Gallingin kylästä vie leveä tie synkän metsän halki etulinjaan. Tielle
on rakennettu raiteet ruuan ja sotatarpeitten kuletusta varten.
Silmänkantamattomiin näkyy uljasta korpimetsää. Maaperä on soista,
vetistä. Siitä, mihin rata loppuu, alkaa säteittäin kapulateitä
etulinjaa kohti. Nuo sillat ovat metrin korkeudella maanpinnasta.
Kaikkialla on vettä ja mutaa. Täytyy ihmetellä sitä työtä, mikä tällä
alueella on tehty asemien kuntoon panemiseksi.
Kapulasillat kiemurtelevat valkeina teinä metsän keskellä haarautuen
joka suunnalle. Tuolla risteyksessä on ihana, mitä sievimmillä
pikkuveistoksilla koristettu portti.
Jo kauas loistaa sen komea nimi: "Kronprinzen-Brücke." Seuraavassa
risteyksessä on portin nimenä "Kaiser Wilhelm-Brücke", ja portin ylle
on joku taitava maanpuolustaja veistänyt ja kiinnittänyt muhkean
puukruunun. Kaidepuut ovat koristetut Saksan kotkilla.
Komean kuusen juurella kohoaa ensimäinen asunto, jykevä hirsimaja,
nimeltä Waldfrieden. Kauempana aivan vallin reunassa ovat muut
asunnot, hirsirakennukset, joiden katto ja seinät ovat peitetyt parin
metrin paksuisella maa- ja hirsisuojalla. Kaikilla, niin asunto- kuin
pommisuojilla, on nimensä, esim. "Villa Margit" ja tietysti "Villa
Germania" ja "Villa Hindenburg".
Noiden asumusten ovella on jokaisella tunnuslauseensa sievästi
kaiverrettuna ja maalattuna.
"Sieg oder Tod."
"Landsturmsgebot." tai
"Mit Gottvertrauen wir vorwärts schauen" j.n.e.
Niissä on kaikissa jotakin rohkaisevaa, yhteistunnetta, itseluottamusta
kohottavaa.
Siellä asuntojensa ovella seisovat asemapuolustajat täysissä
tamineissaan. He eivät näytä olevan ollenkaan ihastuneita tulostamme.
Eikä ihmekään. Nämä seuduthan ovat heidän valtaamiaan. Aina Riian
porteille ovat he kolkutelleet ja sitten laatineet aseman tänne
suoseutuun, rakentaneet ja ahkeroineet, maanneet aluksi tuulella ja
sateella vain kuusen oksa allaan ampumahaudassa. Ja sitten kuukausien
työnä on kasvanut tämä sievä metsäkylä hirsimajoineen ja maavalleineen.
Nyt täytyy heidän lähteä mokomankin muukalaisen jääkäripataljoonan
tieltä. Ei sekään miehiä innostuta, että pääsevät lepäämään hetkeksi.
Parin viikon päästä on ehkä mentävä uusiin tuntemattomiin asemiin.
Tarjoamme heille sikareja. Se tekee ukot ystävällisemmiksi. Nyt he
näyttävät uusille tulokkaille aseman erikoisuuksia.
— Katsokaa vielä, tuossa metsän reunassa, da sitzt der Moskowit! Te
olette nuoria pulskia miehiä, te totutte pian, mutta älkää päästäkö
niitä lävitse.
He lähtevät hiljalleen kyhnyttelemään Mitauta kohti ja nyökyttävät
päätään. "Auf Wiedersehen — aber nicht durchlassen!" he hymyilevät.
— Mutta mitä ovat nuo jylhät maakuopat, kysäsemme.
— Aha, ne ovat 21 cm:n granaattien jäljet. Eilen niitä tuli tänne ensi
kerran. Taidatte saada kuumia päiviä.
— Ja me kun olemme kylmän maan miehiä.
— Näkemiin!
Tärkeä tehtävä ensi aamuna on asettaa vahdit paikoilleen asemiin ja
etenkin kuulovartiopaikkoihin sekä tutustua seutuun. Lepovuorossa
olevat loikoilevat mukavasti auringonpaisteessa noilla siroilla
sohvilla "puutarhan" edustalla. Joka "huvilalla" on oma puistonsa,
jossa kasvaa pari kuusen ja männyn vesaa, vuokkoja, metsämansikoita y.m.
Ei laukaustakaan kuulu missään.
— On tämäkin sotaa! arvelevat muutamat jo halveksuen.
Mutta kello 4 i.p. kuuluu ensimäinen kaukainen jymähdys. Sitä seuraa
vihlova ulina ilmassa: uu-viuuviuu! — Nyt se alkaa!
Granaatti lähenee, lähenee. Joka mies luulee sen tulevan juuri omaan
niskaansa.
— — — uu — — pang — fiu — shin!
Ensimäinen tulikoetus suomalaisille.
Ryssät ampuvat noin 40 granaattia. Pian oppii äänestä päättämään niiden
suunnan. Ihmettelemme, miksei saksalainen tykistö vastaa. Kuulimme
sitten, että saksalainen tykistö tavallisesti ampuu kaksinkertaisen
määrän granaatteja vastaukseksi, mikä illempana tapahtuikin.
— No siinä se nyt tuli sota!
— Ja kovalla rymyllä!
Meikäläiset ovat aluksi perin tottumattomia sotahommiin. Granaatin
vaikutuksesta heillä ei vielä ole aavistustakaan. Aluksi pitää joka
mies häpeänä heittäytyä maahan tuon oudon äänen kuuluessa, kunnes
yliluutnantti selittää, että siinä ei ollenkaan ilmene pelkuruutta,
vaan päinvastoin se on järkevää, ja sotilaan on nykysodassa ennen
kaikkea käytettävä järkeään ja toimittava viisaasti.
