Kristiina sanoi itselleen, että nyt se oli tehty. Mutta hän tunsi
itsensä kuolemanväsyneeksi, rikkinäiseksi ja kipeäksi ikävästä Erlendin
syliin.
Hän makasi valveilla suurimman osan yötä ja päätti tehdä sellaista,
jota hän ei vielä milloinkaan ollut uskaltanut tehdä -- lähettää sanan
Erlendille. Ei ollut helppo keksiä, kuka olisi ottanut toimittaakseen
tuon asian. Sisaret eivät milloinkaan liikkuneet ulkona yksin, eikä
hän tiennyt ketään, joka olisi suostunut menemäänkään; miehet, jotka
hoitivat ulkotöitä, olivat vanhempaa väkeä ja kävivät harvoin luostarin
ulottuvilla, paitsi milloin tulivat puhumaan itse abbedissan kanssa.
Ei ollut muita kuin Olav --. Tämä oli puolikasvuinen poika, joka teki
puutarhatöitä; hän oli ollut Groa-rouvan kasvatti-poika siitä asti kuin
hänet eräänä aamuna oli korjattu äskensyntyneenä kirkonrappusilta.
Ihmiset sanoivat hänen äidikseen erästä sisarta; tämä piti vihittämän
nunnaksi, mutta istuttuaan tyrmässä kuusi kuukautta -- muka karkean
tottelemattomuuden tähden, samoihin aikoihin, jolloin lapsi löytyi
-- hän oli saanut sisaren puvun ja oli sen jälkeen työskennellyt
karjapihan puolella. Kristiina oli usein ajatellut Ingridin kohtaloa
viime kuukausien aikana, mutta hänellä ei usein ollut tilaisuutta
puhella tämän kanssa. Oli uskaliasta luottaa Olaviin -- tämä oli pelkkä
lapsi, ja Groa-rouva ja kaikki nunnat juttelivat ja laskivat leikkiä
hänen kanssaan aina kun näkivät pojan. Mutta Kristiina ajatteli, ettei
hänellä enää ollut paljon uskaltamista. Ja pari päivää myöhemmin, kun
Olavin eräänä aamuna piti lähteä kaupungille, sai Kristiina hänet
viemään Akersnesiin sanan, että Erlend koettaisi keksiä keinon, miten
he voisivat tavata toisensa kahdenkesken. Samana päivänä iltapuoleen
tuli Ulv, Erlendin oma palvelija, puheportin luukulle. Hän sanoi
olevansa Aasmund Bjørgulfinpojan miehiä ja tulleensa pyytämään,
että tämän veljentytär pääsisi kaupunkiin käymään, sillä Aasmund
Bjørgulfinpojalla ei ollut aikaa tulla nunnaluostariin. Kristiina
ajatteli, että tämä nyt ainakin oli epäonnistuva -- mutta kun sisar
Potentia kysyi, tunsiko hän lähetin, vastasi hän tuntevansa. Ja sitten
hän lähti Ulvin kanssa Brynhild Flugan taloon.
Erlend odotti häntä ylisillä -- hän oli pelästynyt ja jännityksen
vallassa, ja Kristiina huomasi heti hänen taas pelkäävän sitä, mitä
tämä näytti pitävän pahimpana.
Häntä viilsi aina niin ilkeästi kun toinen osoitti olevansa niin
kauheasti peloissaan lapsen tähden -- kun he nyt kuitenkaan eivät
voineet pysyä poissa toistensa luota. Ja kiihdyksissä kun oli,
Kristiina sanoi sen hänelle -- varsin kiivaasti. Erlend tuli
tummanpunaiseksi kasvoiltaan ja painoi päänsä Kristiinan olkaa vasten:
"Sinä olet oikeassa", hän sanoi. "Minun tulee koettaa jättää sinut
rauhaan, Kristiina -- etten pane onneasi vaaraan. Jos tahdot --"
Kristiina hyppäsi hänen kaulaansa ja nauroi, mutta Erlend tarttui häntä
lujasti vyötäisiltä, pakoitti hänet istumaan penkille ja istui itse
toiselle puolen pöytää. Kun Kristiina ojensi hänelle kätensä, suuteli
hän kuumasti kämmenen puolta.
"Olen kokenut enemmän kuin sinä", hän sanoi kiihkeästi. "Jospa
tietäisit, miten hartaasti toivoisin meidän molempien vuoksi, että
joutuisimme naimisiin täysin kunniallisesti --."
"Silloin sinun ei olisi pitänyt ottaa minua", sanoi Kristiina.
