VIIKATEMIES, JONKA NIMI ON KUOLEMA.

-- Matthew -- Matthew -- mikä sinun on? Matthew -- oletko sairas?

Marilla se näin lausui -- jokainen tukahtuneesti esiin työntyvä sana

tuskaa ilmaisten. Anna tuli juuri eteisen läpi, kädet täynnä valkeita

narsisseja -- kesti kauan, ennenkuin hän senjälkeen taas voi rakastaa

valkeitten narsissien näkemistä tai tuoksua -- hän kuuli pelästyneet

äänet ja näki Matthew'n seisovan ulkona porraskivellä, kokoontaitettu

paperi kädessä ja kasvot oudon jäykkinä ja harmaina. Anna pudotti

kukkasensa ja riensi hänen luokseen yhtaikaa Marillan kanssa. Mutta

molemmat tulivat liian myöhään -- ennenkuin he ehtivät saada hänestä

kiinni, oli Matthew kaatunut raskaasti kynnykselle.

-- Hän on pyörtynyt, läähätti Marilla. -- Anna, juokse hakemaan

Marttia -- pian, pian! Hän on tallissa.

Martti renki, joka juuri oli ajanut kotiin postikonttorista, kiiruhti

heti lääkäriä hakemaan ja pysähtyi hetkisen Mäntymäellä pyytääkseen

herra ja rouva Barrya tulemaan avuksi. Rouva Lynde, joka oli siellä

asialla, seurasi mukana. He tapasivat Annan ja Marillan kalpeina ja

kauhuissaan koettamassa palauttaa Matthew'ta tuntoihinsa.

Rouva Lynde työnsi heidät lempeästi syrjään, koetteli hänen

valtimoaan ja painoi sitten korvansa hänen sydämelleen. Hän katsoi

surullisena molempien toisten tuskallisiin kasvoihin, ja kyyneleet

kohosivat hänen silmiinsä.

-- Oi, Marilla, sanoi hän juhlallisesti. -- En luule -- että voimme

tehdä mitään hänen hyväkseen.

-- Rouva Lynde -- ette kai tarkoita -- ettehän luule -- että Matthew

on -- on --

Anna ei voinut lausua tuota kauheata sanaa, hän kalpeni ja tunsi

päätään pyörryttävän.

-- Kyllä, lapsi, pelkään sitä. Katso hänen kasvojaan! Kun on nähnyt

tuon ilmeen niin usein kuin minä, niin ymmärtää, mitä se merkitsee.

Anna katseli liikkumattomia kasvoja ja näki Kuoleman leiman

painettuna niille.

Kun lääkäri saapui, sanoi hän, että Matthew'n kuolema oli tapahtunut

silmänräpäyksessä ja luultavasti tuskattomasti. Syynä oli ollut

todennäköisesti joku ankara mielenliikutus. Mistä se oli johtunut,

nähtiin pian paperista, jota Matthew oli pitänyt kädessään ja jonka

Martti renki samana aamuna oli noutanut postikonttorista. Siinä oli

tiedonanto siitä, että Abbey-pankki oli tehnyt vararikon.

Tuo surullinen uutinen levisi nopeasti Avonleassa, ja koko päivän

kulki ystäviä ja naapureita edestakaisin Vihervaaralla osoittamassa

myötätuntoa kuolleelle ja jälkeen jääneille. Ensimäistä kertaa oli

arka, syrjään vetäytyvä Matthew tullut tärkeäksi henkilöksi; kuoleman

valkea majesteetillisuus oli laskeutunut hänen ylleen ja kruunannut

hänen tyynen otsansa.

