XII.

Rautio oli tavallisuuden mukaan viettänyt joululomaa kotonaan, vaan ei

palannut heti sen jälkeen kouluun. Hänen äitinsä oli nimittäin sattunut

loukkaamaan jalkansa ja oli määrätty pysymään yhdessä kohden; sairaus

palvelijoiden joukossa oli sitäpaitse vähentänyt työvoimia, ja teki

nuoren isännän läsnäolon aivan välttämättömäksi. Onneksi oli hän saanut

vanhemman, sattumalta virasta vapaan toverinsa olemaan sijallansa, ja

vanha Katrina oli uskollisesti paikallaan.

Eukon ja nuoren opettajattaren välillä oli tällä aikaa syntynyt hyvin

hyvä suhde, etenkin kun Anderssonskan täytyi ottaa eronsa

palveluksesta, kun odottamatta tuli heillä muutto toiseen seutuun;

täytyihän vaimon seurata miestään elämässä ja kuolemassa, huvissa ja

hädässä, vakuutti Anderssonska hartaasti, samalla kun pitkältä ja

leveältä vakuutteli kaipauksella jättävänsä »kalliin ryökkinänsä.» Elli

otti kuitenkin eron hyvin tyyneesti, Katrina oli jo kauan sitten

avannut hänen silmänsä Anderssonskan pienille juonille ja yrityksille,

hänen teeskennelty ja ryömivä olentonsa ei sitäpaitsi koskaan ollut

miellyttänyt nuorta emäntää.

Katrinan neuvosta otti hän nyt keskenkasvuisen koulutytön, joka oli

ihastunut päästessään neiden »passaajaksi», ja hyvällä tahdolla sekä

Ellin että hänen pienen palvelijansa puolelta, sekä eukko Katrinan

viisaiden neuvojen avulla, sujui taloudenhoito pian hyvästi. Nuori

opettajatar oli lisäksi aivan viime aikoina suuresti mieltynyt

taloustehtäviin ja karkeampiin käsitöihin; olihan häpeä, ettei osannut,

mitä yksinkertaisin talonpoikaisnainen piti vähäpätöisenä asiana,

arveli hän; myöskin piti Katrinan luoda kangas hänelle, ja mielessään

kuvaili hän, että ensi lukukaudella piti rukkien surista kilpaa

tyttöjen käsityötunneilla koulussa.

Vasta huhtikuun lopulla palasi Rautio; hän tahtoi, pitkän poissa olonsa

jälkeen vielä kerran nähdä poikiaan kokoontuneina ympärilleen ja pitää

erotutkinnon heidän kansaan.

Elli istui kangastuolissaan, kun hän ajoi kartanoon, eikä Elli tiennyt,

mistä se johtui, mutta hänen sydämensä alkoi äkkiä tykyttää aivan

rajusti, samalla kun sukkula pysähtyi kädessä ja hän innoissaan

kumartui eteenpäin nähdäkseen vilahdukselta matkustajan. Ehdottomasti

lensi Raution katse nyt kuten usein ennenkin opettajattaren ikkunaan,

ja kun Rautio näki hänet siellä, niin nosti hän lakkiaan ja tervehti

ystävällisesti, mutta Elli vetäytyi syvästi punastuen takaisin, hieman

vihoissaan uteliaisuudestaan. Olihan hän nähnyt Raution niin monta

kertaa ennen, jotta hänen pitäisi muistaa, miltä hän näytti!

Seuraavana päivänä välitunnilla tuli Rautio tervehtimään häntä, jolloin

sattui niin omituisesti, että kaikki ujous ja kömpelyys, aivan

päinvastoin kuin ennen, nyt oli muuttunut Elliin. Opettaja näytti

vahvalta ja voimakkaalta, ja hänen kätensä olivat kovettuneet raskaasta

työstä; hän oli tänä talvena täydellä todella kokenut maamiehen uurasta

elämää. Nyt oli äiti parantunut, palvelijat myöskin jo kauan sitten

terveinä, ja kesäksi mietti hän ulkomaanmatkaa käydäkseen suuressa

norjalaisessa koulukokouksessa; täytyi oppia ja koota uusia näköaloja,

ainoastaan siten voi ihmisen oma toimeliaisuus tulla hyödyttäväksi. --

Hän kertoi tämän kaiken tyyneellä, ystävällisellä tavallaan, kyseli

myöskin koulusuhteista viime lukukauden aikana ynnä muusta, ja hänen

tavassaan ei ilmestynyt mitään kankeutta. Sitä, mikä kerran oli ollut,

ei voinut enää kaivaa ylös, se oli kadonnut kuin menneen talven lumi.