Erlend peitti kasvonsa.
"Niin, kautta taivaan, minun ei olisi pitänyt tehdä sitä vääryyttä
sinua kohtaan", hän sanoi.
"Sitä et toivo sinä, enkä sitä toivo minä", sanoi Kristiina nauraen
naljailevasti. "Ja kunhan minä vain lopuksi pääsen sovintoon ja rauhaan
sukuni ja Jumalani kanssa, en ole sureva, vaikka minun tulisi mennä
vihille jalkavaimona. Ja kunhan vain saan olla lähelläsi, tuntuu
minusta monasti siltä kuin voisin olla rauhaakin vailla --"
"Sinun tulee kantaa jälleen kunnia kartanooni", sanoi Erlend, "minä en
saa vetää sinua alas omaan kunniattomuuteeni."
Kristiina pudisti päätään. Sitten hän sanoi:
"Nyt sinä kai tulet iloiseksi, kun saat kuulla, että minä olen puhunut
Simon Andreksenpojan kanssa -- ja ettei hän tahdo pitää kiinni niistä
sopimuksista, jotka oli tehty meidän puolestamme ennenkuin näin sinut."
Erlend riemastui ja Kristiinan täytyi kertoa kaikki. Kuitenkin hän
salasi ne alentavat sanat, jotka Simon oli lausunut Erlendistä, mutta
mainitsi, ettei tämä tahtonut ottaa kannettavakseen syytä Lauritsan
edessä.
"Se on luonnollista", sanoi Erlend lyhyeen. "He tuntuvat olevan hyvät
ystävät, isäsi ja hän? Minusta hän luultavasti on pitävä vähemmän --
Lauritsa, tarkoitan."
Kristiina käsitti nämä sanat todistukseksi siitä, että Erlend kuitenkin
ymmärsi, että Kristiinalla vielä oli ankara taival edessä, ennenkuin
heidän asiansa olisi loppuun ajettu, ja hän oli Erlendille kiitollinen
siitä. Mutta Erlend ei palannut enää asiaan, vaan oli hyvillään ja
sanoi pelänneensä, ettei Kristiinalla olisi ollut rohkeutta puhua
Simonille.
"Sinä näyt pitävän hänestä tavallasi", hän virkkoi.
"Voiko se olla vasten mieltäsi", kysyi Kristiina, "-- kaiken sen
jälkeen, mitä meillä on ollut keskenämme, että minä tiedän Simonin
oikeamieliseksi ja kelpo mieheksi."
"Ellet olisi koskaan kohdannut minua", virkkoi Erlend, "olisit päässyt
hyville päiville hänen kerallansa, Kristiina. Miksi sinä nauroit?"
"Muistinpahan vain, mitä Aashild-rouva kerran sanoi," vastasi
Kristiina. "Olin vielä lapsi silloin -- mutta hän puhui jotakin
sellaista, että hyvät päivät lankeavat järkevien osalle, mutta parhaat
niille, jotka uskaltavat olla mielettömiä."
"Jumala siunatkoon Aashild-tätiä siitä, että hän on opettanut sinulle
sellaista", sanoi Erlend pyöräyttäen Kristiinan syliinsä. "Ihmeellistä,
en ole nähnyt sinua milloinkaan pelkurina, Kristiina."
"Etkö ole nähnyt?" kysyi tämä painautuen häneen. Erlend pani hänet
sängynlaidalle ja riisui hänen kenkänsä, mutta veti hänet sitten
takaisin pöydän luo. "Ei, ei, Kristiina -- nythän asiamme näyttää
valoisalta. En suinkaan minä olisi tehnyt siten sinua kohtaan niinkuin
olen tehnyt", hän sanoi silitellen silittämistään Kristiinan hiuksia,
"ellen olisi ajatellut joka kerran sinut nähdessäni, että oli
mahdotonta, että omaisesi antaisivat noin hienon ja kauniin neidon
vaimokseni. -- Istu tuohon juomaan kerallani", hän pyysi.
* * * * *
Kohta tämän jälkeen kolkutettiin ovelle -- kuului siltä kuin ovea olisi
hakattu miekankahvalla.
"Aukaiskaa, Erlend Nikulauksenpoika, jos olette siellä!"
"Se on Simon Darre", sanoi Kristiina hiljaa.
"Aukaiskaa, piru teidät periköön -- jos olette mies!" huusi Simon
lyöden uudelleen oveen.
