Thoran palatessa vierashuoneeseen Oskar ja Helga tanssivat vilkasta
valssia, molemmat säihkyvin silmin ja tulistunein kasvoin. Sitten Thora
itse tanssi kuvernöörin johtajan, rehtorin ja tietystikin Oskarin
kanssa. Mutta huone kävi kuumaksi ja ummehtuneeksi, ilmassa oli liiaksi
kiihkoa ja painostavaa sähköisyyttä, ja kotvasen kuluttua Thora alkoi
vaaleta ja oli pyörtyä. Täti Margretin huomauttamana tämän nähdessään
rupesi Oskar vihjailemaan, että oli aika hajaantua. Nuoret miehet
kiusoittelivat häntä ("Tahdot päästä meistä eroon, hä?") ja Helga, joka
tuntui yhä enemmän ja enemmän hysteeriseltä, vastusteli kiihkeästi
väittäen, että yö oli vasta alullaan, mutta Oskar lähetti morsiamensa
yläkertaan valmistautumaan miehensä kotiin lähteäkseen.
"No viekäämme hänet kaikin kotiin", virkahti muuan morsiusneito, ja kun
Thora saapui yökävelyään varten huppuun kietoutuneena, ainoastaan
silmät, nenä ja suu näkyvissä, niin ympäröi hänet samaan tapaan
verhoutunut ryhmä iloisia tyttöjä, siristen kuin sirkat keväällä.
Vihdoin tuli lopullinen hetki, jolloin Thoran oli ainiaaksi jätettävä
isänsä koti, ja silloin täti Margret, jonka kasvot olivat venyneet
hullunkurisen pitkiksi ja vetisteleviksi, joutui kokonaan epätoivon
valtaan.
"Ei auta puhua", hän voihki, "minä menetän hänet, enkä tiedä, miten
pikku nupukalleni nyt käynee."
"Joutavia, Margret", hymähti johtaja, "Oskar pitää hänestä huolta."
"Muistakoonkin pitää, tahi murhaan hänet", uhkasi täti, ja se ajatus,
että täti Margret kenenkään murhaisi, sai koko seurueen hilpeälle
mielelle juuri lähtöhetkellä.
Johtajan perhe saattoi heitä ovelle, ja Helga seisoi tanssista
kuumissaan ja kiihtyneenä, mutta yhä ohuessa puvussaan portaiden päässä
pitelemässä lamppua päänsä yllä, tietä valaistakseen. Häntä turhaan
varoiteltiin lasisäiliöisen öljylampun vaarallisuudesta.
"Ole varovainen, Helga, ole varovainen", huomautti Oskar, mutta Helga
vain huusi:
"Hyvää yötä, hauskoja unia!" ja heilutteli liehahtelevaa lamppua
korkealla.
"Helga, Jumalan tähden, Helga!" huuteli Oskar, ja Thora sanoi:
"Niin, Helga hyvä, älähän saata tapaturmaa hääpäiväksemme."
"Minkä parempi päivä, sen parempi teko!" vastasi Helga, ja hänen
helähtelevä, hysteerinen naurunsa kaikui heidän takanaan, kun he
katosivat pimeään.
Hääjoukko lähti kahtena parvena, Oskar nuorten miesten keskessä, joiden
käsivarret olivat hänet kietoneet, ja Thora neitosien ympäröimänä,
jotka pitelivät häntä vyötäreistä ja aina väliin pysähtyivät kuiskimaan
veitikkamaisia huomautuksia hänen korviinsa. Kuohkea lumi narskui
jalkojen alla ja revontulessa loimuava tähtitaivas sykähteli ja
värähteli kuin sydämet heidän povissaan.
Hallitustalon portille tultaessa esitti joku, että Oskarin piti
innokkaana saga-miehenä vanhan tavan mukaan kantaa morsiamensa
kynnyksen yli; ja sitten Thoran riemuksi Oskar vallattoman naurun
kajahdellessa ylt'ympärillä sieppasi hänet syliinsä ja kantoi sisälle
taloon, missä Anna (joka oli pujahtanut kotiin aikaisemmin) kiidätti
hänet yläkertaan, muiden pistäytyessä vierashuoneeseen viimeistä
eromaljaa tyhjentämään.
Pystyvalkea räiski morsiuskamarissa, uutimet olivat alasvedetyt, vuode
avoinna, ja huone näytti pieneltä valkealta haahkanuntuvapesältä, kun
Thora sykähtelevin sydämin siihen astui.
"Onpa tämä ollut päivä!" huoahti hän.
"On kyllä", sanoi Anna, sulkien oven.
"No, voinhan aina sanoa, että minulla oli ihmeellinen hääpäivä, vai
mitä?"
"Voit todellakin. Naisella on elämässään vain kaksi päivää omaa --
aivan omaa -- ja hääpäivä on niistä toinen."
"Ja mikä onkaan toinen, Anna?"
"Toinen? Hm, se toinen on vielä liian kaukana sinun ajateltavaksesi,
mutta kaikki päivät sillä välillä kuuluvat jollekulle muulle -- hänen
lapsilleen tahi miehelleen."
"Mutta onpa suloista! Onpa kaunista! Elää miestään varten, antaa
hänelle kaikki, elämänsä, itsensä, kaikkensa! Siinä on onnellisuutta,
eikö olekin, Anna?"
