Sinä aamuna, jolloin kokeitten lopputulos piti naulattaman nähtäväksi
seminaarin mustalle ilmoitustaululle, vaelsivat Anna ja Jane yhdessä
katua eteenpäin. Jane oli hymyilevä ja onnellinen; tutkinto oli ohi,
ja hän oli varma siitä, että oli päässyt luokaltaan; pitemmälle hänen
kunnianhimonsa ei ulottunut. Anna oli kalpea ja levollinen; seuraavan
kymmenen minutin kuluttua hän saisi tietää, kuka oli voittanut
mitalin ja kuka oli voittanut stipendin.
-- On selvää, että sinä saat jommankumman, sanoi Jane, joka ei
voinut saada päähänsä, että opettajakunta voisi tehdä niin huutavaa
vääryyttä, että järjestäisi asian toisin.
-- Stipendiä en toivo, sanoi Anna. -- Jokainen sanoo, että Emily Clay
saa sen. Ja minä en aio mennä ilmoitustaulun ääreen sitä katsomaan
kaikkien ihmisten nähden. Sitä siveellistä rohkeutta minulla ei
ole. Minä menen saman tien tyttöjen pukuhuoneeseen. Sinä saat mennä
lukemaan ilmoitukset ja sitten tulla kertomaan siitä minulle, Jane.
Ja vanhan ystävyytemme nimessä rukoilen sinua tekemään sen niin pian
kuin suinkin. Ellei se ole tullut minun osalleni, niin sano se aivan
suoraan ilman mitään kiertelyjä. Ja mitä tahansa teetkin, älä sääli
minua, älä surkuttele minua! Lupaa se minulle, Jane!
Jane lupasi juhlallisesti, mutta osoittautui pian, että lupaus oli
tarpeeton. Kun he menivät ylös seminaarin leveitä ulkorappusia,
tapasivat he eteisen täynnä poikia, jotka kantoivat Gilbert Blytheä
ympäri olkapäillään ja huusivat keuhkojensa koko voimalla:
-- Eläköön Blythe, joka on vienyt kultamitalin!
Silmänräpäyksen ajan tunsi Anna terävän pistoksen,
minkä hämmästys ja pettymys aiheuttivat. Hän oli siis kärsinyt
tappion, ja Gilbert oli voittanut. Niin, Matthew tulisi pahoille
mielin -- hän oli varmaan odottanut Annasta liikoja...
Mutta mitä sitten tapahtui? Joku huusi kaikuvin äänin:
-- Kolminkertainen eläköönhuuto neiti Shirleylle, joka on voittanut
Avery-stipendin!
-- Oi, Anna! läähätti Jane, kun he äänekkäitten eläköönhuutojen
kaikuessa pakenivat tyttöjen pukuhuoneeseen. -- Oi, Anna, kuinka
ylpeä olen! Eikö se olekin äärettömän hauskaa!
Ja sitten kaikki tytöt syöksyivät sisään, ja Anna tuli nauravan ja
onnittelevan joukon keskipisteeksi. Häntä taputettiin selkään ja
vähällä oltiin kiskoa käsivarret irti nivelistään. Häntä syleiltiin
ja suudeltiin ja taputettiin, ja hädin tuskin hän sai tilaisuuden
kuiskata Janelle:
-- Oi, kuinka hyville mielin Matthew ja Marilla tulevat! Minun täytyy
heti kirjoittaa kotiin ja kertoa heille tämä.
Aikanaan tapahtuivat sitten juhlalliset päättäjäiset.
Ne pidettiin seminaarin suuressa juhlasalissa. Silloin luettiin
ääneen parhaat aineet, lauluja laulettiin, ja viimeksi tapahtui
yleinen todistusten, palkintojen ja mitalien jako.
Matthew ja Marilla olivat siellä, silmät ja korvat kiintyneinä
vain yhteen ainoaan oppilaaseen korokkeella -- pitkään tyttöön
vaaleanvihreässä hameessa, keveä puna poskilla ja silmät lempeät
kuin tähdet. Hän luki ääneen parhaan aineen, ja alhaalla salissa
kuiskattiin, että hän se juuri oli voittanut Avery-stipendin.
