Tässä jo hyvin-monennessa, mutta silti varsinaisessa ja muita
etevämmässä suomalaisessa viisaudenkirjassa -- ja viisaudenkirjaa ei
voidakaan kirjoittaa muualla kuin Suomessa -- niin, tässä varsinaisessa
viisaudenkirjassa ei, ikävä kyllä, ole loppulukua ollenkaan, sillä
kaikki täytyy Sakari Kolistajan äkillisen matkan takia lopettaa tähän
lukuun. Mutta tulevina aikoina, silloin kun kirjoitetaan suuri, tasan
tuhat tuhat-sivuista nidettä käsittävä viisauden historia, kuten nyt on
jo kirjoitettu vähempiarvoisempienkin asioiden pienet historiat --
avioliiton ja perunan viljelyksen historiasta, tieteen, taiteen,
valtion, lannanhoidon ja kaikkinaisten muiden asioiden historiaan saakka
-- niin: vasta niinä aikoina voidaan kirjoittaa tämän kirjan loppuluku.
Toivottavasti tämä viisauden taistelujen suuri merkkihenkilö, Sakari
Kolistaja, on silloin saava ansaitun tunnustuksensa. Sen hän ansaitsee,
sillä onhan hän voimallisesti toiminut, kolkuttanut ja kolistanut
ihmiskunnan kaikesta tärkeimmällä alalla: viisauden suurella työmaalla.
Mutta kuten sanottu, kulkea jyryttiin nyt Sakarin kotia kohti. Oltiinkin
jo ihan sen lähimailla. Miehet painoivat hevosen juostessakin vain
tiukasti, ihan kärryissä kiinni, vieläpä useat edelläkin, ja onnellisena
istuivat molemmat johtajat toistensa vieressä.
Ja siinä menon remakassa piti Sakari puhettakin vireillä. Varsinkin
sille seitsenpäiselle hän puheli. Nytkin hän taas sille hoihki:
»Kuule... Minulla on se sinun seitsemäs pääsi, niin että elä sinä vain
eksy, eläkä jää jälelle, tahi muuten jäät päättä!»
»En... En eksy!» tenäsi hullu varmasti.
»Herrasiunaa! Noin viisailla puheilla näet narraa hullut tottelemaan!»
ihmetteli soaistu, ihastunut Eulaliina itseksensä. Ei vain hän olisi
mitään niin älykästä keksinyt, vaikka miten olisi miettinyt.
Matka jatkui. Erään talon aidan seipäisiin oli pistetty maitopyttyjä
kuivamaan. Eräs miehistä muisti silloin Sakarin taivaassa lupaamat
elämänkruunut ja: Yks-kaks kapasi joukko siinä juoksun menossa pytyt
seipäistä. Hatuiksi, elämänkruunuiksi, ne pistettiin päähän ja niin
painettiin täyttä ravia tietä pitkin, miehillä nyt puuhatut päässä.
Eräässä loivassa myötämäessä laskettiin tavallista hurjempaa vauhtia.
Pyttypäät edelläjuoksijat ja seuraajat aivan hihkuivat. Vastaan osui
ajamaan povuutusmatkaltaan palaava pastori Pöndinen. Hevonen pillastui.
Ainoastaan vaivoin jaksoi kyytimies sitä siinä tiepuolessa hillitä.
Pastori itse oli ihan pökertyä.
Mutta ohi lasketteli Sakari joukkoinensa. Kädellä vain viipoitti
pastorille ja huusi menon rymäkässä:
»Kolistin!... Hereille kolistin... Pois karisi viisaus ja kaikki
heräsivät uskoon!»
Pastori oli kuin lyöty ja sokaistu. Tapaus oli hänelle niin aivan
tutkimaton, että tuskin sitä jaksoi uskonkaan avulla käsittää. Ei hän
kotonakaan uskaltanut siitä puhua sanaakaan.
