Tampereella,
Isak Julin'in Kustannusliike ja Kirjakauppa.
1905.
Kirjapaino Osakeyhtiö "Sanoma" Tampereella.
Sensuurin hywäksymä 20 p. huhtikuuta 1905, Tampereella.
Mitä waltioneuwoksetar kertoi salaperäisestä maailmasta.
Minulle ei tuo wanha ylhäissäätyinen ja hienosti siwistynyt nainen
jättänyt tässä julaistuja muistiinpanoja; ne on minulle antanut mies,
jonka pyynnöstä waltioneuwoksetar 1870 wuosiluwun lopulla, muutamia
wuosia ennen poismenoaan, ne kirjotti.
Silloin kuin nämä muistiinpanot kitjoitettiin ja ensi kerran
ilmestyiwät, arwosteltiin ne kokonaan toisin kuin meidän päiwinämme;
mitä silloin pidettiin taikauskoisuutena, pidetään nyt tutkimista ja
miettimistä ansaitsewana.
Tässä seuraawat kysymyksessä olewat muistiinpanot.
Kadonnut nuorukainen.
Naituna asuin minä eräässä etelä-Ruotsin läänin pääkaupungissa, missä
mieheni oli yliopettajana eräässä koulussa.
Syksyllä 1837 tuli kaupunkiin eräs nuorukainen nimeltä akseli A--a
Upsalasta. Hänellä oli suosituskirjeitä miehelleni, joka wastaanotti
hänet ystäwällisesti ja pyysi häntä käymään luonaan.
Kohta alkoivat oppikurssin luennot, jotka kestiwät lokakuusta seuraawan
wuoden toukokuuhun.
Eräänä myrskyisenä yönä, kewäällä, heräsin minä hiljaisesta
naputuksesta sängyn laitaan. Hämmästyneenä nousin istualleni sängyssä,
kysyen kuka se oli, ja sain silloin kuulla surkeata walitusta, niin
surkeata, että se sywästi liikutti minua.
Kuka sinä olet? -- kysyin jälleen. Ei mitään wastausta, samaa walitusta
wain.
Hämmästyneenä herätin mieheni, sanoen:
Joku ystäwistäni lienee suuressa waarassa ja ajattelee meitä. Etkö
kuule kuinka joku walittaa ja waikeroi?
En kuule wähintäkään -- wastasi hän.
Tuo kolkko naputus lakkasi. Mieheni koetti rauhoittaa minua, että
kaikki oli unta, mutta minä olin lewoton mitä oli tapahtuwa.
Seuraawana päiwänä tulee miehelleni tieto, että A--a edellisenä
päiwänä, myrskyssä ja lumipyryssä oli lähtenyt purjeweneessä
purjehtitimaan järwelle. Kaatunut wene oli löydetty, mutta ei
jälkeäkään hukkuneesta.
Monta yritystä tehtiin kuolleen ruumiin löytämiseksi mutta kaikki
turhaan. Ei keksitty wähintäkään johtoa sen löytämiseen.
Monta wiikkoa sen jälkeen uneksin minä että A--a seisoo edessäni,
pyytäen puhutella miestäni.
Eikö se ollut herra A--a, jonka he sanoiwat hukkuneen? -- olin
kuulewinani kysyttäwän.
Kyllä -- wastaa hän; -- mutta minä en ole hukkunut, minä olen ollut
pienellä saarella lähellä kaupunkia ja olen niin onnellinen, niin
onnellinen!
Minusta näytti että hän oli onnellinen. Hänen pukunsa oli kuitenkin
kehno, sillä hän oli ilman sekä takkia että liiwiä; toisessa jalassaan
oli hänellä risanen sukka, toinen oli aiwan paljas.
Seuraawana aamuna pukeutuessani, koputtaa joku eteisen owelle. Minä
tunnen saman naputuksen, minkä unessa olin kuullut edellisenä yönä.
Palwelijani tulee sisään, sanoen, että eräs kaupunginpalwelija pyytää
puhutella herraa.
Nyt saat nähdä että he owat löytäneet A--an, lausuin minä, -- sillä
minä olen uneksinut hänestä yöllä.
Mieheni sisääntultua, kertoi hän, että A--a oli löydetty ja että hän
toimittaisi hautajaiset y.m.
Minä kerroin nyt uneni, lisäten: mitta kummallisinta oli, että hän
sanoi ei hukkuneensa.
Ei hän olekkaan hukkunut -- wastasi mieheni -- hän on uinut maihin.
