-- Matthew -- Matthew -- mikä sinun on? Matthew -- oletko sairas?
Marilla se näin lausui -- jokainen tukahtuneesti esiin työntyvä sana
tuskaa ilmaisten. Anna tuli juuri eteisen läpi, kädet täynnä valkeita
narsisseja -- kesti kauan, ennenkuin hän senjälkeen taas voi rakastaa
valkeitten narsissien näkemistä tai tuoksua -- hän kuuli pelästyneet
äänet ja näki Matthew'n seisovan ulkona porraskivellä, kokoontaitettu
paperi kädessä ja kasvot oudon jäykkinä ja harmaina. Anna pudotti
kukkasensa ja riensi hänen luokseen yhtaikaa Marillan kanssa. Mutta
molemmat tulivat liian myöhään -- ennenkuin he ehtivät saada hänestä
kiinni, oli Matthew kaatunut raskaasti kynnykselle.
-- Hän on pyörtynyt, läähätti Marilla. -- Anna, juokse hakemaan
Marttia -- pian, pian! Hän on tallissa.
Martti renki, joka juuri oli ajanut kotiin postikonttorista, kiiruhti
heti lääkäriä hakemaan ja pysähtyi hetkisen Mäntymäellä pyytääkseen
herra ja rouva Barrya tulemaan avuksi. Rouva Lynde, joka oli siellä
asialla, seurasi mukana. He tapasivat Annan ja Marillan kalpeina ja
kauhuissaan koettamassa palauttaa Matthew'ta tuntoihinsa.
Rouva Lynde työnsi heidät lempeästi syrjään, koetteli hänen
valtimoaan ja painoi sitten korvansa hänen sydämelleen. Hän katsoi
surullisena molempien toisten tuskallisiin kasvoihin, ja kyyneleet
kohosivat hänen silmiinsä.
-- Oi, Marilla, sanoi hän juhlallisesti. -- En luule -- että voimme
tehdä mitään hänen hyväkseen.
-- Rouva Lynde -- ette kai tarkoita -- ettehän luule -- että Matthew
on -- on --
Anna ei voinut lausua tuota kauheata sanaa, hän kalpeni ja tunsi
päätään pyörryttävän.
-- Kyllä, lapsi, pelkään sitä. Katso hänen kasvojaan! Kun on nähnyt
tuon ilmeen niin usein kuin minä, niin ymmärtää, mitä se merkitsee.
Anna katseli liikkumattomia kasvoja ja näki Kuoleman leiman
painettuna niille.
Kun lääkäri saapui, sanoi hän, että Matthew'n kuolema oli tapahtunut
silmänräpäyksessä ja luultavasti tuskattomasti. Syynä oli ollut
todennäköisesti joku ankara mielenliikutus. Mistä se oli johtunut,
nähtiin pian paperista, jota Matthew oli pitänyt kädessään ja jonka
Martti renki samana aamuna oli noutanut postikonttorista. Siinä oli
tiedonanto siitä, että Abbey-pankki oli tehnyt vararikon.
Tuo surullinen uutinen levisi nopeasti Avonleassa, ja koko päivän
kulki ystäviä ja naapureita edestakaisin Vihervaaralla osoittamassa
myötätuntoa kuolleelle ja jälkeen jääneille. Ensimäistä kertaa oli
arka, syrjään vetäytyvä Matthew tullut tärkeäksi henkilöksi; kuoleman
valkea majesteetillisuus oli laskeutunut hänen ylleen ja kruunannut
hänen tyynen otsansa.
