Seuraavien kolmen viikon aikana oli Vihervaaralla kovaa touhua,
sillä Annaa piti varustaa seminaaria varten, ja oli monta asiaa,
joita piti tuumia ja järjestellä. Annan uudet varustukset olivat
sekä runsaat että kauniit, sillä siitä seikasta huolehti Matthew, ja
tällä kertaa antoi hänen sisarensa hänelle vapaat kädet eikä tehnyt
mitään vastaväitteitä. Vielä enemmänkin -- eräänä iltana hän tuli
itse itäiseen vinttikamariin kantaen käsivarsillaan ihastuttavaa
vaaleanviheriää kangasta.
-- Anna, tässä on sinulle jotakin, joka sopii keveäksi, vaaleaksi
puvuksi. Oikeastaan sinä tuskin tarvitset sellaista, sillä sinullahan
on monta sievää pukua, mutta minä arvelin, että sinä ehkä mielelläsi
haluaisit jotain oikein hienoa iltakutsuihin. Olen kuullut, että
Jane ja Ruby ja Josie ovat saaneet leningin, jota he sanovat
"iltapuvuksi", ja miksipä sinun pitäisi olla heitä huonompi? Rouva
Allan auttoi minua kankaan valitsemisessa kaupungissa viime viikolla,
ja Emily Gillis saa ommella sen. Emilyllä on makua, ja hänen pukunsa
sopivat aina hyvin.
-- Oi, Marilla, kuinka hurmaavaa! huusi Anna. -- Kiitos,
kullanmuruseni! Sinun ei pitäisi olla niin hyvä minulle -- se tekee
eron täältä päivä päivältä minulle vaikeammaksi.
Vaalean viheriään pukuun ommeltiin niin runsaasti rimsuja ja ryppyjä
ja kaistoja kuin Emilyn tunnettu maku salli. Anna pani sen ylleen
eräänä iltana ilahuttaakseen Matthew'ta ja Marillaa ja lausui
"Neidon valan" heille keittiössä. Kun Marilla katseli noita iloisia,
sielukkaita kasvoja ja siroja liikkeitä, palasivat hänen ajatuksensa
takaisin ensimmäisenä iltaan, jolloin Anna oli tullut Vihervaaralle,
ja hänen muistinsa loihti esiin elävän kuvan omituisesta,
pelästyneestä lapsesta ahtaassa kellanharmaassa villahameessa, jonka
kyyneleisistä silmistä epätoivo katseli. Jostakin syystä tämä muisto
houkutteli kyyneleet esiin Marihan omiin silmiin.
-- Ah, olen saanut teidät itkemään "Neidon valalla", sanoi Anna
hilpeästi ja kumartui Marihan tuolin yli painaakseen lentosuudelman
hänen poskelleen. -- Se oli minulle yhtä suuri voitto kuin mikä muu
tahansa!
-- Ei, en itkenyt sinun runollesi, sanoi Marilla, jota ei koskaan
olisi voitu houkutella näyttämään mielenliikutusta sellaisen
johdosta, jonka hän sanoi olevan "hölynpölyä" tai "pelkkää pötyä". --
En voinut olla ajattelematta sitä pientä tyttöä, joka sinä olit ennen
maailmassa, Anna. Ja minä melkein toivoin, että olisit voinut jäädä
siksi pieneksi tytöksi, niin merkillinen kapine kuin olitkin monessa
suhteessa... Nyt olet kasvanut suureksi, ja nyt menet tiehesi, ja
näytät niin isolta ja täyskasvuiselta ja niin... erilaiselta tuossa
puvussasi, aivan kuin et kuuluisi Avonlea'hin... Ja tuntuu niin
surulliselta ajatella kaikkea tuota, näetkös.