Samassa vonkuu jälleen ilmassa. Pommisuojan ovelta katselee
yliluutnantti muiden mukana uteliaana, mihin "kapsekki" putoaa. He
näkevät klassillisen näyn. Tuolla kaivolla seisoo leveänaamainen
savolaispoika, pumppuaa, pumppuaa, kallistaa naamansa päin taivasta
kuunnellen, ja virkkaa suu mehevässä naurunvirnistyksessä:
— Taas männöö!
* * * * *
13/6. On ihana iltayö. Kuurinmaan valtavat metsät hiljaa hyräilevät
luonnon syviä tuutulauluja. Rusko paistaa lännen pilvenhattaroissa.
Vahdit seisovat liikkumattomina rintavarustukseen nojaten, kiväärit
lepäävät suojuksella. Edessä on himmeä, usvainen suomaa, tuo
tuntematon, "ei kenenkään alue." Ruoho kimmeltää kastetta. Siellä
täällä kajastaa valoisana jokin ylenevä kumpu ja kilometrin laajuisella
Misse-jokilaakson aukealla törröttää vain yksi tuuhealatvainen tammi,
"apinanleipäpuu", kuten sotilaat sitä nimittävät. Kajahtaa laukaus
puolelta tai toiselta ja rätisevä kaiku luodin radasta kuuluu selvästi
hiljaisena iltana.
Kuuluupa puheen sorinakin venäläisten asemilta asti ja väliin erottaa
yksityisiä sanoja, tavaritshit kun siellä teekeittiön ääressä
aprikoivat:
— Ivan, idi sjuda! tai jotain sinnepäin.
— Nieeet, kuuluu pitkä haukotellen lausuttu vastaus.
Kuulovartioiden päät liikkuvat vartiomajoissa viimeisen
piikkilanka-aidan reunassa. Heillä on tärkeä vartiotehtävä, tarkata ja
vainuta pimeässäkin, lähestyykö salakavala vihollinen varustuksiamme,
olla aina jännitettyinä, tähystää jokaista liikettä, joka virettä
tuolla oudolla alueella, kuunnella korvat höröllään joka ääntä,
risun katkeamista, helinää piikkilangoista j.n.e., ja olla valmiina
vaaran tullen häivyttämään koko puolustusväki varustuksille. Senpä
vuoksi päivystävä aliupseeri onkin erikoisen äreä noita vahteja
tarkastaessaan. Joka siellä toimettomana loikoilee, saa pian nykäyksen
kylkeensä ja ankaran rähinän: — Näinkö te täällä pidätte huolta
velvollisuuksistanne. Katsokaahan eteenne! Tuossa asemassa ette huomaa,
vaikka ryssä tulisi ja nenänne niistäisi!
Ensi kertaa tuohon varustusten ulkopuoliseen majaan hiivittäessä
vallitsi mielessä korkea jännitys. Moni luuli ryssän linjain
kulkevan aivan nenän edessä. Siinä sitten kiikaroitiin ja — nähtiin
vihollisasemat tuolla kaukana joen takana. — Hahaa! Loitollapa
ne ovatkin! Rauhallisesti sytytetään sikari, savu puhalletaan
heinämättääseen ja katsellaan sen kummia kiekuroita.
Oikealta sivulta kuuluu rähinää.
— Mitä ihmettä siellä on tekeillä?
Meikäläinen patrulli lähtee suolle tarkastamaan aluetta.
Juoksuhautaa pitkin hiipii tummia miehiä käsigranaatit vyössä. Suolle
varustusten ulkopuolelle päästyään he alkavat ketjussa edetä aina
väliin pysähtyen ja kuunnellen tarkasti pää kallellaan. Johtaja yrittää
kiikarilla tähystellä yltympäri. Jotkut kiinnittävät heiniä lakkiinsa.
Patrulli on pian kadonnut pimeään. Monet jännittyneet katseet koettavat
tunkea hämärän läpi, seurata seikkailua.
— Saa nähdä, tapaavatko Iivanoita.
— Ja pääsevätkö käsirysyyn.
— Kyllä meidän pojat — — —
Mutta meidän pojat ovat uponneet suon salaperäiseen hämärään. Aika
kuluu, mutta mitään erikoista ei kuulu. Tai ehkä sentään. — Nyt siellä
yltyy kiväärituli, no nyt siellä alkoi paukkua keskellä iltaa.
Kaukana edessä rätisevät kiväärit ja yhtämittaa leimahtaa pikku tulia
pimeässä.
Valleilla miehet tuskin pysyvät alallaan.
— Siellä on tappelu!
— Selvä tappelu!
— Eikö ne lähetä apua?
Käsigranaatti jymähtää koleasti kaukana Missen rannalla.
— Jaa, jollei niille nyt lähetetä apuväkeä, niin minä lähden, tuumii
eräs pohjalainen, ja hänen silmänsä välähtävät julmasti.
— Joutavia! Ei sitä nyt joka patrulliköhäkkään koko komppaniaa
lähetetä. Antaa niiden rauhassa mekastaa. Kylläpähän tulevat pois, kun
löyly käy liian kuumaksi.
— Olisivatkohan siellä nyt Suomen pojat rytäkässä ryssän kanssa? Puhuja
on innoissaan, seisoo hajareisin, kädet housuntaskuissa, ja joka
sanalla hän vetäsee housuja ylemmäksi. Se on tuo omituinen tapa, millä
tukkimiehet ilmaisevat mielenkiintoaan.
Vähitellen hiljenee pauke, laantuu ja lakkaa kokonaan.
Hetken perästä palaa patrulli takaisin. Pojat ovat punakkoina hiestä.
Nyt riittää juttuja.
— Ainakin neljä ryssää me ammuimme.
