likeisesti koskee meitä. Tähän aikaan olivat näet
Oulujärven seudut ja Oulujoen latvahaarat alkaneet meikäläisten
puolelta kansoittua, ja kun maan asutus Karjalassakin lienee jo
noussut Kemijoen latvoille asti, tultiin Maanselällä yhteen.
Yhtyminen olisi kernaammin saanut olla ystävällinen, koska saman
kansan jäsenet siellä kohtasivat toisensa, mutta että niin ei käynyt,
siihen oli monta syytä vaikuttamassa. Ensinnäkin valtiolliset:
Venäjä nim. väitti, että Pähkinäsaaren rauhassa v. 1323 määrätty
raja pohjoisessa kulki Savosta Pyhäjoen suulle, ja vaati sen nojalla
koko Oulun läänin omaksensa, jota vaatimusta Ruotsi taas vastusti;
tässä siis jo hyvä riidan aihe. Toisena syynä vihollisuuteen olivat
uskonnolliset seikat. Olemme nähneet, kuinka Solovetsin luostari
menestyi, ja voimme arvata, että se ahkerasti koki levittää uskoansa,
mutta Ruotsin puolella alkoi taas jo varmaan se uskonpuhdistus,
jonka Kustaa Vaasa oli pannut toimeen, vähitellen juurtua kansankin
mieleen; valtiolliseen erimielisyyteen yhtyi siis uskonnollinenkin,
joka, niinkuin tiedetään, voipi ihmisten mielet kiihdyttää yhtä
suureen vimmaan, jollei suurempaankin, kuin edellinen. Lopuksi
käsitys samasta kansallisuudesta epäilemättä oli hyvin hämärä jo
siihen aikaan, sillä karjalaiset olivat silloin jo pari sataa vuotta
kuuluneet Venäjän alle ja meidänpuolelaiset vielä kauemmin Ruotsin;
ja että seuraus kaikista näistä asianhaaroista oli kylmäkiskoisuus
ja vihamielisyys, joka tilaisuuden sattuessa leimahti ilmi sotaan,
täytyy myöntää luonnolliseksi, niin katkerasti valitettavaa kuin
toiselta puolen onkin, että veli veljeään ryhtyy sokeudessansa
toisten hyväksi raatelemaan.
Solovetsin luostaria uhkasi vaara ulkonaisen vihollisen puolelta
ensi kerran v. 1570, jolloin muutamia ruotsalaisia laivoja ilmestyi
Vienanmerelle; vaara kuitenkin meni ohitse vahingotta. Mutta
sen johdosta toimitettiin luostarin puolustukseksi Moskovasta
sotapäällikkö muutamain tarkk'ampujain ja tykkiniekkain kera ynnä
neljä tykkiä, 400 kivääriä ja muita aseita sekä satamäärä puutaa
ruutia, jota varastoa kohta sen jälkeen vielä lisättiin; sen ohessa
päällikkö valtuutettiin alusmaista nostamaan sata sotamiestä, ja
luostarin ympäri rakennettiin puinen linnoitus. Varusväki oli
kesäkaudet luostarissa, mutta siirtyi talveksi Sumaan tai Kemiin
mannermaalle. Ensimmäinen laajempi retki tapahtui Suomen puolelta v.
1579, jolloin luostarikronikan mukaan suuri määrä "Kajaanin nemtsejä"
hyökkäsi Kemin volostiin oli piirikuntaan, hävitti paikkakuntia ja
hajoitti maakunnan avuksi rientäneen vojevodi Oserovin sotajoukon,
jolloin Oserov itse ja suurin osa hänen miehiänsä kaatui. Seuraavana
vuonna 1580 kajaaninpuoliset, 3,000 miestä luvultaan (?), uudistivat
retken, mutta vähemmällä menestyksellä: turhaan yritettyään
valloittaa Kemin saarta he kolmipäiväisen tappelun perästä, jossa
kaksi heidän päämiestään kaatui, saivat lähteä pakoon. Nyt seurasi
lyhyt aikakausi, jolloin ei ainakaan laajempia retkiä tehty; sitä
käytettiin Venäjän puolella niiden paksujen kivimuurien rakentamiseen
luostarin suojaksi, jotka vieläkin sitä ympäröivät, sekä Suman
kauppalan varustamiseen puisella linnoituksella. Ensinmainittuun
laajaan työhön ryhdyttiin v. 1584, mutta ennenkuin se saatiin
valmiiksi, tapahtui taas hävitysretki Suomen puolelta sen retken
kostamiseksi, joka vuotta ennen oli Karjalasta Kajaaniin tehty.
Iiläisen Juho _Vesaisen_ johdolla meidänpuolelaisia 700 miestä v.
1589 (tai 1590) kulki alas Koutajokea Kantalahden tienoille, ryösti
ja poltti Koudan, Kantalahden, Umban, Kieretin ja muita kyliä, tuli
sitten Kemin piirikuntaan niin ikään hävittämään ja palasi ylös
Kemijokea kotiin. Nyt lähetettiin luostariin 600 miestä apuväkeä,
jotka syksyllä 1590 siirtyivät Suijuun ja sitten talvella 1590-91
muiden joukkojen kanssa tekivät retken Oulujokea alas Pohjanlahden
rannalle, jossa hävittivät rantamaan Siikajoelta Kelloon asti.
Venäläisten lähteiden mukaan tämä retkikunta käsitti 1,300 miestä.
Vesainen ei silloin ollut kotiseuduilla; hän oli joukkoineen lähtenyt
Jäämerelle, jossa perinpohjin hävitti venäläisten rakentaman
Petshingin luostarin ja teki rynnäkön Kuollaakin vastaan, joka ei
kuitenkaan onnistunut. Seuraavina vuosina tehtiin Suomen puolelta
ainakin kaksi retkeä rajan taa: toinen Kuollaa vastaan, taaskin
turhaan, toinen, suurempi, Baggen johtamana Vienanmerelle, jossa
kuitenkin Suman edustalla viimein kärsittiin tappio. Yrjö Koskisen
historian mukaan tapahtui viimeinen ryöstöretki näillä ajoin Venäjän
puolelta kevättalvella 1592, jolloin ruhtinas Volkonskij 4,000
tataarilaisen ratsumiehen kera muutti Oulun tienoot suitseviksi
raunioiksi. Tästä retkestä ei Castrénin otteessa mainita mitään;
kenties se on pidettävä samana kuin äskenmainittu talvella 1590-91
tehty, josta Koskinen taas ei mainitse mitään. Sen sijaan Castrénin
otteen mukaan suomalaiset syyskuussa 1592 Maurits Laurinin ja
eversti Hannun komennossa vielä tekivät retken Vienanmerelle, jossa
hävittivät koko maan aina Sumaan asti, ja venäläiset seuraavana
talvena kostivat tämän retkellä Kajaanin seuduille. Kenties tämä
Laurinin retki on sama kuin Koskisen mainitsema Baggen, ja tuo retki
Kajaanin seuduille sama kuin Volkonskijn, niin että ainoastaan
vuosiluvut olisivat yhteen sovitettavat.
