LIISA. Ja tämä on maailma!
ANNA (erikseen). Mun korea lapseni!
LIISA. Tämäkö se viherjäinen maa, ja taivas tuo? Taivas, niin
juhlallinen ja pyörryttävän korkea? Tämä on siis maailma, ihmisten
asunto. Miksi ei enkelten?
KERTTU. Tästä kaukana ja monin kerroin kauniimpi on Jumalan ja enkelten
asunto. Sen tiedät itse, sen sanoit itse.
LIISA. Ken voi enään aatella kauneutta ankarampaa? Oi taivaan
hiilakkainen sinisyys, oi auringon loimo sinisyyden jyrkässä mäessä!
(Peittää silmänsä.) Tämä tyyneesti, mutta terävästi säteilevä pyörö,
eikö ole se taivaan aurinko?
KERTTU. Siinä se päivän kultatähti, josta niin usein olet kysellyt.
LIISA. Sen jumalallinen paiste ihmisen silmää heijasee. (Katselee
ympärillensä). Tuossa isäni ja tuossa kallis kantajani. Olkaat
tervehdityt! Tuossa, tiedän minä, Mannila ja hänen emäntänsä, tuossa
ystävällisiä kylänmiehiä, ja tässähän armaita kasvinsisariani halailen.
Olkaat tervehdityt kaikki, kaikki! Mutta missä on Tapani, kaunis
kultasein?
KERTTU. Ole huoletta, kohta on hän tässä.
LIISA. Miksi viipyy hän? (Katsoo porttia kohden). Mutta tuossahan ne
kaksi koivua, joiden juuria niin monet kerrat olen syleillyt,
kuullellen heidän hienoa kohinaansa. Kuinka ihanat on heillä hameet ja
kuinka komeasti kohoovat he ylös kohden äänetöntä, uneksuvaa taivasta!
--Mutta mikä on tuo, jonka pinta tyyneydessä ja muodossa on verrattava
korkeuden avaruuteen?
KERTTU. Siinä sinertävä lahti, Saimen merestä hopeakiiltävä viilu.
LIISA. Herttaisesti hymyilee kirkas lahti aamun auringolle.--No mikä on
sitten tuo ihanasti kalteva lakeus tämän lahden toisella rannalla?
1:N NEITO. Se on Ahtiniittu, ystävämme.
2:N NEITO. Jonka kukkasnurmilla usein olet piehtaroinut.
LIISA. Monena heinäkuun aamuna mun kantoi sinnen äitini helmoissansa.
Sielläpä kukkasäyräillä istuskelin, kuullellen, kuinka niitulla viikate
soi ja kalat pläiskiilit järvessä. Korea niittu, kultaniittu,
kultaniittu Saimen rannalla!--Sanokaat: miksi kutsutaan tuo, jonka väri
on samankaltainen kuin maan, mutta pyrkii korkeuteen päin, ja näkyypä,
kuin kantaisi tuhansilla kärjillänsä taivaan kannen? Mutta nyt käsitän.
Se on metsä, joka tuulessa humisee ja jonka kaikuvissa kammioissa
linnut laulaa.--Mutta yhtä kysyn teiltä vielä: Mikä on tuo, joka
kaukasuudessa haamottaa ja korkeimmalle kaikkia ehtii?
1:N NEITO. Siinähän Kajavan vuori, josta silmä kantaa etäisiin
tienoihin.
LIISA. Oi kaunoinen vuori, pyhien kaupunkia kuvaellen. Sä herätät mun
povessani ihmeellisen unelman, autuitten soinnun, jonka virrassa
sieluni tahtoo siirtyä pois, ilon kirkkailla kyynelhelmillä
kaunistettu. Oi ihmislapsi! miksipä sait tämän onnen? Ensiksi sait
tämän ihanan maailman, jossa vaihdellen käyvät kukoistava kesä ja
talven valkea, raitis lumi, kultasäteilevä päivä ja yöseen hämärä
uneksuva, rauhaa täys, ja kaikki tämä tän voimallisesti kaartelevan
taivaan alla; tämä sulle ensiksi annettiin, tässä nyt asut ja
rakentelet, vartoessas luvattua maata, joka kerran sua lähestyy kuin
seppelöitty morsian. Oi mikä onni, mikä ääretön, ankara onni ja autuus
on langennut osaksi ihmislasten! Taidanko siis uskoa, mitä olen kuullut
kerrottavan vihasta ja vainosta täällä tämän korkean ja heleän taivaan
alla?--Mutta ah! mitä näkee silmäni korkealla tuolla?
1:N NEITO. Pilvi se on, joka siellä tuulen siivillä retkeilee,
punertaen aamun paisteessa.
LIISA. Mihin sun vertaan, kaunis pilvi?
2:N NEITO. Se purpuravillanen karitsa lempeällä katsannolla.
LIISA. Joka korkeuden sinisillä laitumilla käy.--Mutta nyt on hänen
muotonsa muuttunut.