Selittämätöntä! Pöndinen ihan masentui. Povaaja kyllä oli ennustanut
kaiken päättyvän hyvin, mutta sittekin teki tämä Sakarin outo ja
ennenaikainen paluu asian hämäräksi, ja hän alkoi aavistaa ja vainuta
jotain outoa. Hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena. Olisikohan tässä joku
Herran viisauden merkki? mietiksi hän. Ruustinnaa oudostutti hänen
omituinen olonsa, mutta ei hän uskaltanut kysyä sen syytä.
Mutta iltasella, kun ruustinna taas tuli hyvää yötä sanomaan, puheli
pastori hänelle nyt sangen vakavasti, toisin kuin koskaan ennen. Näin
hän puheli:
»Meidän, rakas Amalia, ei sovi ylenkatsoa niitä yleisarvoja ja
arvokertoja, jotka Herra on meille armossa antanut, vaan täytyy meidän
täällä katoavaisuuden maailmassa vaeltaessamme ja...»
Oli ihan vaikeaa saada sopiva sana:
«...vaeltaessamme aina muistaa sitä, että kaikkinainen inhimillinen
viisaus ei mitään, eikä kustaan ole, sillä...»
Ruustinna taas ihan oudostui. Pastori jatkoi:
»Sillä todellista viisautta on ainoastaan se, jota ei koskaan --
käyttääkseni täydellisen selkeyden vuoksi profeetan sanoja -- todellista
on ainoastaan se viisaus, jota ei koskaan hulluudeksi käättää voida...»
Omituista, koko olo! Eivät he nyt hyvästelleet niin maailmallisesti kuin
ennen, ja nukkumaan mentyään itki ruustinna tovin, otti sitte
rovasti-vainajan valokuvan ja pani sen turvaksensa tyynynsä alle.
Mutta pastori itse käveli ja ajatteli myöhään yöhön. Vasta kellon
lyödessä kaksitoista hän perinpohjin rauhoittui, riisuutui sukkasilleen,
hiipi varkain ruokailuhuoneeseen, kähvelti sieltä kaapista aimo
kimpaleen vehnäistä, ja söi siitä osan riisuutuessaan, välillä aina
palan haukaten, ja toisen osan sängyssä selällään köllöttäen.
* * * * *
Mutta viisausasian suuren tärkeyden takia täytyy meidän taaskin, vastoin
estetiikan sääntöjä, katkaista kertomusta, että ei jäisi hämäryyttä.
Lopultakin, näet, aikojen kuluttua, selvisi pastori Pöndisen asia uskon
avulla. Sakarin juttu kyllä oli ikävä mietiksiä, mutta hän selitti
siitäkin eräälle, että:
»Jaa... Sakari Kolistajan asia, se on totta, on yksi niitä asioita,
joita on yleensä sangen vaikea ymmärtää ja selittää, sillä
armojärjestyksessäkin sattuu joskus ikäänkuin luonnonmullistus.»
Mutta vaalisaarna auttoi. Hän onnistui siinä samean hiekan asiassa niin
hyvin, että seurakunta alkoi todellakin käsittää häntä uskon avulla ja
niinpä saikin hän viran. Vääräuskolaissyytteestä hän taas pelastui
siten, että kuuluisassa, suuressa puheessaan selitti asian
tuomiokapitulissa näin:
»Minä, asian erityiseen vakavuuteen ja sielujen suureen
iäisyyskaipuuseen katsoen tarkistan, ja justeeraan nyt uskonsuuntani
maallisen viisauden hyväksi sen verran, että myönnän, että viisauskin on
kyllä tarpeellinen erinäisissä tapauksissa ja taitotöissä, sekä uskon
herättämisessä ja ohjaamisessa, niin että usko kykenisi selittämään ne
asiat, joita ei järjen ja sen epämääräisen ilmestyksen, viisauden avulla
selittää, ymmärtää ja ratkaista voida.
Tämän minä taidolla ja selkiästi tässä sanoin, ynnä siinä alati lujana
pysyn. Herra meitä uskoon ja ymmärrykseen auttakoon! Aamen!»