Luostarin merkitys näissä tapahtumissa ei suinkaan ollut vähäinen.
Se tarjosi jo pelkän asemansa kautta keskellä merta sotavoimalle
luotettavan turvapaikan; rikkauksillaan, joita sille yhä karttui,
se vielä lisäksi pystyi elättämään satamäärin sotamiehiä, ja
ennen kaikkea se tarkasti valvoi ja piti silmällä tämänpuolisia
oloja sekä antoi niistä joutuisan tiedon hallitukselle Moskovaan.
Edellämainitut retket Venäjän puolelta olivat kuitenkin arvattavasti
yksistään hallituksen toimittamia, jota siihen aikaan johtivat
nerokkaat miehet: ensin Iivana Julma (vuoteen 1584) ja sitten Boris
Godunov (vuoteen 1605), eikä luostarin puolelta siis vaadittu
mitään itsetointa -- paljas kuuliaisuus ja alttius riitti. Mutta
seuraavan vuosisadan alussa, kun Venäjän vanha hallitsijasuku oli
kuollut ja sisäiset puolueet sekä ulkomaiset viholliset uhkasivat
kerrassaan kappaleiksi hajoittaa koko valtakunnan, tuli aika, jolloin
luostari-isien ei sopinut toisen neuvoa tai käskyä noudattaa,
vaan itse täytyi tehdä päätöksensä; ja tämän koetteen he kestivät
kunnialla.
Alusta vuotta 1593 tehtiin aselepo Venäjän ja Ruotsin välillä, jota
kohta seurasi varsinainen rauha Täyssinässä 1595. Nyt elettiin
sovussa toistakymmentä vuotta. Solovetsin apottina oli silloin
Jaakov. Hänen aikanansa valmistuivat 1594 muurit luostarin ympärille
kahdeksine torneineen. Koko tämä laaja 10-vuotinen työ tehtiin
luostarin kustannuksella, ja lähimpänä päällysmiehenä oli munkki
Trifon. Jaakov laski perustuksen Anseerin skiitalle siten, että kun
20 vuotta varemmin rakennettavaksi määrätty Nikolain kivikirkko
alkoi valmistua, hän muutti sen sijalla ennen seisoneen puukirkon
Hanhisäärelle; sanotun skiitan varsinainen perustaja on muuten munkki
Eleasar. Jaakovia seurasi esimiehenä ensin Isidor (1598-1605)
ja sitten _Antonij_ (1605-12), liikanimeltä "miehuullinen"
(dooblestnij). Hänen aikanansa sattui juuri tuo arveluttava tila
Venäjän kansan elämässä, jolloin avonaiselle hallitusistuimelle
ilmestyi jos jonkinlaisia pyrkijöitä, niin omamaisia kuin ulkolaisia,
jotka virittivät sodan ja kapinan liekin kaikkialla palamaan. Aluksi
Solovetsi oli tapauksista vähän syrjässä, mutta kohta sekin vedettiin
pyörteeseen, kun helmikuulla 1609 hallitseva puolue Venäjällä teki.
Ruotsin kuninkaan Kaarle IX:n kanssa liiton Viipurissa, jonka mukaan
Kaarle lupasi tsaari Vasilij Shuiskijlle apuansa puolalaisten
kannattamia kapinoitsijoita vastaan sillä ehdolla, että Käkisalmen
eli Karjalan lääni jätettäisiin Ruotsille. Oulun ja Kajaanin
sotapäällikkö Isak Behm (Böhm?) lähetti tämän johdosta jo keväällä v.
1609 kirjeen luostariin, jossa hän mainittuaan Viipurissa tehdystä
sopimuksesta ilmoitti, että kuningas oli käskenyt hänen Karjalan
kautta sotaväkineen tulla Venäjälle avuksi, ja sen johdosta kysyi,
kenen puolta luostari piti: Vasilij Shuiskijn vaiko Vale-Dmitrijn
ja kapinallisten, ja saisiko hän esteettömästi marssia luostarin
alusmaitten läpi. Mitä Antonijn piti tähän hankalaan kysymykseen
vastata? Pitikö hänen vastata myöntävästi -- ja siten vapaaehtoisesti
jättää maansa avoimeksi niille, jotka kymmenkunta vuotta sitten
olivat tulella ja miekalla sitä hävittäneet ja jotka kenties
jättäisivät marssinsa keski-Venäjälle sikseen, kun Karjalan olisivat
haltuunsa saaneet? Vai kieltävästikö -- ja siten synnyttää epäluuloa
siinä ruotsalaisten pääjoukossa, joka Novgorodissa jo oli yhtynyt
tsaarin sotavoimiin? Tuossa kirjassa luostarin "sankaritöistä"
sanotaan epämääräisesti, että Antonij hylkäsi kaikki "vihollisten"
esitykset; mutta Castrén sanoo, että kronikasta ei selvästi näy,
tokko mitään vastausta kirjeeseen lähetettiin, ja vaitiolo näyttääkin
olleen sopivinta luostarille. Sillä että se kannatti Vasilijn
asiaa, voipi jotenkin varmasti päättää siitä, että luostarista
lähetettiin tsaarille yli 3,000 ruplaa ja hänen sotapäällikölleen ja
veljenpojalleen Mihail Shuiskijlle 5,000 ruplaa; mutta kummallista
ja varomatonta olisi tietysti ollut samalla ilmoittaa, että se piti
tsaarin hyviä ystäviä, ruotsalaisia, ei minään liittolaisina, vaan
verivihollisina. Oli miten oli, ainakaan ei luostarista varmasti
myöntävää vastausta saatu, ja kenties se vaikutti, että meikäläisten
aiottu retki siltä vuodelta raukesi tyhjiin, -- asia, joka
luostari-isille arvattavasti oli hyvin mieleen.
Seuraavana vuonna 1610 täältä kuitenkin lähdettiin matkaan. Mutta
kun rajan yli tultiin, pakeni kaikki kansa asuinpaikoiltaan, niin
että ruokavaroista syntyi kova puute ja töin tuskin päästiin
"Tshopan" (_Suopas_-salmen?) kylään, josta oli pakko palata takaisin.
Vastaanotto ei siis ollut erittäin ystävällistä, ja kiitos käynnistä
oli vielä kummempi, sillä kohta sen jälkeen Karjalan puolelta tehtiin
hävitysretki meidän puolelle rajaa -- samaan aikaan kuin Suomen
armeija pelastajana marssi Moskovan porteista sisään!
Tähän karjalaisten käytökseen oli varmaan luostari suuressa määrin
syypää, sillä se hallitsi yksinvaltaisesti näillä seuduin ja olisi
epäilemättä, jos olisi tahtonut, voinut pakottaa alamaisensa
noudattamaan toisenlaista käytöstapaa.