Luultawasti on hän kuollut nälkään ja wiluun kaupungin lähellä olewalla
saarella, missä hänen ruumiinsa nyt löydettiin kahden wuorenonkalon
wälistä. Hänet löysi eräs kalastaja, joka sattumalta käwi saarella,
missä harwoin kukaan käy.
Kuolleen pukukin oli sellainen kuin minä sen näin unessa. Warmasti oli
hän riisunut takin, liiwit ja saappaat woidakseen helpommin uida, sekä
kuluttanut rikki sukat saarella kulkiessaan.
Tulupalo Wexiössä.
Yöllä helmikuun 10 päiwää wastaan 1838, uneksin minä, että olin aiwan
oudolla paikalla, missä joukko huoneita oli ilmiwalkeassa. Minä olin
seisowinani mäellä, josta katselin tuota hirwittäwää tulipaloa. Ainoa
paikka, johonka nuo tulipalossa kärsineet ihmiset woiwat wiedä
tawaransa, oli kirkkomaa, jota ympäröitsi korkea kiwiaitaus.
Minä heräsin kowin kauhistuneena, luullen tulen olewan irti talossamme,
sillä wanhalla anopillani, joka asui luonamme, oli joukko pellawia
säilytettynä waatekomerossa. Minä en uskaltanut itse mennä ylös hänen
luoksensa, waan herätin mieheni, sanoen tulen warmaankin olewan irti
anoppimuorin luona. Mieheni nousee ylös, kulkee ympäri talossa sekä
palajaa tiedolla, ettei talossa eikä naapurissakaan olisi mitään
waaraa.
Kuunneltuamme hetkisen josko palopilliä kuuluisi, pyysi mieheni minun
olemaan lewollisen, mutta minä pysyin wäitteessäni, että uni merkitsi
jotakin.
Seuraawana päiwänä palajaa mieheni puolen päiwän aikana postinhoitajan
luota.
Sinä oiet wiimeyönä ollut Wexiössä, ystäwäni, sanoo hän minulle. Minä
olen äskettäin puhutellut erästä posteljoonia, joka wiime yönä tuli
sieltä. Melkein koko kaupunki oli silloin tulessa; ainoa paikka, missä
luultiin pelastettujen tawarain olewan suojattuna raiwoawalta tulelta,
oli kirkkomaa, jonka muuriaidan yli wiskattiin joukko huonekaluja,
waatteita ja muuta tawaraa.
Tuo uni oli sitä kummallisempi kun en minä koskaan ollut käynyt
Wexiössä elikkä kun ei minulla siellä ollut ketään, jonka kanssa
minulla olisi ollut mitään tekemistä.
Monta wuotta oli kulunut tuosta yöstä. Minä olin siirtynyt pois
etelä-Ruotsista ja olin nyt leskenä asettunut Tukholmaan, kun minun
1863 sieltä piti matkustaman Wexiöön käydäkseni terwehtimässä siellä
asuwaa naitua tytärtäni.
No, tunteeko äiti jälleen unensa näyttämöä? kysyi eräänä päiwänä
tyttäreni.
En, lapsenti; mutta Wexiöhän on äsken uudestaan rakennettu, niin että
se warmaankin on kokonaan muuttunut sitten tuon yön jälkeen kuin olin
unissani täällä. Eikö löydy enään jälellä mitään osaa kaupungista ennen
paloa
Kyllä idän puolella -- wastasi tyttäreni.
Eräänä päitoänä menin asialle tuohon kaupungin osaan. Tultuani eräälle
waatimattomalle puurakennukselle, joka nyt on purjettu ja jonka sijalla
on nykyaikainen kaksinkertainen rakennus, pysähdyin hämmästyneenä.
Tässä seisoin unessa -- huudahtin minä; -- sellaisena kuin kaupunki
näyttäytyy tältä paikalta, näin minä sen samana yönä kuin Wexiö paloi.
Luutnantti T--kin kuolema.
Nuorena uneksin minä usein asioita, jotka ihmeellisellä tawalla
toteutuiwat. Usein oli näitten unien sisältönä henkilöt, joita en
paljon ajatellut ja joista en juuri wälittänyt. Näin oli erään unen
laita, jonka näin yöllä huhtikuun 30 ja toukokuun 1 päiwän wälillä
182?.
Minä olin seisowinani ikkunani edessä ja näkewinäni kuinka wastapäätä
olewassa talossa ripustettiin lakanoita ikkunain eteen sekä että minä
kysymykseeni: "kuka on kuollut siellä?" sain wastaukseksi: "luutnantti
T--k, joka on ollut ulkona purjehtimassa 7 muun herran kanssa; niistä
kahdeksasta on 7 hukkunut."
