* * * * *
Diederich ei ollut kuulevinaan tätä, hän pani merkille, että olivat
eräässä pienessä salissa ravintolan takana. Kiirehtimällä hän
ennätti peilikäytävään ja hukkui huomaamatta yleisöön, jota juuri
tuli ulos tulvimalla salista. Katsojat olivat täynnään liikutusta
salakreivittären traagillisen kohtalon johdosta, kreivittären,
joka nyt kuitenkin meni naimisiin soitonopettajan kanssa. Rouva
Harnischilla, rouva Cohnilla, pormestarin anopilla, kaikilla oli
itkeytyneet silmät. Jadassohn, joka tuli keräämään laakereita, sai
naisten puolelta huononlaisen vastaanoton. "Teidän syynne on, herra
asessori, että niin kävi! Lopultakin hän oli kuitenkin Teidän oikea
sisarenne." -- "Anteeksi, hyvät naiset!" Ja Jadassohn puolusti
kantaansa kreivillisten tilojen laillisena perijänä. Silloin Meta
Harnisch sanoi:
"Mutta niin uhmaavalta ei Teidän olisi tarvinnut näyttää."
Heti suuntautuivat kaikkien katseet Jadassohnin korviin; hihitettiin;
Jadassohn kirkui itsekseen, mitä nyt sitten oli tapahtunut; silloin
Diederich tarttui hänen käsivarteensa. Koston suloinen sykintä
sydämessä Diederich vei hänet sinne, missä rouva von Wulckow jätteli
hyvästi majuri Kunzea lausuen elävän tunnustuksensa siitä työstä,
minkä tämä oli tehnyt hänen kappaleensa hyväksi. Mutta tuskin oli
kappaleentekijä nähnyt Jadassohnin, kun hän käänsi hänelle selkänsä.
Jadassohn oli kuin maahan naulattu, Diederich ei vienyt häntä
pitemmälle. "Mikäs nyt sitten on?" hän kysyi ulkokultaisesti. "Ah
niin, kappaleentekijä. Te ette ole häntä miellyttänyt. Teistä ei pidä
tulla yleistä syyttäjää. Teidän korvianne katseltiin liiaksi."
Oli nyt Diederich odottanut sitten mitä tahansa, niin ei ainakaan
sitä mitätöntä, teeskenneltyä irvettä, mikä näkyi Jadassohnin
kasvoilla. Missä oli nyt se ylpeä purevuus, jolle tuo mies oli
omistanut elämänsä? "Minä sanon sen kyllä", hän lausui vain hyvin
hiljaa; mutta hänen sanansa tuntuivat hirvittävältä huudolta...
Sitten hän joutui liikkeeseen, tanssi paikallaan ja puhui. "Te voitte
nauraa, hyvä mies! Te ette tiedä, mitä Teillä on kasvoissanne. Teidän
kasvonne, niissä ei ole mitään, mutta kymmenessä vuodessa minusta
tulee ministeri."
"No, no", sanoi Diederich, ja sitten hän lisäsi: "koko kasvojanne Te
ette tarvitsekaan siinä: vain korvat."
"Ettekö ottaisi myydäksenne niitä?" kysyi Jadassohn ja katsahti
Diederichiin, niin että tämä pelästyi. "Käykö se päinsä?" hän kysyi
epävarmasti. Jadassohn kääntyi jo, kyynillisesti nauraen, Heuteufelin
puoleen. "Tehän olette korvaspesialisti, herra tohtori..."
Heuteufel selitti hänelle, että tosiaankin, vaikka tähän asti vain
Pariisissa, oli toimitettu leikkauksia, joiden avulla korvat oli
saatu puolta pienemmiksi. "Miksei samalla oteta pois kaikkea?"
kysyi Heuteufel. "Tuon toisenkin puolen Te voitte pitää rauhassa."
Jadassohn oli saanut ryhtinsä takaisin. "Suurenmoinen sutkaus! Kerron
sen oikeudessa. Olette aika veijari!" Ja hän taputti Heuteufelin
vatsaa.
Sillä välin Diederich oli kääntynyt sisartensa puoleen, jotka
tanssipukuun puettuina tulivat pukuhuoneesta. He saivat kaikilta
puolin suosiota osakseen ja tekivät selvää näyttämöltä saamistaan
vaikutuksista. "Teetä -- kahvia: Hyvä Jumala, miten kiihoittavaa
se oli!" sanoi Magda. Veljenä Diederich otti vastaan onnitteluja.