Täytyy myöntää, että meidänpuolelaisilla oli syytä harmiin; ja harmia
lienee lisännyt se ajatus, että luostarissa ehkä oli aavistettu,
mikä Ruotsin oikea tarkoitus oli. Se nimittäin ei ollut mikään
vähempi kuin saada koko Karjala Vienanmereen asti Ruotsin valtaan.
Kun kahtena edellisenä vuonna ei hyvällä ollut voitu toimittaa
mitään Karjalan suhteen, päätettiin nyt vihapäissä tehdä varsinaiset
vainoretket rajan taa; mutta sitä ennen sentään vieläkin kerran
yritettiin sovinnolla jotakin saada aikaan. Kajaanin ja Oulun
käskynhaltijan Erik Haren (Jäniksen?) kautta tuli näet arvatenkin
v. 1611 luostariin kuningas Kaarlelta kirje, joka tosin on joutunut
hukkaan, mutta jonka voipi, siihen annetusta vastauksesta päättäen,
arvata sisältäneen kysymyksen, hyväksyisikö luostari tsaariksi
Kaarlen pojista jommankumman. Kysymyksenä siihen aikaan näet oli,
että joko Kustaa Aadolf tai Kaarle Filip valittaisiin Venäjän
tsaariksi, ja seuraavana vuonna vaali tapahtuikin Novgorodissa
ja Moskovassa. Antonijn vastaus oli tällä kertaa lyhyt ja selvä:
"Täällä Solovetsin luostarissa sekä Suman linnassa ja koko
Vienanmeren maakunnassa on kaikilla tämä ajatus: me emme tahdo ketään
vierasuskoista Tsaariksi ja Suuriruhtinaaksi Moskovan valtakuntaan,
vaan kotimaisen, oikeauskoisen pajarin." Kirje on kirjoitettu Suman
linnassa 12 p. maalisk. 1611.
Kaksi vuotta pidettyään meidänpuolelaisia epätietoisina todellisista
mielipiteistään ja kaikenlaisilla tekosyillä estettyään heitä maahan
tulemasta, luostari-isät nyt heittivät naamarin kasvoiltansa. Tämä
kävi nyt paremmin laatuun siksi, että Venäjän ja Ruotsin välit
olivat rikkuneet; venäläisten oli nimittäin ollut pakko tsaarikseen
valita Ruotsin vihollisen, Puolan kuninkaan poika, eivätkä he enää
olleet taipuvaiset Ruotsille antamaan Käkisalmen lääniä, joka yhä
vielä oli heidän vallassansa, niin että Ruotsi valmistausi sitä
väkivallalla ottamaan. Mutta toiselta puolen luostari varmaan tiesi,
että sen alusmaihin valmistettiin sotaretkeä täältä, tiesi kenties
myöskin, että Käkisalmi, jota suomalaiset kuusi kuukautta olivat
piirittäneet, jo oli kukistunut (2 p. maalisk.), ja isien vastaus oli
siis rohkea ja uskalias. Kauan ei heidän tarvinnut meidänpuolisten
tuloa odottaakaan. Jo kevättalvesta täältä lähti Kuollaan
retkikunta, joka ei näytä olleen mikään paljas ryöstöjoukko, vaan
säännöllinen sotavoima, päättäen siitä, että sillä kerrotaan olleen
piirityskoneitakin ja hevosväkeä muassaan. Rynnäkkö ei kuitenkaan
onnistunut, kuollalaiset puolustivat urhoollisesti kaupunkiansa, ja
retkikunnan täytyi tyhjin toimin palata -- muonavaroista arvatenkin
pian tuli puute. Kesällä, samaan aikaan kuin de la Gardie valloitti
suuren Novgorodin, he sitten lähtivät uudelle retkelle itse luostaria
vastaan. Tällä matkalla he nyt lähenivät luostaria 3 penikulman
päähän, kulkien pienillä veneillä Kusovoin saariin, jotka ovat
Kemistä alkavan, kolmatta penikulmaa laajan saariston äärimmäisessä
laidassa. Luostarikronikan mukaan he näissä saarissa viipyivät koko
kesäkauden, voimatta kuitenkaan mitään luostaria vastaan, jota sen
Ihmeidentekijäin rukoukset niinkuin edespäinkin varjelivat. Tuo
sana "koko kesäkauden" lienee vain retoorinen puheenparsi, sillä
vähemmässäkin ajassa olisi meikäläisten luullut käsittävän, että
heidän oli mahdoton arvatenkin mitättömillä sotakoneillaan valloittaa
luostaria, jota vankat muurit ympäröivät ja joka tietysti oli sekä
sotaväellä että ampuma- ja muonavaroilla yltäkyllin varustettu. Lähin
syy meikäläisten poislähtöön lienee ollut venäläisen armeijan tulo
Sumaan, joka uhkasi katkaista heiltä paluutien; sekä luostarista
että Kuollasta oli nimittäin lähetetty sana Moskovaan, kohta kun
meidän puolelta lähdettiin Kuollaa vastaan. Venäläisiä johti
vojevodi Liharjev ja golova Bjesednevo; he tulivat Sumaan 15 p.
elok. ja toimitettuaan sieltä sovinnollisen kirjeen meidän puolelle,
meikäläisille silmänlumeeksi, lähtivät sitten kohta Kusovoin saarella
majailijoita vastaan. Näiltä he vaativat sodan lakkauttamista
tapahtuneen välirauhan johdosta -- valloitettuaan Novgorodin oli
näet de la Gardie pakottanut pohjoisvenäläiset pyytämään tsaarikseen
jotakuta ruotsalaista prinssiä, ja sota sielläpäin oli siis lakannut;
mutta meikäläiset, joille luultavasti välirauha oli tuntematon,
puolestaan vaativat luostarin esimieheltä Suman linnaa alueineen
heille luovutettavaksi. Tämän vaatimuksen Antonij kokonaan hylkäsi,
ja loppupäätös oli, että meikäläiset saivat palata tyhjin toimin
täältäkin samoin kuin Kuollasta.
Seuraavana vuonna 1612 Antonij kuoli, ja hänen jälkeläisekseen tuli
Prinarh. Hän oli rohkea ja toimelias mies niinkuin Antonijkin.
Hänen aikanansa ruvettiin heti Suman ja Kemin linnoja uusilla
linnoituksilla vahvistamaan, ja se sotavoima, jonka luostari omalla
kustannuksellaan piti aseissa, nostettiin 1,040 mieheen. Laajempia
retkiä ei kuitenkaan näillä mailla enää tehty -- osaksi kenties
juuri sen tähden, että Venäjän puolella oltiin hyvästi varustetut,
osaksi sen tähden, että asiat Ruotsin puolella olivat muuttuneet,
kun jäntevä Kaarle IX oli kuollut ja tanskalaiset julistaneet sodan
Ruotsia vastaan. Niin mielet pohjan mailla vähitellen asettuivat, ja
v. 1614 tehtiin Solovetsin luostarin ja Haren välillä rauha -- kolme
vuotta ennen rauhaa Ruotsin ja Venäjän välillä. Raja Oulun läänin ja
Karjalan välillä jäi entiselleen.
