Viisi vuotta sitten ilmestyi ruotsinkielinen käännösvalikoima
Lafcadio Hearnin Japania koskevaa kirjallisuutta, jonka johdatukseksi
allekirjottanut oli sepittänyt lyhytpiirteisen esityksen tekijästä.[1]
Silloin ei kuitenkaan ollut mahdollista julaista seikkaperäisempiä
tietoja tästä kirjailijahenkilöstä ja hänen elämästään. Hearn itse oli
näet vastannut pyyntöön saada varustaa kirja hänen kuvallaan, »ettei
hän katso olevan syytä tavalla tai toisella esittää tekijää vieraalle
yleisölle». Vastauksesta kävi selvästi ilmi ettei hän mielellään
nähnyt lukijan huomion kääntyvän teoksista tekijään. Se julkisuuden
kaihtamisen taipumus, joka läpi elämän oli hänen olennolleen niin
ominainen, piti hänessä vireellä pelkoa että mahdollisesti julaistaisi
hänen yksityisiä olosuhteitaan liiaksi lähenteleviä tiedonantoja.
Hänen toivomustaan tietysti noudatettiin — semminkin kuin silloin
tarjona olevat elämäkerralliset tiedot olivat sekä niukat että
epävarmat. Ulkomaisessa lehdistössä oli kyllä näkynyt monta hyvinkin
seikkaperäistä kertomusta Hearnin elämänvaiheista. Mutta nämä
kertomukset perustuivat ilmeisesti vain kuulojuttuihin ja vilisivät
seikkailupiirteitä, jotka olivat kotoisin sanomalehtimiesten rehevästä
mielikuvituksesta.[2] Koska Hearn itse yksityisessä kirjeessä
nimenomaan väitti tuulesta temmatuiksi muutamia niistä kirjotuksista
joita hänestä oli julaistu, ei tietysti saattanut edes ottaa
harkittavaksikaan moisien epävarmojen aineksien käyttökelpoisuutta.
Nyt kun Lafcadio Hearn ei enään kuulu elossa oleviin, ovat ne syyt
poissa, joihin hienotunteisuus aikalaistansa kirjailijaa kohtaan
velvottaa. Ja sillä yleisöllä, joka on oppinut ihailemaan hänen
teoksiaan, saattaa olla oikeus pyytää osakseen joitakin tietoja myöskin
kirjailijasta itsestään. Hänestä tiedetäänkin nyt enemmän kuin hänen
elossa ollessaan. Täydellistä kuvausta hänen nuoruutensa väikkyvistä
vaiheista ei tosin voida esittää, ennenkuin Hearnin amerikkalaisten
ystävien toimesta paraikaa tekeillä oleva suuri elämäkerta on
valmistunut. Mutta kaksi vuotta sitten Amerikan ja Englannin
lehdistöissä julaistut kuolinmuistelot saattoivat joka tapauksessa
monta hänen elämänsä piirrettä julkisuuteen. Ja tämän kirjottajalla on
ollut onni saada Hearnilta useita kirjeitä, joissa hän avomielisesti
esittää sekä seikkoja omasta elämästään että mielipiteitään
kirjallisissa ja valtiollisissa kysymyksissä.
Lafcadio Hearn oli isän puolelta irlantilaista sukua. Hänelle oli siis
perinnöllistä kelttiläisen rodun romanttinen luonne. Hän ei ollutkaan
ensimäinen suvustaan, jossa ilmeni taiteellista lahjakkuutta. Eräs
hänen setänsä, Richard Hearn oli näet Barbizon-ryhmän jäsen, tuon
kuuluisan taidemaalaussuunnan, jolla on niin huomattavat ansiot
uudenaikaisen maisemamaalauksen kehitykseen. Josko hänen isässään oli
taiteellisia avuja, on toistaiseksi tuntematonta. Tästä tiedetään
ainoastaan että hän ammatiltaan oli sotilaslääkäri Englannin
armeijassa. Rykmenttinsä oleskeluaikana Joonian saaristossa, hän oli
solminut liiton nuoren kreikattaren kanssa. Ja tarina kertoo että
tytön veljet, saatuaan tiedon siskonsa salaisista yhtymyksistä, olivat
hiipineet väijyksiin tappaakseen tuon muukalaisen upseerin. Tämä
pelastui viime hetkessä senkautta, niin jatkaa tarina, että tuo nuori
tyttö itse heittäytyi rakastajansa ja veljiensä väliin. Mutta hän oli
jo saanut ankaran haavan eikä mahdollisesti olisikaan enään toipunut
ilman sitä hellää hoitoa, jonka hän sai osakseen ystävättäreltään. He
menivät naimisiin ja kesäkuun 27 p:nä 1850 heille syntyi poika, joka
syntymäseutunsa Leucadian l. Lefcadian saaren mukaan sai nimekseen
_Lafcadio_.
Kelttiläistä ja kreikkalaista verta kuohuttaen suonissaan, Pohjan ja
Etelän luonteen ominaisuudet yhdyttäen olennossaan, Lafcadio Hearn ei
voinut kutistua lahjoiltaan ahtaaksi tai yksipuoliseksi. Ja vieläkin
suuremmassa määrässä kuin hänen syntyperänsä, oli hänen saamansa
kasvatus omiaan kehittämään erilaisten kansanluonteiden arvonannon
kykyä, ja myötätuntoa vierasten kansain sielunelämän ilmiöille.
Nuoruutensa hän vietti Pohjolassa, Irlannissa ja Englannissa. Mutta
lapsuuden ensi vuodet häneltä kuluivat Etelässä. Ja joskaan sen ajan
vaikutelmat eivät täydelleen säilyneet hänen tietoisessa muistissaan,
niin olivat ne kuitenkin varmasti jättäneet jälkiä hänen mieleensä.
Hän ihaili muinaiskreikkalaisten runoilijain idyllejä; ja hän oli
onnellinen luullessaan tavanneensa vanhoissa japanilaisissa tansseissa
ja lauluissa osaksi samaa yksinkertaista ja naivia kauneutta, joka
hänestä oli kreikkalaisenkin kansanrunouden ylimpänä viehätyksenä.
