Marilla meni kaupunkiin seuraavana päivänä ja palasi illalla. Anna
oli saattanut Dianaa Mäntymäelle, ja kotiin palatessaan hän tapasi
Marillan istumassa keittiöpöydän ääressä pää käsiin nojautuneena.
Koko hänen asentonsa todisti alakuloisuutta, joka vihloi Annan
sydäntä. Koskaan hän ei ollut nähnyt Marillan istuvan noin velttona
ja kokoon lyyhistyneenä.
-- Oletko hyvin väsynyt, Marilla?
-- Olen -- en -- en tiedä... sanoi Marilla kaiuttomasti ja katsahti
ylös. -- Olen kai väsynytkin, luulisin, mutta en ole tullut sitä
ajatelleeksi... Ei se ole sitä.
-- Tapasitko silmälääkärin? Mitä hän sanoi? kysyi Anna huolissaan.
-- Tapasin kyllä hänet. Hän tutki silmäni. Hän sanoi, että jos
kokonaan luovun lukemisesta ja ompelemisesta ja kaikesta muusta
työstä, joka rasittaa silmiä, ja jos varon itkemästä, ja jos käytän
niitä silmälaseja, jotka hän on määrännyt minulle, niin hän luulee,
etteivät silmäni huonone, ja että pääsen vaikeasta päänsärystäni.
Mutta ellen tee kaikkea tuota, niin tulen umpisokeaksi puolessa
vuodessa. Sokeaksi! Anna, ajattelehan, mitä se merkitsee!
Anna päästi rajun huudahduksen ja istui sitten hiljaa minutin ajan.
Tuntui kuin hän ei voisi puhua. Viimein hän sanoi epävarmalla äänellä:
-- Marilla, älä vaivaa itseäsi tuolla ajatuksella! Hänhän on antanut
sinulle toivoa. Jos olet varovainen ja huolehdit itsestäsi, niin et
kadota näköäsi, ja jos hänen silmälasinsa parantavat sinun vaikeaa
päänsärkyäsi, niin on sillä paljon voitettu.
-- En suuriakaan perusta tuohon toivoon, sanoi Marilla katkerasti.
-- Mitä varten minä elän, jos en voi lukea enkä ommella enkä tehdä
mitään sellaista? Voisin yhtä hyvin olla sokea -- tai kuollut Ja
mitä itkemiseen tulee, niin en voi olla sitä tekemättä, kun istun ja
tunnen itseni yksinäiseksi. Mutta eihän hyödytä puhua mitään siitä...
Jos voit hankkia minulle kupin teetä, niin olen kiitollinen. Minä
tuskin enää pysyn koossa... Älä nyt puhu tästä mitään kenellekään
ihmiselle vielä pitkään aikaan. En voi sietää sitä, että ihmiset
tulevat tänne ja kyselevät ja päivittelevät ja säälivät...
Kun Marilla oli syönyt pienen teeillallisensa, houkutteli Anna hänet
vuoteeseen. Sitten Anna itse meni itäiseen vinttikamariin ja istuutui
ikkunan ääreen pimeään, yksin kyynelineen ja raskaine sydämineen.
Kuinka surulliseksi kaikki olikaan muuttunut, senjälkeen kun hän
oli istunut siellä kotiintuloiltanaan! Silloin hän oli ollut täynnä
toiveita ja iloa, ja tulevaisuus oli viittonut ihanin lupauksin...
Anna tunsi, ikäänkuin hän olisi elänyt vuosia siitä hetkestä, mutta
ennen maata menoaan oli hänen huulillaan hymy ja hänen sydämessään
rauha. Hän oli rohkeasti katsonut velvollisuuttaan kasvoihin ja
tavannut siinä ystävän -- mikä velvollisuus aina on, ellemme sitä
karta.
Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin Marilla tuli hitaasti sisään
pihalta, jossa hän oli seisonut juttelemassa erään vieraan kanssa --
erään Carmodysta olevan miehen, jonka Anna tunsi vain ulkonäöltä.