-- Marilla! -- Anna istahti Marillan polvelle -- kotikutoinen
pumpulikangas ei siitä pahentunut, -- otti Marillan ryppyiset kasvot
käsiensä väliin ja katsoi vakavasti ja hellästi häntä silmiin. -- En
ole rahtustakaan muuttunut -- en pohjimmiltani. Olen vain kuin puu,
joka on haarautunut ja saanut hieman tuuheamman latvan... Todellinen
minäni -- se joka on täällä sisällä -- se on kyllä sama. On aivan
saman tekevää, minne käännän kulkuni tai kuinka paljon muutun
ulkonaisesti, sydämessäni olen aina teidän pikku Annanne, joka pitää
teistä ja Matthew'sta ja rakkaasta Vihervaarastamme päivä päivältä
yhä enemmän.
Anna painoi raikkaan nuoren poskensa Marillan ryppyistä poskea
vasten ja ojensi toisen kätensä taputtaakseen Matthew'ta olalle.
Marilla olisi antanut tällä hetkellä paljon, jos hän olisi saanut
omata Annan kyvyn pukea tunteensa sanoiksi, mutta luonto ja tottumus
olivat määränneet toisin, ja hän voi vain sulkea tytön syliinsä ja
painaa hänet hellästi rintaansa vasten, toivoen, ettei hänen koskaan
tarvitsisi päästää häntä.
Matthew'n silmät olivat kosteat -- hän nousi ja meni ulos. Sinertävän
kesäyön tähtien alla hän alkoi vaeltaa edes takaisin poppelirivin
alla.
-- Ei häntä ole pahasti hemmoteltu, sanoi hän aivan hiljaa itsekseen.
-- Jos minä olen jonkun kerran hieman mairitellut häntä Marillan
seljän takana, ei se toki ole tehnyt suurta vahinkoa... Hän on
suloinen katsella, ja ymmärryksessä hänellä ei ole mitään vikaa
liioin, ja hyvä sydän hänellä on, mikä on kaikkein parasta. Meille
hän on tullut siunaukseksi, ja suuri onni oli, että rouva Spencer
teki tuon erehdyksen... _Onnesta_ muuten ei tässä tapauksessa ole
sopiva puhua -- hyvä Jumala se hänet lähetti tänne siksi, että Hän
näki meidän tarvitsevan häntä.
Viimein koitti se päivä, jolloin Annan täytyi mennä kaupunkiin.
Hän ja Matthew ajoivat eräänä kauniina syyskuun aamuna otettuaan
liikuttavat jäähyväiset Dianalta ja hillitymmät ja järkevämmät --
ainakin Marillan puolelta -- viimemainitulta. Mutta kun Anna oli
poissa, kuivasi Diana kyyneleensä ja meni huviretkelle Valkorantaan
serkkujensa kanssa ja piti hauskaa sangen urhoollisesti. Marilla
puolestaan hyökkäsi epätoivon vimmalla tarpeettomien töitten kimppuun
ja ahersi niissä koko päivän, sillä välin kuin hänen sydäntänsä särki
ja kirveli.
Mutta illalla, kun Marilla oli laskeutunut levolle, tuskallisen
tietoisena siitä, että pieni vinttikamari yläkerrassa oli tyhjä ja
ettei kuuntelija erottaisi edes keveätä hengitystä vuoteelta, hautasi
hän kasvonsa tyynyyn ja itki tyttöänsä niin intohimoisen kiihkeästi,
että se häntä itseäänkin säikähdytti, kun hän myöhemmin tyyntyi sen
verran, että kykeni ajattelemaan, kuinka pahoin hän oikeastaan teki,
vanha järkevä ihminen, antautuessaan sillä tavoin mielenliikutuksen
valtaan...
Anna ja muut Avonleasta olevat oppilaat ehtivät kaupunkiin juuri
parahiksi rientääkseen seminaarille. Ensimmäinen päivä kului kylläkin
hupaisesti iloisen kiireen ja monien uusien vaikutusten vallitessa
-- tavattiin kaikki muut oppilaat, opittiin tuntemaan opettajat
ja järjestyttiin eri läksyryhmiin ja rinnakkaisosastoihin. Anna
aikoi heti alottaa toisen lukuvuoden kurssia, kuten neiti Stacy
oli neuvonut; Gilbert Blythe samoin. Se merkitsi, että he voisivat
hankkia päästötodistuksen seminaarista yhtenä vuotena tavallisten
kahden sijasta, mutta se merkitsi myöskin luonnollisesti paljon
uuraampaa ja rasittavampaa työtä.