Kun äänetön yö levisi Vihervaaran yli, lepäsi vanha talo
hiljaisuuteen ja rauhaan vaipuneena. Vierashuoneessa lepäsi Matthew
Cuthbert arkussaan; pitkä harmaa tukka ympäröi hänen rauhallisia
kasvojaan, joilla asusti leppyisä hymyn häive, ikäänkuin hän olisi
ainoastaan nukkunut ja uneksinut iloisia unia. Hänen ympärillään oli
kukkia -- tuoksuvia, vanhanaikuisia kukkia, jotka hänen äitinsä oli
istuttanut hänen syntymäkotinsa puutarhaan, kun hän oli tullut sinne
vastavihittynä, ja joita kohtaan Matthew aina oli tuntenut suloista,
sanatonta rakkautta. Anna oli ne poiminut ja pani ne hänen luokseen
-- se oli viimeinen palvelus, minkä hän voi hänelle osoittaa.
Rouva Lynde jäi Marillan luo yöksi. Diana meni idänpuoleiseen
vinttikamariin, jossa Anna istui vilvoitellen kuumottavia silmiään
ikkunan ääressä, ja sanoi hiljaa:
-- Anna pieni, tahdotko, että minä nukun sinun luonasi yön?
-- Kiitos ystävällisyydestäsi, Diana! -- Anna katsoi vakavasti
ystävättärensä kasvoihin. -- Et kai ymmärrä minua väärin, kun sanon,
että mieluimmin haluan olla yksin. En ole saanut olla yksikseni
ainoatakaan minuttia, sitten kun se tapahtui -- ja minä tarvitsen
yksinäisyyttä. Tahdon olla tyyni ja hiljaa ja koettaa käsittää. En
voi käsittää sitä... Välistä minusta tuntuu aivan mahdottomalta,
että Matthew on kuollut -- välistä on kuin hän olisi ollut jo kauan
kuollut ja kuin minulla olisi ollut tämä sietämätön, painostava
pakotus siitä pitäen.
Diana ei ymmärtänyt täysin. Marillan intohimoista surua, joka
hillitsemättömässä väkivaltaisuudessaan mursi kaikki esteet, joita
arka pidättyväisyys ja kokonainen elämän kestänyt tottumus olivat
kohottaneet -- sitä hän ymmärsi paremmin kuin Annan kyyneletöntä
tuskaa. Mutta hän lähti lausuttuaan hellästi pari sanaa jäähyväisiksi
ja jätti Annan yksinään ensi kertaa valvomaan surussaan.
Anna toivoi, että kyyneleet tulisivat yksinäisyydessä. Hänestä tuntui
niin kauhealta, ettei hän kyennyt vuodattamaan kyyneltäkään Matthew'n
vuoksi, josta hän oli niin paljon pitänyt, ja joka aina oli ollut
hänelle niin hyvä, Matthew'n, joka oli kulkenut hänen kanssaan eilen
illalla auringon laskiessa ja nyt makasi tuolla hämärässä huoneessa
alakerrassa kasvoilla juhlallinen hiljaisuus. Mutta mitään kyyneliä
ei tullut -- ei edes, vaikka hän polvistui ikkunansa ääreen pimeässä
ja rukoili, katsoen ylös tähtiin metsäharjujen yllä -- ei kyyneliä,
vain sama raskas, tuskallinen kipu, joka jäyti ja pisteli, kunnes hän
vaipui uneen, uupuneena päivän vaivoista ja mielenliikutuksesta.
Yöllä hän heräsi. Hänen ympärillään oli hiljaista ja pimeätä, ja
muisto siitä, mitä oli tapahtunut päivällä, hyökkäsi hänen kimppuunsa
surun laineena. Hän voi nähdä Matthew'n kasvot, kuinka tämä hymyili
hänelle, kun he erosivat veräjällä tuona viimeisenä iltana -- hän
voi kuulla hänen äänensä sanovan: "Minun tyttöni -- minun oma
tyttöseni, josta olen ylpeä." Silloin tulivat kyyneleet, ja Anna itki
hillittömästi.
Marilla kuuli sen ja tuli hiljaa sisään puhuakseen lohduttavia sanoja.
-- Kas niin -- kas niin -- lapsukainen -- älä itke niin katkerasti!
