AAPELI, | kraatareita ja vanhoja nuoria-miehiä.
EENOKKI, |
EEVA.
JOOSEPPI, Aapelin oppipoika.
(Aapelin huone: perällä ovi, oikealla pöytä ja sen vieressä rahi,
vasemmalla tulisija, jonka ääressä Jooseppi seisoo liikutellen kauhalla
pataa, joka kiehuu tulella. Eenokki tulee.)
EENOKKI. Päivää, Jooseppi!
JOOSEPPI (kääntyen ympäri ja kumartaen syvästi, hellittämättä toki
kauhaa kädestänsä). Päivää!
EENOKKI. Sainpa mestariltas tärkeän kutsumuksen löydyttää itseäni tässä
hänen huoneessansa noin tähän aikaan.
JOOSEPPI. Niin on asia.
EENOKKI. Miksi kutsui hän minua ja missä on hän itse?
JOOSEPPI. Eikö ole teillä jo tietoa?
EENOKKI. Ei yhtään, ei yhtään, poikaseni.
JOOSEPPI. Tässä tapahtuu tänäpän kihlaus.
EENOKKI. Kihlaus! Hm! Vai kihlaus. Kenen hän nai?
JOOSEPPI. Hä, Herrojen-Eevan.
EENOKKI. Vai Herrojen-Eevan. Tuliko mies juonikkaaksi, hurjapäiseksi,
villityksi, tai mistä kieppasi hän tämän rohkeuden?
JOOSEPPI. Preivin kirjoitti Herrojen-Eeva tällä tavalla mestarilleni
eilen illalla: »Kraatari Aapeli! Lyhyesti tahdon tietä antaa, että, jos
Jumala niin on sallinut, niin valmis olen kohta tulemaan
aviopuolisoksenne. Tulkaat minua kyydittämään täältä luoksenne; sillä
herrat jätän minä tämän ijankaikkisen pilkun päällä. Sen olen nyt
vahvasti tykönäni päättänyt.» Niin seisoi preivissä.
EENOKKI. Ja mestaris tämän luettuansa rupesi tuumailemaan ankarasti?
JOOSEPPI. Pasteeraili, pasteeraili edestakaisin permannolla, raappien
niskatukkaansa.
EENOKKI. Kihelöitsipä miehen päässä; mutta sitä en ihmettele.--Millä
tavalla luonnistui asia?
JOOSEPPI. Yölläpä vasta leikki nousi. Kovin levoton oli mestarini.
Milloin pasteeraili hän, milloin heitti hän itsensä taasen vuoteelle,
mutta samassa pyörähti hän ylös jälleen ja rupesi uudestaan
pasteerailemaan raappien aina niskaansa. Kolme kertaa kävi hän
valelemassa päätänsä kaivolla. Hän pelkäsi aivoansa, näette.
EENOKKI. Eikä ihme; sillä onpa sitä pehmitetty. Tuumaile ja harkitse,
harkitse ja tuumaile joka uusi muudi, leikkaus ja sauma, niin
kysytäänpä viimein kuinka on päävärkin laita.--Mutta mielinpä kuulla
kuinka kävi lopulta.
JOOSEPPI. Tultuansa kolmannen kerran kaivolta höyryvällä päällä,
herätti hän minua, ilmoitti syyn levottomuuteensa, luki preivin eteeni
ja pyysi minulta neuvoa oman-tuntoni nimessä. Katsokaas mikä
veljellisyys!
EENOKKI. Rakkaus lievittää ja avaa sydämmen, sielun ja mielen.--Mutta
minkä neuvon annoit mestarilles?
JOOSEPPI. En kieltänyt enkä käskenyt.
EENOKKI. Oikein!--Tapani tosin on puhua aina aatokseni ulos, mutta yksi
asia löytyy, jossa olen vaiti kuin myyri. Älä kiellä miestä ottamasta
naista, johon hän kerran on iskenyt silmänsä, hän ottaa hänen
kuitenkin, ja joskuspa kuiskataan naisen korvaan sun kieltävä neuvos,
jonka lunttu tuskin Paratiisin niituilla antaa sulle anteeksi.
JOOSEPPI. Minä en kieltänyt enkä käskenyt, vaan pyysin hänen heittämään
kaikki Jumalan neuvopöydälle. Tämä vaikutti ja heti nukkui hän kuin
tallukka ja minä samoin. Hän aamulla taasen kyllä käytteli neulaansa
vinhasti, mutta toisaalle tyyräilit aatoksensa, sen huomasin, koska
silloin tällöin mulautin salaa katsoa hänen päällensä. Niin neuloi hän
hetken, mutta äkisti keihästi hän neulallaan uuden tyynynsä, naulitsi
sen hirveän lujasti pöytään, rynkäsi ylös, puki päällensä parhaat
vaatteensa, lähetti sanan teille, tullaksenne tänne, mutta itse läksi
hän noutamaan morsiantansa, Herrojen-Eevaa.