Hän kulki heidän välissään, Magda oli ripustautunut hänen
käsikoukkuunsa, mutta Emmin käsivarresta hänen täytyi pitää kiinni
väkisin. Emmi kähisi: "Jätä koko komedia"; Diederich puhkui hänelle
naurun ja tervehdysten välissä: "Sinulla oli vain pieni osa, mutta
ole iloinen, jos saat joskus jotakin näytellä. Katsopas Magdaa!"
Sillä Magda taipui suosiollisesti veljensä kainaloon, hän näytti
olevan valmis näyttelemään perheen onnea niin kauan kuin veli sitä
vain tahtoi. "Siskoseni", sanoi Diederich hennon kunnioittavasti,
"sinulla oli menestystä. Mutta minä voin vakuuttaa sinulle, että
minulla myöskin." Vieläpä hän imartelikin siskoaan. "Sinä näytät
tänään suloiselta. Kienastille se on melkein vahinko." Kun sitten
vielä presidentinrouva, joka oli poismenossa, nyökäytti heille
armollisesti, niin sisarukset kohtasivat kulkiessaan vain mitä
ystävällisimpiä kasvoja. Sali oli tyhjennetty; palmuryhmän takana
alettiin soittaa poloneesia. Diederich kumarsi mitä virheettömimmin
Magdalle ja läksi hänen kanssaan tanssimaan, riemuiten, heti majuri
Kunzen jälkeen, joka johti. Niin he kiitivät Guste Daimchenin ohitse,
joka istui siinä, istui kyttyräselkäisen neiti Kühnchenin vieressä ja
katseli heidän jälkeensä sen näköisenä, kuin olisi saanut selkäänsä.
Hänen näkemisensä koski Diederichiin melkein yhtä kamalasti kuin
Lauerin näkeminen linnan pihalla.
"Guste rukka!" sanoi Magda. Diederich rypisti kulmakarvojaan. "Niinpä
niin, se johtuu siitä."
"Mutta oikeastaan" -- ja Magda katsoi kulmainsa alta, "mistä se
sitten johtuu?"
"Se on samantekevä, lapseni, mutta niin se vain on."
"Diedel, sinun pitäisi myöhemmin pyytää häntä valssiin."
"Sitä minä en saa. Täytyy tietää, mitä on velkaa omalle itselleen."
Sitten hän jätti heti salin. Nuori Sprezius, joka ei ollut enää
luutnantti, vaan ainoastaan viimeisen luokan kimnanisti, kuljetti
juuri Kühnchenin kyttyräselkäistä tytärtä pois seinän luota. Hän otti
nähtävästikin huomioonsa tytön isän. Guste Daimchen jäi istumaan...
Diederich kulki sivuhuoneiden läpi, missä vanhemmat herrat pelasivat
korttia, sai pitkän nenän Käthchen Zillichiltä, minkä hän yllätti
erään oven takana erään näyttelijän seurasta, ja joutui ravintolaan.
Siellä istui erään pöydän ääressä Wolfgang Buck ja piirteli
muistikirjaansa niiden äitien kuvia, jotka odottivat salin seinillä.
"Hyvin taidokasta", sanoi Diederich. "Oletteko jo piirtänyt myöskin
morsiamenne kuvan?"
"Tässä yhteydessä hän ei kiinnitä mieltäni", vastasi Buck niin
välinpitämättömästi, että Diederich epäili, olisiko hänen elämyksensä
Gusten kanssa rakkaudenkomerossa kiinnittänyt hänen sulhasensa mieltä.
"Teistä ei ylipäänsä saa selvää", hän sanoi pettyneenä.
"Mutta Teistä kyllä saa aina", sanoi Buck. "Silloin oikeudessa,
suuren yksinpuhelunne aikana, minä olisin tahtonut piirtää Teidät."
"Teidän puolustuspuheenne miellytti minua; se oli onneksi
epäonnistunut yritys saattaa minun persoonani ja toimintani mitä
suurimpien piirien silmissä halveksituksi ja huonoon huutoon!"
Diederich salamoi, Buck huomasi sen ihmetellen. "Minusta tuntuu,
että olette loukkaantunut. Ja minä puhuin kuitenkin niin siivosti."