Minä heräsin, mutta nukuin pian jälleen, jolloin uneksin, että minä
kadulla kohtasin ihmisiä, jotka kantoiwat ruumispaaria, joilla makasi
kaksi nuorta miestä tuttawistani, sekä että minä, päästäkseni
siwuuttamasta paaria, riensin erääseen kauppapuotiin, missä oli kaksi
nuorta naista saaleja ostamassa, jotka kertoiwat kutka nuo kuolleet
oliwat ja että he oliwat hukkuneet samalla kertaa kuin T--k. Minä
heräsin kauhistuneena, makasin kauwan ja ajattelin tuota kamalaa unta,
mutta nukuin wihdoin, jolloin olin olewinani oudolla paikalla, jossa
minä puhuin erään nuoren surupukuisen naisen kanssa jostakin työstä,
jota hänen piti suorittaa. Surupukuinen nainen pyysi minun anteeksi
antamaan, että hän kuljetti minut keittiön kautta, "sillä minusta on
niin raskasta kulkea jonkun wieraan kanssa huoneen läpitse, jossa
mieheni on äskettäin ollut ruumiina."
Toukokuun 1 päiwänä jälkeen puolen päiwän olin minä ulkona ajelemassa
muutamien sukulaisteni kanssa, jolloin luutnantti T--k kulki ohitse ja
terwehti meitä, ja minä lausuin silloin heille: "Jumalan kiitos että
luutnantti T--k huwitteleikse tänään maalla eikä weneessä, minä uneksin
hänen hukkuneen."
Seuraawana aamuna wetäessäni ikkunan kaihtimet ylös, näen minä kuinka
lakanoita ripustetaan naapurin ikkunan eteen. Oitis lähetin sinne
tiedustelijan, ja sain pian wakuutuksen uneni ensimäisen osan
todellisuudesta. Luutnantti T--k oli ehtoolla purjehtinut kotiin
eräästä ulkorawintolasta, jonka läheisyydessä me kohtasimme hänet
eilen. Seurassa oli 8 henkeä ja niistä oli T--k ja 6 muuta herraa
hukkuneet.
Jälkeen puolenpäiwän menen minä ulos ja kohtaan silloin niinkuin unessa
näin kahdet ruumispaaret. Niitä wälttääkseni menen erääseen myymälään,
näen siellä nuo unessa näkemäni kaksi naista ostamassa saaleja ja tulen
wakuutetuksi kutka nuo kuolleet oliwat, sekä että he oliwat olleet
luutnantti T--kin seurassa.
Wähän ajan kuluttua sen jälkeen tarwitsin apua työhön. Minulle
neuwottiin luutnantti T--kin leski. Minä menin hänen luokseen. Kuinka
hämmästyinkään tuntiessani huoneen sellaisena kuin se esiintyi
wiimeisessä uneni osassa. Nuori, surupukuinen nainen, jota tulee
sisään, on sama, sanat, jotka hän sanoo käskiessään minun käymään
keittiön läpitse, owat samat. Kaiken tämän olin nähnyt ja kuullut
unessani.
Wanha täti.
(Tämä näky ei ole waltioneuvoksettaren vaan hänen tyttärensä)
Eräänä ehtoona, kun minä ja wanhempi siskoni, joka asui samassa
huoneessa minun kanssani, olimme menneet lewolle ja sisareni luki
ääneen minulle, näjin minä sängyn perällä kalpean pään, jota kirkas
walo ympäröitsi. Wapautuakseni tästä, kuten luulin, sairaasta
mielkuwituksesta, suljin minä silmäni, mutta huomasin itseni silloin
ihmeellisellä tawalla, niinkuin unessa, siirretyksi wanhan tätini
asuntoon Tukholmassa. Minä olin kulkewinani pimeän wierashuoneen
läpitse sänkykamariin, jota yölamppu heikosti walaisi ja jonka walo
lankesi päänalustalle, jolla tuo ennen näkemäni kalpea pää lepäsi,
jonka minä nyt jälleen tunnen. Se on wanha tätini, neiti G--stjerna.
Hänen palwelustyttönsä seisoi sängyn wieressä sanoen minulle: "neiti
kuoli äsken." (Neiti G--Stjerna kuoli joulukuun 19 p:nä 1851
seitsemänkymmenen seitsemän wuoden wanhana.)
