-- Pane kaikin mokomin yllesi valkea musliinipukusi, Anna, pyysi
Diana.
He olivat yhdessä idänpuolisessa vinttikamarissa. Ulkopuolella oli
hämärä -- ihana, kuulakan vihreänhohteinen hämärä tummansinisen
pilvettömän taivaan alla. Suuri pyöreä kuu, jonka kalpea loisto
hitaasti muuttui välkkyväksi hopeanhohteeksi, oli kummitusmetsän
yllä, ja ilma oli täynnä kesän suloisia ääniä -- unisten lintujen
liverrystä, kujeilevan tuulenhengen kohinaa, kaukaa helähtelevää
naurua ja puhetta. Mutta Annan huoneessa olivat käärekaihtimet
lasketut alas ja lamppu sytytetty, sillä huoneen asukas oli
paraillaan erinomaisen tärkeässä pukeutumispuuhassa.
Itäinen vinttikamari oli nyt jotain kokonaan toista kuin se oli
ollut tuona iltana neljä vuotta sitten, kun pikku Anna Shirley oli
värissyt luihin ja ytimiin saakka kolkossa ja epävieraanvaraisessa
ympäristössä.
Samettimatto helakan punaisine ruusuineen ja kirkasväriset
silkkiuutimet, jotka alussa olivat häämöttäneet Annan sisäisten
silmien edessä, eivät tosin koskaan olleet saaneet kiinteätä
muotoa. Mutta lattiata peitti kaunis korkkimatto, ja uutimet, jotka
riippuivat korkean ikkunan edessä ja hiljalleen liehuivat tuulessa,
olivat hienointa muslimia, valkealla pohjalla vihreitä ruutuja.
Seiniä eivät peittäneet kullalla ja hopealla kirjaillut verhot, vaan
uudet hauskat tapeetit omenankukkakuvioineen, ja niitä koristivat
muutamat harvat taiteelliset taulut, jotka Anna oli saanut rouva
Allanilta. Neiti Stacyn valokuva oli kunniapaikalla, ja Anna oli
ottanut kunnianasiakseen pitää sen edessä aina maljakon täynnä
tuoreita kukkia. Tänä iltana täytti valkea liljaterttu huoneen
hienolla tuoksullaan.
Mitään "mahonkihuonekaluja" ei huoneessa ollut, mutta siellä oli
valkeaksi maalattu kirjahylly täynnä kirjoja, korituoli tyynyineen,
valkean muslimin verhoama pukupöytä, hauska vanha peili kullatussa
kehyksessä, jonka yläosaa koristivat palleroiset amoriinit ja
täyteläiset rypäletertut, ja joka ennen riippui tavallisesti
vierashuoneessa, ja matala valkoinen vuode.
Anna pukeutui Valkorannan hotellissa pidettävää illanviettoa varten.
Tulot joutuisivat Charlottetownin sairaalalle, ja toimeenpanijat
olivat haalineet seudun kaikki mahdolliset "kyvyt" ja pyytäneet
heidän suosiollista avustustaan. Ohjelmassa oli kaksinlaulua,
yksinlaulua ja viulunumero; Laura Spencerin ja Anna Shirleyn piti
esittää lausuntoa.
Annan ja Diana oli määrä ajaa sinne Jane Andrews'in ja hänen Billy
veljensä kanssa, ja myöskin useita muita Avonlean nuoria tulisi
mukaan. Odotettiin oikein paljon ihmisiä kaupungista ja illanvieton
jälkeen söisivät kaikki avustajat yhteisen illallisen.
-- Luuletko todellakin, että valkea on paras? tuumi Anna levottomana.
-- Minun mielestäni se ei ole niin kaunis kuin sinikukkainen
musliinipukuni -- ja se ei ole lainkaan niin muodikas.
-- Mutta se sopii sinulle paljon paremmin, sanoi Diana. -- Se on niin
pehmoinen ja putoaa niin kauniisti. Toisessa näytät paljon enemmän
"puetulta" -- valkoinen on ikäänkuin paremmin sinua itseäsi.