Kun äänetön yö levisi Vihervaaran yli, lepäsi vanha talo

hiljaisuuteen ja rauhaan vaipuneena. Vierashuoneessa lepäsi Matthew

Cuthbert arkussaan; pitkä harmaa tukka ympäröi hänen rauhallisia

kasvojaan, joilla asusti leppyisä hymyn häive, ikäänkuin hän olisi

ainoastaan nukkunut ja uneksinut iloisia unia. Hänen ympärillään oli

kukkia -- tuoksuvia, vanhanaikuisia kukkia, jotka hänen äitinsä oli

istuttanut hänen syntymäkotinsa puutarhaan, kun hän oli tullut sinne

vastavihittynä, ja joita kohtaan Matthew aina oli tuntenut suloista,

sanatonta rakkautta. Anna oli ne poiminut ja pani ne hänen luokseen

-- se oli viimeinen palvelus, minkä hän voi hänelle osoittaa.

Rouva Lynde jäi Marillan luo yöksi. Diana meni idänpuoleiseen

vinttikamariin, jossa Anna istui vilvoitellen kuumottavia silmiään

ikkunan ääressä, ja sanoi hiljaa:

-- Anna pieni, tahdotko, että minä nukun sinun luonasi yön?

-- Kiitos ystävällisyydestäsi, Diana! -- Anna katsoi vakavasti

ystävättärensä kasvoihin. -- Et kai ymmärrä minua väärin, kun sanon,

että mieluimmin haluan olla yksin. En ole saanut olla yksikseni

ainoatakaan minuttia, sitten kun se tapahtui -- ja minä tarvitsen

yksinäisyyttä. Tahdon olla tyyni ja hiljaa ja koettaa käsittää. En

voi käsittää sitä... Välistä minusta tuntuu aivan mahdottomalta,

että Matthew on kuollut -- välistä on kuin hän olisi ollut jo kauan

kuollut ja kuin minulla olisi ollut tämä sietämätön, painostava

pakotus siitä pitäen.

Diana ei ymmärtänyt täysin. Marillan intohimoista surua, joka

hillitsemättömässä väkivaltaisuudessaan mursi kaikki esteet, joita

arka pidättyväisyys ja kokonainen elämän kestänyt tottumus olivat

kohottaneet -- sitä hän ymmärsi paremmin kuin Annan kyyneletöntä

tuskaa. Mutta hän lähti lausuttuaan hellästi pari sanaa jäähyväisiksi

ja jätti Annan yksinään ensi kertaa valvomaan surussaan.

Anna toivoi, että kyyneleet tulisivat yksinäisyydessä. Hänestä tuntui

niin kauhealta, ettei hän kyennyt vuodattamaan kyyneltäkään Matthew'n

vuoksi, josta hän oli niin paljon pitänyt, ja joka aina oli ollut

hänelle niin hyvä, Matthew'n, joka oli kulkenut hänen kanssaan eilen

illalla auringon laskiessa ja nyt makasi tuolla hämärässä huoneessa

alakerrassa kasvoilla juhlallinen hiljaisuus. Mutta mitään kyyneliä

ei tullut -- ei edes, vaikka hän polvistui ikkunansa ääreen pimeässä

ja rukoili, katsoen ylös tähtiin metsäharjujen yllä -- ei kyyneliä,

vain sama raskas, tuskallinen kipu, joka jäyti ja pisteli, kunnes hän

vaipui uneen, uupuneena päivän vaivoista ja mielenliikutuksesta.

Yöllä hän heräsi. Hänen ympärillään oli hiljaista ja pimeätä, ja

muisto siitä, mitä oli tapahtunut päivällä, hyökkäsi hänen kimppuunsa

surun laineena. Hän voi nähdä Matthew'n kasvot, kuinka tämä hymyili

hänelle, kun he erosivat veräjällä tuona viimeisenä iltana -- hän

voi kuulla hänen äänensä sanovan: "Minun tyttöni -- minun oma

tyttöseni, josta olen ylpeä." Silloin tulivat kyyneleet, ja Anna itki

hillittömästi.

Marilla kuuli sen ja tuli hiljaa sisään puhuakseen lohduttavia sanoja.

-- Kas niin -- kas niin -- lapsukainen -- älä itke niin katkerasti!