"On todella, rakkaani, ja ehkä tuskaakin. Mutta tässä elämässä on
parempaakin kuin onnellisuus, Thora, nimittäin siunattuna oleminen."
Tämä johdatti Thoran mieleen Magnuksen, mutta hän kuuli Oskarin
nauravan alakerrassa ja pian unohti kaiken muun siinä hienossa
väristyksessä, joka hänet äkkiä valtasi. Anna auttoi häntä
riisuutumaan, ja kun huntu ja kaapu oli laskettu syrjään, niin hän
liikuskeli hetken äänettömänä huoneessa. Sitten hän virkkoi leppeästi:
"Menetkö levolle nyt, rakkaani, vai annanko sinulle yönuttusi?"
"Annahan se", vastasi Thora heikosti.
Anna sipsutteli vielä hetkisen varpaillaan, kääntäen lampun liekkiä
alemmaksi ja asetellen sen varjostinta suoraan. Sitten hän avasi oven
ja seisoi hetkisen kynnyksellä katsahtaen takaisin Thoraan, tämän
istuessa uunin edessä hiuksiaan suorimassa. Yht'äkkiä hänen
keski-ikäiset koruttomat kasvonpiirteensä kävivät nuoriksi ja kauniiksi
oman muistonsa taikavoimasta, ja palaten hiljaa takaisin hän sanaakaan
hiiskahtamatta suuteli Thoraa ja hiipi sitten äänettömästi ulos
huoneesta.
Yksikseen jäätyään Thora silmäili arasti ympärilleen, ja nähdessään
Oskarin kapineita hajallaan omiensa joukossa tunsi uutta ja vielä
viehkeämpää onnen aavistelua. Häittensä edellisinä päivinä hän oli
ajatellut, että jokin salaperäinen muutos yllättäisi hänet, heti kun
vihkiminen tuomiokirkossa oli tapahtunut ja hän tullut Oskarin vaimoksi
-- mutta niin ei ollut käynytkään ja hänestä oli päivän pitkään
tuntunut kaikki samanlaiselta. Mutta nyt oli toista, ja tässä huoneessa
oli hänestä tullut toinen olento -- hän ei enää ollut ainoastaan oma
itsensä, vaan Oskar myöskin. Se oli hyvin suloista ja ihanaa, mutta
hiukan peloittavaakin, ja rajusti pamppailevaa sydäntään
kevennyttääkseen hän nousi vuoteeseen ja peitti kasvonsa.
Hän kuuli seurueen alhaalla eriävän, ja heti jälkeenpäin menijäin
askeleitten narskuvan lumessa ikkunan alla, joka oli tielle päin. He
seisahtuivat siihen laulamaan häälaulua. Laulu oli "Kaksi ruusua."
Talvi oli kylmä ja maa valkeana, mutta kaksi lemmen ruusua vielä kasvoi
Jumalan yrttitarhassa. Vilu ei voinut jäätää näitä kahta lemmen ruusua,
sillä niitä lämmitti taivaan ilma: aurinko ei niitä pystynyt
polttamaan, sillä elämän lähteestä oli niillä vesi. Kaksi lemmen ruusua
samassa varressa; kaksi lemmen ruusua kahdessa hellässä nuoressa
sydämessä; kaksi lemmen ja ilon ruusua!
Laulun päätyttyä kuului ikkunan alta iloista naurun tirskuntaa, ja
huudeltiin: "Hyvää yötä, Thora!" "Onnellisia unia!" Poistuessaan seurue
aloitti häälaulun uudelleen, ja Thora kuvitteli menijät astuskelemassa
kaupunkiin käsihakaa, nuoret tytöt ja nuoret miehet.
Hän kuunteli alas kadunvartta hälveneviä ääniä, ja hetkiseksi tuntui
kaikki elämä lemmen säveliin soinnutetulta; Oskar ja hän pysyisivät
aina lapsina, koskaan vanhentumatta, vain käsi kädessä kirmaamassa
kautta kukkaismaailman, missä jokainen rakasti heitä ja he rakastivat
jokaista, eikä voinut koitua mitään varsinaisia vastuksia, koska
rakkaus oli kaikki kaikessa.
Mutta juuri silloin tuomiokirkon tornikello löi yksitoista, ja hän
muisti Magnuksen. Hän oli näkevinään Magnuksen samoamassa aution,
valkean lakeuden poikki revontulten vavahtelevassa valovirrassa --
yksinäisen miehen ratsastamassa hevosen selässä, toisen juostessa
vierellä tyhjin satuloin. Magnus parka! Mutta eihän sitä voinut auttaa!
Äänet häipyivät etäisyyteen, ja kodikkaassa pesässä vallitsi hetken
hiljaisuus -- lämmin, hiiskahtamaton, salamyhkäinen hiljaisuus, jota ei
mikään muu keskeyttänyt kuin uupumattoman meren kaukainen pauhu. Thora
sulki silmänsä ja pidätteli hengitystään. Hän oli sanomattoman
onnellinen! Hän vapisi kuin kiinni saatu ja kädessä pideltävänä oleva
lintunen, mutta hänen pelkonsakin oli onnea täynnä.
Seuraavassa silmänräpäyksessä notkahti lattia äänettömästä askeleesta,
joku tuntui olevan saapuvilla huoneessa, ja sitten -- Oskar seisoi
hänen ylitseen kumartuneena ja painoi suudelman hänen huulilleen.