— Missä te ryssiä? Joitakin pölkkyjä näitte suolla ja nostitte sen
vietävän menon ja metelin.
— Me pölkkyjä, pölkkyjä, vaikka koko suolla ei ole yhtä ainokaista
pölkkyä. Puhuja oli hyökätä epäilijän kimppuun.
— Mutta neljää ryssää ette ampuneet!
— Sinäkö ne ammuit? Tuon miehen kanssa ei näy kannattavan puhua.
Hän kääntyy toisia kohti ja alkaa selittää: "Me ryömimme pitkin suota
— kamala malka. Yhtämittaa upposi veteen polvia myöten. Siellä on
suuret ojat, jotka kulkevat läpi suon Misse-jokeen saakka. Kuljimme
ojan reunaa aina joelle asti ja sinne jäätiin makaamaan. Annas olla!
Alkaa kuulua toiselta rannalta liikettä, hiipimistä, ruoho heiluu,
häilyy. Tuolta näkyy ryssän pää. Olimme hiljaa kuin hiiret. Toinen ja
kolmas pää pistää näkyviin. Iivanat lähenevät varovaisesti, aivan joen
rantaan ja — alkavat kahlata jokea myöten. — Ja sen minä sanon, että
niillä on silta siinä joessa, vedenalainen silta. Me päästimme neljä
niistä sillalle. Silloin napautettiin ja joka sorkka oli joessa. Mutta
voi sitä rytinää! Koko ryssän rintama alkoi ampua niinkuin vimmattu.
Heittipä joku käsigranaatinkin. Kun rauha taas palasi, käännyimme
kotimatkalle."
* * * * *
On iltayö. Matalassa hirsimajassa palaa pieni kynttilä. Väsyneet miehet
makaavat vuoteillaan vaippoihinsa kietoutuneina, mutta uni ei tahdo
tulla. Kotimaa on liiaksi mielessä ja illan hämyhetkinä yksinäisen
valvojan ajatus palaa kaukaiseen pohjolaan — kotipientareille. Aina on
edessä sama kysymys: "Pääsemmekö milloinkaan Suomeen?"
— No mitä se Rautiainen siellä nurkassa huokaa, muistatko sinä kultaasi?
— Mitäpä minä tässä kultaani muistelisin!
— Vai et muka muistele, näkeehän sen silmistä, missä miehen ajatukset
viipyvät.
— Minä ajattelen vain, että pääseeköhän tämä meidän joukkomme koskaan
kotimaahan?
— Epäiletkö sitä?
— En epäile!
— En minäkään.
— Mutta tiukassa taitaa pääsy olla, meillä on mahtava joukko vihollisia.
— Vielä siinä välillä miestä tippuu.
— Tippuu ja tippuu montakin.
— Kunpahan edes loput kerran seisoisivat Suomen maakamaralla. Silloin
olisi meidän tarinamme päättynyt.
— Eikä ne sitten sieltä lähde, ei voimalla, ei millään.
Puhujan posket hehkuvat. Herää nurkassa muitakin ja puheen sorina
täyttää pienen hirsimajan. Kynttilä sammuu. Pimeässä puhe jatkuu,
ei ole varaa sytyttää uutta valoa. Mutta mieliala on taas ihmeen
toivorikas, hentomielisyys kaukana. Taas lasketaan leikkiä ja
loihditaan kuvia tulevasta suur-Suomesta.
— Kun ryssät on ajettu pois Suomesta, valloitetaan Vienan-Karjala.
— Arkangelia myöten se otetaan.
— Ja raja pannaan menemään Laatokasta Äänisjärven kautta Vienan lahteen.
— Silloin alkaa uusi elämä Suomessa. Karjalaan rakennetaan rautatiet
ristiin rastiin ja kouluja joka kulmakuntaan.
— Lavikainen se tulee Kuolan kansanopiston johtajaksi.
— Kai sinusta sitten tulee Muurmannin vallesmanni.
— Nämä kun siellä sitten peuhaavat, opettavat koko kansan käyttämään
kivääriä.
— Ja raja varustetaan vahvasti, ainakin kymmenen juoksuhautalinjaa
kaivetaan perätysten Laatokasta Vienanmereen asti, intoilee joku
vilkasluonteinen Karjalan poika.
— Niiden etupuolelle määrätään vielä sadan kilometrin levyinen asumaton
alue, jossa ei kumpikaan saa puuta kaataa. Ei totta vie ryssä sen läpi
pääse hyökkäämään.
— Silloin ei kansanopistonjohtajankaan tarvitse muuta kuin istua
rauhassa Arkangelissa.
— Koroillaan saa elää ja syödä rosentteja. Niin kävi puheen sorina
pitkälle yöhön, kunnes se vihdoin vaikeni yhteisestä päätöksestä ja
tyyni rauha vallitsi tuvassa.
On jotain sanomattoman onnellista tuossa mustien pienten hirsimajain
siimeksessä. On kuin lapsuusajan seikkailuromaanien tarinat
olisivat muuttuneet tosiksi. On voimia, ennen tuntemattomia
kaupunkien ihmisvilinässä kasvaneelle, voimia, jotka vetävät ihmistä
erämaan jyrkkään luontoon, sen tyyneyteen ja juhlallisuuteen. Se
on salaperäinen huoleton nautinto luonnon suuruudesta, elämän
yksinkertaisuudesta, alkuperäisyydestä. Ihminen on siellä keskellä
mahtavaa korpiluontoa omatekoisessa jykevässä pirtissään luonnon
lapsena ainaisessa taistelussa kaikkia korven vaaroja vastaan. Sammuva
hiilos hehkuu takassa, sirkat sirisevät ja soittelevat hirsien raoissa.
