Isän sijainen.
Kiväärituli räiskyi tuon tuostakin varoittavasti autioilta
vuorenrinteiltä. Aurinko laskihe harmaan vuorenseinämän taa.
Ylikenraalin huoneessa istui mies pää käsien varaan nojaten ja tuijotti
eteensä tyhjin, mitäännäkemättömin katsein.
Hänen olennossaan oli jotakin voimatonta ja pirstoutunutta. Huulet
tuuheine, harmaine viiksineen liikkuivat, mutta ääntä ei kuulunut.
Vihdoin ojensi hän haparoiden kätensä ja löi kerran pientä kelloa, joka
oli pöydällä hänen edessään.
Ovi avautui ja intialainen sotilas näyttäytyi kynnyksellä.
"Käske majuri ja molemmat kapteenit luokseni."
Intialainen tervehti ja katosi hiljaa kuin aave.
Kenraali vaipui takaisin tuolilleen, pää painui jälleen alas ja kädet
puristuivat nyrkkiin.
Puoleksi avoimesta ovesta kuului ulkoeteisessä kannusten kilinää ja
miekkojen helinää.
Kenraali säpsähti ja suoristihe istumaan. Alkoi nopeasti pimetä.
"Tulkaa kaikki tänne", sanoi hän. "Minulla on teille puhuttavaa.
On parasta sulkea ovi, Ratcliffe, vaikkei tämä olekaan mikään
sotaneuvottelu."
"Meillä ei ole enää mitään neuvoteltavaa, kenraali. Meidän tulee
ainoastaan pysytteleidä paikallamme, kunnes kenraali Basset saapuu."
Kenraali loi katseensa nuoreen mieheen, jonka kasvoja auringon viime
säteet juuri valaisivat. Sileäksi ajeltujen kasvojen piirteet olivat
uurteiset, iho kuin parkittu vivahtaen ruskeankeltaiseen. Vaikkapa
mies olisi ollut vanhakin, eivät hänen kasvonsa olisi voineet olla
enää ryppyisemmät, mutta silmät, jotka hymyillen katsoivat kenraaliin,
olivat kirkkaat, ja veitikkamaiset, ne oikein uhkuivat iloa ja
elämänhalua. Toiset kaksi miestä seisoivat äänettöminä. Tuntui
painostavalta.
Jonkun hetken kuluttua sanoi kenraali rasittuneesti: "Istukaa. Kutsutin
teidät luokseni pyytääkseni joltakin teistä palvelusta. Olisi tehtävä
jotakin, jota en minä" -- hän pysähtyi ja huokasi taasen -- "Jota en
minä saata tehdä."
Oli hetkisen hiljaisuus. Sitten astui äskeinen nuori upseeri esille.
"Mistä on kysymys, kenraali. Lyönpä vetoa iltaunestani, että minä
saatan sen toimittaa."
Toinen oven luona seisovista miehistä eteni askeleen ja sanoi
nuhtelevalla äänellä:
"Vaiti, Nick, tässä ei leikinlasku sovi." Nick teki halveksivan eleen.
"Niin kauan sopii pilailla, kun on yksikin, joka osaa nauraa. Ja sillä
asteellahan me toki vielä olemme."
Näytti siltä kuin kenraali ei olisi ottanut varteen nuoren miehen
sanoja. Nick Ratcliffeä ei kukaan ottanut vakavalta kannalta. Se oli
sula mahdottomuus. Kenraali jatkoi taasen raskaasti: "On aika harkita
asemaamme. Tiedän voivani luottaa siihen, että kukin teistä viimeiseen
asti täyttää velvollisuutensa, mutta meidän täytyy sentään valmistautua
välttämättömyyteen. Minä puolestani olen aivan varma siitä, ettei
kenraali Basset joudu ajoissa avuksemme."
Hän keskeytti puheensa, mutta ei kukaan hiiskunut sanaakaan, ja
hetken kuluttua hän jatkoi taasen väsyneesti: "Meitä on vain muutama
jälellä, neljä valkoihoista ja pieni joukko mustia. Nälänhätä uhkaa
meitä. Korkeintaan kolme päivää voimme vielä kestää. Ja lapseni johtuu
pakostakin mieleeni. Tiedän jokaisen teistä olevan valmiin viimeiseen
veripisaraansa asti puolustamaan häntä, mutta kuka teistä..."
Hänen äänensä tukahtui ja hän peitti silmänsä kädellään.
"Kenellä teistä", jatkoi hän sitten tuskin kuuluvalla äänellä, "on
kyllin tarmoa voidakseen, ennenkuin viime hetkensä lyö -- -- -- ampua
lapseni?"