-- Olethan nyt sentään toki iloinen, että pidimme hänet, Marilla?
kuiskasi Matthew, kun Anna oli lopettanut aineensa esityksen. Tämä oli
ensimäinen kerta, kun hän aukaisi suunsa heidän juhlasaliin tulonsa
jälkeen.
-- Tämä ei totta tosiaankaan ole ensimäinen kerta, kun siitä
iloitsen, vastasi Marilla. -- Sinä olet kun oletkin välistä hieman
hidashuomioinen, Matthew veikko.
Josephine täti, joka istui heidän takanaan, kumartui eteenpäin ja
takoi Marillaa selkään päivänvarjollaan.
-- Ettekö ole ylpeä Anna tytöstä? Minä olen, sanoi hän.
Samana iltana Anna ajoi kotiin Avonlea'hin Matthew'n ja Marillan
kanssa. Hän ei ollut käynyt kotona sitten huhtikuun ja tunsi,
ettei hän voisi odottaa päivääkään kauempaa... Omenankukat olivat
puhjenneet, ja maailma oli raikas ja nuori. Diana oli häntä vastassa
Vihervaaralla. Ylhäällä pienessä valkeassa suojassaan, jonka
ikkunalaudalle Marilla oli asettanut kukkivia kuukausiruusuja,
katseli Anna ympärilleen ja veti syvään henkeään onnesta.
-- Oi, Diana, kuinka ihanaa on olla jälleen kotona. Kuinka silmiä
hiveleekään nähdä tummien, terävähuippuisten mäntyjen piirtyvän
vaaleanpunaista taivasta vasten -- ja valkeata hedelmäpuutarhaa ja
vanhaa Lumikuningatarta! Eikö minttu tuoksukin suloisesti! Ja kuinka
hauska on jälleen nähdä sinut, Diana!
-- Luulin sinun pitävän enemmän Stella Maynardista kuin minusta,
sanoi Diana moittivasti. -- Josie Pye on sanonut niin. Josie sanoi,
että sinä olit suorastaan rakastunut häneen.
Anna nauroi ja pommitti Dianaa kukkavihkonsa kuihtuneilla kieloilla.
-- Stella Maynard on maailman kultaisin tyttö yhtä ainoata
lukuunottamatta -- ja se olet sinä, Diana, sanoi hän. -- Pidän
sinusta enemmän kuin konsanaan ja minulla on niin paljon sinulle
kerrottavaa. Mutta nyt juuri minusta tuntuu kuin olisi kaikkein
hauskinta vain istua hiljaa täällä ja katsella sinua. Olen kai vähän
väsynyt... Huomenna aion loikoa vähintäin kaksi tuntia ruohikossa
omenapuitten alla kerrassaan mitään ajattelematta.
-- Kuinka äärettömän kyvykäs sinä olet, Anna! Nyt et kai hae mitään
paikkaa, kun olet voittanut stipendin?
-- En, se on selvää. Menen Redmondiin syyskuussa. Eikö se kuulu
melkein satumaiselta?... Siihen aikaan, kolmen kuukauden ihanan loman
jälkeen olen koonnut jälleen valtavan varaston työhalua.
-- Newbridgen kouluneuvosto on jo tarjonnut Janelle opettajanpaikkaa
siellä, sanoi Diana. -- Myöskin Gilbert Blythe aikoo hakea paikkaa.
Se hänen on pakko tehdä. Hänen isällään ei ole varaa antaa hänen
jatkaa opinnoitaan, niin että hän aikoo heti alkaa huolehtia
itsestään. Hän saa varmaankin paikan täällä Avonleassa, jos neiti
Anne luopuu siitä.