EENOKKI. Tämä naiminen, pelkään minä, on häneltä loiskaus onnettomaan
kirnuun. Eeva on kahden naimattoman herran emännöitsijä, ja kuullaanpa
hänen useinki mekastelevan heidän kanssansa. Tästäpä yhtä ja toista
arvella taitaa, ja paljon rähisee heistä mailmakin. Jumala heille
heidän syntinsä anteiksi antakoon! Mutta miksi ei toinen heistä nai
tätä Eevaa? Mutta Eva on tuittupää, tuiskea, näetkös, morakka, tahi
niin kuin ruotsalainen sanoo: turski. (Ottaa nuuskaa.)
JOOSEPPI. Ja niin herramainen.
EENOKKI. Tosi. Koska hän käy, katsahtaapa silloin tällöin sivullensa
liehuvia hameliepeitänsä, sen olen huomainnut. Vähän epäiltävä merkki
tyttö-ihmisestä. Tosin palveli hän vuoden Helsingissä ja joteskin
isoista herrasväkeä, mutta eipä tarvitsis, sanon minä, eipä tarvitsis
itseänsä sentähden lyödä niin herramaiseksi, niin fiiniksi; sanalla
sanoen, niin ymmärtämättömäksi kuin Eeva teki. Vähempikin piisaisi
muonamiehen tyttärelle. Onko tämä alhaisen ihmisen kieltä: »missä
nakriit kasvaa, puussa vai maassa?» Nauriit, näetkös. Niinpä kysyi hän
maamiehiltä torilla. Entäs tämä kysymys: »kulta-pappa, mikä on tuo
korea lintu, joka hyppelee tuolla kartanolla?» Hän ei tuntenut,
näetkös, harakkaa tultuansa maalle. (Naurahtaa, mutta kovin vähän.)
Noh, ehkä ei tuntenut hän lintua. Sitä en mene arenteeraamaan, sanoo
ruotsalainen. Mutta kas, kas, kuinka kerkeä on ihmislapsi näkemään
raiskaa toisen silmässä, mutta ei malkaa omassa. Mutta minä pidän
virkaveljestäni enkä sois hänelle huoneenristiä, jonka nyt pelkään
hänen saavan.
JOOSEPPI. Kyllä, kyllä siitä nyt toinen elämä nousee tähän huoneeseen.
EENOKKI. Pahoin pelkään, pahoin pelkään.--Eeva on taas vihastunut
herrojensa päälle, ja vihan kiukussapa ottaa hän tämän askeleen, mutta
kas, kun kuherruskuukausi on mennyt, niin katuupa hän kauppaansa ja
ikävöitsee herrojensa luoksi jälleen. Sillä Aapelilla ei ole niitä
kommervenkiä, niitä rinnanröyhistyksiä ja sitä äänen komeata kilausta,
joita Eeva on oppinut näkemään ja kuulemaan, ja jotka saattavat
kevytmielisen tytön silmät liekehtimään niin herttaisesti.--Aapeli on
vähän, hieman vähän yksinkertainen, mutta hyväsydämminen, vallan
hyväsydämminen mies.
JOOSEPPI. Hyvä hänen nimensäkin on.
EENOKKI. Mutta hellä sydämmensä saattaa hänen välisti toimiin, joita
seuraa katumus. Minä, mukama mies, olen aina tämmöinen vakava
pellavaloukku, oikein sahapukki. (Naurahtaen vähän.) Mitä padassa
kiehuu?
JOOSEPPI. Siellä kiehuu makkaranpalasia, kryyniä, vettä ja suolaa.--
Kuulitteko rattaan jyryä?
EENOKKI. Kuulin totisesti. He tulevat. (Erikseen.) Niin, niin,
piikaseni; tännen astut, mutta tiedänpä, ettes tee sitä sydämmellisen,
puhtaan rakkauden pinnistyksestä. Niskani panen pantiksi, ettäs
tillastit herroiltasi naimista, mutta koska ei siitä mitään tullut,
niin käytpä nyt vimmoissasi polttamaan sammaletta fiinin, herramaisen
kartuusin verosta. (Aapeli ja Eeva, molemmat kantaen nyttyä kädessään,
tulevat. Jooseppi, keskeyttämättä padan liikutusta, kumartaa syvään.)
EENOKKI. Tervetuloa, morsiuskunta!
AAPELI. Me kiitämme sinua. Sinä olet tässä juuri tarpeellinen. Istu,
Eeva.--Onko Jooseppi antanut sinun jotain ymmärtää?
EENOKKI. Lyhyesti.
AAPELI. Onhan minulla nyt edes se, joka paitani pesee.--Istu, istu,
Eeva.
EEVA (erikseen). Tämmöinen tupa! Huhkaimen pesä. (Aapeli ottaa nytystä
sokerirasian ja asettaa sen pöydälle.)