Voitollisesti, niinkuin näemme, oli siis luostari osannut selvitä
ajan myrskyistä ja päästä rauhan satamaan, ja oikeutetulla ylpeydellä
venäläiset voivat viitata luostarin tämänaikuiseen historiaan. Se
kysymys, josta täällä pohjan perillä kiisteltiin, ei nimittäin,
niinkuin tarkemmin tutkiessa kohta huomaamme, ollut kysymys tämän
taikka tuon valtaanpyrkijän kannattamisesta ja vapaasta marssista
Karjalan läpi hänen avukseen, vaan ihan toinen: se oli kysymys
Karjalan tulevaisuudesta, pitikö sen yhä edelleen jäädä Venäjän
valtaan vaiko asevoimin yhdistyä muuhun Suomeen. Meidänpuolisten
pyyteitä tässä suhteessa ilmaisee aivan selvästi eräs kirje, joka
lähetettiin luostariin ja jossa vaaditaan Ruotsille annettujen
lupausten täyttämistä; kopio kirjeestä säilytetään luostarissa.
Siinä muun muassa sanotaan: "Teidän tsaarinne Vasilij ja ruhtinas
Mihail lupasivat meille palveluksestamme Karjalan kaupungin
[Käkisalmen], Kuollan ja Orjeshokin [Pähkinälinnan eli Lyssenin
Laatokan rannalla], ja vaihtoivat sitten Orjeshokin Suman linnaan.
Ja me menimme ja panimme päämme teidän edestänne alttiiksi. Älkäät
siis luopuko lupauksistanne. Meidän armollinen kuninkaamme ei tahdo
ruveta viholliseksenne, vaan tahtoo saada vanhan rajan _Dubiin_
ja _Solotsiin_ asti. Mutta jos ette hyvällä anna takaisin vanhaa
rajaa Dubiin ja Solotsiin, niin armollinen kuninkaamme tulee
sotavoimalla ja valloittaa kaikki hänelle luvatut kaupungit ja Suman
linnan." Missä Dub eli Starij Dub ("vanha tammi") on, en tiedä
sanoa, luultavasti jossakin Laatokan rannalla,[23] mutta Solots on
luostarikirjain mukaan _koski_ niillä tienoin, missä _Uiunjoki_
laskee Vienanmereen. Länteen Vienajoesta tulevan maan, toisin sanoen
koko Karjalan, siis mainittu kirje vaatii Suomelle. Kirje näyttää
lähetetyn talvella 1610-11, mutta todennäköisintä on, että jo alusta
pitäen Karjalan valloitus oli se päämäärä, johon Ruotsin puolelta
pyrittiin. Luostari-isäin käytös kuitenkin viittaa siihen, että he
paikalla aavistelivat jotakin tämmöistä tarkoitusta "liittolaisten"
puolelta, ja heidän tarkkanäköisyydellensä täytyy siis antaa
täysi kunnioitus. Kaikki tiedot Antonijsta, niin vajavaiset
kuin ne ovatkin, vakuuttavat, että hän oli etevä valtiomies,
joka täydellisesti käsitti aikansa olot ja jonka rinnalle hänen
vastustajansa, Oulun läänin johtavat miehet, valitettavasti eivät
ollenkaan voi pyrkiä.
Näiden levottomain aikain perästä, joiden muistona luostarin
aarrekamarissa vielä säilytetään Venäjän vapautussankarien,
ruhtinasten Mihail Shuiskijn ja Dmitrij Posharskijn miekat, seurasi
Solovetsin asukkaille puolen vuosisadan rauhanaika, jolloin he
saivat hoitaa yksityisiä sisällisiä toimiansa. Tärkeimpänä tältä
ajalta mainitaan, että munkki Eleasar, monta vuotta asuttuaan
autiolla Hanhisaarella ja tuon tuostakin vieraana luonansa nähtyään
itse pimeyden ruhtinaan, perusti sinne erakkoluostarin. Siinä m.m.
Venäjän vastainen patriarkka, Nikon, vietti kolme vuotta kovissa
katumuksenharjoituksissa.[24] Myös mainitaan, että luostarista
lähetettiin tsaarille milloin 13,000, milloin 14,000, milloin
22,000 ruplaa. Kemiin rakennettiin noin v. 1650 kivinen linna, jota
vastaan meidän puolelta tehtiin turha retki. Mutta kohta koitti
taas rauhattomuuden aika luostarille, tällä kertaa ei kuitenkaan
ulkomaisen vihollisen kautta. Se oli silloin kun patriarkka Nikon
otti korjatakseen eli oikaistakseen Venäjällä jumalanpalveluksessa
käytetyt käsikirjat, joihin oli aikojen kuluessa tullut monenmoisia
virheitä. Nämä korjaukset herättivät yleistä mielipahaa sekä kansassa
että papistossa, sillä Venäjän uskonnossa pannaan yksinomaisesti
kaikki arvo ulkonaisiin menoihin ja temppuihin ja niiden
noudattamiseen tarkasti määrätyllä tavalla; vähintäkin poikkeusta
entisestä tavasta pidetään epäuskon ja jumalattomuuden merkkinä. Kun
uudet, noudatettavaksi määrätyt kirjat tulivat Solovetsiin, veivät
munkit ne aukaisematta asekamariin, jyrkästi kieltäytyen rupeamasta
niitä seuraamaan. Moskovasta sitten tuli kovempi käsky, mutta
nyt munkit ja luostarissa majailevat kasakat ryhtyivät julkiseen
kapinaan arkkimandriitti Nikanorin ja ruhtinas Ljovin johdolla,
joka jälkimmäinen oli tuomittu maanpakolaisuuteen tänne. Kapinan
kukistamiseksi ilmestyi aluksi neljänä kesänä Jänissaarelle satakunta
streltsiä eli tarkkampujaa, jotka eivät kuitenkaan luostarille
voineet mitään. Sitten lähetettiin tuhat streltsiä Jevlevin
komennossa, joka talveksi muutti leirinsä itse Solokan saarelle,
mutta yhtä vähän pystyi luostaria kukistamaan. Viimein tuli vojevodi
Meshtsherinov päälliköksi, ja hän rupesi luostaria säännöllisesti
piirittämään, rakentaen vallituksen sen ympärille. Luostarista
tehtiin rohkeita uloskarkauksia, jotka hän kuitenkin torjui; mutta
hänen omat rynnäkkönsä eivät myöskään onnistuneet. Viimein luostari
kuitenkin petoksen kautta joutui hänen käsiinsä, sittenkuin se 10
vuotta oli tehnyt hallitukselle vastarintaa. Tammikuussa 1676 --
piiritystä jatkettiin näet talvellakin -- eräs munkki Teofiil karkasi
luostarista ja ilmaisi piirittäjäin päällikölle salaisen käytävän
kirkkomaan puolelta valkean tornin alitse; ja eräänä myrskyisenä
talviyönä piiritysjoukko puolustajain arvaamatta pääsi tätä tietä
muurien sisäpuolelle, jossa kaikki, jotka ase kädessä tavattiin, heti
hakattiin kappaleiksi. Henkiin jääneitten kanssa pidettiin sitten
ankarat tutkinnot, ja ne, jotka yhä pysyivät kiellossaan, mestattiin
tahi lähetettiin pois; mutta suuri määrä oli ennättänyt päästä
pakoon ja levitteli vastustushenkeään rantamaitten asukkaisiin.