Hän liikutti päätään ja hymyili surevaisen ihastuneesti. "Emmeköhän
tyhjentäisi yhdessä shamppanjapulloa?" hän kysyi.
Diederich lausui: "Voinko minä nyt juuri Teidän kanssanne --." Mutta
hän suostui. "Oikeus totesi päätöksessään, että Teidän soimauksenne
eivät kohdistuneet yksistään minuun, vaan kaikkiin kansallismielisiin
miehiin. Sillä minä näenkin asian kuitatuksi."
"Siis Heidsieckiä?" kysyi Buck. Hän pakotti Diederichin kilistämään
kanssaan. "Sen toki myönnätte, hyvä Hessling, että niin perin pohjin
kuin minä ei kukaan ole Teitä vielä käsitellyt... Nyt minä voin sen
Teille sanoa: Teidän roolinne oikeuden edessä miellytti minua enemmän
kuin omani. Myöhemmin kotona, peilin edessä, minä sitä jäljittelin."
"Minun roolini? Tahdotte kai sanoa, että minun vakaumukseni. Tosin
Teidän mielestänne aikamme edustavin tyyppi on näyttelijä."
"Sen minä sanoin -- erääseen toiseen henkilöön nähden. Mutta Te
näette, miten paljon lähemmäksi minä olen havainnossani osunut...
Jos minun ei olisi huomenna puolustettava pesumuijaa, jonka pitäisi
olla varastanut alushousut Wulckowilta, niin kenties minä näyttelisin
Hamletia. -- Kippis!"
"Kippis. Siinä Te ette ainakaan kaipaa mitään vakaumusta!"
"Jumalani, minullakin on jonkinlainen. Mutta ainako sama?... Te
neuvoisitte minua siis menemään teatteriin?" kysyi Buck. Diederich
oli jo avannut suunsa suositellakseen sitä hänelle, mutta silloin
Guste astuikin sisään, ja Diederich punastui, sillä hän oli
juuri ajatellut häntä. Buck sanoi uneksivasti: "Sillävälin minun
keittopatani makkaroineen ja kaaleineen kiehuisi yli laitojen, ja se
on kuitenkin niin hyvä ruokalaji." Mutta Guste lähestyi hiljaa, pani
takaapäin kätensä sulhasensa silmille ja sanoi: "Arvaas kuka minä
olen?" -- "Sinähän se olet", sanoi Buck ja taputti häntä.
"Herroilla on hauskaa puheenaihetta? Pitääkö minun mennä tieheni?"
kysyi Guste. Diederich riensi hakemaan hänelle tuolin; mutta itse
asiassa hän olisi kernaammin ollut yksinään Buckin kanssa; kuumeinen
kiilto Gusten silmissä ei luvannut mitään hyvää. Hän puhui tavallista
luistavammin.
"Te sovittekin tosiaan mainiosti yhteen, olette vain liian
muodollisia."
Buck sanoi: "Se johtuu molemminpuolisesta kunnioituksesta." Diederich
kömmämystyi, ja sitten hän teki huomautuksen, minkä johdosta itsekin
joutui hämilleen. "Oikeastaan -- joka kerta kun minä eroan Teidän
sulhasestanne, minä tunnen vihaa häntä kohtaan; mutta iloitsen, kun
tapaan hänet uudestaan." Hän suoristautui. "Jos minä nimittäin en
olisi vielä kansallismielinen, niin hän tekisi minut siksi."
"Ja jos minä sitä olisin", sanoi Buck heikosti hymyillen, "niin hän
vieroittaisi minut siitä. Siitä seurustelumme viehätys."
Mutta Gustella oli silloin nähtävästi muita huolia, hän oli kalpea ja
nieleksi jotakin.
"Nyt minä sanon sinulle jotakin, Wolfgang. Lyömmekö vetoa, että menet
kumoon?"
"Herra Rose, Hennessyänne!" huusi Buck. Sillä aikaa kuin hän sekotti
konjakkia shamppanjaan Diederich tarttui Gusten käsivarteen; ja
kun tanssimusiikki oli kovin äänekäs, hän kuiskasi rukoilevasti:
"Älkäähän vain tehkö mitään tyhmyyksiä!" Guste sanoi torjuvasti.