Emme kuitenkaan saa häntä takaisin. Ei -- ei ole oikein itkeä

tuolla tavoin. Sen tiesin kyllä minäkin eilen, mutta en voinut olla

itkemättä... Hän on aina ollut minulle niin hyvä ja hellä veli --

mutta Herra tietää parhaiten.

-- Ah, antakaa minun itkeä, Marilla, nyyhkytti Anna.

-- Kyyneleet eivät tee minulle niin pahaa kuin tuo kipu. Istukaa

luonani hetkinen ja kietokaa käsivartenne ympärilleni -- niin. En

tahtonut Dianaa luokseni, hän on ystävällinen ja herttainen, mutta

tämä ei ole hänen surunsa -- hän on sen ulkopuolella eikä voi tulla

niin lähelle sydäntäni, että hän voisi minua auttaa. Se on meidän

surumme -- teidän ja minun. Oi, Marilla, mitä teemme me ilman häntä?

-- Meillä on toisemme, Anna. En tiedä, mitä tekisin, ellet sinä olisi

täällä -- ellet koskaan olisi tullut. Ah, lapsukainen, tiedän kyllä,

että olen usein ollut ärtyisä ja tyly sinua kohtaan -- mutta sinun ei

pidä sen vuoksi uskoa etten olisi pitänyt sinusta yhtä paljon kuin

Matthew... Sen tahdon sanoa sinulle nyt, kun voin sen tehdä. Minulle

ei ole koskaan ollut helppoa avata sydäntäni, mutta sellaisissa

tilaisuuksissa kuin tämä käy se sentään hieman päinsä... Lapsukainen,

pidän sinusta aivan kuin olisit omaa lihaani ja vertani, ja sinä olet

ollut apuni ja iloni aina siitä pitäen kun tulit Vihervaaralle.

Kaksi päivää sen jälkeen kannettiin Matthew Cuthbertin ruumis hänen

vanhan kotinsa kynnyksen yli ja pois niiltä peltomailta, jotka hän

oli kyntänyt, hedelmäpuutarhasta, jota hän oli rakastanut ja puitten

luota, jotka hän oli istuttanut. Ja sitten Avonlea palasi takaisin

tavalliseen häiritsemättömään rauhaansa ja yksinpä Vihervaarallakin

luisuttiin takaisin vanhoille raiteille; työt hoidettiin, ja

velvollisuudet täytettiin yhtä säännöllisesti kuin ennenkin, vaikka

kaikki olivat tietoisia hyvin suuresta tyhjyydestä.

Annasta, joka ei koskaan ennen ollut kokenut surua, tuntui melkein

luonnottomalta, että niin voi olla -- että kaikki voi käydä

tasaista kulkuaan ilman Matthew'ta. Hän tunsi sekä häpeätä että

omantunnon tuskia huomatessaan, että auringonnousut mäntyjen takana

ja vaaleanpunaiset nuput, jotka avautuivat ulkona puutarhassa,

herättivät hänessä saman voimakkaan ilon tunteen kuin ennenkin --

että Dianan käynnit tuottivat hänelle huvia ja että Dianan hilpeät

pakinat ja päähänpistot houkuttelivat hänet nauramaan -- että,

lyhyesti, kukkien ja rakkauden ja ystävyyden kaunis maailma ei ollut

lainkaan kadottanut kykyänsä viehättää hänen mielikuvitustaan ja

lämmittää hänen sydäntään, että elämä vielä häntä kutsui tuhansin

äänin.

-- Mutta on ikäänkuin uskottomuutta Matthew'ta kohtaan minun

mielestäni, kun voi nauttia kaikesta tuosta nyt, kun hän on poissa,

sanoi hän surullisesti rouva Allanille eräänä iltana, kun he yhdessä

kävelivät pappilan puutarhassa. -- Kaipaan häntä niin paljon -- aina

ja alituisesti -- ja kuitenkin, rouva Allan, on maailmassa niin paljon

sellaista, mikä huvittaa minua ja herättää mielenkiintoani. Tänään

sanoi Diana jotain hauskaa, ja minä rupesin nauramaan. Kun se oli

tapahtunut, luulin, etten enää koskaan voisi nauraa... Ja minusta

tuntuu ikäänkuin minun ei pitäisi sitä tehdä.