Emme kuitenkaan saa häntä takaisin. Ei -- ei ole oikein itkeä
tuolla tavoin. Sen tiesin kyllä minäkin eilen, mutta en voinut olla
itkemättä... Hän on aina ollut minulle niin hyvä ja hellä veli --
mutta Herra tietää parhaiten.
-- Ah, antakaa minun itkeä, Marilla, nyyhkytti Anna.
-- Kyyneleet eivät tee minulle niin pahaa kuin tuo kipu. Istukaa
luonani hetkinen ja kietokaa käsivartenne ympärilleni -- niin. En
tahtonut Dianaa luokseni, hän on ystävällinen ja herttainen, mutta
tämä ei ole hänen surunsa -- hän on sen ulkopuolella eikä voi tulla
niin lähelle sydäntäni, että hän voisi minua auttaa. Se on meidän
surumme -- teidän ja minun. Oi, Marilla, mitä teemme me ilman häntä?
-- Meillä on toisemme, Anna. En tiedä, mitä tekisin, ellet sinä olisi
täällä -- ellet koskaan olisi tullut. Ah, lapsukainen, tiedän kyllä,
että olen usein ollut ärtyisä ja tyly sinua kohtaan -- mutta sinun ei
pidä sen vuoksi uskoa etten olisi pitänyt sinusta yhtä paljon kuin
Matthew... Sen tahdon sanoa sinulle nyt, kun voin sen tehdä. Minulle
ei ole koskaan ollut helppoa avata sydäntäni, mutta sellaisissa
tilaisuuksissa kuin tämä käy se sentään hieman päinsä... Lapsukainen,
pidän sinusta aivan kuin olisit omaa lihaani ja vertani, ja sinä olet
ollut apuni ja iloni aina siitä pitäen kun tulit Vihervaaralle.
Kaksi päivää sen jälkeen kannettiin Matthew Cuthbertin ruumis hänen
vanhan kotinsa kynnyksen yli ja pois niiltä peltomailta, jotka hän
oli kyntänyt, hedelmäpuutarhasta, jota hän oli rakastanut ja puitten
luota, jotka hän oli istuttanut. Ja sitten Avonlea palasi takaisin
tavalliseen häiritsemättömään rauhaansa ja yksinpä Vihervaarallakin
luisuttiin takaisin vanhoille raiteille; työt hoidettiin, ja
velvollisuudet täytettiin yhtä säännöllisesti kuin ennenkin, vaikka
kaikki olivat tietoisia hyvin suuresta tyhjyydestä.
Annasta, joka ei koskaan ennen ollut kokenut surua, tuntui melkein
luonnottomalta, että niin voi olla -- että kaikki voi käydä
tasaista kulkuaan ilman Matthew'ta. Hän tunsi sekä häpeätä että
omantunnon tuskia huomatessaan, että auringonnousut mäntyjen takana
ja vaaleanpunaiset nuput, jotka avautuivat ulkona puutarhassa,
herättivät hänessä saman voimakkaan ilon tunteen kuin ennenkin --
että Dianan käynnit tuottivat hänelle huvia ja että Dianan hilpeät
pakinat ja päähänpistot houkuttelivat hänet nauramaan -- että,
lyhyesti, kukkien ja rakkauden ja ystävyyden kaunis maailma ei ollut
lainkaan kadottanut kykyänsä viehättää hänen mielikuvitustaan ja
lämmittää hänen sydäntään, että elämä vielä häntä kutsui tuhansin
äänin.
-- Mutta on ikäänkuin uskottomuutta Matthew'ta kohtaan minun
mielestäni, kun voi nauttia kaikesta tuosta nyt, kun hän on poissa,
sanoi hän surullisesti rouva Allanille eräänä iltana, kun he yhdessä
kävelivät pappilan puutarhassa. -- Kaipaan häntä niin paljon -- aina
ja alituisesti -- ja kuitenkin, rouva Allan, on maailmassa niin paljon
sellaista, mikä huvittaa minua ja herättää mielenkiintoani. Tänään
sanoi Diana jotain hauskaa, ja minä rupesin nauramaan. Kun se oli
tapahtunut, luulin, etten enää koskaan voisi nauraa... Ja minusta
tuntuu ikäänkuin minun ei pitäisi sitä tehdä.
