TÄYSVERINEN SEMINAARILAINEN.

Seuraavien kolmen viikon aikana oli Vihervaaralla kovaa touhua,

sillä Annaa piti varustaa seminaaria varten, ja oli monta asiaa,

joita piti tuumia ja järjestellä. Annan uudet varustukset olivat

sekä runsaat että kauniit, sillä siitä seikasta huolehti Matthew, ja

tällä kertaa antoi hänen sisarensa hänelle vapaat kädet eikä tehnyt

mitään vastaväitteitä. Vielä enemmänkin -- eräänä iltana hän tuli

itse itäiseen vinttikamariin kantaen käsivarsillaan ihastuttavaa

vaaleanviheriää kangasta.

-- Anna, tässä on sinulle jotakin, joka sopii keveäksi, vaaleaksi

puvuksi. Oikeastaan sinä tuskin tarvitset sellaista, sillä sinullahan

on monta sievää pukua, mutta minä arvelin, että sinä ehkä mielelläsi

haluaisit jotain oikein hienoa iltakutsuihin. Olen kuullut, että

Jane ja Ruby ja Josie ovat saaneet leningin, jota he sanovat

"iltapuvuksi", ja miksipä sinun pitäisi olla heitä huonompi? Rouva

Allan auttoi minua kankaan valitsemisessa kaupungissa viime viikolla,

ja Emily Gillis saa ommella sen. Emilyllä on makua, ja hänen pukunsa

sopivat aina hyvin.

-- Oi, Marilla, kuinka hurmaavaa! huusi Anna. -- Kiitos,

kullanmuruseni! Sinun ei pitäisi olla niin hyvä minulle -- se tekee

eron täältä päivä päivältä minulle vaikeammaksi.

Vaalean viheriään pukuun ommeltiin niin runsaasti rimsuja ja ryppyjä

ja kaistoja kuin Emilyn tunnettu maku salli. Anna pani sen ylleen

eräänä iltana ilahuttaakseen Matthew'ta ja Marillaa ja lausui

"Neidon valan" heille keittiössä. Kun Marilla katseli noita iloisia,

sielukkaita kasvoja ja siroja liikkeitä, palasivat hänen ajatuksensa

takaisin ensimmäisenä iltaan, jolloin Anna oli tullut Vihervaaralle,

ja hänen muistinsa loihti esiin elävän kuvan omituisesta,

pelästyneestä lapsesta ahtaassa kellanharmaassa villahameessa, jonka

kyyneleisistä silmistä epätoivo katseli. Jostakin syystä tämä muisto

houkutteli kyyneleet esiin Marihan omiin silmiin.

-- Ah, olen saanut teidät itkemään "Neidon valalla", sanoi Anna

hilpeästi ja kumartui Marihan tuolin yli painaakseen lentosuudelman

hänen poskelleen. -- Se oli minulle yhtä suuri voitto kuin mikä muu

tahansa!

-- Ei, en itkenyt sinun runollesi, sanoi Marilla, jota ei koskaan

olisi voitu houkutella näyttämään mielenliikutusta sellaisen

johdosta, jonka hän sanoi olevan "hölynpölyä" tai "pelkkää pötyä". --

En voinut olla ajattelematta sitä pientä tyttöä, joka sinä olit ennen

maailmassa, Anna. Ja minä melkein toivoin, että olisit voinut jäädä

siksi pieneksi tytöksi, niin merkillinen kapine kuin olitkin monessa

suhteessa... Nyt olet kasvanut suureksi, ja nyt menet tiehesi, ja

näytät niin isolta ja täyskasvuiselta ja niin... erilaiselta tuossa

puvussasi, aivan kuin et kuuluisi Avonlea'hin... Ja tuntuu niin

surulliselta ajatella kaikkea tuota, näetkös.