Se auttoi. Varsinkin tuo Luterus-mainen loppuponsi teki tuomiokapituliin
syvän vaikutuksen. Pöndinen sai seurakunnan, ja hyvin hän sitä hoitikin:
Satatuhatta rahaa, 60 lehmää, 10 hevosta, kaksi saarnakirjaa, piipun ja
lesken hän oli edeltäjältänsä perinyt, mutta jätti jälkeläisellensä
kaksisataatuhatta rahaa, 120 lehmää, 20 hevosta, kaksi piippua ja yhden
saarnakirjan. Toisen hän, näet oli matkalla kerran hukannut, mutta sen
sijaan hän, kahdesti nainut kun oli, jätti seuraajallensa puolta
nuoremman lesken kuin oli itse saanut, ja tyytyväinen oli seurakunta
silloin, kuin hän rauhallisesti kuoli.
Ja senaattorina kuoli vallesmanni Kaksinainenkin. Sakarin aiheuttamaa
häväistystä hänelle hyvittääksensä olivat sukulaiset ja tuttavat
ottaneet häntä, jo virkamiehistön yhteisen kunnian takiakin, kainaloista
kiinni ja nostaneet orrelta orrelle. Sitä mukaa kohosi hänen viisautensa
arvo. Ja niinpä onkin kiitollinen kansa hänelle nyt kuoltua viisaudesta
ja ahkerasta eteenpäin menosta velkaa 189.745 markkaa 93 penniä ja yhdet
juhlasyömingit, johon summaan nousee hänen muistopatsaansa
kustannusarvio.
* * * * *
Mutta palaamme nyt varsinaiseen asiaan ja juoneen.
Sakarin talon kissa oli onnettomuudestansa jo toipunut. Se oli lihonnut
aivan isoksi isännäksi ja kävellä köllehti tyytyväisenä, vakavana, kuin
vanha rovasti, jolla on jo apulainen. Ei se välittänyt enää mitään tämän
maailman katoavaisesta ilosta ja touhusta. Se oli saavuttanut rauhan,
kiitos inhimillisen viisaudentoimen ja varsinkin Pöndisen opetuslapsen
ja aatteiden toteuttajan, Sakarin osuuden siinä viisauden-työssä. Sillä
aikaa kun Sakari oli saarnamatkallaan, niinkuin viisas ja hurskas
Salomon, mennyt monen vaimon luo, oli tämä hänen kissansa, Anna-Liisan
ja Kikkiläisen ukon toimesta, uskollisesti täyttänyt isäntänsä puolesta,
talossa pyhyyden ja hurskauden, kuten Sakari jo yösaarnassansa
suomenkansan tunnetuista kissanpöksyistä puhuessaan, oli ennustanutkin,
ja niin oli usko jo kantanut maukkaan hedelmän, niinkuin veskunapuu
kuivaksi kuivatun rusinan. Talossa vallitsi rauha. Issakainen oli
lähtenyt hankkimaan kosimispieksuja, viinaksia ja muuta asiaan kuuluvaa.
Ja oli se Anna-Liisa ehtinyt saada senkin holhous-asian jo valmiiksi.
Juuri nyt oli siltavouti hänen luonansa paperia lopulliseen kuntoon
laittamassa. Siinä tarvittiin, näet, Anna-Liisan allekirjoitus.
Anna-Liisa piirsi puumerkkinsä. Lautamies ja joku muu oli todistajana.
Ja niin oli nyt asia valmis. Sakari Kolistaja oli taloton mies ja
Anna-Liisa isäntä. Siltavouti karisti piipunporot paperille, että muste
kuivaisi.
Mutta juuri silloin lähestyi taloa hurja, outo joukko tulista ravia
painaen ja joukon seassa hevosilla ajava pariskunta. Säikähdyttiin.
Hämmästyttiin ja siunailtiin, kunnes Anna-Liisa huudahti:
»Sakari!»
Ja niin ajoi kotinsa kartanolle Sakari morsiaminensa ja joukko mukana.
Tuuliviirin kukko katseli jumalattoman pitkän riukunsa päästä uljaana
isäntää, joka nyt niin komeasti kulkien kotiinsa palasi. Kanat
säikähtivät ja kaakattaen juosta ryöhöttivät pakoon aitan sillan alle.