Jane, Ruby, Josie ja molemmat pojat, joita ei rasittanut mikään
erikoinen kunnianhimo, aikoivat lukea tavallisessa järjestyksessä ja
käyttää kurssiin kaksi vuotta.
Anna sai kokea sangen voimakasta yksinäisyyden tunnetta ollessaan
suuressa salissa viidenkymmenen muun oppilaan kanssa, joista hän ei
tuntenut ainoatakaan, paitsi pitkää, tummatukkaista poikaa huoneen
toisessa päässä.
Ja sillä tavoin kuin hän hänet tunsi, oli asia aivan saman tekevä,
arveli hän... Hän oli kuitenkin iloinen siitä, että he olivat samalla
luokalla.
-- En voisi viihtyä, jos en saisi kilpailla hänen kanssaan, ajatteli
hän. -- Kauhean päättäväiseltä hän näyttää. Hän on varmaankin jo
päättänyt voittaa kultamitalin... Jospa sentään Ruby ja Jane olisivat
tällä luokalla, niin ei tarvitsisi tuntea itseänsä niin kauhean
yksinäiseksi. Hauska nähdä, kutka noista tytöistä tulevat olemaan
minun hyviä ystäviäni. Lupasin luonnollisesti Dianalle, ettei kukaan
seminaarilaistyttö, kuinka paljon hänestä pitäisinkin, koskaan voisi
tunkea syrjään häntä, mutta toiseksi paraita ystäviähän on aina varaa
hankkia... Tuo ruskeasilmäinen tyttö kirsikanpunaisessa puserossa on
mielestäni hauskan näköinen. Samaten tuo kalpea, vaalea, joka istuu
ja katselee ulos ikkunasta. Hänellä on kaunis tukka ja hänellä on
varmaan mielikuvitusta... Heihin haluaisin hyvin mielelläni tutustua
ja tulla hyväksi ystäväksi heidän kanssaan. Mutta vielä en tunne
heitä, ja he eivät tunne minua eivätkä luultavasti lainkaan välitä
tutustua minuun... Huh, miten on ikävää!
Vielä ikävämmältä tuntui, kun Anna samana iltana hämärissä istui
yksinään uudessa huoneessaan. Hän ei tulisi asumaan yhdessä muiden
Avonlealaistyttöjen kanssa, joilla kaikilla oli sukulaisia, jotka
hyväntahtoisesti ottivat heidät hoiviinsa. Neiti Josephine Barry
olisi halusta ottanut Annan luokseen, mutta hänen huvilansa oli
niin kaukana seminaarista, että välimatka tuotti esteitä. Josephine
täti oli jo puuhannut täysihoitopaikan ja vakuutti Marillalle ja
Matthew'lle, että se sopisi Annalle mainiosti.
-- Täysihoitolan rouva on hyvin kunnon ihminen, joka on nähnyt
parempia päiviä, kertoi Josephine täti. -- Hänen miehensä oli
brittiläinen upseeri, ja hän valitsi hyvin tarkoin talonsa asukkaat.
Anna ei tule tekemään mitään sopimattomia tuttavuuksia hänen kattonsa
alla. Ruoka on hyvää, ja paikka on aivan lähellä seminaaria,
rauhallisessa ja hiljaisessa seudussa.
Kaikki tämä voi kyllä olla aivan totta ja näyttäytyi myös siksi,
mutta siitä oli Annalle vähän apua, kun ensimmäinen vaikea
koti-ikävän puuska hänet valtasi. Hän katseli surumielin ympärilleen
ahtaassa pienessä huoneessa, jonka seiniä peittivät likaisen harmaat
tapetit ilman ainoatakaan taulua, sen kehnoa rautasänkyä ja tyhjää
kirjahyllyä, ja itku salpasi hänen kurkkuaan, kun hän ajatteli omaa
valkeata pikku huonettaan Vihervaaralla -- suloista hiljaisuutta
ja vihreyttä sen ulkopuolella, hajuherneitä reunalaudalla hänen
ikkunansa alapuolella, kuutamoa hedelmäpuutarhan yllä, puroa alhaalla
notkossa ja kuusia sen yläpuolella, jotka vienosti suhisivat
yötuulessa, suurta, tähtien täyttämää avaruutta ja Dianan valoa, joka
tuikki puun runkojen lomitse...