Anna huokasi ja antoi myöten. Diana alkoi tulla kuuluisaksi hyvästä
maustaan pukuasioissa, ja hänen neuvoillensa sellaisissa seikoissa
annettiin suuri arvo. Itse hän näytti juuri tänä iltana hyvin somalta
metsäruusun punaisessa puvussaan -- jota Anna rakasti, mutta jota
hänen eräistä syistä oli mahdoton itse käyttää. Hän ei kuitenkaan
esiintyisi, niin että merkitsi vähemmän, miltä hän näyttäisi. Kaikki
hänen vaivannäkönsä kohdistui Annaan, jonka Avonlean yhteiskunnalle
kunniaa tuottaakseen täytyi olla kammattu ja puettu ja koristettu
mahdollisimman hyvin.
-- Vedä tuo reunus hieman paremmin esiin, kas niin! Nyt sidon
vyönauhasi, ja missä ovat kenkäsi? Kampaan sinut sitten, kun olemme
vetäneet hameen pääsi yli yllesi; palmikoin tukkasi kahdelle
paksulle letille ja käärin ne ylös ja kiinnitän ne kahdella
valkealla ruusukkeella. Ei, älä vedä mitään kiharoita alas otsalle,
sinun on parasta laittaa tukkasi sileästi jakaukselle ja antaa sen
luonnollisesti pudota. Tämän pienen valkean ruusun minä liitän
toiseen ruusukkeeseen. Minulla oli yksi ainoa jälellä pensaassa, ja
sen olen säästänyt tintille.
-- Panenko helminauhan kaulaani? kysyi Anna. Matthew osti minulle
sellaisen, kun hän oli viime viikolla kaupungissa, ja tiedän, että
hän mielellään näkisi sen minulla.
Diana suipisti huulensa, käänsi mustan päänsä kallelleen ja katseli
helmiä arvostelevasti. Lopuksi hän antoi myöntymyksensä, ja
helminauha pantiin Annan kapealle valkealle kaulalle.
-- Sinussa on sellaista hienoutta, sanoi Diana teeskentelemättömällä
ihailulla. -- Sinun pään asentosi on niin hyvä. Ja sitten olet niin
pitkä ja hoikka. Minä olen oikea paksu töllerö. Olen aina sitä
pelännyt, ja nyt tiedän, että asian laita on niin. Ja minun on kai
oltava iloinen ja tyytyväinen silti, luulen minä.
-- Mutta sinulla on kuopat poskissa, sanoi Anna ja hymyili hellästi
kauniille, vilkkaille kasvoille, jotka olivat niin lähellä hänen
omiaan. -- Mitä herttaisimmat pikku kuoppaset... Minun unelmani
kuopista ei ole koskaan toteutunut, mutta niin monet muut unelmani
ovat täyttyneet, etten saa valittaa. Olenko nyt valmis?
-- Kiireestä kantapäähän, sanoi Diana, ja kynnykselle ilmaantui
Marilla, kulmikkaana ja laihana, kuten ainakin ja melkoisesti
harmaantunein hiuksin, mutta kasvot paljon lempeämpinä. -- Tulkaa
sisään, Marilla, ja katsokaa meidän lausujaneitiämme! Eikö hän ole
sievä?
Marilla mutisi jotain käsittämätöntä, mutta katsoi sitten sopivaksi
antaa jonkinlaista tunnustusta.
-- No niin, hän on aika hauskan näköinen. Minä pidän tuosta tavasta
laittaa tukka jakaukselle ja antaa otsan päästä oikeuksiinsa. Mutta
pukunsa hän varmaankin panee pilalle ajaessaan sinne tässä kosteassa
ilmassa, ja hyvin ohut se mielestäni myöskin on nyt illalla. Varo nyt
hamettasi pyörältä, Anna, ja pane lämmin päällysnuttusi yllesi!
Sitten Marilla laskeutui jälleen alas rappusia, hyvillä mielin
ajatellen, kuinka hauskan näköinen Anna oli ja mikä vahinko oli,
ettei hän itse saanut olla mukana illan vietossa kuulemassa tytön
lausumista.
-- On ehkä kuitenkin liian kosteata hameelleni? sanoi Anna huolissaan.
-- Ei toki, sanoi Diana ja veti ylös käärekaihtimen -- On ihana ilta,
eikä varmaankaan tule laskeutumaan kastetta. Katsohan kuutamoa.
-- Olen niin iloinen siitä, että ikkunani on auringonnousun puolella,
sanoi Anna mennen Dianan luo. -- On niin ihanaa nähdä aamun koittavan
noiden pitkien harjanteitten yli ja välkkyvän männynlatvojen lomitse.