Vähinpä kaihomielin, ja omien sanojensa mukaisesti »veljellisellä
kateudella», hän paljasti tunteensa Italiaa kohtaan muutamissa
kirjeissä, jotka me saimme häneltä matkustaessamme Etelässä. Niinpä
hän kirjottaa ruotsintajattarelleen: »Tähän mennessä olette varmaan jo
nähneet paljon Europan kauneimmasta maasta. — — Ehkäpä Italia on saava
Teidät houkutelluksi enempäänkin kuin suomentamiseen; kenen sielu on
saanut uida Italian kultaisissa autereissa, sen ennemmin tai myöhemmin
vallannee luomishalu. Toivoisinpa että pääsisin Italiaan: lapsena
puhuin ainoastaan italiaa ja uuskreikkaa. Kummankin näistä kielistä
olen sittemmin unhottanut.»
Hearnin perheen oloaikaa Välimerenmaissa ei kuitenkaan kestänyt kauan.
Rykmentti komennettiin Länsi-indiaan, ja Lafcadio sai niin ollen jo
nuorella iällä ensi pikaa tutustua siihen luontoon ja kansanelämään,
josta hän myöhemmin oli löytävä niin monta ainesta kuvailtavakseen.
Länsi-indiassa häneltä kuoli äiti, ja kohta perästä isäkin. Lafcadio
lähetettiin silloin Irlantiin kasvatettavaksi erään isänsä tädin
hoidossa. Hänet päätettiin kasvattaa katoolisen kirkon papiksi, ja
niissä aikeissa hänet pantiin Durhamin seminaariin. Opetusmetoodit
eivät enemmän kuin opintojen päämääräkään olleet sopusoinnussa Hearnin
luonteen kanssa. Mutta joka tapauksessa hän saavutti klassillisen
sivistyksen, josta hänellä tulevaisuudessa tuli olemaan etua
toiminnassaan. Luultavaa on myöskin, kuten eräässä kuolinmuistelossakin
väitetään, että puhtaasti teoloogiset opinnot vaikuttivat hänessä älyä
harjottavasti sekä edistivät sitä mietiskelyn halua, joka ilmenee
hänen filosoofisissa esseissään. Jo tällä nuorella iällä hän lienee
saavuttanut tuon englantilaisissa oloissa tavattoman perinpohjaisen
ranskan kielen ja kirjallisuuden tuntemuksensa, joka melkoisesti
on vaikuttanut sekä hänen käsitykseensä taiteesta että hänen oman
kirjailijatyylinsä kehitykseen.
Lafcadio Hearn ei kuitenkaan vielä ollut ehtinyt täyttää kaksikymmentä
vuotta, kun hän jo päätti jättää hyvästit vanhalle mantereelle. Hän
läksi ilman mitään pääomaa turvanaan Amerikkaan onneaan tavottelemaan.
Siellä hän sai kokea käytännön koulua, joka tosin oli tuimempi,
mutta vähintäin yhtä opettavainen kuin hänen osakseen Englannissa
ja Ranskassa tullut. Hän yritteli monella alalla, sanotaan,
onnistumatta saavuttaa turvattua asemaa. Tältäpä hänen elämänsä
jaksolta ovatkin pääasiallisesti nuo monet seikkailurikkaat ja
romanttiset tarinat, joita Hearnista kerrotaan. Ja ainakin on varmaa
että hän on Amerikassa kokenut paljon kovaa, siihen hän näet itsekin
viittaa eräässä kirjeessään meille, missä kertoo kokemuksistaan
Yhdysvalloissa. »Suurin mahdollinen onnettomuus sivistyneen ihmisen
elämässä lienee pakosta joutua älyperäisestä ympäristöstä uuteen
ja sivistymättömään maahan, missä jokaisen korkeamman riennon ano
vielä tuskin hämärtää käsityksissä. Onhan paljon, mikä osaksi
palkitsee tämän puutteen, niinkuin suurempi vapaus ja riippumattomuus
tarpeettomista muototavoista, mutta kaikki tuo ei voi täydelleen
korvata amerikkalaisen ilmapiirin henkistä mahoutta, missä kaikki
hienostuneen älylliset elämänilmiöt vain kituen tulevat toimeen.»
Toisen kerran hän kirjottaa, tarkottaen erästä tutkimusta hänen
elämästään ja teoksistaan, jonka Ch. de Varigny oli julaissut Rèvue des
deux mondes'issa. — »Ainoa tosi koko jutussa on että minun kokemukseni
elämästä ovat olleet sangen tuskalliset, ikään siitä syystä että olen
ollut juuri niitä ominaisuuksia vailla, jotka on väitetty minulla
olevan. Amerikassa täytyy joko pyörittää myllyä tai itse pyöriä
kivien välissä — minun osani on ollut enimmät päiväni viettää pyörien
myllynkivien välissä.»
Vaikka Hearnin elämä Amerikassa olikin kovaa, jäi hänelle kuitenkin
aikaa päivätyön päätyttyä opintojen harjottamiseen ja kirjallisiin
yrittelyihin. Saavutettuaan osakseen muutaman sanomalehdentoimittajan
huomion, pääsi hän vakinaisesti sanomalehtimiesalalle. Hänen
menestyksensä kirjailijana oli taattu kun _The New Orleans Times
Democrat_ hänet lähetti kirjeenvaihtajanaan Länsi-indian saaristoon.
Siellä hän oleskeli kaksi vuotta. Ja hänen sieltä lehdelleen
lähettämät kirjeet saavuttivat niin suurta menestystä, että tunnettu
kustannusyhtiö »Harper Brothers» tilasi häneltä samansuuntaisia
luonnoksia Japanista, jotka piti julaistaman aikakauskirjassa »Harpers
Magazine.» Saatuaan Harper'ilta pienen matkarahan hän syksyllä 1890
läksi matkalle maahan, josta piti tulla hänelle toinen koti, tahi ehkä
oikeammin sanoen hänen ensimäinen varsinainen isänmaansa.