Awatessani jälleen silmäni oli näky kadonnut. Minä tiedän, etten ollut
nukkunut, sillä koko tämän ajan olin kuullut sisareni lukewan.
Muutamia päiwiä sen jälkeen olin kutsuttu erääseen seuraan. Sisään
astuessani kysyttiin minulta: "Onka neidin wanha täti kuollut?" Posti
oli tuonut tiedon, että hän oli mainittuna ehtoona kuollut.
Sopimus.
Minulla -- kertoi waltioneuwoksetar taas itse -- oli weli, joka oli
laiwaston upseeri.
Minä rakastin paljon täta weljeä ja murehdin hänen milloin raiwoisesta
milloin sywästi surumielisestä luonnosta.
Kerran oli hän sanonut minulle, että hänen kuollessaan, saisin siitä
tiedon samassa silmänräpäyksessä, waikka meret ja mantereet
eroittaisiwat meidät. Hän pyysi minulta saman lupauksen ja minä
annoinkin hänelle nuoruuden ymmärtämättömyydessä saman lupauksen.
Wuodet wieriwät ja tuo nuori meriupseeri teki laweita matkoja. Hänen
joka kerta matkustaessaan, uudistimme hywästijättöhetkellä
sopimuksemme, kunnes hän kerran pitemmäksi ajaksi oli jättäwä
kotipaikan. Minä epäsin silloin hänen pyyntönsä saada nähdä minut jos
kuolisin hänen poissa ollessaan. Minä aawistin, että se oli wiimeinen
kerta kuin me näjimme toisemme ja että weljeni olisi kuolewa oman
kätensä kautta.
Ellet sinä tahdo ilmoittaa itsesi minulle, niin tulen minä sinne
luoksesi -- sanoi hän lewollisesti.
Mutta ei näkywässä muodossa - pyysin minä.
Ethän luule tappawan itseäni? Sitä en tosin tee, mutta jos minä,
wastoin kaikkea luuloani kuolen, niin saat sinä tietää siitä. Minä olen
sanonut waimolleni, että jos koko maailma wäittää minun kuolleeksi ja
sisareni sanoo päinwastoin, olet sinä se, jota waimoni on uskominen.
Siis, niin kauwan kuin et sinä ole kuullut kuolemastani taikka minä
sinun kuolemastasi, pysyy lupauksemme lujana.
Monta kuukautta oli kulunut eromme jälkeen kun minä uuden wuoden
päiwänä istuin kotonani erään wanhemman sukulaisen, tätini rouwa R:n
kanssa. Ystäwällinen tätini huwitteli mieheni kanssa pienokaisiamme,
jotka äänekkäästi ilmaisiwat iloaan.
Huolimatta iloisten lasten leikistä lankesin horroksiin. Minä olin
wiime aikana ollut hywin lewoton weljestäni, joka silloin oleskeli
Göteborgissa. Olin koko päiwän paljon ajatellut mitä tietoja odotettu
posti toisi hänestä ja millainen tulewa wuosi olisi.
Nyt olin olewinani wieraassa seudussa, jossa menin erääseen
rawintolaan. Tultuani suureen saliin, näen minä ruumisarkun seisowan
keskellä lattiata. "Kuka siinä lepää?" kysyin minä. Siihen wastaa eräs
talonpoikaispiika; "Älkää katsoko sinne, se on rouwan weli, hän kuoli
tuolla ulkona portailla". En kuitenkaan wälittänyt hänen kiellostaan,
waan nostin ruumiswerhon ja näin -- weljeni katkaistulla kaulalla.
Herättyäni horrostilastani tuntui minusta ikään kuin olisin nukahtanut
wain minuutin. Mieheni ja tätini puheliwat yhä lasten kanssa, mutta
minä olin ollut kaukana tiedustellakseni tulewan wuoden suruja.
Göteborgin posti toi kirjeen miehelleni, joka sisälsi tuon
odottamattoman, mutta iloisen tiedon, että weljeni taloudellinen tila
ei ollut niin toiwoton kuin ensiksi luulimme ja että hänelle oli
tarjottu hywä wirka Landskronasta.
Kohta ryhtyi hän uuteen toimeen ja häneltä saatiin wain hywiä tietoja.
Puoli wuotta sen jälkeen heräsin minä eräänä yönä siitä että jääkylmä,
kostea käsi laskeusi raskaasti olkapäälleni. Aikoessani sysätä pois
sen, jähmettyi käteni wierasta kättä koskettaessani. Nyt kauhistuin
minä, nousin istumaan, katsellen ympärilleni, mutta ei ollut ketään
huaneessa, ainoasti heikko kirkas walo, joka wähitellen katosi. Minä
katsahdin kelloa, se oli neljänneksen wailla neljä.