Kukkokin pelästyi. Se parkasi ihan surkeasti, hyppäsi sen ison ammeen
pohjalle, rohkaistui siinä, ja kun Sakari sillä suurella remulla ajaa
jyräytti kartanolle, kiekasi kukko tuliaisiksi mitä kirkkaimman ja
uljaimman kiekaisunsa.
Ja hetki vain, niin Sakarin tuvassa oli eloa, elämää ja iloa. Pytyt
paiskattiin pöydälle. Ainoastaan kaksi hoksasi, että he ovat härkiä,
lautapäitä härkiä ja oitis ryhtyivät he pytty päässä puskusille,
puskivat ja painoivat toisiaan, tosissaan kuin kaksi vihaista sonnia.
Siltavouti ja lautamies pakoilivat pelokkaina nurkissa. Anna-Liisa
siunaili ja hätäili. Kissa oli säikähtänyt, hypännyt päreorrelle,
köyristeli siellä häntä- ja selkäkarvat porholla, ikenet irvellä ja
viikset suorina. Sakari nauroi ja oli onnellinen, hän jos kukaan.
»Sakari», hätäili Anna-Liisa ja tapaili:
»Niin jotta... Ihanko sinä olet tullut kokonaan hulluksi?»
»Häh?»
Kiivaasti Sakari sen kivahti ja tenäsi:
»Sinä Anna-Liisa kuule, elä kekkaa ja nimitä.»
Ja kääntyen äkkiä sen seitsenpäisen puoleen, hän sille tiukkasi:
»Todista tuolle akalle, että olenko minä hullu... Enhän ole?»
»Et.»
Niin liikuttavan alttiisti, viattomasti, kädet housuntaskussa, todisti
mies sen.
»Kuulitko Anna-Liisa!» ilkkui silloin Sakari voittoisana ja tenäsi:
»Sinä Anna-Liisa elä edespäin kekkaa ja sano jotta hullu, sillä hullu ja
liika viisas eivät ole sukujohteessa toisiinsa, ja minä olen liika
viisas... Enkö olekin liika viisas?» tenäsi hän taaskin siltä
seitsenpäiseltä mieheltä: »Olenhan?»
»Olet.»
»Kuuletko!»
Ja aivan hän saarnasi nyt Anna-Liisalle:
»Sinä, Anna-Liisa, kuule, olet ynseä sydämestä ja penseä-sydämiselle
vaimolle viisautta mitatessa on Herran vaaka tehnyt vilpin, ja siksi et
sinäkään, Anna-Liisa, tiedä että viisautta on kahta lajia, nimittäin
oikeaa ja väärää.»
»Elä nyt, Sakari», hätäytyi Anna-Liisa.
»Elä keskeytä», esti Sakari kiivaasti ja jatkoi, tenäten:
»Viisaus aina falskaa, ja varsinkin vaimon viisaus on vilpillinen, mutta
jos sinulla, Anna-Liisa olisi Pöndisen usko, niin oikeaa numeroa
viisarisi aina näyttäisi.»
Ja vakaumuksella todisti hän mestaristansa Pöndisestä ja sen uskosta:
»Pöndinen turvautuu aina uskoon ja asettaa siihen toivonsa, niinkuin
uskollisen juhdan päälle, ja siksi sillä onkin, niinkuin matkalle
valmistautuneella, aina evästä kontissa. Mutta muut panevat viisautensa
salassa kykkimään ja häkräämään kuin viinankeittäjän, ja juopuvat vain
sen tavaroista ja alkavat hyppiä ja niinpä onkin sitte eväskontti aina
tyhjä.»
Kamalaa! Eulaliina oli kuin jostain äkkiä pudonnut ja pelästynyt. Silmät
pyöreinä päässä seisoi hän ja vilkuili, eikä ymmärtänyt mitään. Hullut
melusivat. Härkäpari puski ja mylvi. Anna-Liisa siunaili ja koko talo
oli kuin nurin.