"Tohtori Hessling pelkää. Hän pitää tuota juttua halpamaisena,
minusta se on vain narrimainen." Ja äänekkäästi nauraen: "Mitäs sinä
sanot? Sinun isäsi olisi minun äitini kanssa: ymmärräthän. Ja niin
ollen meidän pitäisi: ymmärrätkös sinä?"
Buck liikutti hitaasti päätään; sitten hän veti suutaan vinoon.
"Joskin." Silloin Gustea ei enää naurattanut.
"Miten niin, joskin?"
"No niin, jos netzigiläiset jotakin sellaista uskovat, niin silloin
sitä täytyy heidän keskuudessaan tapahtua joka päivä, ja silloin ei
sillä ole mitään väliä."
"Tyhjillä sanoilla ei asiata auteta", huomautti Guste, Diederich
uskoi olevansa pakotettu panemaan vastalauseensa.
"Kaikkialla voi sattua hairahduksia. Mutta kukaan ei voi olla
piittaamatta lähimmäistensä mielipiteistä kärsimättä siitä
rangaistusta."
Guste huomautti: "Hän luulee aina olevansa liian hyvä tähän
maailmaan." Ja Diederich: "Tämä on ankara aika. Joka ei puolusta
itseään, hänen täytyy uskoa siihen." Silloin Guste huusi haikean
innostuneesti:
"Tohtori Hessling ei ole sinun kaltaisesi! Hän on puolustanut
minua! Minä kuulin tämän Meta Harnischilta, jonka lopulta täytyi
avata suunsa. Hän on muuten ainoa, joka on minua puolustanut. Sinun
asemassasi hän vetäisi tilille ihmiset, jotka uskaltavat juoruta
minusta!"
Diederich vahvisti tämän päännyökkäyksellä. Buck pyöritteli yhä
lasiaan. Äkkiä hän laukasi kielensä.
"Kuka sanoo, että minäkin en kernaasti vetäisi kerta jotakin tilille
-- jotakin ilman valikointia, koska kerta kaikki näyttävät olevan
yhtä alhaisia ja yhtä tyhmiä?" Samalla hän nipisti silmänsä kiinni.
Guste kohotti paljaita olkapäitään.
"Sellaista sitä jutellaan, mutta he eivät ole niin tyhmiä, he
tietävät, mitä tahtovat... Tyhmempi on viisaampi", lopetti Guste
taisteluun vaativasti, ja Diederich nyökäytti salaisen ivallisesti.
Silloin Buck katsahti häneen, Diederichiin, silmillä, jotka
yht'äkkiä näyttivät mielipuolisilta. Nyrkkejään hän pyöritti
kaulansa ympäri suonenvedontapaisella vapinalla. "Mutta jos minä --"
hänen äänensä oli äkkiä tullut käheäksi -- "jos minä saisin tuota
jotakuta kauluksesta kiinni, tuota, josta minä tietäisin, että hän
suunnittelee kaikki juonet ja yhdistää omaan persoonaansa kaiken,
mikä kaikissa on inhoittavata ja pahaa. Jos minä saisin tuota
kauluksesta kiinni, tuota, joka on kaiken epäinhimillisen ja ihmistä
alentavan kokonaiskuva --." Kalpeana kuin hännystakin paita Diederich
vetäytyi syrjään tuolillaan ja perääntyi taaksepäin. Guste huudahti,
hän lennähti pakokauhuisesti seinää kohden. "Se johtuu konjakista!"
huudahti Diederich Gustelle... Mutta Buckin katse, joka hirveätä
tehoa täynnään oli pyörinyt heidän välillään, keskittyi odottamatta,
tirkisti ja loisti iloiselta.
"Valitettavasti minä olen tähän sekotukseen tottunut", hän selitti.
Diederich asettui taas rennosti asemilleen. "Te olette sittekin vain
näyttelijä", hän sanoi suuttuneesti. "Niinkös luulette?" kysyi Buck
ja säteili vielä kirkkaammin. Guste nyrpisti nenäänsä. "No niin,
huvitelkaahan sitten edelleen keskenänne", hän lausui ja aikoi mennä.