Kaksi päiwää myöhemmin tulee tätini luokseni walmistaakseen minua
suurelle surulle. Hän pyysi minua nöyryydellä wastaanottamaan Jumalan
koettelemuksen j.n.e. Minä keskeytin häntä kysymyksellä: "Onko
miehelleni tapahtunut mitään?" Hän oli nimittäin silloin pois kotoa.
"Ei, mutta onhan muitakin, joita rakastat". "Niin on sitten August
kuollut toissapäiwänä lähellä 4 aamulla ja hän on itse sen tehnyt."
Tätini kummasteli suuresti ja sanoi: Niin, hän on ampunut isensä.
Ei, weitsellä on hän päiwänsä lopettanut.
Sinä tiedät siis kaikki ennakolta -- sanoi hän, nyt täytyy sinun
seurata mukana kälysi luokse walmistaaksesi häntä onnettomuudelle.
Minä seurasin tätiäni, joka wielä wakuutti todeksi mitä ennen jo
tiesin. Onneton weljeni oli samana yönä, jolloin hänen henkensä käwi
luonani, istuen rawintolan portailla, raskasmielisyyden kohtauksessa,
leikannut partaweitsellä kaulansa. (Tämä kolkko tapaus tapahtui
Landskronassa 13 p:nä heinäk. 1841.)
Tullessani kälyni luo, oli jo henkilöitä tullut ilmoittamaan hänelle
tuota surullista uutista. Wasta kun minä sanoin olewani warma hänen
miehensä kuolemasta, uskoi hän sen.
Eräs tapaus Sipoon pitäjässä.
Lähellä Porwoon kaupunkia, maatilallaan, Sipoon pitäjässä, asui
ratsumestari T.
Eräänä kylmänä syysaamuna piti hänen matkustaa Porwooseen. Hän nousi
warhain ylös ja meni waatehuoneeseensa hakemaan matkaturkkiaan kun
kuulin kowaa kolkutusta owelle.
Astukaa sisään! -- huutaa hän ja hänen anoppinsa rouwa F. astuu sisään.
Hywää huomenta! Niin warhain ulkona. Minä hankin kaupunkiin ja
ajattelin ohi kulkeissani poiketa teillä.
Terwe tultua perässä, poikani, terwetultua kohta, wastasi wanha rouwa
ja katosi.
Ratsumestari rientää keittiöön, missä palwelijat owat kokoontuneet ja
kysyy onko joku nähnyt hänen anoppiaan?
Ei, ei suinkaan tuo wanha rouwa, joka on niin sairaanlainen, ole niin
warhain ja niin kowassa pakkasessa ulkona -- arweliwat palwelijat
Hän kielsi heitä mitään sanomasta waimolleen ja lähti kotoa, ihmeissään
tuosta kummallisesta tapauksesta.
Ehtoolla istui rouwa T. lewottomana sänkykamarinsa ikkunan ääressä.
Tuskallisena katseli hän tietä pitkin, josta hän odotti miestänsä, joka
tänä ehtoona wiipyi tawattoman kauwan poissa. Sänkykamarin edustalla
oli suuri sali, josta hän nyt kuuli kolinaa ikäänkuin siirrettäisiin
huonekaluja edestakaisin.
Onko kukaan salissa? Miksi siiwotaan näin myöhään? -- kysyi hän
lapsenhoitajalta, joka tuuditti hänen pientä lastaan. -- Mene ulos
katsomaan.
Palwelustyttö palasi sanoen ettei salissa ollut ainoatakaan ihmistä ja
että huonekalut oliwat paikoillaan. Tuskin oli owi suljettu, kuin sama
kolina kuului uudelleen.
Warmaankin on joku tuolla ulkona -- toisti rouwa.
Sitten on se rouwan äiti. Ratsumestari näki hänet aamulla arkihuoneessa
-- wastasi tyttö wastoin ratsumestarin kieltoa:
Seikka selweni nyt odottawalle. Hänen äitinsä oli kuollut, sentähden
wiipyi mies niin kauwan poissa.