Omituista todellakin, näyttää onneton sattuma ynnä Hearnin kustantajan
rehellisyyden vajavaisuus lähinnä olleen syynä siihen että hän
jäi Japaniin. Hän kirjottaa itse kirjeessä meille asiatoimistaan
amerikkalaisten kustantajain kanssa. »Tämä toiminimi (Harper brothers)
saattoi minut suullisen lupauksen nojalla lähtemään matkalle
Japaniin omissa asioissaan, ilman mitään kirjotettua kontrahtia
ja ainoastaan parin sadan dollarin käsirahalla. Ja kun he sitten
oivalsivat että toinen toiminimi Scribner & C:o oli ennättänyt
oikoa heistä edelle palkkaamalla Sir Edvin Arnoldin muutamia
japanilaisia sanomalehtikirjeitä kirjottamaan, niin he kieltäytyivät
kaikesta osallisuudesta matkani kustannuksiin. Minä päätin niin
ollen työskennellä omin päini, ryhdyin opetusta antamaan pienessä
maaseutukoulussa, ja ponnistelin vähitellen yliopistoon, missä
minulla nyt kuusi vuotta (kirje on vuodelta 1902) on ollut englannin
kirjallisuuden opettajan paikka, vihamiesteni juonittelujenkin uhalla.»
Vaikkakin Hearn tunsi suurta katkeruutta kustantajaansa kohtaan, oli
tämä syömällä sanansa kuitenkin kaikitenkin avannut hänen elämälleen
onnellisen uran. Japanissa Hearn saavutti vakinaisen ja turvatun
aseman, jommoista hän turhaan oli Amerikassa tavotellut. Hän solmi
suhteita maan asujamistoon, ja vähitellen hän kiintyi maahan yhä
lujemmilla yhdyssiteillä. Hän nai japanittaren hyvästä perheestä —
lääkärin tyttären — ja hänet otettiin maan tavan mukaan vaimonsa
suvun jäseneksi. Hänelle syntyi neljä lasta ja siten hänen elämänsä
juurtui Japanin valtion elämään. Itse hän omisti buddhan uskonnon —
todellisesta mieltymyksestä sen oppeihin eikä mistään valtioviisaista
sivusyistä. Hän otti itselleen japanilaisen nimen, Koizumi Yakumo, ja
hänestä tuli harras ja isänmaallinen Mikadon valtakunnan kansalainen.
Hän asettui lepoa nauttimaan pitkien harhailujensa päätökseksi, ja
tuntuupa siltä kuin hän vihdoinkin olisi löytänyt sen maan, missä hän
saattoi täydelleen kotiutua. Valitettavasti saatiin kuitenkin nähdä
ettei edes Japanikaan voinut hänelle suoda pysyväistä tyyssijaa.
Viimeinen häneltä saamamme kirje, joka on päivätty Tokiossa heinäkuun 7
p:nä 1903, loppuu näihin suruvoittoisiin mietelmiin:
»J.K. Erikoiset olosuhteet ovat saattaneet edellisten sivujen
lähettämisen lykkäytymään — etupäässä tulevaisuuteni epävakaisuus.:,
»Jesuiitat ja muut uskonnolliset lahkokunnat ovat lopulta käyneet
minulle liian sietämättömiksi (minuun koskee kovasti että prof.
Chamberlain on yhtynyt niihin), ja minut on pakotettu luopumaan
englannin kirjallisuuden opettajatoimestani. Tätä nykyä täällä on
virinnyt hyvin hyökkääväisenluontoinen uskonnollinen liike, ja ero on
annettu myöskin kaikille saksalaisille professoreille. Niinpä siis
minun arvatenkin täytyy varustautua palaamaan Amerikkaan. Sieltäkäsin
on minun oleva mahdollista usein kirjottaa Teille, jos saan tervennä
pysyä.»
Mutta Lafcadio Hearnin ei tarvinnutkaan lähteä enään maailmaa
kiertelemään. Hän oli tehnyt sopimuksen luennoiden pitämisestä kesällä
1905 Lontoon yliopistossa Japanin kultuurista. Vaan jo ennenkuin hän
kerkesi ryhtyä europanmatkansa valmistuspuuhiin, hänet odottamatta
kohtasi kuolema sydämenhalvauksen kautta syyskuun 26 p:nä 1904. Hän
oli päivinä sitä ennen suorittanut luentonsa ja tehnyt työtä kuin
ainakin tavallisesti. Mutta ehtoolla kun hän illalliselta noustuaan
oli jaloitellut työhuoneensa edustalla, hän tunsi pahoinvointia ja
paneutui levolle. Joku minuutti myöhemmin hän oli kuollut. Hänen
vaimonsa haudatutti hänet buddhalaisten uskonnonmenojen mukaisesti
eräälle hautausmaalle, joka oli ollut hänen kävelyretkiensä mielipaikka
ja jonka hän juurtajaksain on kuvannut muuassa kauneimpia lukuja
kirjassaan »Exotics and Retrospectives».
* * * * *
Siinä Lafcadio Hearnin elämän ulkopiirteet. Oikein ymmärtääksemme hänen
teoksensa ei kuitenkaan ole kylliksi tuntea hänen elämänvaiheensa.
Täytyy myös tietää jotain niistä vaikutuksista, jotka häntä muualta
käsin ovat kohdanneet ja jotka ovat muovaelleet hänen katsomustaan ja
esitystapaansa.
On jo mainittu että Hearn aina nuoruuden päivistä alkaen oli saanut
huomattavaa vaikutusta ranskalaisesta kirjallisuudesta. Kuvaavaa onkin
että hänen ensiksi julkaisemansa kirja oli käännös ranskankielestä:
»Valituita Theophile Gautier’n novelleja». Hän oli ottanut
kunnia-asiakseen sellaisen tyylin kehittämisen, jossa yhdistyisi
latinalaisten kielien kirkkaus ja siro jalous siihen voimaan, mikä
on ominainen pohjoismaisille kielille.[3] Tämän tarkotusperän
saavuttaakseen hän tutki ja jäsenteli kirjailijoita sellaisia kuin
Gautier ja Flaubert. Ja alati hän valikoi luettavansa silmämääränään
antautua ainoastansa paraitten esikuvain vaikutuksen alaiseksi.