Erlend meni vuoteen luo ja otti miekkansa naulasta. Hän katsoi
neuvottomana ympärilleen: "Täällä ei ole mitään paikkaa, minne voisit
kätkeytyä -- paitsi vuode --"
"Parantaisiko se asiaa, jos minä kätkeytyisin", sanoi Kristiina. Hän
oli noussut seisomaan; hän puhui hyvin rauhallisesti, mutta Erlend näki
hänen vapisevan. Simon kolisutti taas ovea.
Erlend astui esiin ja veti salvan syrjään. Simon astui sisään
paljastetuin miekoin, mutta työnsi sen paikalla takaisin tuppeen.
Tuokion he seisoivat kolmisin mitään puhumatta. Kristiina vapisi, mutta
sittenkin hän tunsi tänä alkuhetkenä suloista jännitystä -- syvältä
hänen rinnastaan nousi tunne, joka vainusi miekan mittelyä -- ja hän
hengitti syvään: nyt oli tullut pitkien kuukausien äänettömän odotuksen
ja pelon loppu. Hän katsoi toisesta toiseen, kalpeana ja kiiltävin
silmin -- sitten hänen jännityksensä hyytyi käsittämättömäksi,
vapisevaksi epätoivoksi. Simon Darren silmät kuvastivat enemmän kylmää
ylenkatsetta kuin suuttumusta tai mustasukkaisuutta, ja hän näki
Erlendistä, tämän korskean muodon läpi, että tämä hehkui häpeästä.
Hänen mielessään liikkui hämärä aavistus siitä, mitä toisten miesten
täytyi ajatella miehestä, joka oli antanut hänen tulla luokseen
tämmöiseen paikkaan, ja hän ymmärsi, että Erlendistä täytyi tuntua
siltä kuin hän olisi saanut iskun vasten kasvoja; Kristiina tiesi
Erlendin kiihkeästi odottavan hetkeä, jolloin saisi vetää miekkansa ja
karata Simonin kimppuun.
"Miksi sinä olet tullut tänne, Simon?" huusi Kristiina äänekkäästi,
pelon valtaamana.
Molemmat miehet kääntyivät häneen päin.
"Noutaakseni sinut kotiin", sanoi Simon. "Täällä sinä et saata olla --"
"Teillä ei ole enää käskyvaltaa Kristiina Lauritsantyttäreen", sanoi
Erlend kiivaasti, "hän on minun nyt --"
"Kaipa hän sitä lienee", sanoi Simon raa'asti, "ja kauniiseen
häähuoneeseen sinä olet hänet tuonutkin --." Hän seisoi hetken aikaa
huohottaen; sitten hän sai vallan äänensä yli ja lausui levollisesti:
"Mutta asia on sellainen, että minä olen hänen sulhasensa vielä --
siihen asti kuin hänen isänsä saa hakeneeksi hänet. Ja siihen asti minä
aion suojella miekoin ja keihäin hänen kunniansa jäännöstä -- ainakin
ihmisten silmissä --"
"Sitä sinun ei tarvitse; voin tehdä sen itse --" Erlend leimahti
jälleen tulipunaiseksi Simonin katseen edessä. "Luuletko minun antavan
tuollaisen poikanalkin peloittaa itseäni", hän kuohahti, vieden kätensä
miekankahvaan.
Simon vei kätensä selän taakse.
"Minä en ole niin arka, että pelkäisin sinun luulevan minua
pelkuriksi", hän sanoi kuten äsken. "Minä olen taisteleva kanssasi,
Erlend Nikulauksenpoika, piru vieköön, ellet ole pyytänyt Kristiinaa
hänen isältään oikeaan aikaan --"
"En tee sitä sinun käskystäsi, Simon Andreksenpoika", sanoi Erlend
tulistuen; veri tulvahti uudelleen hänen kasvoihinsa.
"Ei, tee sinä se vain siksi, että tahdot korjata mitä olet rikkonut
tätä nuorta naista vastaan", vastasi Simon hätäilemättä, "onhan se
parempi Kristiinalle."
Kristiina huusi ääneen, tuskissaan Erlendin tuskan tähden. Hän polki
jalkaa:
"Mene, etkö jo mene, Simon -- mitä tekemistä sinulla on meidän asiaimme
kanssa!"
"Senhän olen sanonut vastikään", vastasi Simon. "Saatte kärsiä minua
siksi kunnes isäsi on erottanut meidät toisistamme."
Kristiina lysähti kokoon:
"Mene, mene, tulen paikalla perästä --. Herra Jeesus, miksi sinä
kiusaat minua näin, Simon -- en kai minä omasta mielestäsikään enää ole
sen arvoinen, että sinun kannattaisi välittää minun asioistani --"
"En teekään sitä sinun takiasi", vastasi Simon. "Erlend -- ettekö tahdo
sanoa hänelle, että hänen on tultava kanssani?"
