Annan koti-ikävä talttui pian, ja mainiona lääkkeenä olivat
säännöllisesti tapahtuvat käynnit Vihervaaralla. Niin kauan kuin
kaunista ilmaa kesti, matkustivat Avonlean nuoret joka perjantai-ilta
uutta sivurataa pitkin Carmodyyn. Siellä oli tavallisesti Diana
ja useita muita poikia ja tyttöjä heitä vastassa, ja he jatkoivat
sitten yhdessä iloista kulkuaan Avonlea'hin. Annan mielestä
nämä perjantai-kävelyt raikkaassa iltailmassa, Avonlean valojen
vilkuttaissa toivorikkaasti etäisyydessä, olivat hänelle koko viikon
kallisarvoisimmat hetket.
Gilbert Blythe kulki melkein aina Ruby Gillisin kanssa ja kantoi
hänen matkalaukkuaan. Ruby oli nyt sangen kaunis nuori nainen, täysin
tietoisesti ylläpitäen arvokkuuttaan "melkein" täysikasvuisena;
hänellä oli niin pitkät hameet kuin hänen äitinsä salli hänen käyttää
ja hän piti kaupungissa tukkaansa ylhäällä, vaikka hänen oli pantava
se alas riippumaan palmikkoina, kun hän matkusti kotiin käymään.
Hänellä oli suuret, kirkkaan siniset silmät ja ruusuinen iho, hän
nauroi paljon, oli hilpeä ja hyväntuulinen ja nautti peittelemättä
kaikesta hauskasta.
-- Mutta en sittenkään olisi uskonut että hän oli sen tapainen tyttö,
josta Gilbert pitäisi, kuiskasi Jane Annalle.
Anna ei sitä myöskään uskonut, mutta hän olisi mieluummin puraissut
kielensä poikki kuin sanonut sen. Hän ei myöskään voinut olla
ajattelematta, että olisi hyvin hauskaa omata Gilbertin tapainen
ystävä, jonka kanssa saisi laskea leikkiä ja jutella ja vaihtaa
ajatuksia kirjoista ja opinnoista ja elämän päämääristä. Gilbert
oli kunnianhimoinen, sen hän tiesi, ja Ruby Gillis oli tuskin oikea
henkilö sellaisista asioista väittelemään...
Annan tunteissa Gilbertiä kohtaan ei ollut sentimenttaalisuuden
jälkeäkään. Pojat olivat hänelle, kun hän ylipäänsä heitä ajatteli,
tulevia hyviä tovereita. Jos hän ja Gilbert olisivat olleet
ystäviä, ei hän olisi välittänyt siitä, kuinka monta muuta ystävää
Gilbertillä oli ja kenen kanssa hän seurusteli. Tyttö-ystäviä
hänellä oli monta, mutta hänellä oli vaistomainen tunne siitä, että
myöskin miesystävyydellä voisi olla tehtävänsä täytettävänä, kun
oli kysymyksessä selvittää hyvän ja "reilun" toveruuden käsitteitä
ja yleensä laajentaa näköpiiriä. Jos Gilbert vain jonkun ainoan
kerran olisi saattanut häntä kotiin junalta, yli kahisevien ketojen
ja sammaleisia polkuja pitkin, olisivat he voineet syventyä sekä
iloiseen että vakavaan keskusteluun siitä uudesta maailmasta joka nyt
oli heille avautunut, sekä toiveistaan ja pyrinnöistään, jotka siihen
liittyivät.
Ruby Gillis uskoi myöskin Jane Andrews'ille, ettei hän ymmärtänyt
puoliakaan siitä mitä Gilbert Blythe sanoi -- hän puhui aivan kuin
Anna Shirley, kun hänellä oli "puuskansa", ja Ruby puolestaan ei
käsittänyt, miksi kuljettaisiin märehtien kirjoista ja luvuista
silloinkin, kun oltiin koulusta vapaita...