Siinä unohtaa taistelun telmeen. Uni on syvä ja raskas. Aamulla
herätessä pilkistää päivä iloisesti katon rajasta sisään ja majan yllä
kuusissa soi myrskyn humina.
* * * * *
14/6. — Vahtimiehistö saapuu tupaan, kolistelee kiväärinperillä
ovenpieliä ja kukin kömpii vuoteelleen nukkuvien yli ne töykeästi
herättäen.
— Mitä te siellä taas aamuyöstä ammuskelitte?
— Lämpimiksemme.
— Soitettiin ryssille masiinakiväärillä kahvimusiikkia.
— Kahvi on tuotu, joka mies juomaan! kuuluu ääni ulkoa ja pöydällä
kuusen juurella höyryää jo kahviastioita. Sokeria ei ole, kermasta
puhumattakaan. Kahvikin on perin vähän kahvin makuista.
— Nyt juodaan kahvia ilman sokeria, ilman kermaa ja ilman kahvia.
— Plits, plits räiskähtää kiväärinkuula kuusen kylkeen.
— Ryssä ryppyilee!
Toisen joukkueen kämpissä alkaa liike. Miehet astuvat ulkosalle,
tarttuvat mikä mihinkin työkaluun alkaen hääräillä oikein olan
takaa. Mikähän työinto niille tuli, ihmetellään. Mutta pian
saapuu joukkueenjohtaja meillekin ilmoittamaan, että majuri on
tarkastusmatkalla ja kulkee varustustemme kautta. Majojen edustat ovat
puhdistettavat, rintavarustuksilla ei saa näkyä paperossin pätkiä eikä
patruunanhylsyjä. Meidänkin täytyy näyttää majurille, että ahkeruus on
ilomme.
Yksi tarttuu luutaan, toinen haravaan, kolmas alkaa koko hartiain
väellä hakata jyskyttää halkoja. Pari miestä, itsekkäimmät joukosta
— puhdistavat saappaitaan. Majuria ei kuulu. Ei se mies koskaan tule
silloin kun häntä odotetaan, mutta kun vähimmin saattaa aavistaakaan,
silloin hän seisoo selän takana tehden kysymyksiään, jolloin
hämmästynyt mies käännähtää, kavahtaa perusasentoon änkyttäen jotain
vastauksen tapaista, mistä ei itsekään saa selvää.
Lähetti saapuu ilmoittamaan, että majuri ei tulekaan.
Päivällä alkaa tosi työ. Koska on luultavaa, että pataljoonamme saa
kauan puolustaa näitä asemia, täytyy vahvistaa varustuksia. Päivällä
ei itse varustuksilla voi työskennellä, mutta takana olevissa uljaissa
honkametsissä kirves kalskaa ja saha sähisee. Jykevät puut kaatuvat
rysähtäen, ne karsitaan, lyödään tukeiksi ja kannetaan tai uitetaan
valtaojia myöten varustukselle. Siellä metsän synkeässä syvyydessä
Suomen pojat ovat kuin kotonaan. Vanhat tukkimiehet nauru suussa
iskevät hongan kylkeen tai uittavat tukkeja hyräillen entisiä laulujaan.
Työ on raskas, varsinkin kantajille. Moni työhön tottumaton siinä
horjuu käydessään, nälän kurniessa vatsassa. Hiki tippuu otsalta ja
aurinko kuin ilkkuen paahtaa hartiat pronssinruskeiksi.
* * * * *
15/6. Kylkeeni tuupataan. Mi-mikä nyt on hätänä?
— Etkö kuule rätinää, ne tappelevat.
Todellakin. Ulkona käy rätinä kuin raesade. Kaukana jymähtävät tykit,
lähellä konekiväärit tatattavat. Miehet kokoontuvat kämpän ovelle
kuuntelemaan. Vasemmalla käy taistelun jylinä. Valopommit halkovat
ilmaa ja sähisevät sumussa. Vahdit tähystelevät valppaina asemillaan,
mutta suo on edessä sumua täynnä, uhkaava ja salaperäinen. Tähystäjä
koettaa turhaan päästä selville sen syvyydessä piileskelevistä
vaaroista.
Pitkä Brandt istuu tyynenä kenttäpuhelimen ääressä ottaen vastaan
tiedotuksia. "Vilkasta kivääritulta!" ilmoittaa neljäs komppania. Jo
hälyytetään kolmaskin komppania.
— Tulkoot nyt vietävät! kuuluu miesten huulilta. Mutta ketään ei
tule. Vähitellen vaikenee tuli vasemmallakin, aurinko nousee, sumut
hälvenevät. Suo kirkastuu ja venäläisten asemilla kymmenet pienet
sinervät savupatsaat puhuvat porisevista samovaareista ja maukkaista
aamuaterioista.
Aamupäivällä on yleinen kysely. Miksi ammuttiin? Jotkut tietävät
venäläisten hyökänneen vasemmalla saksalaisten asemia vastaan, mutta
tulleen heitetyiksi takaisin; toiset väittävät vain patrullien
kahakoineen Misse-joella. Sellaista on sotilaan elämä. Hän tietää vain
sen, mikä omalla alueella tapahtuu. Taistelu suurin piirtein on hänelle
tuntematon.
Päivällä alkaa jälleen jyskyä. Ryssät näyttävät olevan pahalla tuulella.
— Riikalainen tulee, varokaa!
Toisen komppanian vallin luona pöllähtää musta savu- ja mutapilvi
korkealle yli kuusten latvojen. Pojat säpsähtävät. Toinen granaatti
räjähtää jo paljon lähempänä. Paukaus oli luja, tuollaisia ei vielä ole
ennen kuultukaan.
— Kaikki hautoihin! kuuluu komennus.