Anna tunsi sisässään pistoksen hämmästyksestä ja mielipahasta. Ei
voimakasta, mutta kuitenkin... Tätä hän ei ollut tietänyt; hän oli
luullut, että myöskin Gilbert tulisi opiskelemaan Redmond Collegessa.
Eivätkö he enää saisi kilpailla keskenään? Varmaan tulisi tuntumaan
hyvin tyhjältä... Kunpa hän vain saisi työhönsä oikean vauhdin!...
Mutta tässähän oli kysymyksessä suuri ja juhlallinen tutkinto,
korkeakoulututkintoon verrattava, joka kangasti noiden neljän vuoden
lopussa...
Seuraavana aamuna aamiaista syödessä Anna huomasi äkkiä, että Matthew
ei näyttänyt pirteältä. Ja kuinka harmaaksi hän oli tullut vain viime
vuoden aikana!
-- Marilla, sanoi hän epäröiden, kun Matthew oli mennyt ulos, onko
Matthew aivan terve?
-- Ei, ikävä kyllä, sanoi Marilla huolestuneena, ei hän ole. Nuo
sydämentykytys- ja hengenahdistuskohtaukset ovat olleet hyvin vaikeita
useita kertoja kevään kuluessa, ja kuitenkaan hän ei tahdo säästää
itseään. Olen ollut niin pahoillani hänen tähtensä, voit uskoa, mutta
nyt hän on taas hieman parempi, ja me olemme ottaneet kunnollisen
rengin, niin että hän toivottavasti suo itselleen enemmän lepoa. Ehkä
hän nyt suostuu siihen, kun sinä olet tullut kotiin. Ja sinulla on
aina sellainen kyky reipastuttaa häntä.
Anna kumartui pöydän yli ja otti Marillan kasvot käsiensä väliin.
-- Te itsekään ette näytä niin pirteältä kuin toivoisin, Marilla.
Näytätte väsyneeltä. Pelkään, että teillä on ollut liiaksi raskasta
työtä. Nyt teidän täytyy levätä, niin kauan kuin minä olen kotona.
Tämän ainoan päivän käytän tervehtiäkseni kaikkia vanhoja rakkaita
paikkoja ja elvyttääkseni vanhoja muistoja jälleen eloon, mutta
sitten tulee teidän vuoronne laiskotella, kun minä teen työtä.
Marilla hymyili hellästi tytölleen.
-- Se ei johdu työstä -- se johtuu päästä. Minulla on niin ilkeä
tunne nykyään -- silmien takana. Tohtori Spencer on antanut minun
vaihtaa silmälaseja pari kertaa, mutta siitä ei ole ollut juuri
mitään hyötyä... Mutta kesäkuun viimeisenä päivänä tulee tänne
saarelle eräs kuuluisa silmälääkäri, ja tohtori sanoo, että minun on
puhuttava hänen kanssaan. Minun täytyy kai se tehdä. Minua rasittaa
nykyään sekä lukeminen että ompeleminen. -- Niin, Anna kulta,
on hyvin hauskaa, että olemme saaneet nähdä sinun pääsevän niin
pitkälle. Päästötodistus ja stipendi ja kaikkea mahdollista! Rouva
Lynde sanoo tietysti, että ylpeys käy lankeemuksen edellä ja ettei
hän ensinkään pidä sopivana antaa naisille korkeakoulusivistystä; he
laiminlyövät oman kutsumuksensa, sanoo hän... Hölynpölyä Kuulehan,
Anna, sinä kun tulet kaupungista, oletko kuullut viime aikoina mitään
Abbey-pankista?
-- Olen kuullut, ettei se seisoisi oikein varmoilla jaloilla, vastasi
Anna. -- Mitä sitten?
-- Rakel Lynde sanoi juuri samaa sinä päivänä, kun hän pistäytyi
tuokioksi tänne, ja se pahoitti Matthew'n mieltä. Kaikki meidän
säästömme ovat siinä pankissa -- joka sentti. Tahdoin, että Matthew
mieluummin sijoittaisi ne Säästöpankkiin, mutta vanha herra Abbey
oli isän hyvä ystävä, ja me olemme aina säilyttäneet rahojamme hänen
luonaan. Matthew on sanonut, että se pankki, jonka johtajana hän on,
kestää kaikki säät.