* * * * *
Mutta silloin tuli uusi yllätys: tietä pitkin ajaa lasketteli isossa
pölypilvessä se vallesmannin johtama takaa-ajajien joukko kymmenin
hevosin. Pois pakeni silloin kukkokin ammeensa pohjalta ja kätkeytyi
monien aviopuolisoittensa turviin sinne aitan sillan alle. Ainoastaan se
tuuliviirin kukko katseli nytkin sieltä korkeudestansa rauhallisena,
kuten aina tämän viisaan maailman menoa.
Mutta emme rupea itseämme enää väsyttämään tämän lopullisen
pesänselvityksen kuvaamisella. Arvaahan lukija, näet, ilman sitä
kuvaustakin, että asioiden kehityttyä tälle asteelle, täytyy pakostakin
»kaikkien saada toisensa», kuten aina viisauden ja järjen alalla:
takaa-ajajat saivat omansa, Anna-Liisa Sakarinsa ja Eulaliina sen, mikä
hänelle tuleva oli. Ainoastaan niiden Punnitun mökkiin jätetyiden
sianporsaiden suhteen ei vielä olla selvillä, saiko jokainen omansa.
Yksinpä Pöndinenkin huomasi nyt saaneensa takaisin sen viisaan
maineensa, jonka luuli kadottaneensa, ja jonka kadottamisen takia hän
oli niin suuresti kärsinyt ja surrut.
* * * * *
No niin.
Asia oli jo selvitetty. Sakari Kolistaja tietysti jätettiin vapaaksi,
vaimonsa hoiviin. Liika viisasta ei olisi voitukaan sotkea yhteen
köyteen hullujen kanssa. Rauhallisena siinä Sakari jo puuhailikin
tupakan hakkuupuuhissa. Oli vain poistunut noutamaan aitasta tupakoita.
Ja ihmeissään siinä oli takaa-ajajien joukko, ja vallesmannikin,
kuultuansa, mitä lajia se Sakarin suuri viisaus oli. Nyt, näet oli jo
selvinnyt sekin, että Sakari oli siellä vierailla mailla ollut
saarnaamassa juuri sitä samaista suurta viisautta vastaan.
»Niin onpas, näet, tääkin viisaus ... kipperä kalu, kun se milloin ...
toisin puolin pyllähtää», ihmetteli ja siunaili eräs mies ja samaa
ihmeellistä viisaus-asiaa mietiksivät muutkin. Puhuttiin viisaudesta
pitkälti, ja paljosta muusta ja paatunut Anna-Liisa soimaili taas
Pöndistä, sanoi sen hämmentävän selvänkin viisauden sameaksi, että usko
saisi yksinään hallita ja pitää isännyyttä, kuin mikäkin iso-mahainen
isäntä. Niin puheltiin.
»Ka... Aasilla sitä on ennenkin maailmassa ajettu... Paraimmallekin
paikalle tarkoitan», mietiksiä tokasi silloin lopulta miehistä eräs.
* * * * *
Asia selvisi. Ainoastaan Eulaliina siinä istui ymmällä asiastansa.
Mutta Anna-Liisa selvitteli hänellekin. Kuultuansa jo vallesmanniltakin,
että Sakari oli kihlannut itsellensä toisen emännän, puheli hän
Eulaliinalle:
»Niin jotta sinutko se aikoi naida?»
Ujostutti vastata.
»Niin no... Se oli vain kihlaus vasta ja... Sotki sillä, kun sanoi,
jotta on hänellä viisautta liiaksikin», koki hän toki selittää ja
kiertää.
Tukalaa! Aivan sitä Eulaliina parkaa tuli sääli. Liekö Sakarikin hieman
ujostellut, koskapa lähti kamarista sitä toista tupakkakukkaroansa
hakemaan. Eräs mies jo siinä riensi Eulaliina parkaa pulasta auttamaan,
selitellen:
»Ka mitäpä sille... Vie se viisaus vakavankin vipuun!»
Niinpä kyllä. Elävästi oli Sakarin suuri lähetystyö todistanut viisauden
kaksinaisen olemuksen: sen sekä heikkouden, että voiman. Mies imasi
savut ja jatkoi vakavana:
»Nää viisauden rajat kun ovat niin epäselvästi linjatut, niin ettet
tiedä, milloin pyllähdät väärälle puolelle.»