Jälleen käy ilmassa jyleä vonkuna, on kuin pilvet vavahtelisivat.
Räjähdys; korkea kuusi tempautuu juurineen maasta, kohoaa ilmaan,
pirstoutuu ja syöksyy mätkähtäen maahan. Ne ovat Riian terveisiä, joita
saksalaiset nimittävät "kapsekeiksi".
— Ryssät luultavasti jo tietävät meikäläisten rintamalla olon,
arvellaan.
— Muistuttavat eksyneitä alamaisiaan!
— Esivallan miekka se nyt iskee ja jylisee.
Saksalainen tykistötähystäjä kehoittaa miehiä menemään pommisuojiin,
mutta ryssällä ei näy olevan varaa noin jyleihin granaatteihin, koska
vain viisi jaksavat ampua. Iltapäivällä vallitsee meillä rauha, mutta
saksalaisten granaatit pöllyttävät tuntikaupalla venäläisten asemia.
"Vergeltungsfeuer" (kostotuli).
Sen kestäessä saapuu lähetti ensi komppaniasta ilmoittamaan, että
Hyytinen on kaatunut. Sirpale repäisi koko olan pois. Kaksi muuta
miestä oli seisonut paljon lähempänä granaatin räjähdyspaikkaa, mutta
nopeasti heittäytynyt maahan ja pelastunut. Hyytinen jäi hölmistyneenä
seisomaan asettaen käden silmilleen.
— Silloin tuli kuolema! kuuluu vakava ääni.
— Sankarikuoleman sai.
— Isänmaan puolesta meni, vapauden puolesta.
— Eipähän sota säästä.
Saapuu toisestakin komppaniasta tieto: yksi haavoittunut. Meillä eräs
lappajärveläinen valittelee:
— Piti viedä nuo viltit ulos tuuleentumaan, ettei sitä elävää niin
tulisi ja ihan pani rievuiksi se ranaatti. Mitä sitä nyt päälleen saa!
Iltahämärän saavuttua alkaa taas varustusten vahvistustyö. Noin
sata metriä eteen asetetaan suolle varmistusketju. Sillä aikaa muut
kantavat lujia tukkeja kämppien reunustalle ja katolle. Ensin asetetaan
ristiin kaksi kerrosta tukkeja, sitten päälle mättäitä, taas hirsiä
ja multaa. Moni hikipisara vuotaa kovassa yötyössä, moni huokaus
rinnasta pursuaa, kaikkien tunnelmien taustana kun on ikuinen kaipaus,
kotimaan kaipaus. Täällä Missen soilla miehet vasta todella alkavat
ymmärtää, mitä on kotimaa, Suomen luonto, kieli ja laulu. Kun meillä
isänmaa-sana lausutaan, on sillä uusi kaiku, toinen sisältö kuin ennen.
Ihmetellen muistamme, miten Suomessa isänmaallisuutta pidettiin vain
juhlapuheissa välttämättömänä paatoksena, mutta muuten sille hymyiltiin
— halveksivasti. Saksassa olemme nähneet isänmaanrakkauden koko kansaa
kasvattavana voimana ja me häpeämme entistä välinpitämättömyyttämme.
— Kyllä tässä saa ikänsä luoda, ennenkuin nämä varustukset kestävät!
huokaa hento seitsentoistavuotias nuorukainen. Maa on vetelää suomutaa,
joka ei pysy lapiossa; sen nostaminen on raskasta ja kun lopulta saa
lapion ilmoille, valuu tuo vesivelli kuoppaan takaisin. Yritetään
paareilla saada enemmän mutaa varustuksille.
— Nuo riikalaiset 21-centtiset kun tulevat, nurkat ne panevat
pirstoiksi!
— Jolleivät hajota koko kämppää.
— Kun tässä vuosikin rakennetaan, niin kyllä pitää.
— Pitää, vaikka koko Riikka niskaan tupsahtaisi.
— Pannaan kaksikymmentä syltä niin, jo kestää.
— Sodan loputtua ne on Suomeen vietävät nämä kämpät.
— Museoon ne pannaan.
— Ja niillä tienataan rahoja.
— Päiväkaudet maataan kämpässä ja ihmiset saavat meitä katsella ja
ihmetellä.
— Otetaan vaikka markka pääsymaksua, niin ei ole tupakan eikä ruuan
puutosta.
Neljännen komppanian alueelta kuuluu ankara kiväärituli. Siellä
on joka yö räiskettä, milloin muualla on hiljaistakin. Venäläiset
lienevät kuulleet kirveen kalkkeen ja puhelun yön hiljaisuudessa
meikäläisten varustuksilta ja alkavat ampua. Yötyötä ei ole osattu
toimittaa kyllin hiljaisesti ja varovasti. Konekiväärikin yhtyy joskus
soittoon: tatatata — tata — tatatatatata! Pilven reunassa räjähtää pari
kirkasta shrapnellia. Työnteko on lopetettava. Varmistusketju vedetään
varustuksiin. Venäläiset ovat silminnähtävästi huomanneet erikoista
liikettä meikäläisten varustuksilla, koska ovat noin varuillaan ja
epäluuloisia. Myöskin venäläisten omalla puolella on jotain tekeillä,
koska päiväkäskyä luettaessa ilmoitettiin, että lentäjät ovat
havainneet liikettä rintaman takana. Näiden tapausten johdosta alkaa
ankarampi komento ja järjestetty työ. Yliluutnantti antaa määräyksen,
että joka miehen on maattava yönsä pukimissaan. Eräs ryhmänjohtaja
huomauttaa kainosti, että hänen ryhmänsä miehet ovat aina vetäneet
saappaat jaloistaan. — Se ei käy, ärjäsee yliluutnantti, ennenkuin
ryhmänne saa saappaat koipiinsa, on ryssä tunkeutunut piikkilankojen
läpi!