-- Kun Matthew oli elossa, kuuli hän mielellään sinun nauravan, ja

hänelle oli mieluista tietää, että sinä nautit kaikesta kauniista

ympärilläsi, sanoi rouva Allan lempeästi.

-- Nyt hän on poissa, mutta hän tuntee sinua kohtaan yhä samoja

tunteita... Olen varma siitä, että meidän ei pidä sulkea sydämiämme

siltä lievittävältä ja parantavalta vaikutukselta, jota luonto meille

tarjoo. Mutta ymmärrän niin hyvin tunteesi. Mieltämme pahoittaa

ajatus, että meillä voisi olla hauskaa, vaikka joku, jota rakastamme,

ei enää ole luonamme eikä voi iloita kanssamme, ja meistä tuntuu

ikäänkuin pettäisimme surumme huomatessamme, että jälleen alamme

tuntea mielenkiintoa elämään.

-- Nyt iltapäivällä olen ollut kirkkomaalla ja istuttanut

ruusupensaan Matthew'n haudalle, sanoi Anna. -- Otin vesan siitä

pienestä valkeasta skotlantilaisesta ruusupensaasta, jonka hänen

äitinsä toi mukanaan tänne Skotlannista kauan sitten. Matthew piti

aina eniten noista ruusuista -- ne olivat niin pieniä ja herttaisia

okaisissa varsissaan. Tuntui niin hauskalta istuttaa se hänen

haudalleen -- panin hänen luokseen jotain, josta hänellä on iloa...

Toivottavasti hänellä on tällaisia ruusuja taivaassa. Ehkä kaikkien

niitten pienten valkeitten ruusujen sielut, joista hän on pitänyt

niin monta kesää, olivat siellä häntä vastaanottamassa... Nyt minun

täytyy mennä kotiin. Marilla on aivan yksin, ja hän tulee niin

alakuloiseksi hämärän tullessa...

-- Hän tulee vielä yksinäisemmäksi, pelkään minä, kun sinä menet

tiehesi Redmondiin, sanoi rouva Allan.

Anna ei vastannut; hän sanoi hyvää yötä ja meni hitaasti

takaisin Vihervaaralle. Marilla istui matalalla kiviportaalla,

ja Anna istuutui hänen viereensä. Ovi eteiseen oli auki; suuri

vaaleanpunainen näkinkenkä, sileät ja tasaiset kierteet mitä

hienoimmissa värivivahduksissa vaihdellen, oli sen vieressä estämässä

sitä sulkeutumasta.

Anna poimi muutamia vaaleankeltaisia kuusaman oksia ja pisti ne

tukkaansa. Hänestä oli mieluista tuntea niiden suloista tuoksua

ympärillään liikuskellessaan.

-- Tohtori Spencer on käynyt täällä sinun poissa ollessasi, sanoi

Marilla. -- Hän sanoo, että silmälääkäri on tavattavissa Carmodyssa

huomenna ja että minun välttämättä on mentävä sinne ja annettava

tutkia silmiäni. Muuta neuvoa ei liene... Olen enemmän kuin

kiitollinen, jos hän voi valita minulle parin sopivia silmälaseja.

Sinusta ei kai ole ikävää jäädä tänne yksin niin kauaksi, kun

minä olen poissa? Martin täytyy kyyditä minut, ja sitten on vielä

leivottava ja silitettävä...

-- Minä pidän kyllä huolta kaikesta. Diana tulee tänne minulle

seuraksi. Teen kaiken mallikelpoisesti -- sinun ei tarvitse pelätä,

että tärkkään nenäliinat tai maustan vehnäleivän tuskialievittävillä

tipoilla...

Marilla nauroi.

-- Niin, ajatella, mitä kaikkia kommelluksia sinä panit toimeen

siihen aikaan! Välistä ajattelin, että sinä olit ihan kuin

riivattu... Muistatko sitä kun värjäsit tukkasi?