Näitä pakolaisia siirtyi myöskin joukko Tuoppajärvelle Karjalaan,
jossa rakensivat keskellä tuota suurta järveä olevaan saareen uuden
luostarin, n.s. "Saaren monasterin".
Kapina oli "katkera sivu luostarin aikakirjoissa", mutta sitten
luostari "loisti kahta kirkkaammin hurskaudellansa". Hallitus
näyttää kuitenkin aluksi katselleen sitä epäilevin silmin, sillä
uusi hiippakunta, Holmogorin (Arkangelin), perustettiin Vienanmeren
tienoille, ja sen alueeseen liitettiin nyt Solovetsi, joka ennen
oli kuulunut Novgorodin hiippakuntaan. Syyksi uuden hiippakunnan
perustamiseen tosin luostarikirjassa mainitaan lahkolaisuuden
tehokkaampi vastustaminen sen puolen kansassa -- ja tämä syy kyllä
on pätevä; sillä se eripuraisuuden henki, jonka Nikonin uudistustyö
Venäjän kansassa herätti ja joka siitä ajasta saakka on jakanut
kansan kahteen pääosaan: "raskolnikoihin" eli starovertseihin
(vanhauskoisiin), jotka noudattavat ennen Nikonia voimassa olleita
kirkonmenoja ja sääntöjä ja vihaavat kaikkia uudistuksia paholaisen
tekoina, sekä "oikeauskoisiin", jotka noudattavat valtiokirkon
menoja, se eripuraisuus oli varmaan näillä pohjoisilla seuduilla
suhteellisesti vielä voimakkaampi kuin muualla; mutta toiselta
puolen Vienassa asuva piispa tietysti saattoi pitää Solovetsiäkin
likemmän tarkastuksen alaisena. Kohta luostari kuitenkin taas
pääsi hallituksen suosioon, sittenkuin Pietari Suuri oli noussut
valtaistuimelle. Hän kunnioitti luostaria kahdella käynnillä (v. 1694
ja 1702) ja teki silloin paljon lahjoituksia sille; kun Hanhisaarelle
siihen aikaan ruvettiin laittamaan uutta skiittaa, auttoi hän sitäkin
runsaalla kädellä. Luostarin arkkimandriittina oli Pietarin aikana
ensin Firs (1687-1717), sitten Varsonofij, joka kutsuttiin Pietarin
perustaman Pyhän Synodin jäseneksi ja 1737 nimitettiin Arkangelin
piispaksi. Hänen aikanansa keisarinna Anna lahjoitti luostarille
1,000 ruplaa sekä komeita arvoesineitä.
Hanhisaaren ensimmäinen skiitta oli Pyhän Kolminaisuuden nimeen
rakennettu; toinen rakennettiin Ristiinnaulitsemisen muistoksi
Golgatan vuorelle ja sitä nimitetään sentähden "Golgofo-Raspjatskijn"
skiitaksi. Sen perustaja oli _Job_, joka aikoinaan oli ollut Pietari
Suuren rippi-isä, mutta syyttömästi epäluulon alaiseksi jouduttuaan
oli lähetetty Solovetsiin vihittäväksi munkkisäätyyn. Nöyryydellään
hän kuitenkin aivan pian niin voitti munkkien sydämet, että hänet
nimitettiin Hanhisaaren vanhan skiitan esimieheksi. Kun hän kerran
kesällä 1710 skiitasta oli tapaamassa kuuden virstan päässä korkealla
vuorella asuvaa erakkoa, ilmestyi hänelle yöllä unennäössä Neitsyt
Maaria vanhan skiitan perustajan Eleasarin seurassa ja sanoi,
että vuorta oli siitä lähin nimitettävä Golgataksi, että siihen
oli rakennettava kivikirkko ja munkki-asunto ristiinnaulitsemisen
muistoksi ja että hän, Neitsyt Maaria, tulisi vuorella käymään ja
iät kaiket heidän luonansa asumaan. Ukko Job oli silloin 74 vuoden
vanha. Kirkon rakennukseen ryhdyttiin v. 1714, mutta ainoastaan
puinen jaksettiin aluksi saada, joka parin vuoden perästä oli valmis;
vasta toista sataa vuotta myöhemmin eli v. 1828 arkkimandriitti
Dosifei rakensi uuden, kivisen. Puisen kirkon luo muutti sitten Job
ja eleli siellä kuolemaansa saakka 6 p. maalisk. 1720, saatuaan vielä
toisenkin kerran luonansa nähdä taivaallisen Neitsyen, joka osoitti
hänelle paikan vuorenhuipulla, mistä saattoivat löytää vettä.
Kuvasta päättäen tämä skiitta on erinomaisen sievällä paikalla,
pienen järven rannasta jyrkästi kohoavan, keilamaisen vuoren
huipulla. Tuossa kirjassa "Solovetskij paaterik" sanotaan paikasta:
"Vuoren kukkulalta aukenee kirkkaana kesäpäivänä majesteetillinen
näköala Vienanmeren äärettömille ulapoille, suurelle osalle Solokan
ja Muksalmen saaria, mannermaan rannikolle ja Shigshinin saarelle.
Koko Hanhisaari kukkuloinensa, joita kesän aikana tuuheat petäjiköt
ja koivikot peittävät, sekä erisuuruisine järvinensä on ikäänkuin
jalkain alla." Kirkon korkeuden sanotaan kirjassa olevan vuoren
juurelta 86 sashenia eli noin 600 jalkaa, ja se näkyy 5 penikulman
päähän merelle.
Pietari Suuren ajoista Solovetsin luostarin merkitys maallisena
mahtina alkoi aleta, kun Venäjän hallitus kaikin puolin lujeni,
ja kun vuosi 1764 koitti, menetti luostari tämän merkityksensä
kokonaan. Silloin nimittäin kaikki luostarin alusmaat siirrettiin
vastaperustetun Ekonomiakollegion eli hallituksen talousosaston
hoitoon (jonka ohessa luostari sai hallitukselle "antaa" 35,000
ruplaa). Heikko korvaus oli, että luostari samassa korotettiin
"stauropigialnajaksi" eli suoraan Pyhän Synodin alle kuuluvaksi.