-- Mitä herra Sadles tahtoi, Marilla?
Marilla istuutui ikkunan ääreen ja katsoi Annaan. Hänen silmänsä
olivat täynnä kyyneliä, huolimatta silmälääkärin kiellosta, ja hän ei
voinut hallita vapisevaa ääntään, kun hän vastasi:
-- Hän on kuullut, että aion myydä Vihervaaran, ja nyt hän haluaa ostaa
sen.
-Ostaa sen? Ostaa Vihervaaran? -Anna ei tiennyt, oliko hän kuullut
oikein. -Marilla ei kai toki aikone myydä Vihervaaraa?
-Anna, en tiedä, miten se voidaan välttää. Olen pohtinut niin
tarkasti kaikkea. Jos silmäni olisivat terveet, voisin jäädä tänne
ja palkata kykenevän rengin ja olla itse johdossa. Mutta niinkuin
asiat nyt ovat, ei se käy. Kadotan ehkä näköni kokonaan, ja mitä voin
silloin toimittaa? Ah, en koskaan luullut, että minun tarvitsisi
elää se päivä, jolloin minun täytyisi myydä vanha kotini... Mutta
kaikki jäisi vain hoidotta ja menisi rappiolle, kunnes ei kukaan
ihminen enää tahtoisi ostaa sitä. Joka ainoa sentti rahoistamme
meni, kun pankki teki vararikon, ja joukko viime syksyisiä laskuja
on maksettava. Rouva Lynde on neuvonut minua myymään talon ja
vuokraamaan asunnon jostain -- hänen luotaan, otaksun minä. Talosta en
saa suuria -- se on pieni, ja rakennukset ovat vanhoja. Mutta jotain
siitä kai sentään tulee, niin että voin saada itselleni pienen
elinkoron. Olen iloinen siitä, että sinulla on stipendi turvanasi.
Anna. On ikävää, ettet saa mitään kotia, mihin tulla lupa-aikoina,
mutta jokin neuvo kai siihenkin keksitään...
Suru kävi Marillalle ylivoimaiseksi, ja hän alkoi katkerasti itkeä.
-- Sinä et saa myydä Vihervaaraa, sanoi Anna päättäväisesti.
-- Ah, Anna, kunpa pääsisinkin siitä... Mutta sinähän näet itse. En voi
olla täällä yksinäni. Tulisin hulluksi huolista ja yksinäisyydestä.
Ja menettäisin näköni -- sen tiedän aivan varmasti.
-- Sinun ei tarvitse asua täällä yksin, Marilla. Minä jään luoksesi. En
mene Redmondiin.
-- Et mene Redmondiin? -Marilla kohotti punaiset pöhöttyneet
kasvoparkansa käsistään ja katsoi Annaan. -Mitä ihmeessä sinä
tarkoitat?
-- Juuri sitä mitä sanonkin. Pyydän saada jättää stipendin takaisin.
Päätin sen seuraavana iltana, kun sinä tulit takaisin kaupungista.
Marilla, rakkahin Marilla, ethän toki voi uskoa, että minä voisin
jättää sinut yksin kaikkine suruinesi kaiken sen jälkeen, mitä olet
tehnyt minulle? Olen ajatellut ja miettinyt niin paljon... Annahan
kun kerron suunnitelmani sinulle! Herra Barryhan haluaa vuokrata
maanviljelyksen ensi vuodeksi? Niin pääset kaikista huolista sen
suhteen. Ja minä aion ottaa opettajapaikan. Olen hakenut paikkaa
täällä -- mutta sitä en kaiketikaan saa, sillä kouluneuvosto on
luvannut sen Gilbert Blythelle. Mutta Carmodyn koulun voin saada
-herra Blair sanoi minulle niin eilen illalla puodissa. On
luonnollista, ettei se ole yhtä hauskaa ja mukavaa, kuin jos olisin
saanut paikan täällä Avonleassa, mutta voinhan silti asua kotona ja
ajaa itse edestakaisin Carmodyyn, ainakin niin kauan kuin kaunista
ilmaa riittää. Ja talvellakin voin tulla kotiin perjantaisin. Sitä
varten pidätämme itsellemme yhden hevosen. Oh, olen suunnitellut
kaiken, sen voit uskoa! Luen sinulle ääneen ja huolehdin sinusta ja
pidän sinun hyvällä tuulella. Sinun ei tarvitse istua ikävystyneenä
ja tuntea oloasi yksinäiseksi. Meillä tulee olemaan täällä niin
kodikasta ja hauskaa, sinulla ja minulla kahden.
