Mua vielä kutsut maani ylevä...
ja käsi tää ei kutsumustas noutais,
mun kilpenikö vaaran hetkellä
sun riveistäsi väistyis? Ei, ei suinkaan!
Niin tahdon siis ma vielä kerran nähdä
ilmoissa lipun Svean liehuvan;
nyt, nytkö koitui kevät kansalleni,
vaikk' mun on syksy... Anna torvein soida,
mastoihin purtten purjeet nostakaa!
Nyt leikki hurmeinen meit' odottaa!
(Abraham Niilonpojalle):
Sua kiitän uskost' murtumattomasta
kuin paha päivä helmaansa mun kääri;
nyt koittakohot päivät armaammat,
mua voiton tiellä arvoon seurajat.
(Hetken vaiettuaan Kristiinan puoleen kääntyen):
Myös Teille, neiti, kiitos herttaisin
niist' hetkist' jolloin katse kirkkahin
pois varjon mua kourivaisen ajoi.
Nyt aikaa armasteluun ei, kuin kansa
taas huolen vaativi kuninkahansa
— vaan toisin ajoin saleiss' Tukholmin
Teit', toivon, neittä jällen tervehdin;
jos toive Teill' ois silloin joku vaan,
se täyttää suurin onni kuninkaan!
Nyt jääkää hyvästi... hyvästi.
(Kaarlo astuu ulos miehisten henkilöin seurassa. Kristiina
heittäytyy itkien seinään asetetun Maarian kuvan eteen).
Luettuani Silvio Pellicon kirjan "Vankeuteni".
Oi, terve veli, huudan sulle,
Italian poika tulinen!
Viel' äsken tuntematon mulle,
nyt ystäväni armainen!
Jos kasvoitkin sa kunnahilla,
joit' aikain maine ylistää,
ma mailla Pohjan kaukaisilla,
joit' iki- vaivuttaapi jää.
Jo haudallasi tammi juurtuu,
käy hautakumpus sammaleen,
ja piirros muistokives uurtuu
ja mailma rientää edelleen.
Mut aikain lennon mieli jalo
ja paikkain aavat voittavi,
kuin kaikkianne päivän valo,
niin entää pyhä intoki.
Sun kanssas maasi ihanaisen
ma kohtaloita sureksin,
Italiaa ikeest' muukalaisen
ma vapauttaa himoitsin.
Sun tyrmääs laulun hellän kuulin
ma Magdaleenan kaikuvan,
innoissain huusin kalpein huulin
nimeä tuntemattoman.
Minullei "lyijyhuonehisin"
Adrian helmi hymyili,
ol' taisteluihin kauhe'isin
murtua sairas mieleni.
Spielbergin vankikomeroihin
sun kanssas kytkettihin mä,
ja toivoin kadehtien noihin,
kuin Oroboni, nääntyä.
Jo kymmenesti luonto virkos,
ja taipui talven valtahan,
silloinpa vasta kahle kirpos
kädestä miehen vapahan.
Mik' ilo nähdess' isänmaasi,
Italian kunnaat kukkaisat,
kuin isä, äiti, armahasi
syliinsä taas sun sulkivat!
Oi terve veli, huudan sulle,
Italian poika tulinen!
Viel' äsken tuntematon mulle,
nyt ystäväni armainen!
Jo kesäpäivän vaipuissa.
Jo kesäpäivän vaipuissa
uinaavat aallokot,
ja tyyni kalvo kuvastaa
nuo metsät, kalliot.
Niin laita henkenikin on:
ma siinäi kuvat näen
ilojen, tuskain, taistelon
hämyisen mailman tään.
Niin ootko, henken', kalvo vain,
mi varjot kuvastaa,
ja hetken kuvat heijastain
jäljettä katoaa?
Uskallatko olla vapaa?
Uskallatko olla vapaa,
uraa uskallatko valon nousta,
joka jyrkkänä ja louhisena
kohoo kohdust' öisten maamme alhoin,
kahleet katkoa, joit' ihmiskäsi
takoeli esteeks ihmisille,
kurjat kuopistansa valoon viedä,
vapauden antaa vangituille?
Terve, ystäväni ollos,
rinnan rientäkäämme taisteloon!
Uskallatko olla vapaa,
valon, vapauden voittoon luottaa?
Omin uskallatko ehdoin nähdä,
kuinka tulipatsas tuprahtavi...
vaan jos itse sorrut, taistoon vaivut,
kuoltuaskin henkes voittoon viepi,
kukkasia kummullesi heittäin,
parempi käy polvi elon tielle.
Terve, ystäväni ollos,
rinnan rientäkäämme taisteloon!
Uskallatko olla vapaa,
Jumalasi uskallatko nähdä
— ei kuin Mooses muinen pelvoissansa
Lemmen, Toivon, Uskon, Iki-Armon...
opit hyljätä, joill' ihmismieli
ylistystä Ijäisen väheksi:
Hän ei vihaa, avaramp' on armo
Jumalan, kuin rohkein aatos arvaa.
Terve, ystäväni, yksi
toivo, taivas meitä yhdistää.