-- Kun Matthew oli elossa, kuuli hän mielellään sinun nauravan, ja
hänelle oli mieluista tietää, että sinä nautit kaikesta kauniista
ympärilläsi, sanoi rouva Allan lempeästi.
-- Nyt hän on poissa, mutta hän tuntee sinua kohtaan yhä samoja
tunteita... Olen varma siitä, että meidän ei pidä sulkea sydämiämme
siltä lievittävältä ja parantavalta vaikutukselta, jota luonto meille
tarjoo. Mutta ymmärrän niin hyvin tunteesi. Mieltämme pahoittaa
ajatus, että meillä voisi olla hauskaa, vaikka joku, jota rakastamme,
ei enää ole luonamme eikä voi iloita kanssamme, ja meistä tuntuu
ikäänkuin pettäisimme surumme huomatessamme, että jälleen alamme
tuntea mielenkiintoa elämään.
-- Nyt iltapäivällä olen ollut kirkkomaalla ja istuttanut
ruusupensaan Matthew'n haudalle, sanoi Anna. -- Otin vesan siitä
pienestä valkeasta skotlantilaisesta ruusupensaasta, jonka hänen
äitinsä toi mukanaan tänne Skotlannista kauan sitten. Matthew piti
aina eniten noista ruusuista -- ne olivat niin pieniä ja herttaisia
okaisissa varsissaan. Tuntui niin hauskalta istuttaa se hänen
haudalleen -- panin hänen luokseen jotain, josta hänellä on iloa...
Toivottavasti hänellä on tällaisia ruusuja taivaassa. Ehkä kaikkien
niitten pienten valkeitten ruusujen sielut, joista hän on pitänyt
niin monta kesää, olivat siellä häntä vastaanottamassa... Nyt minun
täytyy mennä kotiin. Marilla on aivan yksin, ja hän tulee niin
alakuloiseksi hämärän tullessa...
-- Hän tulee vielä yksinäisemmäksi, pelkään minä, kun sinä menet
tiehesi Redmondiin, sanoi rouva Allan.
Anna ei vastannut; hän sanoi hyvää yötä ja meni hitaasti
takaisin Vihervaaralle. Marilla istui matalalla kiviportaalla,
ja Anna istuutui hänen viereensä. Ovi eteiseen oli auki; suuri
vaaleanpunainen näkinkenkä, sileät ja tasaiset kierteet mitä
hienoimmissa värivivahduksissa vaihdellen, oli sen vieressä estämässä
sitä sulkeutumasta.
Anna poimi muutamia vaaleankeltaisia kuusaman oksia ja pisti ne
tukkaansa. Hänestä oli mieluista tuntea niiden suloista tuoksua
ympärillään liikuskellessaan.
-- Tohtori Spencer on käynyt täällä sinun poissa ollessasi, sanoi
Marilla. -- Hän sanoo, että silmälääkäri on tavattavissa Carmodyssa
huomenna ja että minun välttämättä on mentävä sinne ja annettava
tutkia silmiäni. Muuta neuvoa ei liene... Olen enemmän kuin
kiitollinen, jos hän voi valita minulle parin sopivia silmälaseja.
Sinusta ei kai ole ikävää jäädä tänne yksin niin kauaksi, kun
minä olen poissa? Martin täytyy kyyditä minut, ja sitten on vielä
leivottava ja silitettävä...
-- Minä pidän kyllä huolta kaikesta. Diana tulee tänne minulle
seuraksi. Teen kaiken mallikelpoisesti -- sinun ei tarvitse pelätä,
että tärkkään nenäliinat tai maustan vehnäleivän tuskialievittävillä
tipoilla...
Marilla nauroi.
-- Niin, ajatella, mitä kaikkia kommelluksia sinä panit toimeen
siihen aikaan! Välistä ajattelin, että sinä olit ihan kuin
riivattu... Muistatko sitä kun värjäsit tukkasi?