Elli puolestaan ei sitävastoin voinut tuntea itseään vapaaksi Raution

läsnä ollessa, hän moitti itseään siitä, mutta sittekin tunsi hän että

Raution olo täällä nyt kiihoitti hänen hermojansa. Hän ei laulanut enää

koskaan, eikä hän myöskään mennyt enää kävelemään peläten, että

joutuisi hänen kanssaan kahden kesken, mutta ikkunastaan seurasi hän

usein salaa hänen reippaita, notkeita liikkeitään poikain

voimisteluharjoituksissa tai johtaessa heidän leikkejään.

Hän näytti tässä toimessaan Ellin mielestä niin tyytyväiseltä,

iloiselta, ja mieheltä, joka toivehikkaana ja tyyneesti katseli

tulevaisuuteen. Ajattelikohan hän enää koskaan, mitä oli tapahtunut

heidän välillään, tuumi Elli, ajattelikoon häntä? Ei tuntunut siltä, ja

tämä ajatus painoi päivä päivältä yhä syvemmälle hänen sydämeensä

pienen pistävän okaan.

Näin kuluivat kevätpäivät nopeaan kuin uni, ja lukukauden loppu

tärkeine tutkintopäivineen oli käsissä. Kevät oli tavattoman joutunut

tänä vuonna, niin että oli runsaasti vihantaa ja kukkia. Lapset olivat

sentähden koristaneet koulusalit paraalla tavalla, ja etenkin olivat

pojat innokkaita puolestaan myöskin tällätavoin kunnioittamaan

rakastettua, nyt eroavaa opettajaansa. Suurimman ilon valmistivat he

kuitenkin hänelle reippailla, hyvin mietityillä vastauksillaan

tutkinnossa, mikä todisti, että hänen työnsä heidän keskuudessaan ei

ollut hedelmätön. Kun hän vihdoin, kun tutkinto oli loppunut, nousi

kateederille ja lausui muutamia sydämellisiä erosanoja, niin näkyi

kyyneleitä useain nuorten silmissä, ja myöskin vanhemmat tulivat

liikutetuiksi.

-- Aikoessani jättää paikan, missä olen kuusi vuotta työskennellyt,

sanoi Rautio syvällä, selvällä äänellään, tunnen halun lausumaan

muutamia sanoja jäähyväisiksi koululle ja Honkalan kunnalle. Ensiksi

kiitos teille, nykyiset ja entiset oppilaani, siitä lämmöstä, millä

olette kohdelleet opettajaanne aina koulun alusta, kiitos siitä

nöyryydestä, millä te aina olette täyttäneet toivoni ja mikä on tehnyt

työni kepeäksi ja, kuten varmasti toivon, myöskin hedelmää tuottavaksi.

Kun olen seisonut keskellä teidän piiriänne ja nähnyt kaikkein katseet

suunnatuiksi itseeni, niin silloin olen tuntenut itseni iloiseksi,

mutta samalla olen myöskin huomannut opettajakutsumuksen tärkeyden ja

vastuunalaisuuden ollessani asetettuna nuorten esikuvaksi ja

ohjaajaksi.

-- Jumala, joka tutkii ihmisten sydämet, Hän on myöskin nähnyt minun

sydämeeni, on nähnyt sen ilon, mikä minulla on ollut kutsumuksestani,

mutta myöskin sen pelon, mitä usein olen tuntenut ajatellessani omaa

puutteellisuuttani sen käyttämisessä. Tahto on ollut hyvä -- minä

luulen että te rakkaat pojat, olette tunteneet sen -- silloinkin kun

voimat joskus eivät ole riittäneet, mutta vaikka minä en ole voinutkaan

viedä teitä kauemmas kuin tiedon etutarhoihin, niin olen minä työhön

teidän hyväksenne kuitenkin pannut koko sieluni, minä olen lahjoittanut

teille rakkauteni -- Jumala tietää sen, ja enempää ei voi antaa!