Ne otteet ja otsikkolauseet, joilla hän kirjotuksensa varusti,
todistaisivat, siinäkin tapauksessa ettei jo tyyli sitä osottaisi,
hänen elämänsä läpeensä tutkiskelleen uudenaikaista ranskalaista
kirjallisuutta.
Mutta kaikkea muuta kuvaavampaa on Hearnille kuitenkin hänen
kansanrunoudesta saamansa vaikutus. Jo ennen kuin hän itse olikaan
joutunut sivistymättömien kansojen yhteyteen oli hän innostunut
barbaaristen ja villien heimojen elämän tutkimiseen. Niinpä hän v.
1884 julkaisi New Orleansissa kokoelman runollisia muovailuja »oudon
kirjallisuuden» aiheista: »Stray Leaves from strange Literature»
(Ruotsinnos, Karin Hirn’in toimittama, ilmestynyt otsakkeella
»Natalika» v. 1905). Tähän pieneen sikermään hän on liittänyt
näytteitä polynesialaisista sadustoista, sekä muinäisjuutalaisista,
islamilaisista, persialaisista ja egyptiläisistä novelleista. Sen
ohella hän on samaan kokoelmaan yhdistänyt kolme käännösnäytettä
Kalevalasta.
Erikoisesti omiansa kimittämään meidän huomiotamme on että nämä
valikkokatkelmat Kalevalasta eivät ole muovailuja niinkuin muut kirjan
luvut. Hearn itse sanoo kirjansa alkulauseessa että Leouzon le Ducin
ranskankielinen Kalevalan tulkinnos hänestä on näyttänyt mainioimmalta
suorasanaiselta runouden malliesitykseltä mitä käännöskirjallisuudessa
on ollut löydettävissä. »Olen valikoinut kolme episoodia», hän sanoo
»ja kääntänyt ne melkein 'sanasta sanaan'.»[4]
Käännöksiinsä — jotka muutoin tyylin loistoon ja rytmiin nähden
kohoovat korkealle yli Le Duc’in ranskankielisen tekstin — Hearn ei
ole muuta lisännyt kuin muutamia lyhyitä selitteleviä johdatuksia
valitsemiensa katkelmien valaistukseksi. Niinpä alkaa ensi luku,
»Lumosanat» tällä pienellä esilauseella.
»Vanhalla suomenkielellä on ihmeellinen kirja, Kalevala nimeltään,
sisältävä runoja, jotka kertoelevat maailman alusta, taivaanlaen
takojista jumalsepistä sekä noidista ja tietäjistä Pohjan perillä.
Noita-akoista Louhi oli mahtavimpia, ja hänen tytärkään kävi jumalat
ja sankarit kosimassa — kävipä kosimassa itse Väinämöinen, tietäjä
ijänikuinen. Niin sorja oli neitonen että hänen suloutensa loisti
niinkuin kuu kumottaa; niin valkoiset hänen luunsa, että ne hohtivat
kuultavan ruumiin sisältä, niin kirkas oli niiden maidonvalkeus, että
ydin paistoi niistä läpi. Ja kertomus Väinämöisen veneen rakennannasta,
kun hänen piti purjehtia neitoa kosimaan, esitetään seuraavasti
Kalevalan runoissa».
Toinen Kalevala-aiheinen luku on sovitus niistä runoista jotka
kertovat »Ensimäisestä sävelniekasta», s.o. kanteleen rakentamisesta
ja Väinämöisen laulusta. Kolmas näyte taaskin käsittää Väinämöisen
verenvuodon seisattamissanat ja raudan syntysanat.
Nuoruusajan mieltymys Kalevalaan säilyi Hearnissa hänen ikänsä loppuun
saakka. Vuonna 1903 hän lähetti minulle Firenzessä oleskellessani
tervehdyksen Comparettille. Samassa kirjeessä hän mainitsi vähää ennen
pitäneensä esitelmän Tokiossa »On the poetical values of Kalevala»
s.o. Kalevalan runollisista arvoista, ja tätä esitelmää laatiessaan
suureksi hyödykseen käyttäneensä suomalaista kansalliseeposta
käsittelevää Comparettin kirjaa. Kalevala-tutkimustensa kautta hän oli
tullut kääntäneeksi huomionsa myöskin Suomen maahan ja sen kansaan.
»Maatanne», niin hän kirjotti ensimäisessä kirjeessään minulle, »tunnen
ainoastaan Leouzon le Ducin mainiosta Kalevalan suorasanaisesta
käännöksestä. Kuvittelen sitä mielessäni maana, missä vallitsee
koivumetsät ja lukemattomat järvet jotka leviävät toinen toisensa
ääressä, ja joet jotka virtaavat saloisia seutuja, ja maksankarvainen
maa. Näinköhän siellä maaperä todellakin on sen karvainen? —
Rankkasateiden jälkeen on maa puutarhassani aivan 'maksankarvaista'
uhkuvan punertavan ruskeaa». Saatuaan lahjaksi kuvateoksen 'Suomi
kuvissa' hän kirjottaa: »Olen elänyt Suomessa! Omituista että toiset
kuvista täydelleen vastaavat minun mielikuvitelmiani Kalevalan
luettuani. Kirja todenteolla kukittaa minulle Kalevalan, niin että
tuo haavemainen ilmekin kanteleensoittajan kasvoilla tuntuu minusta
tutulta. — — Kaupunginkatujen ja loistorakennusten kuvat vaikuttivat
tietysti täydellisenä yllätyksenä ja ilmestyksinä; mutta vaarat ja
metsät ja järvet olivat unelmieni Suomea. Kaikista kuvista näytti
minusta Imatran enin vastaavan runoissa kuvattua luontoa, siinä oli
jotain hurjaa ja lumoavaa — jotakin _déjà vu_, salaperäisen tuttua,
joka aivan erikoisesti minua liikutti».
* * * * *
1880-luvun alulla. Yhdysvaltojen eteläosissa oleskelunsa aikana, Hearn
kuten yllä jo mainittiin, aherteli Kalevalan, Talmudin ja muiden
kaukosyntyisten kirjallisten teosten kääntämistöissä. Asetuttuansa
v. 1884 Länsi-indiaan, avautui hänelle tilaisuus kansanrunouden
tutkimiseen läheltä käsin ja välittömästi. Niinpä hän julkaisikin
sanastoteoksen kreolilaisia sananlaskuja, valikoimiansa kuudesta eri
murteesta, käännettyinä ja selityksillä varustettuina.