Entistään kokeneempina käyvät työntekijät nukkumaan. Tuntuu todella,
että olemme keskellä sodan mylläkkää taistelussa perivihollistamme
vastaan, kamppailussa, jossa ei ole armoa eikä sääliä. Käymme lepoon
tuttuun majaamme, mutta kaukana suolla hiipivät patrullit yön
vaaroissa, kuulovahdit valvovat paikoillaan turvaten valppaudellaan
toveriensa levon. Yö kuluu rauhallisesti. Vain harvat tunnustelevat
laukaukset rätisevät suon sumussa.
* * * * *
16/6. Kello 6 aamulla kajahtaa: "aufstehen!" tuvan ovelta. Joukkueen on
heti täysissä varustuksissa käytävä paikoilleen asemiin. Saksalainen
tykistö alkaa ampua venäläisten asemia. Valehyökkäys! Kaikki
kiiruhtavat juoksujalkaa paikoilleen. Jännitys kasvaa korkeimmilleen.
Aamukaste kimmeltää suolla. Venäläisten asemille paistaa nouseva
päivä kirkkaasti. Siellä ei näy liikettä vielä. Iivana-parat nukkuvat
vanhurskaan unta.
Kello 7 kumahtaa järeä tykinlaukaus tyvenessä aamussa. Granaatti kiitää
ilkeästi ulvoen halki ilman. Jyrinä leviää yht'äkkiä kaikille puolille
asemiamme.
Hetken perästä jyrähtää venäläisten asemilla. Korkea musta savupatsas
pöllähtää ilmaan, vavahtelee, laajenee, murtuu ja häviää metsän sekaan.
— Jo taisivat herätä!
Granaattien vonkuna täyttää värähtelevän aamuilman. Painostava,
kammottava tunnelma. Pian kai saamme vastauksen. Tuolla kaukana
savuavat ja pölyävät venäläisten varustukset, kuuset tempautuvat maasta
ja murskaantuvat ilmassa. Sakea savu kätkee näkymättömään _kauhun_
pätsiin ja paukkinaan koko vihollisen vallassa olevan metsikön.
Yht'äkkiä vaikenee tykistö. Pitkin linjaamme rätisevät kiväärit 5
minuuttia. Venäläiset hyökkäystä peläten syöksyvät ulos luolistaan
alkaen vastata. Jo jymähtää vihollispatterin laukaus ja granaatit
kiitävät kuin valittaen, vihaa puhkuen linjojemme yli tykistöämme
etsien. Taas minuutilleen määräaikana lakkaa kivääritulemme.
Saksalainen tykistö alkaa jälleen purkaa mahtavaa teräs- ja
tulisadettaan yli vihollisen varustusten ja niiden hämmentyneiden
puolustajien.
Taas on vastapäätä oleva metsä synkän savun peitossa. Siellä paukkuu,
rätisee, räjähdykset myllertävät maata ja metsää. Puolen tunnin
kuluttua uudistuu äskeinen yllätys. Tykistö vaikenee, kiväärituli
kestää 10 minuuttia. Sitten taas patterit alottavat jykevän
loppusoittonsa tälle valtavalle näytelmälle, kunnes kello 9 tuli
lakkaa, savu hälvenee ja surkeassa tilassa olevat venäläisten asemat
paljastuvat aamuauringon kirkkaassa valossa. Kaukoputkilla saattaa
selvästi nähdä hävityksen jäljet. Asuin- ja pommisuojia on puhki,
useasta kohdasta ovat rintavarustukset murskana ja piikkilanka-aituus
sikin sokin. On kammottavaa olla saksalaisen tykistön tulen alaisena.
Se ampuu tarkasti ja päättävästi.
Myrskyn rauhoituttua käyvät miehet jälleen toimiinsa aprikoiden
aamun tapahtumia. Eräs kertoo yliluutnantin kulkeneen pitkin asemia
kivääritulen aikana ja kiivaasti tiukanneen poikia aina tähtäämään
johonkin maaliin. — Jos tähtäämättä ampuu, ei voi osata eikä opi
osaamaan! — — — Hat gar kein Zweck, gar kein Sinn! kuten hän
tavallisesti jyleällä äänellään lopettaa nuhteensa.
* * * * *
Ilta on tullut. Venäjän rintamalta kuuluu selvästi kaukaista
torvisoittoa, säveltä ei erota. Haudataanko siellä kaatuneita vai
innostutetaanko miehiä tuleviin taisteluihin, ehkä hyökkäyksiin, emme
tiedä. Kerrotaan parin ylijuoksijan ilmoittaneen, että venäläiset
luulevat rintamalla olevan rykmentin suomalaisia, mutta sitä vastaan
onkin asetettu 4 venäläistä rykmenttiä. Majuri ei sano uskovansa heitä.
Venäläisillä on kuulemma usein tapana lähettää ylijuoksijoita tuomaan
vääriä tietoja aikeistaan. Näkyy kuitenkin selvästi, että jotain
odotetaan. Lähetit kiiruhtavat edestakaisin. Kello 10 illalla ovat
upseerit koossa ja hälyytysvalmius on määrätty komppanialle. Vallin
reunassa tykistön tarkastustornissa seisoo tähystäjä. Käymme puheille.
— G'n'abend!
— G'n'abend, Kameraden!
— Mitä uutta kuuluu?
— Katsokaa tuonne, katsokaa! huutaa tykkimies. Suuri musta esine lentää
suhisten taivaalle aivan ylitsemme.
Vaistomaisesti miehet kyykistyvät.
Naurun remakka puhkeaa, iloinen, hilpeä nauru.