Marilla oli kuunnellut, ikäänkuin hän ei voisi uskoa korviaan.
-- Ah, Anna, kaikki olisi minulle helpompaa, jos sinä olisit täällä,
sen kyllä tiedän. Mutta en voi antaa sinun tehdä sellaista uhrausta
minun tähteni. Se olisi hirveän pahoin tehty.
-- Kaikkea sinä puhutkin! -Anna nauroi iloisesti. -- Tässä ei ole
puhettakaan mistään uhrista... Ei mikään voisi kai olla pahempaa kuin
erota Vihervaarasta -- ei mikään voisi pahoittaa mieltäni enemmän.
Rakas vanha kotimme meidän täytyy pitää. Olen tehnyt päätökseni,
Marilla -minä en mene Redmondiin, jään päinvastoin tänne ja otan
paikan. Älä ole pahoillasi minun tähteni!
-- Mutta tulevaisuudensuunnitelmasi? Kunnianhimosi on kai tähdännyt
aivan toisaalle?...
-- Se voi kyllä olla totta... Mutta tulevaisuuden suunnitelmia
minulla on nyt kuten ennenkin, ne ovat vain hieman muuttuneet...
Tahdon tulla hyväksi opettajaksi -- ja tahdon pelastaa sinun näkösi.
Sitten aion kyllä myöskin vähän harjoittaa omia opintojani, vaikka
olen täällä kotona... Oh, olen suunnitellut ja ajatellut niin
paljon koko tämän viikon... Kun jätin seminaarin, ajattelin, että
tulevaisuuteni oli edessäni niin suorana kuin viitoitettu maantie.
Luulin voivani nähdä sen monen monta kilometripaalua eteenpäin. Nyt
tie tekee mutkan, mutta tahdon koettaa uskoa, että se on parhaaksi...
Vihannoivia lakeuksia, varjoja ja valonläikkiä ja ihania maisemia
kukkuloineen ja laaksoja, joita en vielä koskaan ole nähnyt...
-- Minusta tuntuu kuitenkin siltä, kuin minun ei pitäisi antaa sinun
luopua siitä, sanoi Marilla stipendiä ajatellen.
-- Mutta sehän ei voi olla minulle esteeksi. Täytän pian
seitsemäntoista ja olen itsepintainen kuin synti -- sen rouva Lynde
on kerran sanonut minulle, nauroi Anna. -- Mikäpä hätä minulla olisi,
Marilla? Olen vain sydämeni pohjasta iloinen ajatellessani, että
saan jäädä rakkaaseen kotiimme. Ei kukaan voi rakastaa Vihervaaraa
niinkuin sinä ja minä -- sentähden meidän täytyy se myöskin pitää.
-- Sinä rakas, siunattu tyttö! sanoi Marilla eikä enää tehnyt
vastaväitteitä. -- On aivan kuin olisit lahjoittanut minulle elämän
takaisin. Minun pitäisi kai pitää pääni ja lähettää sinut tiehesi
Redmondiin, mutta en voi... Ei maksa vaivaa koettaa sitä... Saat
tahtosi perille, Anna.