-- Marilla! -- Anna istahti Marillan polvelle -- kotikutoinen

pumpulikangas ei siitä pahentunut, -- otti Marillan ryppyiset kasvot

käsiensä väliin ja katsoi vakavasti ja hellästi häntä silmiin. -- En

ole rahtustakaan muuttunut -- en pohjimmiltani. Olen vain kuin puu,

joka on haarautunut ja saanut hieman tuuheamman latvan... Todellinen

minäni -- se joka on täällä sisällä -- se on kyllä sama. On aivan

saman tekevää, minne käännän kulkuni tai kuinka paljon muutun

ulkonaisesti, sydämessäni olen aina teidän pikku Annanne, joka pitää

teistä ja Matthew'sta ja rakkaasta Vihervaarastamme päivä päivältä

yhä enemmän.

Anna painoi raikkaan nuoren poskensa Marillan ryppyistä poskea

vasten ja ojensi toisen kätensä taputtaakseen Matthew'ta olalle.

Marilla olisi antanut tällä hetkellä paljon, jos hän olisi saanut

omata Annan kyvyn pukea tunteensa sanoiksi, mutta luonto ja tottumus

olivat määränneet toisin, ja hän voi vain sulkea tytön syliinsä ja

painaa hänet hellästi rintaansa vasten, toivoen, ettei hänen koskaan

tarvitsisi päästää häntä.

Matthew'n silmät olivat kosteat -- hän nousi ja meni ulos. Sinertävän

kesäyön tähtien alla hän alkoi vaeltaa edes takaisin poppelirivin

alla.

-- Ei häntä ole pahasti hemmoteltu, sanoi hän aivan hiljaa itsekseen.

-- Jos minä olen jonkun kerran hieman mairitellut häntä Marillan

seljän takana, ei se toki ole tehnyt suurta vahinkoa... Hän on

suloinen katsella, ja ymmärryksessä hänellä ei ole mitään vikaa

liioin, ja hyvä sydän hänellä on, mikä on kaikkein parasta. Meille

hän on tullut siunaukseksi, ja suuri onni oli, että rouva Spencer

teki tuon erehdyksen... _Onnesta_ muuten ei tässä tapauksessa ole

sopiva puhua -- hyvä Jumala se hänet lähetti tänne siksi, että Hän

näki meidän tarvitsevan häntä.

Viimein koitti se päivä, jolloin Annan täytyi mennä kaupunkiin.

Hän ja Matthew ajoivat eräänä kauniina syyskuun aamuna otettuaan

liikuttavat jäähyväiset Dianalta ja hillitymmät ja järkevämmät --

ainakin Marillan puolelta -- viimemainitulta. Mutta kun Anna oli

poissa, kuivasi Diana kyyneleensä ja meni huviretkelle Valkorantaan

serkkujensa kanssa ja piti hauskaa sangen urhoollisesti. Marilla

puolestaan hyökkäsi epätoivon vimmalla tarpeettomien töitten kimppuun

ja ahersi niissä koko päivän, sillä välin kuin hänen sydäntänsä särki

ja kirveli.

Mutta illalla, kun Marilla oli laskeutunut levolle, tuskallisen

tietoisena siitä, että pieni vinttikamari yläkerrassa oli tyhjä ja

ettei kuuntelija erottaisi edes keveätä hengitystä vuoteelta, hautasi

hän kasvonsa tyynyyn ja itki tyttöänsä niin intohimoisen kiihkeästi,

että se häntä itseäänkin säikähdytti, kun hän myöhemmin tyyntyi sen

verran, että kykeni ajattelemaan, kuinka pahoin hän oikeastaan teki,

vanha järkevä ihminen, antautuessaan sillä tavoin mielenliikutuksen

valtaan...

Anna ja muut Avonleasta olevat oppilaat ehtivät kaupunkiin juuri

parahiksi rientääkseen seminaarille. Ensimmäinen päivä kului kylläkin

hupaisesti iloisen kiireen ja monien uusien vaikutusten vallitessa

-- tavattiin kaikki muut oppilaat, opittiin tuntemaan opettajat

ja järjestyttiin eri läksyryhmiin ja rinnakkaisosastoihin. Anna

aikoi heti alottaa toisen lukuvuoden kurssia, kuten neiti Stacy

oli neuvonut; Gilbert Blythe samoin. Se merkitsi, että he voisivat

hankkia päästötodistuksen seminaarista yhtenä vuotena tavallisten

kahden sijasta, mutta se merkitsi myöskin luonnollisesti paljon

uuraampaa ja rasittavampaa työtä.