Tämän puhtaasti tieteellisen kansanrunoustutkimuksen kokeen
ohella hän käsitteli Länsi-indian neekerien taikauskoa ja
muistoperintöjä kirjotuksissaan amerikkalaisiin lehtiin. Näissä
sanomalehtikirjotuksissaan, jotka ovat kootut laajaksi nidokseksi
otsakkeella »Two years in the French West-Indies» (Kaksi vuotta Ranskan
Länsi-indiassa) hän kuvaa monipuolisesti ja viehättävästi sekä mustan
että valkoisen väestön elämää. Vaikutelmat Länsi-indiasta innostivat
hänet vielä kirjottamaan kaksi romaania, joista toinen, »Youma»,
käsittelee tapausta muuasta orjainkapinasta Martinique’ella ja toinen,
»Chita», on laadittu kansanmuistoille erään tuollaisen Länsi-indialle
omituisen, valtavan luonnonmullistuksen ajalta.
[Ss. 17—26 (seur. 5 tähteen asti) ovat suomennetut ruotsinkielisen
_Exotica_-painoksen alkuluvun myöhemmästä muovailusta.]
Kaiken yllä luetellun työn ohella Hearn ei kuitenkaan ollut hyljännyt
vanhoja harrastuksiaan. Hän syventyi yhä edelleen itämaisten kansojen
muinaistaruihin ja muistoperintöihin. Ja samalla hän innolla antautui
tutkimaan filosofiaa ja vertailevaa sielutiedettä. Kehitysopillinen
katsantotapa, johon hän oli tutustunut Herbert Spencerin teoksista, loi
uutta merkitystä hänen vierasrotuisen kirjallisuuden tutkimuksilleen.
Taikauskoiset katsannot ja tavat, mitkä pintapuolisesta lukijasta
tuntuvat vain eriskummallisilta harhoilta, vetivät puoleensa hänen
mielenkiintoaan sielutieteellisinä ongelmina. Kaikki mikä oli outoa
vieraitten rotujen uskonnollisissa ja siveellisissä katsannoissa,
muuttui hänen silmissään joksikin jota hänen täytyi pyrkiä ymmärtämään
ja selittämään. Ja se tutkimistapa, minkä avulla hänen tuli keksiä
vastaukset näihin arvotuksiin, seurasi luonnollisena tuloksena hänen
kehityksestään ja synnynnäisistä taipumuksistaan. Oli tarpeen, paitse
tietoperäisesti perehtyä vieraan kansallisuuden katsantotapoihin,
myöskin myötätunnolla ja elävästi omistaa koko sen aate- ja tunne-elämä.
* * * * *
Sellainen oli se ohjelma, jonka Hearn pyrki toteuttamaan oleskellessaan
Japanissa, siinä maassa missä itämaalainen sivistys aina meidän
päiviimme saakka on säilynyt mieltäkiinnittävissä ja elinvoipaisissa
muodoissa. Hänen tehtävänsä oli, kuten näkyy, yhtä paljon taiteellista
laatua kuin tieteellistäkin. Samaa notkean myötätunnon kykyä, mitä
Hearn oli osottanut vierasten taruaiheiden muovailijana, oli hänen nyt
käytettävä vieraan maailmankatsomuksen käsittämiseen ja tulkitsemiseen.
Hän oli kirjallisilla tutkimuksillaan matkan päästä saavuttanut
japanilaisten olojen — eritotenkin Japanissa vallitsevien uskontojen
jommoisenkin tuntemuksen. Nyt hän tahtoi oppia ymmärtämään niitä itse
antautumalla elämään japanilaista elämää, seurustelemalla sellaisten
alkuasukkaitten kanssa, joissa japanilainen katsantokanta vielä oli
virkeänä, sekä mikäli mahdollista, yhtymällä heidän tunteisiinsa ja
omistamalla heidän mielipiteensä. Hän ei tahtonut sysätä maan omat
asukkaat luotaan esiintymällä etevämmän sivistyksen edustajana, vaan
hän halusi päinvastoin koko olennoltaan yhteytyä heihin. Mutta niitä
piirejä hän tahtoi välttää, joissa jo oli omaksuttu länsimaisia tapoja
ja katsantoja. Hänen tieteellinen niin hyvin kuin taiteellinenkin
harrastuksensa veti häntä vanhan Japanin puoleen, vanhoillisten,
pappien ja kansan vielä koskemattoman maan puoleen.
Jo ensi kertoja samoillessaan Yokohamassa Hearnin onnistui voittaa
ystäväkseen mies, joka osasi ohjata hänet japanilaisen buddhalaisuuden
salaisuuksien perille. Eräässä temppelissä hän oli osunut keskusteluun
pappisoppilaan kanssa, jonka huomio oli kääntynyt siihen, että hän oli
laskenut vähäisen uhrilahjan Buddhan kuvan eteen. Nuori uskonnonoppinut
virkkoi tämän johdosta muukalaiselle:
»Oletteko kristitty?»
Vastasin totuudenmukaisesti: »En».
»Oletteko buddhalainen?»
»En varsinaisesti».
»Miksi uhraatte, kun ette usko Buddhaan?»
»Kunnioitan hänen oppinsa kauneutta, ja ihailen hänen uskolaistensa
uskon lujuutta.»
Tällä avomielisellä selityksellä, joka sattuvasti kuvasi Hearnin
uskonnollisia mielipiteitä, hän varsinaisesti voitti nuoren
japanilaisen luottamuksen. Akira — sen nimellinen oli hänen uusi
ystävänsä — tulkitsi hänelle kaikki hämärät ja kiistanalaiset kohdat
buddhalaisissa uskonmenoissa. Hän avasi Hearnille kotinsa ja tutustutti
hänet siellä niihin kansallisiin uskonnollisiin menoihin, joita
toimitetaan perhealttarien ja muistolaattojen ääressä. Vihdoin hän
seurasi Hearnia oppaana tämän toiviomatkalla buddhalaisiin pyhiin
paikkoihin. Kaikessa mikä koskee buddhalaisuutta, Hearn siis on voinut
välittömästi vedota kotimaiseen asiantuntijaan.