Arkkimandriittina oli silloin Dosifei (1757-72). Vaikka luostarin
tulolähteet näin olivat suuresti ehtyneet, hän kuitenkin pystyi
m.m. rakentamaan kellotapulin ja siihen valamaan 300, 500 ja
1,000 puudan painoisia kelloja. Samanniminen arkkimandriitti eli
myöskin v. 1826-36 ja isännöitsi kiitettävällä tavalla, rakentaen
laivoja, siltoja, kanavia ja, niinkuin jo kerrottiin, myöskin
Ristiinnaulitsemisen skiitan Hanhisaarelle uudestaan.
Mutta vaikka luostari on herennyt olemasta varsinaisena poliittisena
mahtina, on sille kuitenkin jäänyt jonkinlainen merkitys
linnoitettuna paikkana, ja sentähden sen yhä vielä toisinaan on
täytynyt turvautua muuhunkin kuin ainoastaan hengen miekkaan.
Kustaa III:n sodan aikana Katarinaa vastaan lähetettiin Vienasta
Solovetsiin, arkkimandriitin käskyn alaiseksi, sotajoukko torjumaan
mahdollista hyökkäystä vihollisen puolelta sekä sotainsinöörejä,
jotka rakensivat kolme patteria ulkopuolelle muureja; niin
ikään keväällä 1801, kun englantilaisten rynnäkköä pelättiin,
tuli luostariin kaksi krenatööripataljoonaa kenraali Doktorovin
komennossa. Näillä kerroilla ei kuitenkaan mitään taistelua
tapahtunut, mutta puoli vuosisataa jälkimmäisen perästä tuli tosi
eteen itämaisen sodan aikana 1854. Heinäkuun 18 p. klo 8 aamulla
ilmestyi kaksi englantilaista höyryfregattia "Brisk" ja "Miranda"
amiraali Erasmus Ommaneyn komennossa penikulman päähän luostarista.
Luostari oli nyt heikommin varustettu kuin koskaan ennen: ainoastaan
50 invalidisotilasta ja 5 tykkimiestä ynnä 10 pientä tykkiä oli sitä
puolustamassa. Mutta arkkimandriitti, Aleksander, oli pelkäämätön
ja jumalaansa luottava mies. Heti kun laivat oli nähty, hän määräsi
kolmipäiväisen paaston, piti jumalanpalveluksen Neitsyt Maarian
ja Kunnianarvoisten (isien) kunniaksi sekä järjesti juhlallisen
kulkueen ympäri luostaria. Samaan aikaan kuin kulkue päättyi,
nostivat laivat ankkurinsa ja lähtivät pois Kemiin päin, niin että
luostarissa saatiin vähän hengähdyksen aikaa, jota muun muassa
käytettiin kahden tykin asettamiseen meren rannalla ennestään olevaan
patteriin. Äkkiä laivat kuitenkin taas ilmestyivät Kemin puolelta,
toinen lähti aivan lähelle luostaria ja alkoi parista tuliputkestaan
lennätellä terveisiänsä luostariin. Kolmannen laukauksen perästä,
sanoo luostarikirja, vastattiin rantapatterista ja niin onnellisesti,
että yksi englantilainen haavoittui. Ammuttuaan yhteensä 30 laukausta
siirtyi laiva ulommaksi toisen laivan luo, johon jäivät yöksi. Yö
vietettiin luostarissa rukouksilla ja valvomalla. Aamulla varhain
19 p. heinäk. tuli Ommaneyltä vaatimus luostarin viipymättömästä
antautumisesta, muussa tapauksessa seuraisi sen pommittaminen. Kun
kieltävä vastaus annettiin, alkoi pommitus klo 8 aamulla ja kesti
sitten lakkaamatta 10 tuntia iltapäivään asti. Se oli kuuma päivä
luostarille, sillä fregattien 120 tykistä lenteli yhtenä tuiskuna
luostariin pommeja, kranaatteja, kartesseja ja kuumennettuja
kuulia. Vihollisen tuleen koetettiin rantapatterista ja metsästä
vastata, mutta itse luostarissa ainoastaan rukoiltiin kirkoissa
tai kuljettiin juhlasaatossa keskellä pommisadetta ympäri muureja.
Merkillistä kyllä oli hävitys luostarissa verrattain vähäpätöinen, ja
vielä merkillisempää on, ettei yksikään siinä olijoista menettänyt
henkeänsä. Klo 6 illalla hiljeni tykkituli, samaan aikaan kuin
luostarissa soitettiin iltakirkkoon, ja seuraavana aamuna fregatit
lähtivät pois.
* * * * *
Luostarin pommitus eli "piiritys", niinkuin luostarikirja sanoo,
on viimeinen mainittava tapaus sen historiassa tähän saakka. Millä
tavoin tämä historia jatkunee, on tulevaisuuden helmaan kätketty,
mutta että se ei tähän lopu, näyttää hyvin todennäköiseltä. Vielä
seisovat nuo vankat muurit eheinä luostarin ympärillä, ja mikä
tärkeämpää on, luostarin arvo pyhänä paikkana on pommituksen jälkeen
ollut vain kasvamassa, koska sen silloista kummallista pelastusta
on selitetty Jumalan ja pyhän Neitsyen nimenomaisen suojeluksen
aikaansaamaksi. Meidän suomalaisten varsinkin tulee luostarin
olemassaoloa muistaa. Sen ansio tai syy -- kuinka tahtoo sanoa -- oli
etupäässä, että menneinä aikoina Karjalan yhdistäminen muuhun Suomeen
raukesi, ja jos kerran se aika koittaa, jolloin suomalaiset Maanselän
kummallakin puolen huomaavat olevansa yksi kansa ja sen johdosta
pyrkivät liittymään yhteen, voi luostarista tulla ehkä suurempikin
vastus. Jo yksistään se hengellinen lumousvoima, jolla luostari vetää
puoleensa niin karjalaisten kuin venäläistenkin mieliä, on vaikeasti
poistettavissa.
Viiteselitykset:
[1] Kauppaneuvos Hemming Åström. _Hj. B:n lisäys_.
[2] Nämä muistelmat julkaistiin ensiksi "Pohjois-Suomi" nimisessä
oululaisessa sanomalehdessä.
[3] Ystäväänsä O.A.F. Lönnbohmia, joka nykyisin toimii Kuopion
kaupungin kansakoulujen tarkastajana. Mainittu Hövelön talo sietää
muistaa, koska siinä ovat lapsuutensa kultaiset päivät viettäneet
maanmittari Lönnbohmin nuoremmatkin pojat, kuulut runoilijat Kasimir
ja Eino Leino. _B:n lisäys_.
[4] "Pohjois-Suomessa" oli keväällä 1878 laaja lähetetty kertomus
Venäjän karjalaisten oloista, jossa muun muassa sanottiin, että
karjalaisilla pirtin ja porstuan _alla_ on navetta. Lieneekö
etelä-Karjalassa rakennustapa semmoinen, en tiedä, mutta
pohjois-Karjalassa, jossa nyt liikuimme, emme _ainoassakaan_ paikassa
nähneet taikka kuulleet, että navetta olisi pirtin alla ollut.