Haikara lentää ylitsemme. Sen pesä on tuolla suon keskellä
törröttävässä "apinan leipäpuussa". Aamulla ammuttaessa kertovat useat
ilveilijät tähdänneensä tuota pesää, kun ei ollut muutakaan ammuttavaa,
venäläisten varustuksilla kun ei näkynyt vilaustakaan.
Yöllä kätkeytyy suo raskaaseen sumuun. Nyt on venäläisillä erinomainen
hetki hyökätä, jos haluavat. Pilvet sakenevat, tipahtelee suuria
pisaroita. Alkaa rankkasade, joka kestää aamuun saakka.
* * * * *
17/6. Aamulla aurinko kirkkaasti paahtaa säteilevää, märkää suoaluetta
ja korkeita synkkiä metsiä. Kirveillä ja kangilla varustettuina marssii
joukkue vahteja lukuunottamatta työhön. Metsässä alkaa kirveiden
kalske, säälimättä isketään parhaan rungon kylkeen, nuoret lepät ja
koivut karsitaan, kannetaan miesvoimin radalle ja sieltä kuljetetaan
vaunuilla varustuksille. Pohjolan tukkimiehet ovat taas elementissään.
— Paremmat oli vehkeet pohjolassa, arvellaan. — Tämä saksmannin kirves
on kuin mikäkin moukari.
— Taikka kuokka.
— Ja varsi ihan suora, tökerö.
— Suomalainen kirvesvarren malli pitäisi levittää ulkomaillekin.
— Mikähän siinä oikein on, että Suomessa kaikki on parempaa kuin
muualla?
— No ainakin kirvesvarret!
— Mitäs ruoka?
— Työmies olen ollut ikäni, mutta ei minun ennen ole tarvinnut nälkää
nähdä.
— Päästäisiinpä taas Suomen metsää kaatamaan.
— Ja joelle.
— Voi veikkonen, älä puhu!
— Ei tässä työssä ole sitä halua, ei painanut ennen kirves kättä.
— Mitähän on ruoka tänä päivänä? — Älkää nyt ruuasta murehtiko, kun ei
ole vielä mitään tienattukaan.
— Taas saa marssia kotiin asti syömään.
— Olisitte ottaneet evästä mukaan, ilvehtii pieni peräpohjalainen.
Mutta puita kaatuu, ryske käy korvessa. Suomen pojat ovat metsätöissä
itäisellä Kuurinmaalla. Kukapa sitä olisi uskonut!
— Ei näillä sapuskoilla jaksa tukkitöitä tehdä, arvelee väsähtänyt
kirvesmies.
— Ei jaksa muuta kuin vallin takana maata kököttää ja sihtailla.
— Kunpa lähettäisi Jumala 3 hirveä tuohon nenän eteen, niin jo minä
ampuisin, vaikka kenraali kieltäisi.
— Minkätähden juuri kolme?
— No lähettäköön vaikka 7, enemmän on syömistä, kunhan vain lähettää.
— Taikka vaikkapas jäniksiä, kuuluu kannon takaa erään epäuskoisen
huokaus.
— Kilpikonnia se teille lähettää.
— Eipä näy tulevan ei jäniksiä eikä kilpikonnia.
— Onko siellä kellä lehtilöitä?
— Sanomalehtiäkö?
— Korttilehtilöitä, pantaisiin venttiä.
— Ei kellään.
Edessä pamahtaa. Viuhuen, suhisten kiitää granaatti yli ilman.
Saksalaiset patterit alkavat pommitella venäläisten asemia.
Kuunnellaan ja kummastellaan.
— Terveisiä ryssille! huutaa pöyhkeillen joku vahvahermoinen.
Eräs entinen nuorisoseuramies yrittää ruveta politikoimaan.
— Kun Suomi pääsee vapaaksi, tulee taas yksi tasavalta lisää!
— Eikä tule, Saksasta sinne kuningas pannaan.
— Emme me ota sinne saksalaista kuningasta. On siinä muillakin
sanomista.
Kysymys herättää syvämielisen keskustelun, joka kuten tavallisesti
loppuu vakavaan kehoitukseen:
— Ei kannata kinata vielä kuninkaasta. Tehdään ensin Suomi vapaaksi!
Jyrähtää taas venäläisten puolella. Ilma jylisee, granaatti lähenee.
— Vouvovvov — — uuuv — vouuuu — —
Hirveä jylähdys, maa roiskuu korkealle, puiden oksat rätisevät
sirpaleista.
— Osaa se venäläinenkin. Oli niskaan nakata. — Meitäkö se nyt yrittää?
Tykistöä hakee ja noin päin honkia ampuu.
Iltamyöhään kotiin palattaessa saadaan tietoja kotimaasta, surullisia
uutisia. Santarmit ovat kulkeneet perheissä, varsinkin niissä,
joiden poikia on Saksassa, niin kerrotaan. Useita vangitsemisia on
pantu toimeen, ja joitakuita perheitä on kokonaisuudessaan lähetetty
Siperiaan.
Tietojen varmuutta saattaa kyllä epäillä, mutta raskaasti koskevat
ne jääkäreihin. Kukin ajattelee omaisiaan, omaa kotiaan. Onko sekin
hävitetty, vanhemmat, veljet, siskot matkalla Siperiaan? Kamala
toivottomuus täyttää mielen. Viha pullistuu suonissa puristaen kädet
nyrkkiin.
— Katalat, tulisivat meidän kimppuumme.
— Omaisillemme kostavat!
Ensi kerran tuntuu povessa koston halu hurjana, leppymättömänä
pakoutuvan sydämeen. Hartioissa käy ilkeä värähtely, ne painavat,
pakottavat. Se on voimattoman vihan ja tuskan tunne, jota ei kuvailla
saata.
Seuraa levoton, valveilla vietetty yö. Hirsimajan seiniä pieksää kylmä
sade. Tuuli vihisee, voihkii puiden latvoissa.