Shinto-opista, Japanin valtiouskonnosta, Akira ei voinut antaa
mitään tietoja. Mutta Hearnin onnistui voittaa uskollisia ystäviä
tämänkin uskonnon tunnustajien joukossa. Näitten välityksellä hän
pääsi lähestymään itse pyhää ihmisjumalaa, Guji’a Kitzukissa, joka
polveutumisensa nojalla auringonjumalattaresta Amaterasu'sta, hallitsee
Japanin uskonnollista elämää valtiudella, jonka yli ainoastaan Mikado
on. Hän pääsi käymään temppeleihin, jotka sitä ennen eivät koskaan
olleet yhdellekään europpalaiselle avautuneet, ja joihin ainoastaan
harvoilla japanilaisistakaan on oikeus astua. Hän kävi kaikissa
Izumon, jumalain maakunnan, pyhissä paikoissa, missä useat vanhoista
shinto-tavoista vielä elivät alkuperäisissä muodoissaan. Majaillessaan
näissä muistorikkaissa seuduissa hän oppi tuntemaan kaikki kansallisen
uskonnon ulkonaiset muistomerkit. Mutta ei siinä kyllin. Hän sai
myöskin tilaisuutta syventyä shintouskonnon oppeihin pohjemmalti kuin
mitä temppelikoristusten ja kirkollisten karkeloitten hetkenkatsojalle
on mahdollista. Hänet otettiin näet englanninkielen opettajaksi valtion
alkeis- ja mallikouluihin. Ja ensimäiseksi toimipaikaksi hänelle
määrättiin juuri Matsue, pyhän Izumo-maakunnan pääkaupunki.
Hearn oleskeli Matsuessa kaksi vuotta. Hän vuokrasi itselleen
asunnon puoliautiossa samurai- kartanossa, joka oli aivan daimyon
entisen palatsin ääressä. Vanhanaikainen rakennus linnoitusmaisine
muureineen ja muinaistyylisine puutarhoineen oli täynnä muistoja
Japanin läänitysajoilta. Ja ne vanhat ihmiset, jotka kartanossa vielä
asuivat, taisivat kertoa monta perutarinaa, sekä historiallista
että myytillistä laatua. Kunnon puutarhuri, joka innokkaasti
harrasti uskonnonfilosoofisia väittelyjä, oli aina valmis kertomaan
kaskuja hengistä ja haahmoista, demooneista, noitumisista ja
kaksoisolemuksista. Keskusteluissaan tämän kanssa Hearn tähteellisesti
perehtyi Japanin rahvaan kirjavaan uskontojärjestelmään, tuohon
sekotukseen shintosta ja buddhalaisuudesta ynnä taikauskoisista
katsomuksista, jotka luultavasti ovat vanhemmat kuin kumpikin
virallisesti tunnustetuista uskonnoista.
Hearnin oppilaat Matsuen kouluissa olivat vieläkin suuremmaksi hyödyksi
hänen tutkimuksilleen. Nuoret samurai-jälkeläiset älysivät ennen pitkää
että heidän opettajansa oli Japanin vanhemman historian tuntija. He
kävivät hänen luonaan näyttämässä milloin vanhaa kakemonoa (maalausta),
milloin kallisarvoista perhekoristetta, joka oli omiaan herättämään
muukalaisen mielenkiintoa. Ja milloin he eivät voineet tuoda aarteitaan
muassaan, kutsuivat he taaskin Hearnin koteihinsa siellä niitä
katselemaan. Heidän luottamuksensa häneen oli täydellinen, ja he
saattoivat niin ollen turvallisin mielin päästää hänet kurkistamaan
perhetraditsioonien kaikkein pyhimpään. Hän tuli osalliseksi heidän
ylpeydestään ja heidän muistoistaan. Ja hän sai myöskin oppia
tuntemaan heidän tulevaisuuden unelmiaan. Hänen oppilaansa olivat
kaikki nuoria miehiä, jotka olivat sitoutuneet tutkinnot suoritettuaan
palvelemaan valtiota yleisten koulujen opettajina. Ne olivat ne, joiden
tulevaisuudessa tuli kasvattaa kansansa sen uusia tehtäviä varten.
Heidänpä piirissä siis, enemmän kuin missään muissa, oli vireillä selvä
tietoisuus niistä ihanteista, jotka uuden Japanin tuli toteuttaa. Ja
näiden ihanteiden sisällys ei voinut jäädä tuntemattomaksi sille, joka
opetustunneilla ohjasi heidän opintojaan ja tuntien lomissa seurusteli
heidän kanssaan uskottuna ystävänä.
Kaikesta tästä ja vielä paljosta muustakin Hearn kertoo suuressa
teoksessaan »Glimpses of Unfamiliar Japan» (1894) (Vilahduksia
tuntemattomasta Japanista). Kansanrunouden tutkijoille, ja
kansatieteilijöille tämä matkamuistelmien ja kulttuuritutkimusten
kokoelma on kuin kokonainen pieni arkisto täynnä tietoja ja esimerkkejä
ilman vertaa. Niille lukijoille taaskin, jotka eivät harrasta Japanin
olojen puhtaasti tieteellistä tutkimista, ovat kaikki nuo kirjotukset
kohdastaan mieltäkiinnittäviä jo kirjalliselta kannalta. Olipa niin
ollen vallan luonnollista että Hearn noilla 'Vilahduksillaan' saavutti
suuren ja yleisen menestyksen, ja että hän innostui julkaisemaan
vuosittain uusia Japanin tutkimuksienpa kokoelmia.
Suunnitelmaltaan nämä kokoelmat kaikki ovat toistensa kaltaisia.