[5] Niiden joukossa yksi outoniminen: _Sakrarvi_; "arvi" on
väännös "järvestä", -- gen. Sakrarven. Alempana Kemijoen varrella
on nimeltänsä samanmuotoinen järvi _Pieparvi_ (Inbergin kartassa
Pääpäjärvi). Kenties on muitakin.
[6] Inbergin kartassa suunta on toisin, mutta varmaan väärin
merkitty, jonka voipi siitäkin päättää, että Paanajärven asema ei ole
oikea. Sillä kartan mukaan tulee Suopassalmelta Paanajärvelle noin 3
penik. ja sieltä Usmanalle lähes 10, kun taas kansa lukee edellisen
välin 4:ksi ja jälkimmäisen 8:ksi penikulmaksi -- joka luku tuntui
jotenkin oikealta.
[7] Muistikirjassani on tämän nimen jälestä sulkumerkkien välissä
_Samo_, joka siis lienee ollut miehen suomalainen nimi(?).
[8] Tätä kylää Inbergin kartta nimittää "Usmanalaksi", mutta sitä
muotoa tai siitä johdettuja en kuullut milloinkaan. Tavalliset muodot
olivat: Usmanalla, -lta, -lle, ja pari kertaa kuulin selvään muodon
"Usmanan kylä", josta paikan nimeksi tulisi Usmana. Epäilemätöntä on
kuitenkin, että kylä on saanut nimensä koskesta, ja se taas nimensä
siitä höyrystä, usmasta, joka sen päällä näkyy.
[9] Liittokuntiin varakas isäntä arvatenkin yhdistää myöskin renkinsä.
[10] Pää-ostotavaran, ketunnahkojen, kaupan suhteen vallitsee itse
asiassa sama turvattomuus niiden sääntöjen johdosta, joihin tämä
kauppa on sidottu. Nahkoja saadaan nim. tuoda ainoastaan Pietarin
tullikamarin kautta, ja ilmoitus on senaattiin ja Pietariin
tehtävä vuoden kuluessa tuotavasta määrästä -- että nähtäisiin,
paljoonko tuonti nousee ja tuleeko mikään tulli kysymykseen; sillä
10,000 punaista ketunnahkaa saadaan Suomesta vuosittain tullitta
tuoda Venäjälle, kun niitä seuraa todistus, että ne ovat Suomesta
kotoisin, mutta sen yli menevästä määrästä on maksettava tulli.
Näitten sääntöjen hankaluus houkuttelee varsinkin pohjoiskarjalaisia
yrittämään saada nahkakuormansa kutakuinkin pian rajan tuolle puolen;
mutta pitkin rajaa väijyy takavarikon aikeilla maapoliisi -- ei
Venäjän, niinkuin luonnollista olisi, vaan Suomen -- joka aina väliin
sieppaa kuorman ja saattaa sen omistajan häviöön.
[11] Vienanmeren länsirannikko Kannanlahdesta Sumaan on noin
40 penik. pitkä, ja siinä ovat seuraavat kauppalan- tai
kaupungintapaiset paikat: _Kannanlahti_ samannimisen 10 penik. pitkän
soukanlaisen lahden pohjassa, Imandrasta juoksevan Nivajoen suussa,
_Näsiä_ (Knäsöi) ja _Kouta_, jälkimmäinen Tuoppajärvestä lähtevän
Koutajoen suussa, _Kieretti_, Kannanlahden suussa, vastapäätä
Vielijoen suussa lahden itärannalla olevaa Umbaa, _Kemi_ 19 penik.
etelämpänä Kierettiä, _Sulku_ ja _Sorokka_, jälkimmäinen
Uiun- (Viegi-) joen suussa, noin 5 penik. etelään Kemistä, sekä
_Suma_, Sorokasta 5-6 penik. kaakkoon päin.
[12] Uskonnollisista syistä vangittuja kuulimme luostarissa olevan
kuusi henkeä. Sotamiehiä 20.
[13] Kun toista päivää luostarissa ollessamme satuimme rannalla
seisomaan, juuri kun toinen luostarin höyryistä, Vienasta tullen,
laski rantaan, kuului laivasta hyvin selvään ja puhtaasti huuto:
_kukkokiekaa_! Tietysti luulimme tätä kukon ääneksi; mutta maihin
astuvista, sivutsemme kulkevista pyhiinvaeltajista muuan ryysyinen
raukka juuri kohdallamme nosti tuon huudon uudestaan, joten lienee
varmaa, että ensimmäinenkin huuto oli hänestä lähtenyt. Oliko hän
mielipuoli -- vai petturi?
[14] Nimittäin säälistä ja surusta, vaan ei kait muusta!
[15] Tämännimisiä järviä on Karjalassa kaksi: toinen, isompi
Kuhmoniemen rajalla Lentiiran kohdalla, toinen 4-5 penik.
pohjoisempana Vuokin tienoilla. Jälkimmäisen rannalla on samanniminen
kylä ja siitä neljänneksen verran pohjoisempana _Paahkomienvaaran_
kylä; tokko edellisen rannalla on samannimistä kylää, en varmaan
tiedä. Nimi Paahkomienvaara näyttää Nahumin synnyinpaikaksi
kehoittavan ajattelemaan pohjoisempaa Kivijärveä.
[16] "Karjalaisten Sanomissa" jouluk. 15 p:ltä 1917 on Hj. Basilierin
kirjoitus "Uistinta vetämässä Kieretinjoella", josta lainaamme
Ervastin kuvauksen täydennykseksi seuraavan kohdan:
"Kieretinjoki on kahden kolmen Helsingin kadun levyinen, rannat
enimmäkseen matalat ja lehtimetsäin peittämät. Oikea uistinjoki!
Ilmakin oli muutamien kolkkojen päivien jälkeen käynyt herttaisen
lämpimäksi tuulen kääntyessä etelän puolelle. -- -- Kaivoin
kapineistani Renforsin tavallisen lusikkauistimen, kirkastin sen
Oulun poikain kalataikoja Antin ahvenesta y.m. sanellen ja viskasin
veteen.
"Ja nyt alkoi kaloja tulla, minkä vain lappaa ehti, enimmäkseen
keskikokoisia uistinahvenia, joita tässä joessa näytti olevan
loppumattomiin. Usein oli kala kiinni samalla kuin uistin veteen
läiskähti. Haukiakin saatiin yhteensä 15. Näistä oli kolme suurempaa,
yksi noin 6-7 kilon painoinen. Muistan hyvin tämän hauen ja paikan
missä se otti. Toista tuntia oli kaloja vetäen soudettu, kun joki
leveni ja sen keskellä näkyi pienoinen 'käenkukunta-saari'. Saaren
toisella puolella olivat rannan äyräät jyrkät kuin kallion seinät
ja alla oli syvää suvantovettä. Soutaessamme tätä suvantoa pienessä
kaaressa kävi kiinni suurempi kala... Kävi kuin olisi uistin pehkoon
tarttunut. Vetelin kalan veneen viereen, jossa se odottamatta
'pääsi'. Heitin uistimen uudelleen veteen, ja samalla oli hauki
jälleen kiinni. Nyt se tuli koreasti veneeseen. Ervastikin, joka ei
ollut kalastamiseen tottunut eikä siitä erittäin välittänyt, vaikka
olikin ahkera tuoreen kalan syöjä, huudahti hymyillen ominaisella
tavallaan: 'Ähäh, olipa aika äijä!'