Jane, Ruby, Josie ja molemmat pojat, joita ei rasittanut mikään

erikoinen kunnianhimo, aikoivat lukea tavallisessa järjestyksessä ja

käyttää kurssiin kaksi vuotta.

Anna sai kokea sangen voimakasta yksinäisyyden tunnetta ollessaan

suuressa salissa viidenkymmenen muun oppilaan kanssa, joista hän ei

tuntenut ainoatakaan, paitsi pitkää, tummatukkaista poikaa huoneen

toisessa päässä.

Ja sillä tavoin kuin hän hänet tunsi, oli asia aivan saman tekevä,

arveli hän... Hän oli kuitenkin iloinen siitä, että he olivat samalla

luokalla.

-- En voisi viihtyä, jos en saisi kilpailla hänen kanssaan, ajatteli

hän. -- Kauhean päättäväiseltä hän näyttää. Hän on varmaankin jo

päättänyt voittaa kultamitalin... Jospa sentään Ruby ja Jane olisivat

tällä luokalla, niin ei tarvitsisi tuntea itseänsä niin kauhean

yksinäiseksi. Hauska nähdä, kutka noista tytöistä tulevat olemaan

minun hyviä ystäviäni. Lupasin luonnollisesti Dianalle, ettei kukaan

seminaarilaistyttö, kuinka paljon hänestä pitäisinkin, koskaan voisi

tunkea syrjään häntä, mutta toiseksi paraita ystäviähän on aina varaa

hankkia... Tuo ruskeasilmäinen tyttö kirsikanpunaisessa puserossa on

mielestäni hauskan näköinen. Samaten tuo kalpea, vaalea, joka istuu

ja katselee ulos ikkunasta. Hänellä on kaunis tukka ja hänellä on

varmaan mielikuvitusta... Heihin haluaisin hyvin mielelläni tutustua

ja tulla hyväksi ystäväksi heidän kanssaan. Mutta vielä en tunne

heitä, ja he eivät tunne minua eivätkä luultavasti lainkaan välitä

tutustua minuun... Huh, miten on ikävää!

Vielä ikävämmältä tuntui, kun Anna samana iltana hämärissä istui

yksinään uudessa huoneessaan. Hän ei tulisi asumaan yhdessä muiden

Avonlealaistyttöjen kanssa, joilla kaikilla oli sukulaisia, jotka

hyväntahtoisesti ottivat heidät hoiviinsa. Neiti Josephine Barry

olisi halusta ottanut Annan luokseen, mutta hänen huvilansa oli

niin kaukana seminaarista, että välimatka tuotti esteitä. Josephine

täti oli jo puuhannut täysihoitopaikan ja vakuutti Marillalle ja

Matthew'lle, että se sopisi Annalle mainiosti.

-- Täysihoitolan rouva on hyvin kunnon ihminen, joka on nähnyt

parempia päiviä, kertoi Josephine täti. -- Hänen miehensä oli

brittiläinen upseeri, ja hän valitsi hyvin tarkoin talonsa asukkaat.

Anna ei tule tekemään mitään sopimattomia tuttavuuksia hänen kattonsa

alla. Ruoka on hyvää, ja paikka on aivan lähellä seminaaria,

rauhallisessa ja hiljaisessa seudussa.

Kaikki tämä voi kyllä olla aivan totta ja näyttäytyi myös siksi,

mutta siitä oli Annalle vähän apua, kun ensimmäinen vaikea

koti-ikävän puuska hänet valtasi. Hän katseli surumielin ympärilleen

ahtaassa pienessä huoneessa, jonka seiniä peittivät likaisen harmaat

tapetit ilman ainoatakaan taulua, sen kehnoa rautasänkyä ja tyhjää

kirjahyllyä, ja itku salpasi hänen kurkkuaan, kun hän ajatteli omaa

valkeata pikku huonettaan Vihervaaralla -- suloista hiljaisuutta

ja vihreyttä sen ulkopuolella, hajuherneitä reunalaudalla hänen

ikkunansa alapuolella, kuutamoa hedelmäpuutarhan yllä, puroa alhaalla

notkossa ja kuusia sen yläpuolella, jotka vienosti suhisivat

yötuulessa, suurta, tähtien täyttämää avaruutta ja Dianan valoa, joka

tuikki puun runkojen lomitse...