Seminaarissa Anna vähitellen kokosi ympärilleen pienen ystäväpiirin,
ajattelevia tyttöjä, joilla oli mielikuvitusta ja kunnianhimoa aivan
kuin hänellä itselläänkin. Stella Maynardin ja Priscilla Grantin
kanssa hän pian pääsi tuttavalliselle kannalle, jolloin hän havaitsi,
että viimemainittu nuori nainen kalpeine, sielukkaine kasvoineen
pursusi vallattomuutta ja kujeiluhalua, kun taas mustasilmäinen,
rusoposkinen Stella kulki mieli täynnä kaihoja ja tuulentupia, yhtä
hauraita ja kimmeltäviä kuin hänen omansakin.
Joululoman jälkeen luopuivat Avonlealaisoppilaat säännöllisistä
perjantaikäynneistään kotona ja alkoivat lukea päntätä täydellä
todella. Lahjakkuus ja uutteruus olivat ennättäneet tehdä tehtävänsä,
ja eri luokilla tiedettiin likipitäen "mistä kukin kävi". Myöskin
eräät muut tosiasiat olivat yleisesti tunnustettuja. Niiden luku,
jotka kilpailivat kultamitalista, oli itse asiassa kutistunut
kolmeen, Gilbert Blytheen, Anna Shirley'hin ja Lewis Wilsoniin. Mitä
stipendiin tulee, luultiin kuuden oppilaan voivan tulla kysymykseen
siihen nähden. Päivänselvänä asiana pidettiin, että matematiikan
pronssimitalin saisi muuan etäiseltä maaseudulta oleva tukeva ja
iloluontoinen pieni poika, jolla oli kupera otsa ja paikkainen nuttu.
Anna teki työtä uuraasti ja väsymättä. Hänen salainen pyrintönsä
voittaa Gilbert oli yhtä lannistumaton kuin konsanaan kotona
Avonlean koulussa, vaikkakaan ei kukaan muu luokalla ollut siitä
selvillä. Mutta kuinka olikaan, olivat vaikuttimet tähän toverin
voittamiseen muuttuneet toisiksi. Anna ei enää toivonut voittavansa
mitään palkintoa tuottaakseen Gilbertille nöyryytystä -- häntä
houkutteli pikemminkin ylpeä toivo rehellisestä voitosta, joka oli
saavutettu arvokkaasta kilpailijasta. Tulevan voiton ajatuksessa
oli suuri viehätys, mutta hän ei joutuisi pois suunniltaan harmista
silloinkaan, jos hän ei voittaisi.
Opiskelevalla nuorisolla oli kuitenkin kaikesta päähän pänttäämisestä
huolimatta tilaisuutta myöskin huvitteluun. Anna vietti monta
vapaahetkeään neiti Barryn huvilassa; hän kävi kirkossa Josephine
tädin kanssa ja söi sunnuntaipäivällistä tavallisesti hänen luonaan.
Josephine täti alkoi vanhentua, sen hän itse sanoi; mutta hänen
mustat silmänsä olivat yhtä sirkeät kuin ennenkin, ja kieli ei
suinkaan luistanut kankeammin. Arvosteluissaan hän oli terävä, mutta
Anna oli jatkuvasti hyvissä kirjoissa kriitillisen vanhan naisen
silmissä.
-- Tuo Anna tyttö vain kasvaa yhä ja muuttuu edukseen ajan mukana,
sanoi hän. -- Minä väsyn muihin tyttöihin -- heissä on niin paljon
pintapuolisuutta ja huikentelevaisuutta. Annassa on niin monta
vivahdusta kuin sateenkaaressa, ja jokainen vivahdus on kaunein, niin
kauan kuin se kestää. Ja kuitenkin tietää aina, mitä hän on. Ei hän
tosin enää ole niin hauska ja lystillinen kuin hän oli ennen, mutta
hän on nyt kerta kaikkiaan anastanut paikan sydämessäni. --
Sitten, melkein ennenkuin kukaan aavistikaan, tuli kevät. Avonlean
seuduilla pilkistivät heleät vuokot esiin karulla nurmella, jossa
vielä lumikinokset olivat paikoillaan ja läpikuultava, vaaleanvihreä
harso verhosi metsät ja laaksonnotkelmat. Mutta Charlottetownissa
oli ajatustyö jännitetty äärimmilleen, eikä yksikään täysverinen
seminaarilainen puhunut muusta kuin tutkinnosta.