Mutta maakunnanoikeusneuvos Fritzsche oli siinä, hän kumarsi Gustelle
ja myöskin Buckille. Hän kysyi, salliko herra oikeusapulainen, että
hän tanssi hänen morsiamensa kanssa kotiljongia. Hän puhui mitä
kohteliaimmin, jossain määrin rauhoittavasti. Buck ei vastannut,
hän rypisti kulmiaan. Guste oli jo sillä välin tarttunut Fritzschen
käsivarteen.
Buck katseli heidän jälkeensä, kulmat rypyssä, unhoittaen itsensä.
"Niin, niin", ajatteli Diederich, "hauskaa ei ole tavata herraa,
joka sisaresi kanssa on tehnyt huvimatkan ja sitten tulee ja ottaa
morsiamesi pöydästäsi, etkä voi mitään tehdä, koska muuten skandaali
tulisi vielä suuremmaksi, koska nimittäin jo kihlauksesikin on
skandaali..."
Pelättävästi Buck sanoi: "Tietäkääpäs, että nyt vasta minä saan
oikein halun mennä naimisiin neiti Daimchenin kanssa. Minä en pitänyt
asiata -- erittäin mielenkiintoisena; mutta Netzigin asukkaat ovat
tehneet sen suorastaan pikantiksi, kutkuttavaksi."
Diederich jäykistyi tämän vaikutuksen johdosta. "Jos Teitä
miellyttää", hän sanoi.
"Miksei sitten? Te ja minä, me kaksi vastakohtaa, me tuomme tänne
toki moraalista vapaan aikakauden edistyneet tendenssit. Me teemme
alkuunpanon. Ajan henki kulkee täällä kadun yli vielä huopakengissä."
"Me tulemme antamaan sille kannukset", lupasi Diederich.
"Kippis!"
"Kippis! Mutta minun kannukseni" -- Diederich salamoi. "Teidän
epäilyksenne ja hervoton mielialanne ei ole ajanmukaista. Hengellä"
-- hän puhalsi nenänsä kautta -- "ei nykyään tehdä mitään.
Kansallisille teoille" -- hän löi nyrkkiä pöytään -- "kuuluu
tulevaisuus!"
Buck hymyili siihen anteeksiantavasti: "Tulevaisuus? Siinä se juuri
erehdys onkin. Kansallisia tekoja on kerääntynyt vuosisatain
kuluessa. Mitä me nyt koemme ja saamme vielä kokea, on niiden
sykähdystä ja ruumiin hajua. Siitä ei lähde hyvää ilmaa."
"Teiltä minä en voinut muuta odottaakaan kuin kaikkeinpyhimmän lokaan
viemistä."
"Pyhä! Koskematon! Sanokaamme yksin tein ikuinen! Eikö totta? Ilman
teidän natsionalisminne ihanteita ei tulla, ei tulla enää koskaan
uudestaan elämään. Aikaisemmin kenties, historian pimeinä aikoina,
joka ei Teitä vielä tuntenut. Mutta nyt Te olette siinä, ja maailma
on siihen saapunut. Kansojen viha ja omahyväisyys, siinä päämäärä,
sitä pitemmälle se ei kanna."
"Me elämme ankarata aikaa", vahvisti Diederich vakavasti.
"Vähemmän ankaraa kuin kalkittua... Minä en usko, että ihmiset, jotka
sattuivat elämään kolmikymmenvuotisen sodan aikana, olisivat uskoneet
silloisten olosuhteiden muuttumattomuuteen, mitkä eivät olleet
myöskään niin helliä. Enkä minä usko sitäkään, että ne, jotka olivat
rokokomielivallan alaisina, olisivat uskoneet sitä kukistumattomaksi,
sillä muutoin he eivät olisi tahtoneet vallankumousta. Missä
on, historian tiloissa, joihin me voimme vielä hengessä mennä
sisälle, se aika, joka olisi julistanut itsensä pysyväiseksi ja
surullisine rajoituksineen riidellyt ikuisuuden kanssa, tai moittinut
ennakkoluuloisesti jokaista, joka ei kokonaan kuulunut siihen. Olla
olematta kansallismielinen herättää Teissä vielä enemmän kauhua
kuin vihaa! Mutta isänmaattomat ovat teidän kantapäillänne. Tuolla
salissa, näettekö heitä?"
Diederich valutti maahan shamppanjansa, niin äkisti hän kääntyi.
Oliko sitten Napoleon Fischer tovereineen tunkeutunut sisään?...