Täällä ei ollut mitään sellaista. Anna tiesi paremmin kuin

hyvin, että hänen ikkunansa ulkopuolella kulki kivitetty katu;

puhelinpylväät ja langat ja sähköjohdot pimensivät taivaan, vieraat

jalat polkivat jalkakäytäviä, ja tuhannet valot vilkkuivat vieraille,

välinpitämättömille kasvoille. Hän tiesi, että itku ei ollut kaukana,

ja taisteli urhoollisesti sitä vastaan.

-- Minä en rupea itkeä tillittämään. Se on niin lapsellista -- ja

tyhmää -- kas siinä pyörähti kolmas kyynel nenälleni... Ja useampia

tulee! Minun täytyy ajatella jotain hauskaa ehkäistäkseni niitä.

Mutta ei ole olemassa mitään hauskaa muuta kuin Avonlean yhteydessä,

ja silloin käy vain entistä hullummin... Neljä -- viisi! Perjantaina

saan mennä kotiin, mutta tuntuu kuin siihen olisi sata vuotta. Ah,

nyt Matthew on pian kotona -- ja Marilla seisoo portilla ja katsoo

oikotietä alas häntä odotellen -- kuusi -- seitsemän -- kahdeksan

-- oi, nyt ei maksa vaivaa enää laskea niitä!... Niitä tulee

virtanaan... En voi tulla iloiseksi -- en tahdo tulla iloiseksi... On

paljon hauskempaa itkeä oikein kyllältään...

Kyyneltulva ei olisi niinkään pian ehtynyt, ellei Josie Pye olisi

ilmestynyt tässä silmänräpäyksessä. Ilostuneena siitä, että sai nähdä

tutut kasvot, unohti Anna, ettei hänen ja Josien välinen ystävyys

oikeastaan koskaan ollut ollut varsin lämmin. Mutta Avonlean osana

oli yksinpä joku Pye'kin tervetullut.

-- Oli hauskaa, että pistäysit katsomassa, sanoi Anna aivan

vilpittömästi.

-- Sinä olet istunut vetistelemässä, sanoi Josie ja oli sekä

sääliväisen että vahingoniloisen näköinen. Koti-ikävä -- kas sitä

en aio ottaa niskoilleni. Onhan toki aika paljon hauskempaa täällä

kaupungissa kuin vanhassa ikävässä Avonleassa. Minua vain ihmetyttää,

että olen niin kauan sietänyt olla siellä... Sinun ei pitäisi itkeä

tillittää, Anna, se ei todellakaan ole pukevaa, sillä nenäsi ja

silmäsi tulevat punaisiksi, ja tukan kanssa tulee sitä hyvää melkein

liika kosolta... Meillä oli hurjan hauska tunti tänään -- oh, kuinka

ranskan opettaja on hieno! Sellaiset viikset kun hänellä on... Anna,

onko sinulla mitään syötäväksi kelpaavaa? Olen niin jonkun makean

kipeä. Hi hi -- tiesinhän, ettei Marilla antaisi sinun lähteä tyhjin

käsin. Siksi tänne tulinkin. Muuten olisin mennyt puistoon Frank

Stockleyn kanssa kuulemaan soittoa. Hän asuu samassa paikassa kuin

minä ja on reima poika. Hän näki sinut luokassa tänään ja kysyi, mikä

punaharja tuo on...

Anna alkoi juuri tuumailla, eivätkö yksinäisyys ja kyyneleet olisi

suunnattomasti Josien seuraa parempia, kun sisään astuivat Jane ja

Ruby, kummallakin "seminaarilaismerkki" -- tulipunainen ruusuke

-- sirosti pistettynä päällysnutun käänteeseen. Koska Josie ja

Jane tällä hetkellä olivat huonoissa väleissä eivätkä puhutelleet

toisiaan, vajosi Josie äänettömyyteen, mutta syödä matusti

piparkakkuja ja kermaleivoksia sitä innokkaammin.

