KAARLO.

Mua vielä kutsut maani ylevä...

ja käsi tää ei kutsumustas noutais,

mun kilpenikö vaaran hetkellä

sun riveistäsi väistyis? Ei, ei suinkaan!

Niin tahdon siis ma vielä kerran nähdä

ilmoissa lipun Svean liehuvan;

nyt, nytkö koitui kevät kansalleni,

vaikk' mun on syksy... Anna torvein soida,

mastoihin purtten purjeet nostakaa!

Nyt leikki hurmeinen meit' odottaa!

(Abraham Niilonpojalle):

Sua kiitän uskost' murtumattomasta

kuin paha päivä helmaansa mun kääri;

nyt koittakohot päivät armaammat,

mua voiton tiellä arvoon seurajat.

(Hetken vaiettuaan Kristiinan puoleen kääntyen):

Myös Teille, neiti, kiitos herttaisin

niist' hetkist' jolloin katse kirkkahin

pois varjon mua kourivaisen ajoi.

Nyt aikaa armasteluun ei, kuin kansa

taas huolen vaativi kuninkahansa

— vaan toisin ajoin saleiss' Tukholmin

Teit', toivon, neittä jällen tervehdin;

jos toive Teill' ois silloin joku vaan,

se täyttää suurin onni kuninkaan!

Nyt jääkää hyvästi... hyvästi.

(Kaarlo astuu ulos miehisten henkilöin seurassa. Kristiina

heittäytyy itkien seinään asetetun Maarian kuvan eteen).

Luettuani Silvio Pellicon kirjan "Vankeuteni".

Oi, terve veli, huudan sulle,

Italian poika tulinen!

Viel' äsken tuntematon mulle,

nyt ystäväni armainen!

Jos kasvoitkin sa kunnahilla,

joit' aikain maine ylistää,

ma mailla Pohjan kaukaisilla,

joit' iki- vaivuttaapi jää.

Jo haudallasi tammi juurtuu,

käy hautakumpus sammaleen,

ja piirros muistokives uurtuu

ja mailma rientää edelleen.

Mut aikain lennon mieli jalo

ja paikkain aavat voittavi,

kuin kaikkianne päivän valo,

niin entää pyhä intoki.

Sun kanssas maasi ihanaisen

ma kohtaloita sureksin,

Italiaa ikeest' muukalaisen

ma vapauttaa himoitsin.

Sun tyrmääs laulun hellän kuulin

ma Magdaleenan kaikuvan,

innoissain huusin kalpein huulin

nimeä tuntemattoman.

Minullei "lyijyhuonehisin"

Adrian helmi hymyili,

ol' taisteluihin kauhe'isin

murtua sairas mieleni.

Spielbergin vankikomeroihin

sun kanssas kytkettihin mä,

ja toivoin kadehtien noihin,

kuin Oroboni, nääntyä.

Jo kymmenesti luonto virkos,

ja taipui talven valtahan,

silloinpa vasta kahle kirpos

kädestä miehen vapahan.

Mik' ilo nähdess' isänmaasi,

Italian kunnaat kukkaisat,

kuin isä, äiti, armahasi

syliinsä taas sun sulkivat!

Oi terve veli, huudan sulle,

Italian poika tulinen!

Viel' äsken tuntematon mulle,

nyt ystäväni armainen!

Jo kesäpäivän vaipuissa.

Jo kesäpäivän vaipuissa

uinaavat aallokot,

ja tyyni kalvo kuvastaa

nuo metsät, kalliot.

Niin laita henkenikin on:

ma siinäi kuvat näen

ilojen, tuskain, taistelon

hämyisen mailman tään.

Niin ootko, henken', kalvo vain,

mi varjot kuvastaa,

ja hetken kuvat heijastain

jäljettä katoaa?

Uskallatko olla vapaa?

Uskallatko olla vapaa,

uraa uskallatko valon nousta,

joka jyrkkänä ja louhisena

kohoo kohdust' öisten maamme alhoin,

kahleet katkoa, joit' ihmiskäsi

takoeli esteeks ihmisille,

kurjat kuopistansa valoon viedä,

vapauden antaa vangituille?

Terve, ystäväni ollos,

rinnan rientäkäämme taisteloon!

Uskallatko olla vapaa,

valon, vapauden voittoon luottaa?

Omin uskallatko ehdoin nähdä,

kuinka tulipatsas tuprahtavi...

vaan jos itse sorrut, taistoon vaivut,

kuoltuaskin henkes voittoon viepi,

kukkasia kummullesi heittäin,

parempi käy polvi elon tielle.

Terve, ystäväni ollos,

rinnan rientäkäämme taisteloon!

Uskallatko olla vapaa,

Jumalasi uskallatko nähdä

— ei kuin Mooses muinen pelvoissansa

Lemmen, Toivon, Uskon, Iki-Armon...

opit hyljätä, joill' ihmismieli

ylistystä Ijäisen väheksi:

Hän ei vihaa, avaramp' on armo

Jumalan, kuin rohkein aatos arvaa.

Terve, ystäväni, yksi

toivo, taivas meitä yhdistää.

Kevät-unelmia · 第 32 / 40 题