Kun Avonleassa tuli tiedoksi, että Anna Shirley oli luopunut
suunnitelmastaan mennä korkeakouluun ja sen sijaan aikoi jäädä kotiin
ja ottaa opettajapaikan, tuli asia erilaisten arvelujen esineeksi.
Suuri joukko hyviä naapureita, jotka eivät tienneet Marillan
silmistä, olivat sitä mieltä, että hän menetteli tyhmästi. Mutta ei
rouva Allan. Ja sen hän ilmaisi Annalle niin ylistävin sanoin, että
se houkutteli kyyneleet Annan silmiin. Hyvä rouva Lynde ei myöskään.
Hän tuli eräänä iltana Vihervaaralle ja tapasi Annan ja Marillan
istumassa eteisen rappusilla lämpimänä, tuoksuvana kesäiltana. He
istuivat siinä mielellään, kun hämärä laskeutui ja valkeat yöperhoset
liitelivät ympäri ja mintun tuoksu täytti kasteen raikastuttaman
ilman.
Rakel rouva antoi rehevän olemuksensa vaipua kivipenkille eteisen
oven viereen. Penkin takana kasvoi kokonainen rivi vaaleanpunaisia ja
keltaisia samettihaapoja. Hän veti syvän henkäyksen sekä väsymyksestä
että helpotuksesta.
-- Oli oikein hauska päästä istumaan. Olen ollut jaloillani koko
päivän, ja ei ole tosiaankaan leikin paikka kantaa sataa kiloa
mukanaan ympäri... Voit kiittää onneasi, ettet ole lihava, Marilla.
No, Anna kulta, olen kuullut ettet välitäkään mennä korkeakouluun.
Minua oikein ilahutti kuulla siitä. Sinulla on todellakin nyt aivan
niin paljon sivistystä, kuin naiselle on tarpeen... Mitä hyötyä siitä
on, että tytöt suorittavat laajoja kursseja yhdessä nuorten herrojen
kanssa ja ahtavat päänsä täyteen latinaa ja kreikkaa ja muuta pötyä?
-- Aion joka tapauksessa jatkaa opintojani täällä kotona omin päin,
rouva Lynde, sanoi Anna iloisesti. -- Aion perustaa yksityisen
korkeakoulun Vihervaaralle.
Rouva Lynde löi molemmat kätensä yhteen.
-- Anna Shirley, silloinhan otat hengen itseltäsi!
-- En toki! Se päinvastoin sopii minulle erinomaisesti. En tosiaankaan
aio liiaksi rasittaa itseäni. Minulla tulee olemaan runsaasti aikaa
pitkinä talvi-iltoina, ja käsityöt eivät ole juuri minun makuuni...
Rouva Lynde on ehkä kuullut, että menen Carmodyyn opettajaksi?
-- En, sitä en tosiaankaan ole kuullut. Olen kuullut, että sinä
tulet opettajaksi tänne Avonlea'hin. Niin ainakin kouluneuvosto on
päättänyt.
-- Mitä rouva Lynde sanoo? huusi Anna ja syöksyi ylös, niin
hämmästyneeksi hän tuli. -- Mutta hehän ovat luvanneet paikan Gilbert
Blythelle?
-- Niin, he ovat kyllä luvanneet. Mutta heti kun Gilbert sai kuulla,
että sinä olit hakenut sitä, meni hän kouluneuvostoon -- heillä oli
kokous koululla eilen illalla -- ja sanoi heille, että hän peruutti
hakemuksensa ja pyysi heitä hyväksymään sinut sen sijaan. Hän sanoi
aikovansa ottaa Valkorannan paikan. Hän luopui tietysti täkäläisestä
paikasta tehdäkseen sinulle palveluksen, koska hän tiesi, kuinka
mielelläsi sinä jäisit Marillan luo, ja sen minä sanon, että siinä
hän menetteli sekä hyvin että kiltisti. Ja todellakin hyvin
uhrautuvaisesti myös, sillä hänen on maksettava asunnostaan
Valkorannassa, ja kuka tahansa tietää, että hänen on tästä lähtien
pidettävä itse huolta toimeentulostaan. Sentähden kouluneuvosto
päätti ottaa sinut, enkä minä tietenkään voinut istua kotona, kun
Thomas oli tullut viimeisestä kokouksesta ja kertonut minulle uutisen.