Pimeässä keskustelevat unettomat jääkärit illan ilkeistä uutisista.
Vain enenevää vihaa synnyttävät suomalaisten rinnoissa nämä uudet
vääryydenteot. Meidän asiamme siitä tulee yhä kansanomaisemmaksi. Mitä
enemmän uhreja, sitä lähempänä vapaus.
* * * * *
18/6. Sunnuntainakin tehdään nykyisin työtä. Jälleen kumahtavat
metsät suomalaisten kirveitten iskuista. Rivakasti karsitaan puut ja
kannetaan valtaojan reunalle. Nyt käy tukin kuljetus entistä paremmin.
Sateen jälkeen ovat ojat täynnä vettä. Virran voimalla kulkevat tukit
hiljalleen varustuksia kohti. Siellä korkeiden metsien keskellä unohtaa
koko sodan melskeen. Jopa joskus koko työmiesten parvi polskahtaa
uimaan leveän valtaojan kirkkaaseen virtaan. Mutta hetken heiluttuaan
väsähtää miesjoukko, työ ei luista, ei vaikka olisi halukin yrittää.
Missä on vika? luutnantti väittää suomalaisia laiskoiksi, puhuu ankaria
sanoja. Jopa hän kerran käskee ryhmänjohtajien pitää kirjaa miesten
toiminnasta ja uhkaa laiskoja lisätöillä. Syy on kuitenkin ainoastaan
ruuan niukkuudessa. Kerran päivässä saa komppania laihaa soppaa.
Sillä ei pohjoismaalainen jaksa tehdä työtä. Moni mies hirsien painon
alla horjuu kalpeana, tuskin jalat kannattavat. On surullista nähdä
noita ennen intoa täynnä olevia miehiä nyt heikkoina, saamattomina.
Ruumiin voimain väheneminen vaikuttaa sielunvoimienkin lamautumiseen.
Alkaa kuulua jo mielenmasennusta todistavia valitteluja. Sadeaika
lisää suoalueen yksitoikkoisuutta ja ikävyyttä. Kaikkialla on märkää,
vaatteet aina kosteina. Varustuksiin asti vesi alkaa kohota. Jalkineet
ovat aina kuin liotetut. Koko suo hyllyy, lotisee. Puunjuurien yli
lirisee virtaava vesi, ja tuolla suon keskellä Misse-joen uoma laajenee
ylipääsemättömäksi virraksi. Taistelutoiminta on kaikki lamassa.
Päivänmittaan ei kuulu laukaustakaan. Vain milloin päivänsäde kultaa
puiden latvoja, herää varustuksilla ja metsässä hetkeksi toiminta,
kunnes taas sadekuurot pyyhkivät maata.
Uutiset muilta rintamilta ovat uhkaavia. Galitsiassa vyöryy kenraali
Brusilowin yleishyökkäys valtavana kuin hyökyaalto eteenpäin.
Sanomalehdet ilmoittavat venäläisten ottaneen noin 100,000 vankia.
Näkyypä venäläisten tiedonannoissa kuvaus toimeenpanemastamme tykistö-
ja kiväärituliyllätyksestäkin joitakin päiviä sitten. Siinä mainitaan
lyhyesti, että Misse-joen rannalla saksalaiset tekivät hyökkäyksen
yrittäen murtaa rintaman, mutta lyötiin suurin tappioin takaisin!!
Siten syntyvät sotatiedot.
Ilma selkenee. Lännen taivaalla välkkyy kapea, kellahtava iltaruskon
viiru, välkkyy ja sädehtii kuin tervehtien iloisesti sadeilmojen
raskauttamaa maata, ennustaen poudan ja päivän tuloa. Auringon suloinen
väike valaisee puiden latvoja ja suota. Ihmeellinen värien kimmellys
siellä häikäisee silmää. Pihapöydillä höyryää kahvi. Joka mies on
ulkona. Mielet virkistyvät jälleen. Iloinen puheensorina kuuluu joka
kämpän edustalla. Lännessä viiru hiljalleen laajenee leveäksi uomaksi.
Tuuli humajaa korpimetsässä. Kaukana kumahtavat jo tykit harvalleen
jykevän iltasoiton. Tuntuu tutulta. Huomenna on kirkas päivä.
Illalla saapuu leipä. Kaksi päivää on oltu leivättä. Nyt se
juhlakulussa kannetaan pöydille ja jaetaan yleisen riemun vallitessa.
Tässä korpielämässä ovat miehet tulleet kuin lapsiksi. Tarvitaan
mitätön pikku aihe saamaan heidät hypähtämään riemusta tai taas
toiselta puolen aivan masennuksiin.
* * * * *
19/6. Kirkas päivä. Pimeän majan ovesta ulos metsään astuttaessa tuskin
saattaa katsoa, auringon loiste kun häikäisee silmiä. Puitten latvojen
yllä kuuluu taas tuttua surinaa. Tirkistellään sinne tänne. Venäläinen
lentokone kulkien sangen alhaalla tarkastaa asemiamme. Tuolta se
nousee suristen metsän takaa. Saattaa selvästi nähdä kaksitason, jopa
merkitkin. Tykki pamahtaa. — — Huonosti ammuttu! Kone kohoaa hiukan.
Valkeat räjähdykset ajavat sitä takaa, mikä lähellä, mikä kaukana.
Ylpeästi se kaartelee sinne tänne noin 20 minuutin ajan tykkitulesta
huolimatta. Välistä aivan sen edessä tai takana shrapnellit näyttävät
räjähtävän. Sitten se pitkässä kaaressa lentää viime kerran varustusten
yli kadoten itäisen metsänrannan taa. Se oli uljas vihollinen!