Erlendin kasvot tärisivät. Hän kosketti Kristiinaa olkapäähän:
"Kristiina, sinun on tehtävä niin. Simon ja minä puhelemme toisen
kerran --"
Kristiina nousi tottelevaisesti. Hän kiinnitti vaippansa soljella.
Hänen kenkänsä olivat vuoteen luona -- hän muisti ne, mutta ei voinut
vetää niitä jalkoihinsa Simonin nähden.
* * * * *
Ulkona oli sumu hälvennyt. Kristiina kulki kiitämällä, pää kumarassa
ja kädet vaippaa kourien. Hänen kurkkuaan kiristi vihlova itku -- hän
toivoi hurjasti jonnekin, missä hän olisi saattanut itkeä, itkeä ja
olla yksin. Pahin, pahin oli vielä edessäpäin; hän oli saanut kokea
uutta tänä iltana ja hän vääntelehti sen kourissa -- hän oli kokenut
miltä tuntui nähdä häpäistävän miestä, jolle hän oli antautunut.
Simon kulki hänen kintereillään hänen rientäessään peltoja pitkin, yli
kenttien ja sumun kattamien aukeoiden, joista talot olivat kuin pois
pyyhkäistyt. -- Kerran kun Kristiina kompastui johonkin, tarttui Simon
häntä käsipuoleen, estäen häntä putoamasta:
"Älä nyt juokse noin", hän sanoi. "Ihmiset katsovat meitä. -- Miten
sinä vapiset!" virkkoi hän Iempeämmin. Kristiina oli vaiti kiitäen
edelleen.
Hän nuljahti liejuun, hänen jalkansa olivat läpimärät ja kylmät --
sukat, jotka hänellä oli jalassa, olivat nahasta, mutta hyvin ohuet;
hän tunsi niiden alkavan hajota, loka pursui paljaalle iholle.
He tulivat luostaripuron yli vievälle sillalle ja nousivat hitaammin
vastapuolen rinnettä.
"Kristiina", sanoi Simon äkkiä, "tätä sinun isäsi ei pidä milloinkaan
saaman tietää."
"Mistä sinä saatoit arvata minun olevan siellä?" kysyi Kristiina.
"Tulin luostariin puhumaan kanssasi", vastasi Simon lyhyesti. "Sitten
kuulin setäsi palvelijasta. Tiesin Aasmundin olevan Hadelandissa.
Kovin ovelia peittämään jälkiänne te ette ole olleet. -- Kuulitko mitä
sanoin?"
"Kuulin", sanoi Kristiina. "Itse minä lähetin sanan Erlendille, että
tapaisimme Flugan luona, tunsin tuon vaimon --"
"Hyi, hyi sinua! Mutta sinä et voinut tietää, minkälainen ihminen hän
oli -- ja tuo toinen --. Kuuletko", sanoi Simon ankarasti, "jos asia
on sellainen, että sen saattaa salata, silloin sinun täytyy salata se
Lauritsalta. Ja ellet sitä voi, niin täytyy sinun koettaa säästää häntä
pahimmalta häpeältä."
"Onpas sinulla huoli minun isästäni", sanoi Kristiina vavahdellen. Hän
yritti puhua uhmaavasti, mutta ääni oli sortumaisillaan itkuun.
Simon kulki kappaleen matkaa. Sitten hän pysähtyi -- Kristiina näki
hänen kasvonsa heidän seisoessaan yhdessä usman keskellä. Tuon
näköisenä hän ei milloinkaan ollut nähnyt Simonia.
"Olen huomannut joka kerran käydessäni teillä", hän sanoi, "kuinka
vähän te Jørundgaardin naiset ymmärrätte, mikä mies Lauritsa oikeastaan
on. Hän ei pidä kurissa teitä, sanoo Trond Gjesling -- vaan mitäpä hän
välittäisi sellaisesta, hän, joka oli aiottu komentamaan _miehiä!_
Hänessä oli päällikönverta, jota miehet olisivat totelleet --
ilomielin. Aika ei nyt tarvitse sellaisia miehiä -- isäni tunsi hänet
Baagahusin ajoilta. --
"Mutta muuksi hänen osansa ei sitten ole vaihtunut, hän on vaan jäänyt
laaksoon, eläen kuin talonpoika --. Liian nuorena hän tuli naitetuksi
-- ja äitisi, omine luontoineen, ei kai ollut se nainen, joka olisi
helpottanut hänen oloansa siellä. Hänellä on paljon ystäviä, tiedätkös
sen -- mutta luuletko, että hänellä on _yhtään_, joka kelpaisi hänen
rinnallensa --. Poikia hänen ei ole suotu pitää -- teidän tyttärien
piti jatkaa hänen sukunsa kunniaa -- ja jos hän on näkevä sen päivän,
jolloin hän huomaa toisen parantumattomaksi ja toisen kunniattomaksi --"
Kristiina kouraisi poveaan sydämen kohdalta -- hänestä tuntui kuin
hänen olisi pitänyt pitää kiinni sydämestään, saadakseen sen niin
kovaksi kuin miksi hän sen tahtoi.