Isännän toimissaan puuhaileva Sakari siihen taas kamarista palasi ja
ryhtyi laittamaan kenkävoidetta.
Mutta siellä Sakarin lähetyspitäjässä alettiin näinä aikoina jo hiljaa
aavistaa viisauskysymyksen suuri syvyys ja hämäryys ja viisauden
ihmeellinen olemus. Sillä viisaus ei kyennyt enää selittämään omaa
olemustansa, ei sitäkään, kuinka hullun kirjoissa kulkeva liika viisas
oli voinut viisaan väen sokaista.
Tutkimatonta. Käsittämätöntä oli myös se, kuinka sadoilla katekismuksen
kysymyksillä ja vastauksilla paalutettu ja viitoitettu autuudentie,
jonka tutkimiseen hengellinenkin maallinen viisaus jo ennen matkalle
lähtöään tarvitsee kymmeniä vuosia, kuten jumaluusopin tohtorien ja
professorien tärkeä tieteellinen työ todistaa, miten se mainio
autuudentie voi toisinaan taas olla niin mutkaton ja suora, että
hulluksi haukuttu liika viisas, Sakari Kolistaja, kykenee sen
tuhmallekin ihan selväksi saarnaamaan.
Syvällistä, mutta lohdullista samalla. Nyt, näet, voitiin toivoa, että
sekin, jolla ei ole varoja ottaa jumaluusopin tohtorin, tai papin
tutkinnoilla selkoa autuudentien lukemattomista eksyttävistä mutkista ja
kavalista koukuista, voi uskaltaa tuolle tielle lähteä, koskapa se
joskus taas noin ilmi-selvänä avautuu. Ja juuri siinä on Sakari
Kolistajan lähetystyön suuri iäisyysarvo: hän on avannut alemmallekin,
köyhälle kansalle, lapsille ja imeväisille tien autuuteen, iankaikkiseen
elämään ja taivaan iloon, osottaen, että kyllä sinne osaa mennä ilman
liika viisauttakin, ilman pappien tohtoristietoja, jopa juuri ilman
niitä, ja ainoastaan ilman viisautta sinne osaa mennä. Niinhän oli itse
viisaus, jopa jumaluusopillinen viisaus todistanut ja se todistus oli
vielä tuon vaivan ja hullusti toimivan viisauden olemus ja ydin.
Tutkimatonta. Alettiin jo hämärästi aavistaen tunnustaa, että oikeassa
oli pastori Pöndinen, oikeassa Sakari Kolistaja saarnatessaan, että
viisaus ei riitä asioiden syvintä selittämään, vaan että kaikki,
viisauden suuri olemuskin, voidaan oikein käsittää ja ymmärtää ja
selittää ja nähdä ainoastaan uskon, sokean uskon avulla. Se oli se ainoa
järkkymätön totuus, jonka viisaus oli kyennyt nyt opettamaan.
Kaikki oli viisaus laittanut viisainpäin. Huomattava nimittäin on vielä
se seikka, että se hullu, jota, kuten olemme kertoneet, ei hoidokiksi
hyväksytty, hiipi juuri näiden keskustelujen aikana tuohon
hullujenhuoneeseen ja poltti sen poroksi. Suuri onni tässä, näet, oli
se, että palanut laitos oli, viisaasti ja varovasti kylläkin, vakuutettu
pitäjän omassa, kunnallisessa palovakuutusyhtiössä ja valtiopäivillä
lisäksi huolehti Punnittu uuden rakennuksen valtioavusta.
* * * * *
Mutta lopetamme jo.
Nyt, näet, palasi Issakainen kosimispieksuinensa ja viinaksinensa.
»Ka!» huomasi hän isäntänsä palanneeksi. Mutta oitis alistui hän
kohtaloonsa. Eipä tässä tämmöisessä talossa ole lujapäisellä miehellä
hätää muonamiehenäkään.