Täällä ei ollut mitään sellaista. Anna tiesi paremmin kuin
hyvin, että hänen ikkunansa ulkopuolella kulki kivitetty katu;
puhelinpylväät ja langat ja sähköjohdot pimensivät taivaan, vieraat
jalat polkivat jalkakäytäviä, ja tuhannet valot vilkkuivat vieraille,
välinpitämättömille kasvoille. Hän tiesi, että itku ei ollut kaukana,
ja taisteli urhoollisesti sitä vastaan.
-- Minä en rupea itkeä tillittämään. Se on niin lapsellista -- ja
tyhmää -- kas siinä pyörähti kolmas kyynel nenälleni... Ja useampia
tulee! Minun täytyy ajatella jotain hauskaa ehkäistäkseni niitä.
Mutta ei ole olemassa mitään hauskaa muuta kuin Avonlean yhteydessä,
ja silloin käy vain entistä hullummin... Neljä -- viisi! Perjantaina
saan mennä kotiin, mutta tuntuu kuin siihen olisi sata vuotta. Ah,
nyt Matthew on pian kotona -- ja Marilla seisoo portilla ja katsoo
oikotietä alas häntä odotellen -- kuusi -- seitsemän -- kahdeksan
-- oi, nyt ei maksa vaivaa enää laskea niitä!... Niitä tulee
virtanaan... En voi tulla iloiseksi -- en tahdo tulla iloiseksi... On
paljon hauskempaa itkeä oikein kyllältään...
Kyyneltulva ei olisi niinkään pian ehtynyt, ellei Josie Pye olisi
ilmestynyt tässä silmänräpäyksessä. Ilostuneena siitä, että sai nähdä
tutut kasvot, unohti Anna, ettei hänen ja Josien välinen ystävyys
oikeastaan koskaan ollut ollut varsin lämmin. Mutta Avonlean osana
oli yksinpä joku Pye'kin tervetullut.
-- Oli hauskaa, että pistäysit katsomassa, sanoi Anna aivan
vilpittömästi.
-- Sinä olet istunut vetistelemässä, sanoi Josie ja oli sekä
sääliväisen että vahingoniloisen näköinen. Koti-ikävä -- kas sitä
en aio ottaa niskoilleni. Onhan toki aika paljon hauskempaa täällä
kaupungissa kuin vanhassa ikävässä Avonleassa. Minua vain ihmetyttää,
että olen niin kauan sietänyt olla siellä... Sinun ei pitäisi itkeä
tillittää, Anna, se ei todellakaan ole pukevaa, sillä nenäsi ja
silmäsi tulevat punaisiksi, ja tukan kanssa tulee sitä hyvää melkein
liika kosolta... Meillä oli hurjan hauska tunti tänään -- oh, kuinka
ranskan opettaja on hieno! Sellaiset viikset kun hänellä on... Anna,
onko sinulla mitään syötäväksi kelpaavaa? Olen niin jonkun makean
kipeä. Hi hi -- tiesinhän, ettei Marilla antaisi sinun lähteä tyhjin
käsin. Siksi tänne tulinkin. Muuten olisin mennyt puistoon Frank
Stockleyn kanssa kuulemaan soittoa. Hän asuu samassa paikassa kuin
minä ja on reima poika. Hän näki sinut luokassa tänään ja kysyi, mikä
punaharja tuo on...
Anna alkoi juuri tuumailla, eivätkö yksinäisyys ja kyyneleet olisi
suunnattomasti Josien seuraa parempia, kun sisään astuivat Jane ja
Ruby, kummallakin "seminaarilaismerkki" -- tulipunainen ruusuke
-- sirosti pistettynä päällysnutun käänteeseen. Koska Josie ja
Jane tällä hetkellä olivat huonoissa väleissä eivätkä puhutelleet
toisiaan, vajosi Josie äänettömyyteen, mutta syödä matusti
piparkakkuja ja kermaleivoksia sitä innokkaammin.