Wihdoin, kun ratsumestari myöhään palasi, toteutui hänen surullinen
aawistuksensa. Rouwa de F. oli kuollut saman päiwän aamulla
(Ewerstiluutnantin waimo de F. kuoli 8 p. lokak. 1800). Itse oli
ratsumestari wilustunut, sairastui ankarasti eikä elänyt enään kauwan
anoppinsa jälkeen, joka oli sanonut hänen terwetulleeksi kohta perästä
päin. (Ratsumestari T. kuoli toukok. 19 p. 1801.) Sali, josta kolina
kuului, tuli hänen ruumishuoneekseen.
Lapsensa murhaaja.
(Tämän kertomuksen on waltioneuwoksettarelle antanut kreiwi P. Sparre
tunnettu kirjailija, joka oli itse kuullut sen tuomari U:lta.)
Siihen aikaan kuin tuomari U. hoiti muutamaa tuomiokuntaa Smoolannissa,
joutui hän kerran tuomitsemaan erään lapsensa murhaajan.
Syytetty tuotiin esiin ja oli tuomarille jo hänen lapsuudestaan hywin
tuttu henkilö.
Rikos oli törkeä. Waimo, joka oli murhannut seitsemän wuotiaan
lapsensa, oli tuomittawa kuolemaan.
Hän pyysi yksityisesti puhutellakseen tuomaria ja rukoili häneltä
armoa, jota ei hän kuitenkaan woinut antaa, sillä laki oli jyrkkä.
Tuomio julistettiin ja oli joku aika myöhemmin pantawa täytäntöön.
Tuomari näki aina edessään rikoksellisen waimon epätoiwon ja hänen
kuolemankauhunsa. Hän oli syleillyt tuomarin polwia ja kerjännyt
häneltä henkeään .. kurjinta henkeä, mieluummin kuin kuoleman.
Tuomarin täytyy matkustaa muuanne toimilleen ja oli oikein iloinen
siitä, sillä hän sai siten olla tietämätön päiwästä, jolloin murhaajan
piti erota maailmasta, joka hänelle oli niin rakas.
Muutamia kuukausia sen jälkeen matkusti tuomarimme seudun kautta, jossa
hänellä oli kewäällä ollut tuomarin wirka. Nyt oli syksy ja pimeys oli
jo tullut. Uninen kyytimies istui hänen wieressään rattailla.
U. tuntee jonkun tarttuwan hänen kappansa kaulukseen. Hän katsoo
taakseen ja huomaa, että joku pitää kiinni kauluksesta, se on tuo
onneton lapsensa murhaaja, joka istuu waunujen takapuolella ja kolkosti
tuijottaa häneen.
Anna! -- huudahtaa tuomari.
Kyytimies kääntyy silloin taaksepäin ja huutaa:
"Woi, sehän on Anna, joka kadotti henkensä tuolla mestausmäellä."
Samassa rupesiwat hewoset juoksemaan winhaa wauhtia ja kun tuomari
katsahti taakseen, ei aawetta enään näkynytkään.
Molemmat hukkuneet.
Karlskronasta meni kaksi nuorukaista L:m ja F:r, purjehtimaan.
Wene kaatui ja he hukkuiwat. (Wuonna 1832 toukokuun 16 p:nä hukkuiwat
kunink. laiwaston perämies parooni Kaarle L:m ja nuorukainen F.F. F:r.
purjehdusmatkalla Karlskronasta Skansiin).
Edellisettä päiwänä oli toinen näistä molemmista ystäwistä ollut
käymässä erään esimiehensä, nimittäin mieheni, luona. Hywästijättäessä
pyysin häntä pian palajamaan.
Palweluksessani oli minulla silloin hywin kaunis tyttö, jonka kanssa
L:m usein tapasi lawerrella.
Hänen wiimeisen käyntinsä jälkeisenä päiwänä piti tytön mennä alas
järwelle waatteita pesemään. Sill'aikaa tulee wieraita, jotka minulle
puhuwat onnettomuuden tapauksesta, mikä tapahtui noille molemmille
nuorille miehille L:mlle ja F:rille. Minä kuulen palwelustyttöni
palajawan ja näen kuinka hän suurimmassa kiireessä rientää keittiöön
waateastian kanssa. Minä kysyn häneltä: Mitä hätänä?
Tietäkää rouwa, että minä äsken kuulin niin kummallisen äänen. En woi
sanoa kuuluiko se pilwistä taikka järwestä, mutta kamalalta se kuului.
Minä, joka olin nähnyt hänen monasti puhelewan L:mn kanssa, kysyin
oliko se hänen äänensä?
Hänen äänensäkö? Miksi olisi se hänen äänensä? -- wastasi hän
ihmetellen.
Etkö sinä ole kuullut hänen hukkuneen puolen päiwän aikaan?