-- Hän lienee viime vuosina ollut vain nimellisesti johtaja, sanoi
Anna. -- Hänhän on nykyään hyvin vanha; liikettä hoitavat kaiketi
hänen veljenpoikansa.
-- Niin, kuten sanottu, kun Rakel näin meitä säikäytti, tahdoin minä,
että Matthew heti ottaisi ulos sen, mitä meillä oli sijoitettuna,
ja hän sanoi ajattelevansa asiaa. Mutta herra Russel sanoi hänelle
sitten, ettei pankilla varmaankaan ollut mitään hätää...
Annalla oli ihana päivä, jonka hän omisti yksinomaan luonnon helmassa
oleville lempipaikoilleen. Hän ei koskaan unohtanut tätä päivää;
se oli niin kirkas ja pilvetön, niin rikas auringonpaisteesta
ja kukkien loistosta. Anna vietti muutamia mitä suloisimpia
hetkiä hedelmäpuutarhassa; sitten hän meni Metsänymfin lähteelle,
Satakielenpesälle ja Orvokkien laaksoon. Hän käväisi pappilassa ja
vietti hauskan pakinoimishetken rouva Allanin kanssa, ja lopuksi
illalla meni hän Matthew'n kanssa hakaan lehmiä noutamaan. Metsä
oli yltyleensä auringonlaskun lämpöisen loisteen valaisema, mutta
harjujen varjot laskeutuivat tummina. Matthew kulki hitaasti, pää
painuksissa, ja Anna, pitkänä ja joustavana, sovitti liian reippaita
askeliaan hänen tahtiinsa.
-- Tänään olette liiaksi raatanut, Matthew, sanoi hän hellän
moittivalla äänensävyllä. -- Älkää ottako niskoillenne enempää kuin
jaksatte tehdä -- teillähän on renki apuna.
-- Tänään ei ole ollut kovinkaan paljon työtä, sanoi Matthew avaten
pihaveräjän päästääkseen lehmät siitä sisään. -- Mutta ukko tulee
vanhaksi, Annaseni, ja voi sattua, että se unohtuu... Mutta olen aina
pitänyt työnteosta, ja sinä päivänä, jolloin en enää jaksa...
-- Jos minä olisin ollut tuo poika, jonka te tilasitte lastenkodista,
sanoi Anna surullisena, niin olisin voinut helpottaa vaivojanne
tuhansin tavoin. Vain sen vuoksi toivoisin sitä...
-- Tahdon sentään pitää sinut ennemmin kuin tusinan poikia, sanoi
Matthew ja taputti hänen kättään. -- Kuuletko, mieluummin kuin
tusinan poikia. Saiko ehkä joku poika suuren stipendin? Oh ei -- se
oli kun olikin tyttö -- minun tyttöni -- minun oma tyttöseni, josta
olen ylpeä.
Hän hymyili hyvää, vaatimatonta hymyään ja meni talliin eläintensä
luo.
Anna vei muassaan muiston siitä, kun hän sinä iltana meni ylös
huoneeseensa ja hyvän aikaa istui avoimen ikkunan ääressä, ajatellen
menneisyyttä ja haaveillen tulevaisuudesta. Ulkopuolella seisoi
Lumikuningatar keveässä valkeassa puvussaan kuutamossa; sammakkojen
sointuisa kuoro kuului lammikosta Tumman, päilyvän aallokon luota.
Anna muisti aina tämän illan hopeankirkkaan, rauhaisan kauneuden
ja tuoksuvan hiljaisuuden. Se oli viimeinen ilta, ennenkuin suru
kosketti hänen elämäänsä, eikä mikään elämä tule enää koskaan täysin
entisensä kaltaiseksi senjälkeen kun tämä viileä, pyhä kosketus on
sitä hipaissut.