Jokaisessa niistä on kuten 'glimpses'eissä' muutamia kirjotelmia
Japanin kirjallisuudesta, taiteesta tai filosofiasta, joitakin
novelleja aiheenaan Japanin uudenaikaista elämää, eräitä
matkamuistelmia tai päiväkirjanotteita, ja lopuksi — myöhemmissä
kokoelmissa varsinkin — lyhykäisiä kooseriioja kauno- tai
sielutieteellistä sisältöä, sommiteltuina sen Hearnille
omituisen filosofian valaistuksessa, jossa buddhalaisuuden ja
uudenaikaisen kehitysopin aatteet ovat sulautuneet yhtenäiseksi
maailmankatsomukseksi. Tyyli taaskin on myöhemmissä kokoelmissa
yhtä valitun taiteellinen kuin aikaisemmissakin. Mutta esitystapa
on Hearnin Japanissa oleskelun kuluessa huomattavasti muuttunut.
Noita havainnollisia maan ulkonäön kuvauksia — sen värien, äänien
ja tuoksujen esityksiä — joista Hearnin aikaisimmat matkamuistelmat
saivat niin heleän eloisuuden, tavataan enään ani harvoin myöhemmissä
kirjotelmissa. Tuntuu siltä kuin tekijä ei enään silmäilisi Japania
muukalaisen hämmästyneellä ja jännitetyllä tarkkaavaisuudella. Ilmiöitä
hän ei enään käsittele kuvina jotka ovat herättäneet ulkopuolelta
katsojan mielenkiintoa, vaan hän kuvailee ja selittelee niitä
pikemmin niin sanoaksemme sisäiseltä näkökannalta. Itse lausuntatapa
ilmaisee kuinka täydellisesti Hearnin oli onnistunut yhteytyä siihen
ympäristöön, missä hän oli viettänyt niin melkoisen osan elämästään.
Hän nähtävästi oli sekä käsityskannaltaan että ajatustapailuiltaan
japanilaistumistaan japanilaistunut.
* * * * *
Hearnin saavuttama japanilaisen elämän syvällinen tuntemus on
hankkinut hänen kirjotuksilleen tieteellisten piirien yleisen
arvonannon. Hänen nimeensä viitataan tunnustuksella useimmissa
uudenaikaisissa Japania käsittelevissä kirjailijoissa. Mutta vaikkakin
alistutaan hänen auktoriteettiinsä kaikissa vanhoja kansantapoja
ja kansantaikauskoa koskevissa kysymyksissä, on taholta ja
toiseltakin asetuttu vastakannalle hänen, kuten sanotaan, liiallisen
ylisteleviin Japanin uusien olojen kuvauksiin nähden. Myönnettävä
onkin että Hearn ei koskaan rakennellut lausuntojaan puolueettoman
historiankirjotuksen sääntöjen mukaan. Hän tunnusti suoraan että
Japani oli hänelle ihannemaa. Sen luonnonihanuus voitti kaikki
mitä hän matkoillaan vanhassa ja uudessa maailmassa oli maisemia
nähnyt; sen taide lumosi hänet yhtä valtavasti kuin se on lumonnut
niin monet muutkin länsimaalaiset; sen runous, joka muukalaiselle
on niin paljoa vaikeammin käsitettävissä, oli hänestä välittömän ja
yksinkertaisen kaunista. Japanilaiset elämäntavat miellyttivät häntä
yksinkertaisuutensa puolesta, seurustelutapa siinä kohteliaisuudessa
ja hienotunteisuudessa, joka esiintyy sivistymättömienkin käytöksessä.
Japanin uskonnot herättivät hänessä myötätunnon sellaisen, jota hän,
jyrkkänä agnostikkona ei ikinä olisi voinut osottaa oman kansansa
uskonnolle. Buddhalaisuuden filosofia on läheisesti sukua sille
katsannolle, jonka hän oli saavuttanut uudenaikaisia luonnontieteitä
tutkimalla; sen siveysoppi taaskin ilmeisesti tapasi vastakaikua hänen
luonteensa hellistä ja lempeistä piirteistä.
Vaikkakin luonnostaan erikoisesti mieltyneenä buddhalaisuuteen, on
Hearn kuitenkin osottanut yhtä suurta arvonantoa Japanin vanhalle
kotimaiselle uskonnolle. Shinto-opin yksinkertaisissa siveyssäännöissä
hän luuli löytäneensä sen pohjan, josta ovat kasvaneet vanhat
japanilaiset kansallisavut: velvollisuuden noudatus, esi-isien
ja vanhempain kunnioitus, sekä tuo mutkaton ja itsensäunhottava
lainkuuliaisuus, jonka nojalla japanilainen on valmis ilman epäröimistä
ettemme sanoisi ilman uhrausta — antamaan henkensä Mikadon tai maan
edestä. Hearn on omasta puolestaan täydelleen vakuutettu siitä
että tämä vanha uskonto kaikissa oloissa soveltuu Japanin kansan
uskonnollisia ja siveellisiä tarpeita tyydyttämään paremmin kuin mikään
muu uskonto. Hän onkin lausunut jyrkkänä vakaumuksenaan että Japanilla
ei siveellisesti eikä muissakaan suhteissa ole mitään voitettavissa,
vaan paljon kadotettavissa, siitä että se kääntyisi kristinuskoon.
Hearnin kirjoissa on monta sentapaista väitettä, joissa hän on
asettunut Japanin n.s. sivistämistyötä suoranaisesti vastustavalle
kannalle. Hän on viskannut sotakintaan europpalaista puoluetta päin
asemaa, ja tämä puolestaan ei ole jättänyt vastaamatta maanitteluun.
On koeteltu heikentää hänen mielipiteittensä merkitystä esittämällä
erikoisella painolla kaikki ne japanilaisen elämän varjopuolet, jotka
Hearn kuvauksissaan on sivuuttanut. Ja on tahdottu väittää että
hänen kuvaamalla Japanilla ei enään ole todellisuudessa vastinetta.
Joskin läänitysajan japanilaiset todella olivat uljaan ja jalon
elämänkatsomuksen kansa, niin, sanotaan, on kuitenkin tuo ritariaika
päättynyt vuoteen 1868. Japanin yhteiskuntaolojen mullistus on
tämän käsityskannan mukaan vienyt ne hyveet häviöön, jotka olivat
läänitysolojen pohjalla kehittyneet.