-- Toiseksi tahdon minä kiittää niitä vanhempia ja holhoojia, jotka

ovat lähettäneet lapsensa luokseni, sekä niitä kuntalaisia, jotka ovat

osoittaneet koululle hyväntahtoisuutta, minä kiitän heitä sydämestäni

siitä luottamuksesta, mitä ovat osoittaneet minulle, luottamuksesta,

joka on välttämätön pitämään opettajaa paikallaan ja virkistämään häntä

vastuunalaisessa, vaikkakin iloa tuottavassa työssään.

Lopuksi täytyy minun myöskin, sisällisen kehoituksen pakottamana,

uudistaa vastustajilleni täällä Honkalassa, niille, jotka ehkä

huolimatta kaikista minun sovintokokeistani vieläkin ovat vihoissaan

minulle ja iloitsevat lähdöstäni paikkakunnalta, että minä puolestani

en koskaan ole tahtonut heille muuta kuin hyvää, samalla pyydän heitä

unohtamaan ja antamaan anteeksi kaikki kiivastumiset heitä vastaan.

Muistooni, erotessani täältä, en kätke mitään katkeraa. Te olette

taistelleet minua vastaan, joka olen koettanut raivata alaa sille, mitä

uusi aika tarjoaa kansalle -- tiedolle ja valistukselle, ja nähkääs,

minä väistyn, mutta työ ei pysähdy; se sujuu yhä edelleen siinä asuvan

oman salaperäisen voimansa pakottamana. Valo ei voi sammua, Jumala itse

on sen sytyttänyt maailmaan! Hän on antanut luvan ihmiselle Hänen

lakiansa nöyrästi kunnioittaen tutkia ja miettiä, ja missä koulu

perustaa työnsä ainoalle oikealle perusteelle, siellä on Herran

siunaus suojaava opettajan kylvön, niin että se kerran kantaa kultaisen

sadon. --

Tuli hetken hiljaisuus täysinäisessä salissa, kun Raution miehekäs ääni

oli laannut kaikumasta; senjälkeen tunkeutuivat kaikki sekä oppilaat

että vanhemmat hänen ympärilleen puristaakseen hänen käsiään ja

kyynelsilmin lausuakseen kiitoksensa, jopa itse Isolakin astui esiin ja

arveli että vihdoin viimeinkin olivat he ymmärtäneet, että opettaja

tarkoitti heidän hyväänsä kaikessa tapauksessa.

Tämän viime hetkellä tehdyn tunnustuksen Rautio käsitti hyvin, kun hän

tunsi itsepintaisen Isolan sydämen toivon hänen poistumisestaan ja

uuden opettajan saamisesta. Syvemmin liikutti häntä, kun lautamies

Vikström kostein silmin lausui: Olisipa vain opettaja täällä viipynyt

vuoden vielä, niin olisin minä kyllä ollut miestä siihen, että uusi

koulu olisi tullut perustetuksi.

-- Kiitos siitä, lautamies, sanoi Rautio sydämellisesti, mutta jos

olette minun ystäväni ja koulukysymyksen puoltaja, niin asettukaa

riviin hyvän asian puolesta täällä Honkalassa, silloin tunnen minä,

ettei tuttavuutemme ole ollut turha.

-- Kas tässä käteni, että pidän sanani!

Molemmat pudistivat lujasti toistensa käsiä ja Rautio tiesi, että hän

Honkalassa oli saanut uuden koulun liittolaisen, jolla oli sekä valtaa

että hyvää tahtoa taistella sen puolesta. Lautamiehessä oli täällä

mies, joka pysyi sanassaan.