Kuolonhiljaisuus vallitsi huoneessa. Kenraali istui liikkumattomana
kasvot käsiin painettuna, toiset näyttivät tuskin hengittävänkään.
Lopuksi raukesi lumous ja Ratcliffe astui uudelleen esiin.
"Kenraali", sanoi hän tyynesti, "Jos uskotte tyttärenne minun
huostaani, vannon, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, ettei mitään
pahaa tule hänelle tapahtumaan."
Hänen äänensävynsä oli voimakas, vaikkakin hän puhui näennäisen
tyynesti. Kenraali kohotti kiivaasti päätään ja katsoi nuoreen mieheen
terävästi, molemmat toiset säpsähtivät, kuin olisi Ratcliffe puhunut
aivan odottamatta.
Toinen heistä, majuri Marshall, huudahti ärtyneellä ja puolittain
halveksivalla äänellä:
"Sinäkö Nick! Meistä kaikista olet sinä vähimmin luotettava. Ethän sinä
voi pitää vaaria omasta itsestäsikään. On tosiaan ihme, ettei sinua ole
tapettu jo aikoja sitten. Omaa varovaisuuttasi et sinä ainakaan siitä
saane kiittää. Ethän edes tiedä, mitä varovaisuus onkaan."
Nick ei vastannut. Hän ei näyttänyt kuulleenkaan toisen puhetta.
Silmät loistivat kuin kaksi kirkasta valonkipinää hänen tarmokkaissa
kasvoissaan.
"Minun huolenpitoni alaisena on hän täysin turvassa", sanoi Nick
vähääkään epäröimättä.
Mutta kenraali oli edelleen vaiti. Hänen katseensa oli kiintynyt
Ratcliffen kasvoihin, kuin olisi hän tahtonut tunkeutua nuoren upseerin
sielun sisimpään asti.
Kolmas upseeri, joka tähän asti oli vaiennut, astui nyt esiin. Tämä oli
komea Herkules-vartaloinen mies, jolla oli harvinaisen kaunissointuinen
ääni.
"Olen valmis antamaan elämäni miss Roscoen edestä, kenraali", sanoi hän.
Nick Ratcliffe kohautti merkitsevästi olkapäitään, mutta ei sanonut
mitään. Hän odotti kenraalin vastausta, ja kun tämä horjuen nousi
tuoliltaan, ojensi Nick tahtomattaan kätensä, kuin olisi hän tahtonut
auttaa onnetonta lähimmäistä.
Kenraali Roscoe tarttui hänen käteensä ja vastasi sitten hillitysti:
"Selittäkää lähemmin tarkotuksenne, Ratcliffe. Ehdotatte, että uskoisin
tyttäreni teidän huostaanne, mutta täytyyhän minun ensin tietää, miten
pitkälle saatatte mennä, jos asiat vaativat."
Hän sai heti odottamattoman varman vastineen:
"Olen valmis pahimpaan, kenraali", sanoi Nicholas Ratcliffe puristaen
lujasti kenraalin kättä omassaan. "Se tahtoo sanoa, eteen kaiken
voitavani. Olen taitava ja kylmäverinen pyssymies. Luotatteko minuun?"
Hänen äänensä vapisi mielenliikutuksesta. Kenraali Roscoe tuijotti
häneen herkeämättä.
"Voinko luottaa teihin?" kysyi hän vain.
Molemmat miehet vaihtoivat merkitsevän katseen.
"Kautta elämäni, kenraali."
Kenraali Roscoe laski kätensä nuoren miehen olalle.
"Niinkö", sanoi hän raskaasti huoaten. "Niinpä se sitten on päätetty.
Annan teidän tehtäväksenne pitää huolta tyttärestäni."
"Selvä on, kenraali", vastasi Nick iloisesti.
Pystyssä päin astui hän ovea kohti. Mutta siinä hän pysähtyi ja kääntyi
takaisin.
"Olkaa hyvä ja ilmottakaa miss Roscoelle, että olette asettanut minut
sijaiseksenne, kenraali", sanoi hän. "Sanokaa hänelle ettei hänen
tarvitse pelätä. En ole mikään susi, vaikka siltä näytänkin."
Hänen äänensävyssään oli puoleksi leikkiä, puoleksi totta, ja
odottamatta vastausta aukasi hän oven.
"Menen takaisin kanuunien luo", sanoi hän poistuen eteiseen ja
viheltäen jotakin iloista laulunpätkää.