"Äijä, harmissaan että tuo outo elukka ensi kerralla suusta karkasi,
olikin toisella kerralla hotkaissut tanakasti, niellen koko uistimen.
Sitä irti päästellessäni joutui käteni hauen hampaisiin ja alkoi
vuotaa verta. Viruttelin aina väliin kättäni virrassa; siinä
arvelivat saattajani jonkun taian piilevän. Kuulin heidän supattavan
verestä... Lapin tietäjistä... nostopöpöstä..."
Kuvauksensa lopussa B. sanoo monesti katuneensa, ettei antanut
uistintaan näille "maallista ja henkistä nälkää näkeville
karjalaisille", jotka sitä pyysivät.
[17] B:n kirjoituksesta "Karjalaisten Sanomista" lainattakoon vielä
seuraava kuvaus samoista asioista:
"Ei olisi luullut Kirilän kaltaisen rotevan miehen kirveellä ja
pyssyllä varustettuna tarvitsevan kontiota kovinkaan pelätä.
Muutenkin tuntui koko puhe kylään menosta salaperäiseltä. Saattajat
lienevätkin ehdotuksellaan etupäässä tarkoittaneet saada jommankumman
meistä metsään taikatempuilla karkoittamaan kontion heidän kylänsä
seutuvilta. Sillä kun myöhemmin -- tuossa 1/2 10:n tienoilla --
saavuimme määräpaikalle ja nousimme salopolkua astumaan, ottikin
Kirilä heti puheeksi kontion, jonka joku pahansuopa oli heidän köyhän
kylänsä kiusaksi nostanut. Tämä 'nostopöppö' oli jo kuluvana kesänä
ehtinyt tappaa hevosen ja lehmän sekä repinyt pahasti toisenkin
lehmän. Kylässä oli keväällä ollut 15 lehmää, mutta piakkoinhan
se 'pöppö' kaikki lopettaa -- -- -- ellet sitä karkoita. Ennenkin
hän muisti samanlaisen 'nostopöpön' heidän kylänsä läheisyydessä
asustaneen eikä sille mitään voitu, ennenkuin sinunkaltainen
maankulkija oli sen (jotenkin metsään risuja ristiin asettamalla ja
luvuilla) ajanut tiehensä. Vaikka kuinka koetin vakuuttaa, etten
kykene kontiota loitsuilla karkoittamaan, ei Kirilä tätä uskonut,
vaan uudisti yhä pyyntönsä. Ja lorujen lopuksi tästä syntyi turhan
pedagogisen kiivauteni vuoksi riita, joka päättyi niin, että Kirilä
suuttui ja sanoi: 'sie oot räähkä', -- minkä jälkeen ääneti astuttiin
jylhää korpea kylään saakka.
Kontiota emme tavanneet, mutta kun iltamyöhällä saavuimme Kirilän
tupaan, olivat ensimmäiset sanat, joilla Kirilän äiti makuultaan
uuninpankolta meidät vastaanotti: 'Voi, voi, voi poikaseni, jo taas
kävi pöppö karjassa!' -- Ja yhteen menoon, ikäänkuin itkuvirttä
laulaen, vanhus nyt elävästi kuvaili, miten karhu vähää ennen
tuloamme aivan kylän kupeella oli käynyt karjan kimppuun ja repinyt
nuoren, hyvän lehmän, jotta siitä tuskin eläjää tulee; oli kuitenkin
paimenen ja kylänväen huudoista siksi hellittänyt, että lehmä pääsi
sen kynsistä irti juoksemaan muiden perästä kylän aitaukseen...
"Seisten kuuntelimme kaunissanaista kertomusta. Sillä välin Kirilän
emäntä oli pukeutunut ja, saatuaan tietää uutiset m.m. suuresta
kalansaaliista, pani teeveden kiehumaan sekä siivoili pirtin lattiaa,
kantaen siihen porontaljoja meille makuupaikoiksi... Pian saapuivat
veneellä-tulijatkin, ja rantaan mentiin kaloja noutamaan. Suureen
'kesseliin' eli konttiin sullottiin ahvenet, ja se tuli täpötäyteen.
Haukia kannettiin erikseen, ja yhden lihavan hauen emäntä keitti
iltaruuaksi...
"Aamulla varhain uituamme Kieretinjoessa kuljeskelin kylän laidalla
ammuskellen muutamia laukauksia revolilla (revolverilla) muka
kontiota karkoittaakseni. Lähtiessämme talonemännät kaloista
hartaasti kiittelivät ja siunailivat... Iloinen kuitenkin olisin, jos
joku 'Vienan urho, maailman vikevin miesi' toisi tiedon, että tuo
nostokarhu käyntimme jälkeen oli jättänyt Uudenkylän rauhaan."
[18] Niinkuin "Pohjois-Suomen" lukijat tietävät, ei vangituita
kuitenkaan pidetty Kemissä kuin pari kuukautta, vaan laskettiin
kotiseudullensa takaisin, jossa he kuitenkin joutuivat
poliisivalvonnan alaisiksi eivätkä saaneet passeja meidän puolelle.
[19] Joka tekisi noin 5 mk penikulmalta. Vertailun vuoksi
mainittakoon, että Rimpiranta, joka souti meitä 1 penik. ja kantoi
kapineemme 2 penik., pyysi kaikesta 90 kop. tai 1 ruplan (s.o. 2 mk
50 p). Hän sai 1 r. 30 kop., mutta viiankilaiset vain 15 kop.
[20] Leninki = ruots. klädning; röijy = ruots. tröja.
[21] Tämä selostus oli edellisessä painoksessa sijoitettu keskelle
matkamuistelmia kirjan viidenneksi luvuksi, jolloin se kuitenkin
pahasti katkaisi varsinaisen matkakuvauksen. Sisällyksensä puolesta
se paremmin sopinee _liitteeksi_ näihin muistelmiin. Kustantajan huom.
[22] Inbergin kartan mukaan paljon pitempi. Kartta luultavasti on
väärä.
[23] Dubno-niminen paikka on Laatokan etelärannalla vähän idempänä
Lava-ojan suuta, johon ojaan asti v. 1617 Ruotsin valtakunnan raja
siirrettiin.
[24] Joka päivä hän m.m. notkisti polviaan 1,000 kertaa!