-- Hohhoi-jaa, huokasi Jane, minusta tuntuu kuin olisin elänyt
monta kuukautta tästä aamusta. Minun pitäisi olla kotona ja istua
pänttäämässä Virgiliustani -- voitteko kuvitella mokomaa julmuria,
joka heti ensi päivänä antoi meille kaksikymmentä riviä läksyksi...
Mutta minä en saanut rauhaa istuutuakseni paikoilleni... Anna, mitä
minä näen? Kyyneliä poskilla? Jos olet itkenyt, niin älä kiellä sitä,
minä pyydän! Silloin saan hituisen menettämääni itsekunnioitusta
takaisin, sillä minä ulvoin aivan kamalasti, kun Ruby tuli... Jos
ei ole yksinään tyhmyyksien teossa, niin ei tarvitse niin suuresti
hävetä. Omenakakkua? Kas sillä tavoin! Ah, kyllä, pikku palanen! Mums
-- mums -- sillä on oikea Avonlealaismaku, sen ainakin tuntee.
Ruby, joka näki, että seminaarin vuosikertomus oli pöydällä, tahtoi
tietää, tahtoiko Anna kilpailla kultamitalista.
-- Se kysymys on herätetty aivan liian varhain, sanoi Anna punastuen.
-- Voitteko ajatella, keskeytti Josie suu täynnä, seminaari saa
joka tapauksessa yhden Averyn stipendeistä. Siitä on tullut tieto
tänään. Frank Stockley puhui siitä minulle -- hänen enonsa istuu
kouluneuvostossa. Huomenna se julistetaan seminaarissa.
Stipendi! Anna kuuli sydämensä lyövän nopeammin, ja hänen
kunnianhimonsa näköpiiri laajeni kiireesti ja sai toiset ääriviivat.
Ennenkuin Josie oli ilmoittanut merkillisen uutisensa, oli Annan
rohkeimpien toiveitten päämääränä ollut opettajatartutkinto
lukuvuoden lopussa, hyvillä todistuksilla -- ehkä mitali!... Mutta
tuossa paikassa Anna näki omistavansa Averyn stipendin, joka
oikeuttaisi hänet nelivuotiseen jatkokurssiin Redmond Collegessa,
pääaineina uudet kielet ja taidehistoria -- ja tämän kaiken jo
ennenkuin Josien sanojen kaiku oli vaimennut. Sillä stipendi
annettiin parhaasta äidinkielisestä kirjoituksesta, ja tässä Anna
tunsi seisovansa lujalla pohjalla.
Eräs rikas liikemies New Brunswickissä oli kuollut ja määrännyt
testamentissaan, että suuri osa hänen omaisuuttaan oli käytettävä
stipendien perustamiseksi, jotka joutuisivat täkäläisten seutujen
korkeakouluille ja yliopistolle. Oli paljon tuumailtu, tokko yhtään
stipendiä tulisi Avonlean seminaarin osalle, mutta nyt oli asia
viimeinkin ratkaistu. Lukuvuoden lopussa saisi se oppilas, joka oli
parhaiten edistynyt englannin kielessä ja kirjallisuudessa, stipendin
-- kaksisataa viisikymmentä dollaria vuodessa neljän vuoden aikana
Redmondin korkeakoulussa.
Ei ihme, että Anna sinä iltana meni levolle tykyttävin ohimoin ja
hehkuvin poskin!
-- Jos työ voi jotain saada aikaan, niin voitan stipendin, ajatteli
hän. -- Kuinka ylpeäksi Matthew tuleekaan, jos minä vielä oleskelen
ja opiskelen korkeakoulussa! Oi, se on ihana päämäärä tavoitella! Ja
niin pian kuin on yhden saavuttanut, niin kangastaa ja väikkyy jo
toinen vielä korkeammalla! Se se juuri tekee elämän niin ihanaksi
elää!