Kaikkein viimeisenä tuli nuori opettajatar mutta ei hilpeänä niinkuin

ennen, vaan kyynelet kirkkaissa, ruskeissa silmissä. -- Sallikaa

minunkin kiittää teitä tänään, sanoi hän väräjävällä äänellä, ei

ainoastaan siitä, mitä olette täällä vaikuttanut, vaan siitä, mitä te

olette tehnyt minulle erittäin, sillä teidän tulee tietää, että minä

olen velassa teille. Kun tulin tänne, niin otin työni keveästi, otin

sen ilman mitään varsinaista vakavuutta; minä en tuntenut sen painoa

enkä ryhtynyt koko sielullani opetukseen, sanalla sanoen, minä en

nähnyt päämäärää, mihin jokaisen totisen kansakoulun ystävän ja

opettajan on pyrittävä. Te, herra Rautio, olette osoittanut minulle

sen, te olette lämpimällä innostuksellanne karkoittanut minun

penseyteni ja avannut silmäni, jotta minä nyt näen tien selvänä

edessäni. Että minä olen oppinut rakastamaan työtä työn merkityksen

vuoksi, se on teidän vaikutustanne!

-- Tieto tästä on seuraava minua kirkkaana muistona, vastasi Rautio

sydämellisesti ja puristi kovasti hänen ojennettua kättänsä, me toverit

koulun palveluksessa muodostamme yli koko maailman kansainvälisen

liiton ja meillä on molemminpuolinen velvollisuus keskenämme tukea ja

virkistää toisiamme työssä, mutta puhuessa jokaisesta erikseen, olemme

ainoastaan pieni hammas suuressa koneistossa, joiden täytyy pitää huoli

itsestään, että tekevät hyvin tehtävänsä, jokainoa paikallaan, niin

että kokonaisuus saa vaikuttaa häiritsemättömässä sopusoinnussa. Jumala

auttakoon meitä aina muistamaan pyhän velvollisuutemme!

-- Amen, kuiskasi nuori tyttö syvästi ja totisena.

Seuraavana aamuna piti Raution matkustaa. Elli oli tavattoman

hermostunut; hän ei ollut nukkunut koko yönä ja ryhtyi nyt rohkeudetta

työhön. Raapittiin ovea; tietysti oli se Rulle, joka tuli sisään

tervehtimään, kuten sillä oli ollut tapana koko talven; heistä olikin

tullut niin hyvät, uskolliset ystävykset, hänestä ja koirasta, isännän

poissa ollessa, eikä koskaan enää ajatellut Elli, että Rulle on ruma.

Rakas Rulle parka, sinä uskollisin ystävä, nyt tulit sinä viime kerran;

hän kumartui alas ja nojasi hienon poskensa koiran karheaa turkkia

vasten, ja samassa astui opettaja sisään sanomaan jäähyväisiä. Elli

katsoi arasti häneen, Rautio oli hyvin kalpea, mutta näytti tyyneeltä

ja päättäväiseltä. -- Hyvästi neiti Vinter, sanoi hän, ja ääni kaikui

vähän kovana, -- onnea! monen talven lumi saattaa pudota ennenkuin

tiemme taas sattuvat yhteen.

Ellillä ei ollut yhtään sanaa vastaukseksi, hän ojensi vain kätensä,

mutta hänen elävissä silmissään kuvastui kuin anteeksipyyntö.

Raution silmissä muuttui kaikki kirkkaammaksi. Kohdelkoon elämä

kepeästi teitä, sanoi hän hiljaa, Jumala olkoon kanssanne! Hän kumarsi,

kutsui Rullen ja meni.

Nyt oli hän poissa, ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja muutamien

minuuttien kuluttua tunkeutui rattaiden ratina pihan hiekassa Ellin

kuuluviin, mutta yhä edelleen seisoi hän huulet yhteen puristettuina

siinä, mihin Rautio oli hänet jättänyt, ja vasta sitten kun kaikki

kolina ulkona oli tauonnut ja hänen ympärillään oli mitä syvin

hiljaisuus, peitti hän kasvot käsiinsä ja kuiskasi äänettömästi: Se on

vain kuvittelua, se ei voi olla todellisuutta, -- että minä...

Selittäköön se, joka voi, tytönsydämen arvoituksen!