"Miksi sinä sanot tämän", hän hetken kuluttua kuiskasi. "Et kai sinä
enää tahdo etkä toivo minua omaksesi? --"
"Enpä taida tahtoa", virkkoi Simon epäröiden. "Voi hyvä Jumala,
Kristiina -- muistan minkälainen olit Finsbrekkenillä. -- Mutta piru
minut periköön, jos milloinkaan enää uskon kenenkään nuoren neidon
silmiä!"
"Lupaa, ettet tapaa Erlendiä ennen isäsi tuloa", sanoi Simon, heidän
saapuessaan portille.
"Sitä en tahdo luvata", vastasi Kristiina.
"Silloin hänen on luvattava se", sanoi Simon.
"Minä lupaan olla tapaamatta häntä", vastasi Kristiina hätäisesti.
"Se pieni koira, jonka minä kerran lähetin sinulle", virkkoi Simon
heidän erotessaan, "voi jäädä siskoillesi -- ne pitävät niin paljon
siitä -- ellei minusta ole liian vaikeata nähdä sitä kotonasi.
"Minä ratsastan pohjoiseen varhain huomenaamulla", hän sanoi, ja sitten
hän tarttui Kristiinaa käteen hyvästiksi, portinvartijanunnan katsoessa
heitä.
* * * * *
Simon Darre meni alas kaupunkia kohden. Hän kulki nyrkki heiluen,
puhui puoliääneen ja manaili mennessään. Hän vannoi mielessään, ettei
hän surrut Kristiinaa. Tämä oli kuin kappale, jota hän oli luullut
puhtaaksi kullaksi -- ja lähemmin katsottuaan havainnutkin sen olevan
pelkkää tinaa ja messinkiä. Valkoisena kuin lumi oli hän ollut
polvillaan maassa ja ojentanut kätensä palavaa kynttilää kohden -- se
oli viime vuonna. Tänä vuonna hän joi viiniä kiroukseen julistetun
mellastajan kanssa Flugan ylisillä -- äh! Lauritsa Bjørgulfinpojan
puolesta hän puuttui asioihin, Lauritsan, joka istui kaukana
Jørundgaardissa uskoen -- ei ikinä hän voinut kuvitella heidän pettävän
häntä siten. Ja nyt hän aikoi itse viedä tiedon asiasta ja auttaa heitä
valhettelemalla tuolle miehelle. Tämä se nyt täytti hänen sydämensä
polttavalla tuskalla ja häpeällä.
Kristiina ei ollut ajatellut pitää Simon Darrelle antamaansa lupausta,
mutta hän ei saanut vaihdetuksi muuta kuin pari sanaa Erlendin kanssa
-- kerran illalla tiellä.
Hän seisoi pidellen tämän kättä omassaan, kumman nöyränä, toisen
puhuessa kohtauksesta Brynhildin luhdissa. Simon Andreksenpojan kanssa
hän oli puhuva toisen kerran. "Jos me olisimme taistelleet siellä,
olisi se levinnyt koko kaupungille", sanoi Erlend kiihkeästi. "Sen tuo
toinenkin tiesi, arvon Simonimme."
Kristiina näki miten tuo tapaus oli karvastellut Erlendin mieltä.
Hänkin oli ajatellut sitä lakkaamatta sen jälkeen --, tuossa
seikkailussa oli Erlend esiintynyt vieläkin kehnompana kuin hän itse,
sitä ei käynyt kieltäminen. Ja hän tunsi, että he nyt olivat yksi liha
tositeossa -- hän tahtoi vastata kaikesta yhdessä Erlendin kanssa,
silloinkin kun hän ei hyväksynyt tämän tekoja, ja hän tahtoi tuntea
omassa nahassaan Erlendiä viiltävät haavat.