-- Minusta tuntuu, ettei minun pidä ottaa sitä vastaan, sanoi Anna
matalalla äänellä. -- Tarkoitan -- en voi antaa Gilbertin tehdä sellaista
uhrausta -- minun tähteni.
-- Sitä et kaiketikaan voi estää. Hän on jo allekirjoittanut sopimuksen
Valkorannan kouluneuvoston kanssa, niin että hänelle ei sinun
kieltäytymisestäsi ole mitään apua. Mutta luonnollisestikin otat
paikan vastaan -tulet sen kyllä hoitamaan oivallisesti... Mitä
merkillisiä majakkatulia tuolla Barryn päätyikkunassa vilkkuu?
-- Diana siellä vain antaa merkkejä minulle siitä, että minun on
mentävä sinne, nauroi Anna. -- Me pidämme kiinni vanhasta tavastamme.
Minun on juostava sinne kuulemaan, mitä hän tahtoo.
Anna riensi apilaniityn yli kuin metsäkauris ja katosi kummitusmetsän
salaperäiseen helmaan. Rouva Lynde katsoi hänen jälkeensä
ystävällistä suopeutta ilmaisevin silmin.
-- Hänessä on vielä koko joukko lasta jälellä muutamissa suhteissa.
-- Niin, mutta hänessä on paljon enemmän naista muutamissa toisissa
suhteissa, vastasi Marilla äänessä pieni jäännös muinaisesta
tuikeudesta.
Mutta tuikeus ei ollut enää Marillan luonteessa mikään huomattava
piirre. Tultuaan kotiin ukko Thomasin luo sinä iltana sanoi rouva
Lynde:
-- Usko tai ole uskomatta -Marilla Cuthbert on tullut pehmeäksi...
Seuraavana iltana Anna meni pienelle kirkkomaalle asettaakseen
tuoreita kukkia Matthew'n haudalle ja kastellakseen skotlantilaista
ruusupensasta. Hän viipyi siellä hämäriin saakka; hän nautti paikan
hiljaisuudesta ja rauhasta, poppelien suhina oli kuin matalaa,
ystävällistä puhetta, ja ruoho hautojen ympärillä kasvoi miten mieli.
Kun hän viimein nousi ja asteli ylös loivaa mäkeä, joka vietti
Tummaa, päilyvää aallokkoa kohti, oli aurinko mennyt mailleen,
ja Avonlea lepäsi hänen edessään viivyttelevän jälkikajastuksen
kuulakassa hohteessa.
Vienot tuulenhenkäykset leyhkivät ohi, apilanurmikkojen tuoksujen
kyllästyttäminä. Kotien valot alkoivat syttyä ja tuikkia tuuheitten
puunlatvojen välitse. Alapuolella oli meri, joka häämöitti
purppuranpunaisessa usvassa, leveine maininkeineen, jotka huokailivat
ja särkyivät lumivalkeaksi vaahdoksi. Läntinen taivas hehkui vielä
komeissa väreissä, ja pikku järvi kuvasteli niitä vienoissa ja
hillityissä vivahteissa. Annan sydän pehmeni ja lämpeni kaiken tämän
luonnon kauneuden edessä.
Rinteen puolivälissä tuli pitkä nuorukainen vihellellen eräästä
portista Barryn talon luota. Se oli Gilbert, ja vihellys kuoli hänen
huuliltaan, kun hän tunsi Annan. Hän kohotti kohteliaasti hattuaan,
mutta hän olisi kulkenut äänettömänä edelleen, ellei Anna olisi
pysähtynyt ja ojentanut kättänsä.