-- Ei voi olla mahdollista, että lukukausi on niin pian lopussa,
sanoi Anna. -- Viime syksynähän meidän mielestämme talvi oli
edessämme niin äärettömän pitkänä kaikkine läksyineen ja kursseineen.
Ja nyt meillä on tutkinto ensi viikolla! Tytöt, välistä minusta
tuntuu, että tämä tutkinto on kaikkea muuta tärkeämpi, mutta
nähdessäni, kuinka kastanjapuut seisovat suurine paisuvine
nuppuineen, ja kuinka ilma siintää autereisena joka kadun päässä
tullin puolella, niin on kuin tutkinto väistyisi syrjään eikä
ensinkään olisi niin tärkeä...
Jane, Ruby ja Josie, jotka olivat pistäytyneet sisään, eivät
olleet samaa mieltä. Heille lähestyvä tutkinto oli mitä tärkein --
paljon tärkeämpi kuin kastanjannuput ja auer... Annalta kyllä kävi
laatuun, kun hän ainakin voi olla varma läpäisemisestään, herkutella
tuollaisilla tunnelmilla, kun hänessä ei herättänyt kunnioitusta edes
niin pelottava asia kuin edessä oleva tutkinto, mutta jonkun muun
raukan, jonka koko tulevaisuus oli riippuvainen siitä, läpäisisikö
hän vai ei -- tämä oli tyttöjen vilpitön vakaumus -- oli mahdotonta
omaksua sellainen filosofinen katsantotapa.
-- Olen menettänyt kolme kiloa viimeisen kahden viikon aikana,
huokasi Jane. -- Eikä hyödytä mitään, että ihmiset sanovat: älä
huolehdi niin kovin! En voi olla huolehtimatta -- ajatelkaas, jos
en pääse luokaltani nyt kun olen koko talven käynyt seminaaria ja
maksanut isälle ja äidille niin paljon rahaa!
-- Minä en ainakaan viitsi surra, sanoi Josie Pye. -- Ellen nyt
pääse luokaltani, niin on minun kai käytävä täällä vuotta kauemmin.
Isälläni on kyllä varaa antaa minun tehdä se. Anna, Frank Stockley
sanoo, että professori Tremaine on sanonut, että Gilbert Blythe saa
varmasti kultamitalin ja että Emily Clay luultavasti vie stipendin.
-- Se mitä nyt sanot, pahoittaa ehkä mieltäni huomenna, nauroi Anna,
mutta juuri tällä hetkellä tunnen, että niin kauan kuin tiedän
orvokkien putkahtavan esiin aivan purppuranpunaisina Vihervaaran
takana notkossa ja pienten sanajalkojen kohottavan kiharaisia päitään
Rakastavaisten polun varrella, niin on minulle aivan saman tekevää,
saanko stipendin vai en... Olen pannut parastani, ja se saa riittää.
Tytöt, nyt emme enää puhu tutkinnosta! Katsokaa tuota vaaleanviheriää
taivasta tuolla talorivin yläpuolella ja kuvitelkaa, miltä se näyttää
juuri lehteen puhjenneiden pyökkimetsien yllä kotona Avonleassa.
-- Mitä sinä panet yllesi -- tiedät kyllä koska, Jane? kysyi Ruby ja
jätti luonnonpalvomisen niille, jotka sille tahtoivat antautua.
Jane ja Josie vastasivat molemmat yhteen ääneen, ja keskustelu luisui
nyt erikoisen huvittavalle ja lupaavalle uralle.
Mutta Anna, käsivarret ikkunalaudalla, pehmeä poski nojautuneena
ristiin liitettyihin käsiin ja silmät täynnä näkyjä, katseli
kuuntelematta toisten pakinaa kattojen ja kirkontornien yli
iltataivaan hohtavaan kupuun ja kutoi tulevaisuudenunelmiaan nuorten
toiveitten omista kultaisista säikeistä. Kukapa onkaan rikkaampi kuin
se, joka omaa houkuttelevan tuntemattoman kaikkine mahdollisuuksineen
ja lupauksineen?