* * * * *
Kolme viikkoa myöhemmin tuli Lauritsa Bjørgulfinpoika Osloon hakemaan
tytärtänsä.
Kristiinaa peloitti ja hänen sydäntään kirveli, kun hän meni puhetupaan
kohtaamaan isäänsä. Ensimmäinen, mikä häntä hämmästytti nähdessään
tämän seisovan sisar Potentian kanssa keskustellen, oli, ettei isä
ollut sellainen kuin miksi Kristiina hänet muisti. Ehkei tämä ollut
lainkaan muuttunut viime tapaamisen jälkeen -- mutta hän oli nähnyt
tämän aina nuorena, voimakkaana ja kauniina miehenä, josta hän oli
ollut lapsena ollessaan niin ylpeä. Jokainen talvi ja kesä, joka
kului ohitse kotona, oli kai painanut merkkejään häneen, tehden
hänet vanhemmaksi, samoin kuin ne jouduttivat Kristiinan nuoruuden
kukoistusta -- mutta hän ei ollut huomannut sitä. Hän ei ollut
huomannut, että tämän tukka oli vaalennut paikoitellen ja ruvennut
punertamaan ruosteenkarvaisesti ohimojen kohdalta -- kuten keltaisen
tukan harmaantuminen tapahtuu. Posket olivat kuivettuneet ja käyneet
pitemmiksi, niin että kasvojen lihakset kiristyivät kuin jänteet
suuta kohden; nuori, vaalea, verevä iho oli käynyt yksivärisen
ahavoituneeksi. Hän ei ollut kumara vartaloltaan -- mutta hartioiden
asento viitan alla oli kuitenkin erilainen kuin ennen. Hän astui
reippaasti ja keveästi, tullessaan käsi ojennettuna Kristiinaa vastaan,
mutta nuo liikkeetkään eivät enää olleet entiset pehmeät ja notkeat.
-- Kai tuo kaikki oli ollut hänessä jo ennen, vaikkei Kristiina ollut
tullut sitä huomanneeksi. Kukaties hänessä oli yksi piirre lisää --
alakuloisuuden -- joka nyt saattoi Kristiinan näkemään kaiken. Hän
purskahti itkuun.
Lauritsa kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja tuki häntä poskesta.
"Noh, noh, hillitsehän itsesi, hyvä lapsi", sanoi hän lempeästi.
"Oletteko vihoissanne minulle, isä?" kysyi Kristiina hiljaa.
"Totta kai", vastasi tämä, mutta silitteli yhä Kristiinan poskea.
"Mutta se sinun kuitenkin tulee tietää, ettei sinun tarvitse pelätä
minua", hän sanoi surullisesti. "Ei, älähän, kyllä sinun nyt täytyy
hillitä itsesi, Kristiina, etkö häpeä näyttäytyä tuollaisena toisten
nähden", sanoi Lauritsa, -- sillä Kristiina itki niin, että hänen
täytyi käydä penkille istumaan. "Älkäämme puhuko näistä asioista tässä,
missä kuljetaan edestakaisin", sanoi Lauritsa, istuutui hänen viereensä
ja tarttui hänen käteensä. "Etkö kysy yhtään äitiäsi -- tai sisariasi
--?"
"Mitä äiti sanoo tähän?" kysyi tytär.
"Kyllähän sen tietää -- mutta emme nyt puhu siitä", sanoi taas
Lauritsa. "Hän voi hyvin muuten --" ja hän alkoi kertoa kaikenlaista
kotikartanon oloista, kunnes Kristiina vähän rauhoittui.
Mutta tämän mielestä jännitys kävi vain kahta kauheammaksi, kun ei isä
puhunut mitään hänen rikkomuksestaan. Hän antoi Kristiinalle rahaa
jaettavaksi luostarin köyhille, ja lahjoja noviiseille; itse hän vielä
antoi runsaat lahjat luostarille sekä sisarille, eikä kukaan luostarin
väestä luullut muuta, kuin että Kristiina nyt oli lähdössä kotiin
kihlajaisiin ja häihinsä. Viimeisen aterian molemmat söivät Groa-rouvan
pöydässä abbedissan salissa, ja tämä antoi Kristiinasta mitä parhaimman
kiitoslauseen.
Mutta kaikki tämä loppui kuitenkin viimein. Kristiina oli heittänyt
viimeisen kerran hyvästit sisarille ja ystäville luostariportin luona,
Lauritsa talutti hänet hänen hevosensa luokse ja nosti hänet satulaan.
