Olin antanut sitoa seppeleen niin kauniin, kuin Mårbackassa voitiin
saada aikaan, ja se mukanani ajoin kieseissä kirkolle. Olin itse
juhlapuvussa, ja ajopelit olivat vasta maalatut ja kiiltävät, ja
hevosilla oli parhaat valjaat.
Päivä oli mitä ihanin. Maailma lepäsi auringonpaisteessa, lämpöä oli
ilmassa, ja joitakin kauniita, valkeita pilvenhattaroita liiteli
taivaalla. Ei tuulta, ei edes vähäisintäkään tuulenhenkeä millään
puolella, oli sunnuntai, ja näin lasten leikkivän pyhävaatteissaan
talojen pihoilla ja ihmisten juhlapuvuissaan suoriutuvan kirkolle.
Ei ollut lehmiä eikä lampaita eikä kanoja ajopelien tiellä, kun ne
vierivät Åsin kylän läpi, niinkuin tavallisesti arkipäivisin.
Vuodentulo oli niin runsas, kuin olisimme palanneet vanhaan, hyvään
aikaan. Kaikki heinäladot, joiden ohi ajoin, olivat niin täyteen
sullotut, ettei ovia ja luukkuja oltu saatu kiinni. Kaikki ruispellot,
olivat täynnään kuhilaita, kaikki omenapuut, jotka kasvoivat Åsin
talojen pihoilla, olivat täynnä punoittavia omenaraakaleita, ja
kaikilla vastakylvetyillä pelloilla oraat vihannoivat.
Tuumin mielessäni istuessani siinä, että luutnantti Lagerlöf, jonka
satavuotispäivä juuri tänään oli, olisi kernaasti katsellut tätä
kaikkea. Tämä oli varallisuutta, koko luonto oli toisenlainen kuin
vuosina 1918 ja 1917 ja 1915 ja 1914 ja 1911, noina hirmuvuosina,
jolloin kaikki vain oli kuivunut. Tämä näky olisi ilahduttanut häntä,
hän olisi nyökäyttänyt päätään ja tuuminut mielessään, ettei koko
Värmlannissa sittenkään ollut toista paikkaa, jossa kasvullisuus olisi
ollut niin rikasta kuin hänen pitäjässään.
Koko kirkkomatkan aikana oli hän ajatuksissani. Tätä tietä myöten
hän oli ajanut lukemattomat kerrat, ja saatoin kuvailla mielessäni,
millä mielenkiinnolla hän olisi seurannut kaikkia muutoksia, Jokaista
uudestaan maalattua taloa, jokaista uutta ikkunaa, jokaista tiilillä
katettua kattoa hän olisi osoittanut ja lausunut mielipiteensä julki.
Åsin Alatuvan mökki olisi tuottanut hänelle suurta iloa siksi, että se
oli aivan ennallaan. Mutta kun hän olisi nähnyt, että Jan Larssonin
vanha asuinrakennus, joka oli ollut komein hänen aikanaan, oli revitty,
niin hän olisi varmaankin tuntenut suurta kaipausta.
Eihän hän koskaan ollut asettunut vastustamaan muutoksia eikä
parannuksia, vaikka oli myös ollut paljon vanhaa, johon hän ei halunnut
kajota. Varmaankin hän olisi sanonut, että me olimme kehnoja raukkoja,
koska aidat olivat vielä meidän päivinämme yhtä viistossa ja kallellaan
kuin hänenkin aikoinansa. Eikä hän olisi iloinnut siitäkään, että ojat
olivat kasvaneet umpeen ja sillat olivat heikot ja täynnä vaarallisia
koloja ja että tunkioita yhä oli tienvarsilla.
Kun tulin tiehaaraan, missä kylätie loppui ja suuri maantie alkoi,
olisi ollut hauska näyttää hänelle kylpylän hotellia, joka kohosi
mäellä, ja kertoa hänelle, että Åsin kylpylaitoksella kävi nykyään
sadoittain kylpyvieraita joka kesä. Hän olisi iloinnut siitä, että
hänen ajatuksensa suuren kylpylaitoksen perustamisesta tälle paikalle
ei ollut aivan mieletön.
Miten kernaasti olisinkaan suonut, että hän olisi istunut rinnallani
ajaessani Ämt-sillan poikki. Olisi ollut hauska näyttää hänelle, että
joki näinä viime vuosina vihdoinkin oli syvennyt ja kulki nyt suorana
äyräittensä lomassa. Nyt sillä ei enää ollut voimaa kohota reunojensa
yli joka kerta, kun kova sade yllätti, ja saattaa laaksoa veden valtaan
Mårbackasta aina tänne siltaan saakka.
Kun ajoin Östanbyn koulutalon ohi, olin näkevinäni hänet koulun
pihalla onnellisena ja tyytyväisenä niinkuin aina, kun hänellä oli
paljon lapsia ympärillään, ja heittävän kaksin käsin kuparirahoja
pienokaisille.
Lukemattomat kerrat olin kuullut hänen sanovan kansanvalistusta
onnettomuudeksi, joka oli saattava meidät perikatoon, mutta sittenkin
hän läksi Östanbyn koululle joka tutkintopäivä ja istui siellä
tuntikausia sillä välin kuin hänen hyvä ystävänsä, lukkari Melanoz
kuulusteli lapsilta katkismusta ja historiaa ja näytti miten taitavat
he olivat laskemaan ja kirjoittamaan. Enkä usko, että koulusalissa
oli ketään, joka olisi enemmän kuin hän iloinnut kaikista oikeista
vastauksista ja kaikista kauniista todistuksista ja palkinnoista.
Muistan miten usein olin ihmetellyt sitä ennen vanhaan. Nythän kyllä
ymmärrän, että niin pian kuin lapset olivat kysymyksessä, niin kaikki
periaatteet heitettiin mäkeen.
Muistin niin selvästi, millaista oli, kun me ennen muinoin ajoimme
kirkon edessä olevalle aukiolle ja ihmiset iloisesti tervehtien
väistyivät syrjään vaunujen tieltä, luutnantti Lagerlöfin hymyillessä
kaikille ja nostaessa vähä väliä kätensä hatun lierille. Nyt, kun
ajoin saman aukion yli, tuntui minusta kovin yksinäiseltä ja tyhjältä
ympärilläni. Yksin istuin vaunuissa, ja kaikista niistä, jotka olivat
saapuneet kirkolle, minä yksin muistin, että oli isäni satavuotispäivä.
Nousin ajopeleistä ja läksin kirkkomaalle laskeakseni seppeleen
haudalle. Ja suruisa sydämeni itki minun ajatellessani, että kaikki
rakkaani olivat kuolleet. Isä ja äiti, isoäiti ja täti ja vanha
emännöitsijä — heidät kaikki olin peittänyt maan poveen.
Minä kaipasin heitä, minä toivoin, että he palaisivat takaisin
Mårbackaan, jonka he työllään olivat rakentaneet.
Mutta hiljaa, äänettöminä ja saavuttamattomina he lepäsivät tuolla
alhaalla. He eivät näyttäneet kuulevan minua.
Ehkäpä he sittenkin kuulivat. Ehkäpä nuo muistot, jotka ovat
ympäröineet minua näinä viime vuosina, ovat heidän lähettämiään. En
tiedä, mutta kernaasti tahtoisin sitä uskoa.