-- Josko muistan?... Sitä en unohda koskaan, hymyili Anna ja kosketti
raskasta palmikkoaan, joka oli kiedottu hänen kaunismuotoisen päänsä
ympäri. -- Nauran välistä hieman ajatellessani kaikkea sitä huolta,
mitä minulle tuo tukka on tuottanut -- mutta paljon en naura, sillä
se oli todellakin suuri sydänsuruni... Tukka ja kesakot. Kesakot
ovat nyt poissa, ja ihmiset ovat kyllin ystävällisiä sanoakseen,
että tukkani on tullut kastanjanruskeaksi. Kaikki muut paitsi Josie
Pye. Hän sanoi minulle eilen viimeksi, että se oli hänen mielestään
punaisempi kuin konsanaan -- tai ehkä musta pukuni saattoi sen siltä
näyttämään, ja sitten hän kysyi, tokko punatukkaiset ihmiset koskaan
tottuivat siihen... Marilla, olen melkein päättänyt jättää yritykset
pitää Josie Pyestä. Olen tehnyt sellaista, mitä ennen maailmassa
olisin sanonut sankarilliseksi ponnistukseksi, mutta Josie Pye'hin
nähden se on hukkaan mennyttä vaivaa.
-- Josie on Pye, sanoi Marilla, niin että hänen luonteensa mukaista
on olla epämiellyttävä. Hänen tapaisillansa ihmisillä on kai
tarkoituksensa luomakunnassa, luulisin, mutta minä ymmärrän sitä yhtä
vähän kuin ymmärrän, mitä tekemistä täällä on okailla ja piikeillä...
Ottaako Josie jonkun paikan?
-- Ei, hän lopettaa seminaarikurssin, Moody Spurgeon ja Charlie
Sloane lopettavat myöskin. Mutta Jane ja Ruby ovat jo saaneet
viransijaisuuden -- Jane Newbridgessä ja Ruby jossain lännen puolella.
-- Gilbert Blythehän aikoo myös opettajaksi?
-- Niin. -- Ääni oli hyvin lyhyt.
-- Kuinka hyvältä ja miellyttävältä hän näyttää, sanoi Marilla ja
katseli mietteissään ulos avaruuteen. -- Näin hänet viime sunnuntaina
kirkossa, ja hän näytti niin pitkältä ja miehekkäältä. Hän muistuttaa
paljon isäänsä, kun tämä oli hänen iässään. John Blythe oli kelpo
poika. Me olimme hyvin hyviä ystäviä, hän ja minä. Niin, me olimme
salakihloissa.
Anna katsahti ylös vilkasta mielenkiintoa osoittaen.
-- Oh todellakin -- mitä Marilla sanoo? Mutta mitä sitten tapahtui?
Mistä johtui ettei --
-- Me jouduimme epäsopuun. En tahtonut antaa hänelle anteeksi, kun
hän pyysi minulta. Tarkoitukseni oli tehdä se jonkun ajan kuluttua --
mutta olin nenäkäs ja ilkeä ja arvelin, että hän sieti saada vähän...
Hän ei tullut enää koskaan takaisin -- kaikki Blythet ovat ylpeitä.
Mutta minä -- minä surin paljon... Ja olen aina sittemmin katunut,
etten suonut hänelle anteeksi, kun hän niin kauniisti tuli minulta
pyytämään...
-- Ajatella, että Marillallakin on ollut nuoruuden rakkautensa, sanoi
Anna hiljaa.
-- Niin, kultaseni, kuka olisi uskonut? Mutta sellaista ei nähdä
ihmisestä ulkoapäin... Nyt ovat kaikki täällä Avonleassa unohtaneet
tuon vanhan asian -- olin itsekin sen unohtanut. Mutta se juolahti
mieleeni viime sunnuntaina, kun näin Johnin pitkän kauniin pojan
kirkossa.