Oli niin outoa ratsastaa isän ja Jørundgaardin miesten kera alas
siltaa kohti, tietä, jolla hän oli salaa kävellyt pimeässä; oli outoa
ratsastaa näin kunniassa ja vapaana läpi Oslon katujen. Hän ajatteli
komeaa morsiuskulkuettaan, josta Erlend oli puhunut niin usein -- ja
hänen sydämensä kävi raskaaksi; olisi ollut helpompaa, jos Erlend olisi
vienyt hänet mukanaan. Oli vielä niin pitkältä sellaista aikaa, jolloin
hänen täytyi elää ensiksi valheessa, sitten kaikkien tuomittavana.
Mutta sitten hänen silmänsä osuivat isän vanhenneisiin, vakaviin
kasvoihin, ja hän koetti ajatella, että Erlend kaikesta huolimatta oli
oikeassa.
* * * * *
Vierasmajassa oli muitakin matkamiehiä. Illalla kaikki aterioivat
yhdessä pienessä pirtissä, jossa oli vain kaksi vuodetta; Lauritsa
ja Kristiina saivat nukkua niissä, sillä he olivat arvokkaimmat
matkavieraat. Toiset lähtivät siis pois, kun ilta alkoi pimetä,
toivottaen ystävällisesti hyvää yötä, kunkin noustessa vuorostaan
paikaltaan ja poistuessa makuusijalleen. Kristiina ajatteli, miten
hän oli varkain pujahtanut Brynhild Flugan tupaan ja antanut Erlendin
halata itseään -- ja sairaana surusta ja pelosta, ettei enää koskaan
saisi tulla tämän omaksi, hän tunsi, ettei hän enää kuulunut tänne, ei.
Isä istui etempänä penkillä ja katseli häntä.
"Emme mene tällä kertaa Skogiin?" kysyi Kristiina jotakin sanoakseen.
"Emme", vastasi Lauritsa. "Minulle riittää vähäksi aikaa miettimistä
siinä, mitä olen kuullut sedältäsi sinusta -- etten käyttäisi
väkivaltaa sinua kohtaan", selitti Lauritsa, kun Kristiina katsoi
häneen.
"Ja minä olisinkin pakottanut sinut pysymään sanassasi, ellei Simon
olisi sanonut, ettei hän tahtonut vastahakoista vaimoa."
"Minä en ole milloinkaan antanut sanaani Simonille", sanoi Kristiina
nopeasti. "Sanoit itse ennen, ettet tahtonut pakottaa minua
avioliittoon --"
"Ei kai se olisi ollut mitään pakotusta, jos olisin vaatinut sinua
pysymään sopimuksessa, joka on ollut kaikkien ihmisten tiedossa koko
ajan", vastasi Lauritsa. "Kaksi talvea teidät on katsottu kihlatuiksi,
etkä sinä ole ilmoittanut vastahakoisuutta tai vastenmielisyyttä ennen
kuin hääpäivä jo oli sovittuna. Ja jos sinä tahdot estellä sillä, että
asia päätettiin viime vuonna, ja ettet ole antanut Simonille sanaasi,
niin minä sanon sitä epärehelliseksi menoksi."
Kristiina katsoi alas lieteen.
"En tiedä mikä on näyttävä pahemmalta", jatkoi isä saneluaan,
"sekö, että sinä olet työntänyt Simonin luotasi, vai sekö, että hän
on hyljännyt sinut. Andres-herralta tuli sana --" Lauritsa lensi
punaiseksi tätä sanoessaan, -- "että hän on vihainen pojalleen ja
valmis tarjoamaan korvausta. Minun täytyi sanoa kuten asia oli -- en
tiedä olisiko ollut parempi toisin puolin -- että jos korvauksesta
oli puhe, olimme me lähinnä velvolliset siihen. Häpeä se on meille
kumminkin tavoin."
"Minä en ymmärrä sitä niin suunnattomaksi häpeäksi", sanoi Kristiina
hiljaa. "Kun kerran Simon ja minä olemme yhtä mieltä asiassa."
"Yhtä mieltä", tarttui Lauritsa tyttärensä sanoihin. "Hän ei salannut
sitä, että asia oli hänestä ikävä, mutta sanoi teidän puhuttuanne
keskenänne uskovansa, ettei teitä odottaisi muu kuin onneton olo, jos
hän vaatisi sinua pysymään sopimuksessa. -- Mutta kerro nyt, miten
kaikki on käynyt."
"Eikö Simon ole kertonut sitä?" kysyi Kristiina.
"Hän tuntui tuumivan", virkkoi isä, "että sinulle on käynyt
rakkaammaksi toinen. -- Toivon nyt kuulevani sinulta, Kristiina, kuinka
asia on."