2:N NEITO. Hän nyt ratsastavaa sankaria muodostaa.
LIISA. Ja tuulessa liehuu hänen hattunsa kultanen höyhentöyhtö, koska
kiirehtii hän pelastamaan vankeudesta rakastettua neitoansa.--Mutta
missä viipyy Tapani? Poistuiko hän aamukasteen kanssa? Oliko hän vaan
sieluni unelma sokeuteni yössä, ja koska heräsin, katosi tyhjyyteen? Oi
Tapani, Tapani! (Tapani astuu esiin.)
TAPANI. Liisa, ole tervehditty!
LIISA (halliten aina vielä kaulasta 1:stä ja 2:sta neitoa.) Nämätkö
ovat Tapanin kasvot? Nämätkö hänen ihanat kiharansa ja hänen silmänsä
äärettömät taivaat nämät? Ah! oletpa paljon kauniimpi kuin se salanen
kuva, jonka harhaileva aatokseni niin monet tuhannet kerrat on
maalannut sieluni katsantoon. Oi mikä suloinen ilo, saada sinua
katsella! Mikä hetki on tämä, niin korkeaa hekumaa täys? Mikä
ihmeellinen huimaus, koska nautitsen onneni kultasesta,
ylitsekuohuvasta maljasta? Noo, minä ehkä pyörryn ja vaivun. Mutta
silloin juoksen sun syliis, Tapani, juoksen, juoksen! (Kiirehtii
Tapanin rinnoille ja pyörtyy.)
1:N NEITO. Hän pyörtyy.
2:N NEITO. Hän kuolee! Ah! rientäkäät tänne!
ANNA. Voi lastani, voi!
KERTTU. Pois valitus ja vaikerrus! Miksi tahdotte muuttaa ilon ja
riemun hetkeä murheen synkeäksi juhlaksi? Pois! Ei uhkaa tässä vaara.
Kultasensa rinnoille nukkui tyttö, mutta heräyy paikalla taas. Jo
aukasee hän silmänsä ja hymyilee kuin autuas sielu enkelten joukossa,
saatuaan päähänsä voiton kruunun.
MANNILA. Keimo!
KEIMO. Mä kuulin sun äänes, Mannila!
MANNILA. Keimo, mun ystäväni!
KEIMO. Mannila, mun rakas naapurini! (Juoksevat toinen toisensa
syliin).
SAARA. Anna, sä näet, että uiskentelen kyyneleissä. Ooh!
ANNA. Ja minä tahdon ne kyyneleet pyhkiä pois. Korkeuden nimessä, sen
tahdon! (Syleilevät).
KERTTU. Ankara hetki, taivaan hetki! Jumalan rakkaus on itsensä pukenut
myrskyyn ja pyhään, heijasevaan leimaukseen, ja voimallisesti paisuu
hänen armonsa luode. (Liikutusta joukossa ympärillä).
KEIMO. Siis unohdettu kaikki?
MANNILA. Kaikki unohdettu, veljeni!
SAARA. Oi armahin aamu!
ANNA. Mulle pyhäksi tuntuu sen kirkas loiste.
KERTTU. Nyt Herra ihmetyönsä sovinnon veliringillä kruunaa.
LIISA (katsahtelee kummastuen ympärillensä). Mitä näkee mun silmäni?
Käsi kädessä seisovat tuossa Keimon ja Mannilan perheet!
ANNA. Sovinnon päivä on nousnut, tyttäreni.
SAARA. Ja nousnut on Liisan ja Tapanin kihlauspäivä.
MANNILA. Ja riemuiten sen vietämme.
KEIMO. Kaikki yhteenusulakoon samaan iloon: kontion peijaiset,
tyttäreni tervehdys auringon paisteelle, lemmittyjen kihlaus ja sitten
sovintojuhla, kaikista korkein. Niin, vallitkoon ilo ja riemu!
MANNILA. Vallitkoon ilo ja riemu!
KANSA (Taampana). Ilo ja riemu!
LIISA. Ma näköni sain ja kultani sylistä nyt katselen säteilevää
taivasta ja kukostavaa maata mun ympärilläin, ja armaina ystävinä
seisovat tuossa entiset vihamiehet, seisovat, otsilla sovinnon hopea
loiste. Mikä näky mun ilosta juopuneelle silmälleni! Oi mikä näky!
(Lankee polvillensa). Kaikkisuuden hallitsija, supista jo kätes ja
rajota mun onneni virta, joka koskena päälleni vuotaa! Pane määrä, pane
määrä tälle autuudelle ja suo mulle pyhän tyyneytes voimasta kantamaan
iloa, joka sieluni täyttää, täyttää ja pyörryttää mua heikkoa naista.
Mutta tyyneys ja rauha sun ympärilläs ijankaikkisesti vallitsee. Niin,
tyyneys ja rauha ainiaan! (Esiripun pudotessa jää hän istumaan
polvillensa, katsahtaen korkeuteen, ja vakavilla kasvoilla katselevat
häntä toiset).