-- Josko muistan?... Sitä en unohda koskaan, hymyili Anna ja kosketti

raskasta palmikkoaan, joka oli kiedottu hänen kaunismuotoisen päänsä

ympäri. -- Nauran välistä hieman ajatellessani kaikkea sitä huolta,

mitä minulle tuo tukka on tuottanut -- mutta paljon en naura, sillä

se oli todellakin suuri sydänsuruni... Tukka ja kesakot. Kesakot

ovat nyt poissa, ja ihmiset ovat kyllin ystävällisiä sanoakseen,

että tukkani on tullut kastanjanruskeaksi. Kaikki muut paitsi Josie

Pye. Hän sanoi minulle eilen viimeksi, että se oli hänen mielestään

punaisempi kuin konsanaan -- tai ehkä musta pukuni saattoi sen siltä

näyttämään, ja sitten hän kysyi, tokko punatukkaiset ihmiset koskaan

tottuivat siihen... Marilla, olen melkein päättänyt jättää yritykset

pitää Josie Pyestä. Olen tehnyt sellaista, mitä ennen maailmassa

olisin sanonut sankarilliseksi ponnistukseksi, mutta Josie Pye'hin

nähden se on hukkaan mennyttä vaivaa.

-- Josie on Pye, sanoi Marilla, niin että hänen luonteensa mukaista

on olla epämiellyttävä. Hänen tapaisillansa ihmisillä on kai

tarkoituksensa luomakunnassa, luulisin, mutta minä ymmärrän sitä yhtä

vähän kuin ymmärrän, mitä tekemistä täällä on okailla ja piikeillä...

Ottaako Josie jonkun paikan?

-- Ei, hän lopettaa seminaarikurssin, Moody Spurgeon ja Charlie

Sloane lopettavat myöskin. Mutta Jane ja Ruby ovat jo saaneet

viransijaisuuden -- Jane Newbridgessä ja Ruby jossain lännen puolella.

-- Gilbert Blythehän aikoo myös opettajaksi?

-- Niin. -- Ääni oli hyvin lyhyt.

-- Kuinka hyvältä ja miellyttävältä hän näyttää, sanoi Marilla ja

katseli mietteissään ulos avaruuteen. -- Näin hänet viime sunnuntaina

kirkossa, ja hän näytti niin pitkältä ja miehekkäältä. Hän muistuttaa

paljon isäänsä, kun tämä oli hänen iässään. John Blythe oli kelpo

poika. Me olimme hyvin hyviä ystäviä, hän ja minä. Niin, me olimme

salakihloissa.

Anna katsahti ylös vilkasta mielenkiintoa osoittaen.

-- Oh todellakin -- mitä Marilla sanoo? Mutta mitä sitten tapahtui?

Mistä johtui ettei --

-- Me jouduimme epäsopuun. En tahtonut antaa hänelle anteeksi, kun

hän pyysi minulta. Tarkoitukseni oli tehdä se jonkun ajan kuluttua --

mutta olin nenäkäs ja ilkeä ja arvelin, että hän sieti saada vähän...

Hän ei tullut enää koskaan takaisin -- kaikki Blythet ovat ylpeitä.

Mutta minä -- minä surin paljon... Ja olen aina sittemmin katunut,

etten suonut hänelle anteeksi, kun hän niin kauniisti tuli minulta

pyytämään...

-- Ajatella, että Marillallakin on ollut nuoruuden rakkautensa, sanoi

Anna hiljaa.

-- Niin, kultaseni, kuka olisi uskonut? Mutta sellaista ei nähdä

ihmisestä ulkoapäin... Nyt ovat kaikki täällä Avonleassa unohtaneet

tuon vanhan asian -- olin itsekin sen unohtanut. Mutta se juolahti

mieleeni viime sunnuntaina, kun näin Johnin pitkän kauniin pojan

kirkossa.

Annan nuoruusvuodet · 第 81 / 84 题