Tämän kuultuaan kauhistui hän niin, että minä luulin hänen pyörtywän.
Wihdoin sanoi hän:
Niin se oli hänen äänensä. Nyt tunnen minä jälleen sen. Selwästi oli se
hänen äänensä.
Monta yritystä tehtiin hukkuneiden löytämiseksi, mutta toistaiseksi
turhaan.
Joku aika sen jälkeen lähetän minä eräänä ehtoona palwelustyttöni lihaa
hakemaan teurastajalta. Minä kohtaan hänen eteisessä ja pyydän hänen
näyttämään minulle lihan.
Liha on pilaantunutta. Huh, kuinka se haisee -- sanon minä.
Menkäämme sisään -- pyytää hän. -- portailla on perässäni joku. Liha ei
ole pilaantunutta.
Keittiöön tultuamme, katselen minä häntä. Hän on kuoleman kalpea ja
wapisee.
Minä katselen ulos eteiseen. Haju tuntuu hirwittäwältä, mutta en näe
ketään.
Kuka kulki perässäsi portailla?
Se oli L:m. Minä näjin hänen selwästi tullessani portin läwitse ja
sitten on hän minua seurannut. Se oli hän, joka haisi niin kauhiasti.
Minä wakuutan rouwalle, että liha on aiwan tuoretta.
Niin se todella olikin.
Awattuamme taas owen eteiseen tunsimme samaa hirwittäwää ruumiin
katkua.
Mene jumalan nimessä! -- pyysi tyttö ja kohta ei tuntunut enään ruumiin
katkua, mutta kuului ikäänkuin joku olisi raskain askelin poistunut.
Wähän aikaa sen jälkeen herään minä warhain eräänä aamuna huutoon ja
walitukseen palwelijain huoneesta. Minä menen sinne jo saan nähdä
mainitun tytön nukkumassa ristiinpannuilla käsillä, jotka hän kohotti
ylös ikäänkuin awuksihuutaakseen jotakuta.
Minä tahdon puhua siitä, jahka te wain tahdotte mennä pois tyköäni --
pyysi hän unessa. -- Mene pois, mene pois!
Waikeata oli saada hänet herätetyksi. Awattuaan silmänsä, sanoi hän
iloisesti:
Hywä oli, että rouwa herätti minut. Minä en ole unessa saanut olla
rauhassa L:mltä ja F:riltä. He owat pyytäneet minua sanomaan että he
lepääwät ------ niemen luona ja että minun on meneminen F:rin äidin luo
tätä ilmoittamaan.
Hän meni rouwa F:rin luo ja kertoi unensa, äidistä oli asia kummallinen
ja hän epäili, mutta antoi wihdoin naarata niemen kohdalla, löydettiin
wain F:rin hattu ja äyskäri. Naarattiin uudelleen muutaman päiwän
kuluttua, jolloin tytön osoittamalla paikalla löydettiin L:min ruumis
sekä wähän matkaa siitä F:rin.
Palwelustyttö eli wielä 1879 ja muisti kauhistuksella nämä tapaukset
nuoruuden ajaltaan.
Eräs anteeksianomus.
Nuoruudessani oli minun kowin ikäwä kaswatusäitini talossa. Nämä ikäwät
hetket matkaansaaatti eninmäkseen emäntäneitsyt, joka palweli
kaswatusäitiäni. Hän oli kowin epärehellinen ja petti kaswatusäitiäni
kaikella tawalla. Jo lapsena näjin hänen wehkeensä, ja huomattuaan,
että minä ilmoitin ne kaswatusäidilleni, wihastui hän minuun ja kosti
siten että hän walehteli ja puhui alituisesti pahaa minusta, Hän oli
kaswatusäitini suosikki, mitä teki asemani tukalammaksi. Niin kuluiwat
wuodet hänen lakkaamattaan paheestaan ja näpistelemästä. Hän ei koskaan
woinut anteeksi antaa minulle, minä kun häntä tarkastelin, waikken minä
ilmoittanut kaswatusäidilleni mitään.
Silläwälin olin joutunut kihloihin ja minun piti matkustaa
pääkaupunkiin ollakseni pitemmän ajan tulewien appiwanhempaini tykönä.
Emäntäneitsyt makasi kurkkutaudissa kun minun piti matkustaa.