»Samapa tuo... Eletään ennallaan», arveli hän, sytytti piippunsa ja
istahti rauhallisesti kissan viereen, kuin sen kohtalotoveriksi. Sama
kolea orvon osa tuo oikeastaan oli, näet, heidän molempien osaksi
langennut tässä inhimillisen viisauden suuressa näytelmässä. Kiitos
Issakaisenkin osasta Pöndisen suuren opetuslapsen, Sakarin, ja
yleisviisauden, eikä niin paljon hänen oman takkuisen päänsä
lujatekoisuuden ja kovuuden.
Mutta vallesmanni teki joukkoinensa toki jo lähtöä. Eulaliinakin lähti
samaan matkaan, palatakseen toimeensa. Leppynyt oli vallesmanni jo
Sakarille, mutta jäähyväisiä sanoessaan erehtyi hän onnettomuudeksensa
sille, kuin hyvittelyksi puhumaan:
»Jaa, isäntä Kolistaja... Niin että... Kuka meistä siellä meidän
pitäjässä, olisi osannut teistä uskoa, että te olette hullu.»
Mutta silloin kivahti Sakari taaskin:
»Minäkö hullu!... Häh?»
Se oli ainoa loukkaus, jota ei hänkään, kristityistä totisin, voinut
sietää.
»Ei sitä järjestyneessä yhteiskunnassa saa toisen kipeintä kohtaa niin
vain sukkapuikolla sohia!» jatkoi hän loukkaantuneena. Oitis käski hän
lautamiehen manata vallesmannin oikeuteen kunnianloukkauksesta.
Ja täytyihän lautamiehen, näön vuoksi, ettei riita nousisi. Hän manasi
ja nöyrästi, mutta varmasti tunnusti Sakari:
»Vaikka minä kuin suuri syntinen muissa asioissa Herran edessä olisin,
niin sitä pahinta vikaani minä en peittele, enkä koeta varkain
taivaanvaltakuntaan pujahtaa, vaan... Aina tunnustan sen, että minä olen
liika viisas.»
Ja varmuudella, tietoisena, mutta samalla alistuvasti hän jatkoi:
»Niin, että kello kaulassa pitää tämän ilmoituksen ja tunnustuksen
johdosta viisauden Suomessa aina vaeltaman, eikä hiljaisuudessa
myyräntyötään tekemän, vaan kelloaan sen pitää itseään ilmoittaessaan
myötäänsä soittaman ja nelistämän, niinkuin se kielellä pistävä
kalkkalokäärme varoitusrenkaitaan, että kavahtaa ja niinkuin
spitaalisyntistä paeta tiettäisiin...»
Sitä ihanaa, lujaa uskoa! Hän puhui hengessä ja totuudessa. Pakostakin
vaiettiin, kuten aina kaiken todellisen, varman, vakuuttavan edessä
seisoessa. Sakari lopetti, todisti:
»Niin että se viisaus on kolisevaa viisautta ja rehellistä
kello-kaulaista viisautta. Sillä jos Herra onkin suurille ja mahtaville
antanut muuta enemmän kuin pienille, niin on Hän kuitenkin ääntä, millä
olemustaan ilmoittaa, antanut pienille lapsille, ja suomenkansallekin,
enemmänkin kuin suurille ja rikkaille. Ja kun minulla on vielä tukeva ja
sonnustettu usko, niin että minä sen avulla synnintuntoon päässeenä
käsitän ja tunnustan liika-viisauteni kauheuden, niin minä myös sen
julistan ja ilmoitan. Ja siksi pitää koko maailman tietämän se, niinkuin
vanha ämmä hapan ja karvas totuus, että minä olen liika viisas.»
Ja hän eli rauhallisena Anna-Liisansa suojassa, elää vielä nytkin, ja
tuskin koskaan kuoleekaan.
Mutta kaikissa vaiheissansa on hän pysynyt lujana suuressa kansallisessa
uskossansa: Kertaakaan ei hän ole langennut kieltämään viisautensa
harvinaisen suurta määrää, vaan järkkymättä, horjumatta on hän aina
uskonut, uskoo ja tulee uskomaan -- ja sen myös maailmalle rehellisesti,
varmasti ja nöyrästi tunnustamaan -- että hän on liika viisas.