Ken on ammentanut Japanin-tuntemuksensa yksistään kirjoista, sen on
tietysti mahdotonta päättää missä määrin nämä vastaväitteet ovat
oikeutettuja. Mutta joka tapauksessa voidaan Hearnin kuvausta jossain
määrin tarkistaa vertaamalla sitä muihin esityksiin Japanista.
Sellaista vertausta tehtäessä havaitaan monessa kohdin, että Hearnin
käsitystä japanilaisesta kansanluonteesta puoltaa niiden kirjailijain
mielipiteet, jotka kauvinnnin ovat oleskelleet Japanissa ja joilla
on ollut tarjona suurimmat mahdollisuudet päästä kansan elämää
oppimaan. Halventavat arvostelut ovat useimmiten tavattavissa niillä
kirjailijoilla jotka — kuten Pierre Loti _Madame Chrysanthème'ssa_
ja _Japoneries d'automne'ssa_ — ovat luoneet arvostelunsa hätäisesti
tutustumaltaan satamakaupunkien alempaan rahvaaseen sekä joistakin
sisämaahan tehdyistä pikaturistiretkistä saavuttamilleen kokemuksille.
Vaikkakin näiden matkailijain huomiot kaikki olisivat oikeat ja oikein
tulkitut, niin ne kuitenkin vastaavat peräti toista alaa kuin se
Japani, missä Hearn on elänyt ja toiminut.
* * * * *
On sittenkin myönnettävä, että Hearnin myöhemmissä kirjoissa,
samoinkuin hänen viimeisessä kirjeessään, rivien peitossa saattoi
erottaa jotakin pettymystä, jonka täyttä määrää hän ehkä ei hennonnut
tunnustaa edes itselleenkään. Tosin hän puhuu vielä suuressa
teoksessaan _Japan, an attempt at interpretation_ (Japani, sen
tulkitsemisen koe), joka ilmestyi muutama viikko hänen kuolemansa
jälkeen, yhtä ihastuneesti kuin ennenkin vanhasta Japanista. Hän
merkitsi ylpeydellä kuinka kansa vielä viime sodankin aikana kunnostihe
vanhoilla kansallishyveillään: kuuliaisuudella, urhoollisuudella ja
hilpeällä uhrauvaisuudella. Mutta tuntuu kuin hän samalla haavaa olisi
tuskalla havainnut, että Japani ei enään ollut entisensä kaltainen, ja
kuin hän olisi pelännyt, ettei sillä riittäisi lujuutta torjuakseen
europpalaisen n.s. sivistyksen lakeuttavaa vaikutusta. Uusi Japani,
niinpä hän kirjottaa muuassa kirjeessään, on tietysti arvostelun
jaloissa, alttiina sille. Toisessa kirjeessään hän puhuu — Bellesort'in
kirjan _»La société japonaise»_ johdosta — siitä epämiellyttävästä
kehityskaudesta, jota Japani paraikaa elää, ja kuinka saattaa havaita
miten vanha yhteiskunta hajoaa joutuessaan kosketuksiin länsimaisten
ihanteiden kanssa. Tämä kehitysaste on hänestä »putrefaction’ia»,
mädäntymistä, tahi niinkuin hän vielä räikeämmällä sanalla sanoo,
»dégringolade'a», täydellistä luhistumista. Kuinka synkkänä hän
tulevaisuuden näki, todistaa myöskin eräs kirje, jonka hän kirjotti
minulle keväällä 1902.
»Sangen suurella mielenkiinnolla seuraten yhteiskunnallisia ja
valtiollisia muutoksia Suomessa, tuntuen kuin jokaisen vakavasti
ajattelevan täytyy tuntea, tosi surua siitä että kansallinen sivistys
luultavasti tulee häviämään ja että älyn vapaus ehdottomasti
hukkaantuu. Minä käsitän 'sulattamisen' suureksi valtiolliseksi
rikokseksi. Kuitenkin kuuluivat valtiolliset rikokset nyttemmin
päiväjärjestykseen — Eteläafrikan sota oli englantilainen esimerkki. Ja
täällä Japanissa täytyy minun päivä päivältä nähdä kuinka ihmeellinen
ja kaunis sivistys menee häviöön tunkeilevan suurteollisuuden tieltä.
Minusta tuntuu kuin me lähenisimme aikaa, jossa älyperäinen vapaus
melkein on oleva kadoksissa, samaten kuin kaikki muutkin vapauden
muodot — — aikaa, jossa ei yksikään ihminen saa järjestää elämänsä
tahtonsa mukaisesti, saati sitten kirjottaa mieltänsä myöten. Tulossa
oleva suurteollinen kommunismi on sokealla ja tylyllä tavallaan
oleva vieläkin suvaitsemattomampi kuin Venäjän virkavalta, ja
verrattomasti julmempi. Siihen aikaan varmaan itse Venäjäkin on oleva
vapaamielisempi, ja minä kuvittelen että tulevaisuuden englantilaiset
ja amerikkalaiset mielellään pakenevat uudistettuun Venäjään siellä
löytääkseen hengen vapautta.»
Hearn ei ollut länsimaisen sivistyksen ihailijoita. Ei hän
myöskään ollut niitä, jotka aikamme yhteiskunnan uudistuksessa tai
kehityksessä näkevät mahdollisuutta päästä todellisempaan vapauteen.
Hän arvatenkin oli oppi-isänsä Herbert Spencerin epäileväisellä
kannalla sosialistiseen liikkeeseen nähden. Kaikki mitä tulevaisuus
tarjosi, hänestä näytti synkältä ja uhkaavalta. Vanhassa Japanissa
yksin hän tapasi eikä enää sielläkään tosi totena, vaan hitaasti
häipyvänä kangastuksena — sellaisia sosiaalisen elämän muotoja
ja siveellisen pyrkimyksen ihanteita, jotka hänestä olivat
täydelleen ihailtavia. Terävällä havaintokyvyllään, hienostuneella
arvostelullaan ja täystaiteellisella esitystavallaan hän on paremmin
kuin kukaan muu pystynyt ikiajoiksi pelastamaan muistot tuosta
omituisesta kulttuurielämästä, jolle nyttemmin valmistetaan häviötä
sivistysliikkeen ja suurteollisuuden nimessä.
_Yrjö Hirn_.