Antakaa anteeksi minulle, neiti, kaiken teille tekemäni pahan -- pyysi
hän, matkapuwussa astuessani hänen huoueesensa. "Rukoilkaa Jumalalta
anteeksi, neitsyt, olkaa uskollinen kaswatusäidilleni. Minä toiwon
ettemme enään näe toisiamme" -- wastaan minä. Muistaessani mitä hän oli
minulle tehnyt ja ollen nuoruuden kewytmielisyydessä, unohdin minä
jumalallisen käskyn sowinnollisuudesta lähimmäistäni kohtaan.
Puoli wuotta tulostani Tukholmaan olin eräänä yönä tuntewinani jonkun
hiljaa koskettawan kättäni. Minä heräsin ja näin edessäni kaksi laihaa,
ristiin pantua kättä, jotka epätoiwoisesti wäänteliwät. "Oi Jumala,
mitä se on? Auta! auta!" huusin minä tuskassani, jonka jälkeen näky
katosi, Seuraawana päiwänä tuli luokseni eräs ystäwä kotiseudultani.
Hänelle kerroin minä tuon kamalan näyn, jonka näin edellisenä yönä.
Silloin hän sanoi: "Sinä saat luultawasti pian kuulla että
kaswatusäitisi emäntäneitsyt on kuollut, sillä sellaiset kuin näkemäsi
kädet owat hänenkin."
Kohta tuli kirje sukulaiseltani, jossa hän kertoo, että emantäneitsyt
oli kuollut ja että hän wiimeisenä yönä oli lakkaamatta wäännellyt
laihtuneita käsiään ja epätoiwossa puhunut kuinka pahoin hän oli
kohdellut minua koko ajan kuin minä olin ollut kaswatusäitini luona.
Majuri M:n kuolinwuoteen ääressä.
Kaikki majuuri M:n läheiset sukulaiset oliwat kuolleet, niin ettei hän
enään wiihtynyt seudussa, missä hän oli monta wuotta asunut, waan
muutti Tukholmaan. Hän wuokrasi pari wähäistä huonetta erään syrjäkadun
warrella, pohjoispuolella kaupunkia, ja eli siellä hywin säästeliäästi.
Ukko sairastui ja kutsuttu lääkäri hankki sairashoitajan, erittäin
luotettawan ja hywän ihmisen, joka istui kuolewan sängyn ääressä.
Eräänä ehtoona istui tuo palkattu hoitajatar ja katseli kuinka kuolema
yhä sywenpään painoi leimansa sairaan welttoihin kaswoin juonteisiin,
sekä ajatteli kuinka yksinäinen ukko oli.
Yksinäinen oli todellakin tuo wanha ukko, jonka ärtyinen luonto oli
karkoittanut nuo harwat tuttawat ja sukulaiset, jotka hänellä enään oli
jälellä.
Ei yksikään ystäwällinen käsi ojentaisi hänelle wiimeistä wirkistäwää
juomaa ja sulkisi wäsyneet silmät; ei yksikään hellä ääni puhuisi
rakkauden ja toiwon kieltä taistelewalle hengelle; ainoastaan wieras,
palkattu hoitajatar olisi hänen wiimeisen taistelunsa todistajana.
Sängyn yläpuolella, seinällä, riippui erään wanhan wirkatakkiin ja
kunniamerkkeihin puetun miehen kuwa. Hoitajatar ajatteli olisiko se
ehkä majuuri itse taikka hänen isänsä.
Joku tarttuu kiiwaasti ulommaisen huoneen owenlukkoon, eräs wanhempi
herra astuu sisään, menee sängyn luokse ja kumartuu kuolewan yli.
Hoitajatar tuntee hänessä sängyn yläpuolella riippuwan kuwan alkuperän.
Ettei häiritsisi heitä, meni hän toiseen huoneesen, missä hän aiwan
tyynesti istahti sukkaa kutomaan. Hetken kuluttua meni hän sairaan
huoneesen katsoakseen puuttuisiko sairaalta mitään.
Huone oli tyhjä. Ei ollut kukaan woinut mennä ulos muuta kuin
ulommaisen huoneen kautta, jonka owella sairaanhoitajatar oli istunut.
Hän meni sängyn luo... kaikki oli loppunut. Kaswojen piirteet oliwat jo
jähmettyneet kuoleman kylmän käden koskettamisesta, mutta
kellastuneilla kaswoilla, jotka niin usein oliwat ilmaisseet
tyytymättömyyttä ja suuttumusta, kuwastui nyt hiljainen rauha.
Wainajan eräältä omaiselta, joka tuli perimään jälkeen jääneet tawarat,
kuuli hän, että sängyn yläpuolella olewa kuwa oli wainajan isän kuwa.