Buck nauroi mykästi ja sisäisesti. "Älkää vaivatko itseänne, minä
tarkoitan vain tuota rauhallista kansaa noilla seinillä. Miksi he
näyttävät niin iloisilta? Mikä oikeuttaa heidät kukkaisteihin,
kevyeen astuntaan ja sopusointuun? Ah, te ystävät!" Buck heilutti
lasiaan tanssijoiden yli. "Te ihmiskunnan ja kaiken hyvän
tulevaisuuden ystävät, laajarintaiset, jotka ette tienneet mitään
kansallisen serkusseuran synkästä itsekkyydestä! Te maailmansielut,
palatkaa jälleen! Vieläpä meidänkin keskellämme jotkut odottavat
teitä!"
Hän joi pohjaan, Diederich huomasi halveksuen, että Buck itki.
Muuten viimeksimainittu sai heti viekkaan ilmeen kasvoilleen. "Mutta
te, aikalaiset, ette tiedä, mitä tuolla pormestarilla, joka tuolla
taustalla henkilökunnan ja paimentyttöjen keskellä ruusuisesti
hymyilee, on nauharuusuna rinnassaan? Värit ovat kalvenneet, te
ajattelette kai, että ne ovat meidän värimme? Mutta ne ovatkin
Ranskan kolmivärit. Ne olivat silloin uusia, eivätkä kuuluneet
millekään erityiselle maalle, vaan olivat yleisen aamunsarastuksen
värit. Niiden pitäminen oli parasta mielialaa; oli ankaran korrektia,
kuten te sanoisitte. Kippis!"
Mutta Diederich oli salaa vetäytynyt pois tuoleineen ja kurkisteli
ympärilleen, kuuliko kukaan. "Tehän olette humalassa", hän mutisi; ja
pelastaakseen tilanteen hän huusi: "Herra Rose, vielä yksi pullo!"
Sitten hän istuutui paikalleen arvokkaasti.
"Te ette näytä ajattelevan sitä, että Bismarck on sen jälkeen ollut
olemassa!"
"Eikä vain yksi Bismarck", sanoi Buck. "Kaikilta puolilta on Europa
ajettu tähän kansalliseen läpikäyntiin. Olettakaamme, että sitä
ei voitu välttää. Sen jälkeen on tuleva parempia ketoja... Mutta
oletteko edes seuranneet Bismarckianne, mikäli hän oli oikeassa? Te
olette antaneet kiskoa itseänne sinne tänne, te olette eläneet hänen
kanssaan riidoissa. Vasta nyt, kun teidän pitäisi olla jo irti hänen
vaikutuksestaan, te riiputte kiinni hänen voimattomassa varjossaan!
Sillä teidän kansallinen aineenvaihtonne on lamauttavan hidas. Ennen
kuin te ennätätte käsittää, että joku suuri mies on olemassa, hän on
jo lakannut olemasta suuri."
"Te tulette hänet vielä tuntemaan!" lupasi Diederich. "Veri ja rauta
pysyy tehokkaimpana parannuskeinona. Voima käy oikeuden edellä!"
Hänen päänsä paisui punaiseksi noiden uskonkappaleiden lausumisesta.
Mutta Buck kiihtyi myöskin.
"Voima! Voima ei pysy aina painetin nenässä kuten vartaaseen pistetty
makkara. Ainoa todellinen voima on nykyään rauha! Harjotelkaa vain
väkivallan komediaa! Pöyhkeilkää kuviteltuja sisäisiä ja ulkonaisia
vihollisia vastaan! Tekoja ei teidän ole onneksi sallittu tehdä!"
"Ei sallittu?" Diederich puhalsi, aivan kuin sammuttaakseen tulta.
"Hänen Majesteettinsa on sanonut: Kernaammin me annamme meidän
kaikkien kahdeksantoista armeijakunnan ja neljänkymmenen kahden
miljoonan asukkaan --"
"Sillä missä Saksan kotka --!" huusi Buck äkkinäisellä lennolla; ja
vielä rajummin: "Ei parlamentin päätöksiä! Ainoa tuki on armeija!"
Diederich ei antanut hänelle perään. "Te olette kutsutut suojelemaan
minua ensi rivissä ulkonaista ja sisäistä vihollista vastaan."
"Maankavaltajajoukkoa vastaan!" huusi Buck. "Rosvojoukkoa vastaan --"