Kristiina mietti hiukan.
"Jumala tietää", hän sanoi hiljaa, "että Simon olisi ollut minulle
kyllin hyvä ja enemmänkin. Mutta totta on, että minä tulin tuttavaksi
toisen miehen kanssa, ja silloin ymmärsin, etten milloinkaan enää voisi
tulla iloiseksi, jos joutuisin elämään Simonin rinnalla -- en vaikka
hänellä olisi kaikki Engellandin kulta -- ja että mieluummin ottaisin
tuon toisen, vaikkei tällä olisi kuin yksi ainoa lehmä --"
"Et kai sinä odota minun antavan sinua palvelijalle", sanoi isä.
"Hän on vertaiseni ja korkeampikin minua", vastasi Kristiina. "Sanoin
vaan muuten -- hänellä on laajat maat sekä mannut, mutta nukkuisin
mieluisammin hänen kanssaan paljailla oljilla kuin toisen miehen
toverina silkkipatjojen päällä --"
Isä oli ääneti vähän aikaa.
"On tosin yksi puoli asiasta, etten minä tahdo pakottaa sinua ottamaan
miestä, joka on vasten mieltäsi -- vaikka Jumala ja Pyhä Olavi
tietäkööt, mitä sinulla voi olla sitä miestä vastaan, jonka minä
olin luvannut sinulle. Mutta toinen puoli on se, onko tuo valittusi
sellainen, että voin naittaa sinut hänelle. Olet vielä nuori ja
ymmärtämätön -- eikä kelpo mies liioin katsele neitoa, joka on toiselle
luvattu --"
"Sellaiselle ei itse mahda mitään", sanoi Kristiina kiihkeästi.
"Mahtaa kyllä. Mutta sen verran ymmärtänet sinäkin toki, etten tahdo
loukata Dyfriniläisiä naittamalla sinut toiselle heti kun olet
kääntänyt selkäsi Simonille -- kaikista vähimmin sellaiselle miehelle,
joka voisi näyttää arvokkaammalta tai rikkaammalta kuin he. -- Toivon
sinun nyt sanovan, kuka tuo mies on", sanoi Lauritsa kotvan vaiettuaan.
Kristiina rutisti käsiään ja hengitti raskaasti. Sitten hän lausui
hyvin vitkaan:
"En voi sanoa, isä. Vaan ellen minä saa tuota miestä, voit viedä minut
luostariin ja jättää sinne ainiaaksi -- en luule silloin eläväni kauan.
Mutta minun ei olisi sovelias ilmoittaa hänen nimeänsä ennenkuin
tiedän, tahtooko hän minut yhtä varmasti kuin minä tahdon hänet. Sinä
-- sinä et saa pakottaa minua sanomaan kuka hän on, -- et ennen kuin
tulee ilmi, aikooko -- aikooko hän pyytää minua sinulta sukulaistensa
suostumuksella."
Lauritsa oli kauan vaiti. Hän ei voinut muuta kuin hyväksyä tyttären
tavan katsoa asiaa; sitten hän lopuksi virkkoi:
"Olkoon siis niin. On luonnollista, että mieluimmin jätät mainitsematta
hänen nimensä siihen asti kuin tiedät, mitä hän aikoo tehdä."
"Mene nyt sänkyyn, Kristiina", hän sanoi vähän ajan kuluttua. Hän tuli
tämän luokse ja suuteli häntä:
"Olet tuottanut minulle paljon surua ja mielipahaa tuumallasi,
tyttäreni -- mutta tiedät minun aina tarkoittavan sinun parastasi --
Jumala paratkoon, niinhän se lienee, teitpä mitä tahansa hän ja hänen
lempeä äitinsä auttakoot meitä, että tämä kääntyisi parhain päin."
Levolle laskeuduttuaan luuli Lauritsa kuulevansa toiselta seinältä,
missä tytär makasi, heikkoa itkua. Mutta hän oli nukkuvinaan. Hänellä
ei ollut sydäntä sanoa, että hän pelkäsi jälleen kaivettavan esiin
vanhat puheet Kristiinasta ja Arnesta ja Benteinistä, ja hänen mieltään
painoi raskaasti se seikka, ettei hän voinut tehdä paljoakaan,
estääkseen lapsen hyvää mainetta tulemasta tahratuksi selkänsä takana.
Ja pahinta oli, että hän katsoi Kristiinan aiheuttaneen sen suureksi
osaksi omalla ajattelemattomuudellaan.