AAPELI. Sokerirasia on kuitenkin eheä. Tiedä, Eenokki, että olemme
pyörineet kamalassa leikissä, sekä minä että Eeva. Oi niitä
jumalattomia herroja!
EENOKKI. He kaiketi kohtelivat sinua kopeasti, trumantisti?
AAPELI. Kiitän, etten saanut heiltä selkääni.
EENOKKI. Kateus, kateus!
AAPELI. Sula kateus.--Ei ollut, näetkös, mentävä sisään; kartanolla
seisoin vaan ja otin vastaan Eevan kapineita. Mutta koska viimein
olimme valmiit lähtemään ja istuimme rattaille, niin arvaas, mitä
tekivät?
EENOKKI. Häijyn koiranjuonen. Tiedänmähän sen.
AAPELI. Tulipas pieni poika, herrojen käskystä, sanoi tahtovansa
korjata hevosen häntävyötä, mutta peijakas pisti palavan
taulankappaleen Ruskon hännän alle ja siinä samassa ampuipa yksi
herroista meille pilkalla jäähyväisampauksen. Rakas virkaveljeni,
aatteles, millä hirmuisella vauhdilla me tulimme talosta. Rusko juoksi
kuin vimmattu, potki ja juoksi korvat niuhossa. Ja olikos ihme, että me
molemmat, niin Eeva kuin minä, huusimme täyttä kitaa hädissämme?
EENOKKI. Ei mikään ihme, mutta sepä ihme, ettäs seisot vielä tässä ja
kertoilee tätä keikahusretkeäs. Kiitä, ettes makaa ojassa tallukset
taivasta kohden.
AAPELI. Onni suojeli minua. Taulanpala helti viimein, ja vähitellen
hiljensi Rusko juoksuansa, ja yhtä ehjillä luilla kuin ennenkin
istuimme rattailla, vaikka pamppailevalla sydämmellä.
EENOKKI. Voi julmia herroja, voi julmettuneita!
AAPELI. Sanos muuta. Ihmettelenpä, että Eeva on näin kauvan menestynyt
heidän kanssansa. Ettes jo ennen tehnyt tätä temppua, Eeva?
EEVA (erikseen). Jaa, sinä västäräkki! Suokoon Jumala, etten koskaan
olis tätä tehnyt. Mikä hulluus minulta, mikä hulluus, jättää herrat ja
tulla tänne turvekaton alle!
AAPELI. Mutta miksi on morsian niin äänetön?
EENOKKI. Tavallinen morsiamen alakuloisuus muuttaessansa miehelään.
AAPELI. Ja asiamme ei olekkaan vielä oikein välikappaleellisesti
päätetty. Mutta ruvetkaamme juoneen, tehkäämme mikä kuitenkin tehtävä
on; sillä parempi karhun mahassa kuin hänen hampaissansa. Sinä tiedät,
mikä harras ja tärkeä komento on tässä tapahtuva tällä hetkellä?
EENOKKI. Luulenpa tietäväni.
AAPELI. Kihlaus, laillinen kihlaus, ja senpätähden olen kutsunut sinun
tänne. Käy toimeen, Eenokki! Mutta ensiksi yksi puhe!
EENOKKI (yskii). Että ... että me nyt tällä hetkellä tähän
kokoontuneet olemma, liittämään yhteen kahta sielua, nimittäin
pitäjän-kraatarimestaria Aapeli Simeoninpoikaa ja neitsykäistä Eeva
Matintytärtä...
AAPELI. Hänen oikea liikanimensä on Helander.
EENOKKI. Ja neitsykäistä Eeva Helanderia, yhteensolmemaan heidän
onneansa sekä myötä- että vastoinkäymisessä. Ja tämä ei olekkaan mikään
vetosolmu, ei suinkaan, vaan kiinteä umpisolmu, jonka ainoastaan
kuoleman viikate poikkileikata taitaa. Hyvin muistain ja visusti
sydämmeen kätkein aviosäädyn velvollisuudet molemmilta puolilta.
Miehen, nimittäin, tulee olla vaimonsa pää; se on hänen
velvollisuutensa, ja vaimo olkoon miehensä heikompi astia; se on hänen
velvollisuutensa. Ja käykäät sitten käsi kädessä, Jumalan nimessä ja
ilolintuen laulaessa haudan syvyyteen.--Niin; mitä itse sanot, Aapeli?
AAPELI. Ei minulla mitään sanottavaa ole.
EENOKKI. Anna sitten sormus tänne.
AAPELI. Tässä tämä on.
EEVA (eriks.) Mitä teen? Otanko ma vastaan sormusta? Voi minua
mieletöntä!
EENOKKI. Aapeli antaa tämän sormuksen sinulle, Eeva. (Antaa Eevalle
sormuksen.) Kas niin. (Laulaa veisaavalla äänellä) »Saatanan juonet»...
Onhan tämä sinun tahtos, Aapeli?
AAPELI. Veisaa, veisaa!