-- Hohhoi-jaa, huokasi Jane, minusta tuntuu kuin olisin elänyt

monta kuukautta tästä aamusta. Minun pitäisi olla kotona ja istua

pänttäämässä Virgiliustani -- voitteko kuvitella mokomaa julmuria,

joka heti ensi päivänä antoi meille kaksikymmentä riviä läksyksi...

Mutta minä en saanut rauhaa istuutuakseni paikoilleni... Anna, mitä

minä näen? Kyyneliä poskilla? Jos olet itkenyt, niin älä kiellä sitä,

minä pyydän! Silloin saan hituisen menettämääni itsekunnioitusta

takaisin, sillä minä ulvoin aivan kamalasti, kun Ruby tuli... Jos

ei ole yksinään tyhmyyksien teossa, niin ei tarvitse niin suuresti

hävetä. Omenakakkua? Kas sillä tavoin! Ah, kyllä, pikku palanen! Mums

-- mums -- sillä on oikea Avonlealaismaku, sen ainakin tuntee.

Ruby, joka näki, että seminaarin vuosikertomus oli pöydällä, tahtoi

tietää, tahtoiko Anna kilpailla kultamitalista.

-- Se kysymys on herätetty aivan liian varhain, sanoi Anna punastuen.

-- Voitteko ajatella, keskeytti Josie suu täynnä, seminaari saa

joka tapauksessa yhden Averyn stipendeistä. Siitä on tullut tieto

tänään. Frank Stockley puhui siitä minulle -- hänen enonsa istuu

kouluneuvostossa. Huomenna se julistetaan seminaarissa.

Stipendi! Anna kuuli sydämensä lyövän nopeammin, ja hänen

kunnianhimonsa näköpiiri laajeni kiireesti ja sai toiset ääriviivat.

Ennenkuin Josie oli ilmoittanut merkillisen uutisensa, oli Annan

rohkeimpien toiveitten päämääränä ollut opettajatartutkinto

lukuvuoden lopussa, hyvillä todistuksilla -- ehkä mitali!... Mutta

tuossa paikassa Anna näki omistavansa Averyn stipendin, joka

oikeuttaisi hänet nelivuotiseen jatkokurssiin Redmond Collegessa,

pääaineina uudet kielet ja taidehistoria -- ja tämän kaiken jo

ennenkuin Josien sanojen kaiku oli vaimennut. Sillä stipendi

annettiin parhaasta äidinkielisestä kirjoituksesta, ja tässä Anna

tunsi seisovansa lujalla pohjalla.

Eräs rikas liikemies New Brunswickissä oli kuollut ja määrännyt

testamentissaan, että suuri osa hänen omaisuuttaan oli käytettävä

stipendien perustamiseksi, jotka joutuisivat täkäläisten seutujen

korkeakouluille ja yliopistolle. Oli paljon tuumailtu, tokko yhtään

stipendiä tulisi Avonlean seminaarin osalle, mutta nyt oli asia

viimeinkin ratkaistu. Lukuvuoden lopussa saisi se oppilas, joka oli

parhaiten edistynyt englannin kielessä ja kirjallisuudessa, stipendin

-- kaksisataa viisikymmentä dollaria vuodessa neljän vuoden aikana

Redmondin korkeakoulussa.

Ei ihme, että Anna sinä iltana meni levolle tykyttävin ohimoin ja

hehkuvin poskin!

-- Jos työ voi jotain saada aikaan, niin voitan stipendin, ajatteli

hän. -- Kuinka ylpeäksi Matthew tuleekaan, jos minä vielä oleskelen

ja opiskelen korkeakoulussa! Oi, se on ihana päämäärä tavoitella! Ja

niin pian kuin on yhden saavuttanut, niin kangastaa ja väikkyy jo

toinen vielä korkeammalla! Se se juuri tekee elämän niin ihanaksi

elää!

Annan nuoruusvuodet · 第 75 / 84 题