-- Gilbert, sanoi hän punottavin poskin, -tahtoisin kiittää sinua
siitä, että olet antanut minulle paikan koulussa. Teit siinä hyvin
kiltisti -- ja toivon, että ymmärrät, kuinka suuren arvon panen
hyvyydellesi.
Gilbert tarttui innokkaasti ojennettuun käteen.
-- Se ei ollut mikään erikoinen hyvä työ, Anna... Olin iloinen
voidessani tehdä sinulle tuon pienen palveluksen. Tuleeko meistä
hyvät ystävät tämän jälkeen?
Anna nauroi ja koetti vetää kätensä pois.
-- Ah, Gilbert, annoin sinulle anteeksi koko sydämestäni tuona
päivänä järven luona, vaikka käytin sellaisia epäystävällisiä sanoja.
Olen käyttäytynyt hyvin tuhmasti... Mutta -- voinhan yhtä hyvin sanoa
sen -- olen katunut sitä kovasti.
-- Nyt meistä tulee mitä parhaimmat ystävät, huudahti Gilbert
iloisesti. -- Olemme syntyneet ystäviksi, Anna -- nyt olet kyllin
kauan uhmannut kohtaloa! Tiedän, että voimme auttaa toisiamme monella
tavoin. Sinähän aiot opiskella omin päin, eikö totta? Samoin minä.
Tule, niin saatan sinua kotiin.
Marilla katsoi uteliaasti Annaan, kun tämä tuli keittiöön.
-- Kuka se oli, joka tuli oikotietä sinun kanssasi, Anna?
-- Se oli Gilbert Blythe, vastasi Anna ja tunsi harmikseen
punastuvansa. -- Tapasin hänet Barryn mäellä.
-- En luullut sinun ja Gilbert Blythen olevan niin hyviä ystäviä,
että sinä seisoisit puoli tuntia portilla hänen kanssaan
juttelemassa, sanoi Marilla pieni hymy huulilla.
-- Ei, emme ole olleetkaan -- me olemme olleet perin huonoissa
väleissä... Mutta nyt olemme tulleet yksimielisyyteen siitä, että on
paljon järkevämpää tästä lähtien olla ystäviä. Olemmeko todellakin
seisoneet siellä puoli tuntia? Luulin olleemme vain muutaman
minutin. Mutta tiedäppäs, Marilla, meidän onkin otettava takaisin
viisivuotinen äänetön murjotus!
Anna istui kauan ikkunansa ääressä sinä iltana, ja iloinen
tyytyväisyyden tunne oli hänen seuralaisenaan. Tuuli kahisi hiljaa
kirsikkapuiden oksissa, ja suloinen kuusaman tuoksu lehahteli
lauhkeina aaltoina hänen luokseen. Tähdet tuikkivat notkon tummien
kuusten yllä, ja Dianan valo vilkkui ikkunaverhojen raosta.
Annan näköpiiri oli tullut ahtaammaksi sen illan jälkeen, kun hän
istui siinä tultuaan kotiin seminaarista, mutta vaikkakin polku, joka
oli hänen jalkojensa astuttavana, tulisi olemaan kapea, niin tiesi
hän kuitenkin, että hiljainen onnen kukkanen versoisi sen varsilla.
Rehellisessä työssä, toivehikkaissa pyrinnöissä ja sydämellisessä
ystävyydessä piilevän ilon hän aina omistaisi; ei mikään voinut
katkaista hänen mielikuvituksensa siipiä tai sulkea sitä säteilevää
haaveitten maailmaa, jonka hän oli luonut itselleen. Ja ainahan hän
voi katsoa eteenpäin "tien mutkaa kohti".
-- Jumala on taivaassaan, ja silloin kyllä kaikki käy hyvin täällä
maailmassa, kuiskasi Anna hiljaa.