Se on joka aamu yhtä uutta, ja minusta tuntuu ikäänkuin sieluni saisi
kylvyn tuossa kaikkein ensimäisessä auringonpaisteessa. Oi, Diana,
pidän niin kovasti pikku huoneestani. En tiedä, kuinka voin viihtyä
ilman sitä, kun muutan kaupunkiin ensi kuussa...
-- Älkäämme puhuko siitä ainakaan tänä iltana, pyysi Diana. -- En
tahdo ajatella sitä, tulen niin apealle mielelle ja onnettomaksi, ja
tahdon todellakin pitää hauskaa tänä iltana. -- Mitä sinä lausut,
Anna? Oletko peloissasi?
-- En ensinkään. Olen nyt lausunut niin usein, että olen aivan
voittanut tuon levottomuuden. Olen valinnut runon, jonka nimi on
"Neidon vala" -- se on hyvin liikuttava. Laura Spencer esittää
koomillisen palasen, mutta minä panen mieluummin ihmiset itkemään
kuin nauramaan.
-- Mitä sinä teet, jos he kutsuvat sinut esiin?
-- Oh, sitä he eivät varmastikaan tee, sanoi Anna.
Mutta hän ei kuitenkaan ollut salaisesti toivomatta,
että he kuitenkin sen tekisivät, ja hän kuvitteli jo mielessään
kuinka hän seuraavana aamuna kertoisi Matthew'lle aamiaispöydässä
illan voitoista.
-- Nyt Billy ja Jane ovat tulleet -- kuulen vaununpyörien kolinaa.
Tule, niin lähdemme!
Billy Andrews tahtoi, että Anna istuisi etuistuimella hänen
kanssaan, niin että hän myöntyi vastenmielisesti ja istuutui sinne.
Mutta hän olisi paljon mieluummin halunnut istua tyttöjen kanssa
takaistuimella, jossa hän olisi voinut lörpötellä ja nauraa mielin
määrin. Lörpöttely ja nauraminen ei juuri tullut kysymykseen Billyn
seurassa. Hän oli suuri ja tukeva ja yksivakainen kaksikymmenvuotias
poika, jolla oli pyöreät ja ilmeettömät kasvot, ja häntä vaivasi
kiusallinen kykenemättömyys keskusteluun. Mutta hän ihaili Annaa
suuressa määrin ja paisui ylpeydestä saadessaan ajaa Valkorantaan
tuon pitkän ja komean tytön istuessa hänen vieressään vaunuissa.
Mutta Anna voi kuitenkin kääntyä hiukkasen istuessaan ja jutella
tyttöjen kanssa, ja silloin tällöin hän kohdisti pari kohteliasta
sanaa Billylle, joka irvisti leveästi, mutta ei koskaan ehtinyt saada
vastausta valmiiksi, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hänellä oli siis
sangen hauskaa ajomatkalla. Oli myös mitä ihanin ilta. Maantie oli
täynnä keveitä vaunuja, kaikki matkalla hotelliin, ja hopean kirkas
nauru helähteli ja kaikui kaikilta puolin.
Kun he tulivat hotelliin, olivat sen kaikki kolme kerrosta kirkkaasti
valaistut. Heitä olivat vastassa ne naiset, jotka kuuluivat
toimikuntaan, ja yksi heistä vei Annan taiteilijahuoneeseen, joka oli
täynnä Charlottetownin lauluseuran jäseniä. Heidän joukossaan Anna
tunsi äkkiä itsensä ujoksi ja maalaiseksi ja noloksi. Hänen pukunsa,
joka itäisessä vinttikamarissa oli hänestä näyttänyt niin sievältä,
tuntui nyt yksinkertaiselta ja "kotitekoiselta" -- todellakin liian
yksinkertaiselta, hän ajatteli, kaikkien niiden silkkien ja pitsien
joukossa, jotka hänen ympärillään loistivat ja kahisivat. Mitä hänen
halvat helmensä merkitsivät verrattuina tuon hänen vieressään istuvan
kookkaan, kauniin naisen timantteihin? Ja kuinka mitättömältä näytti
hänen ainoa ruusuparkansa noiden upeitten kasvihuonekukkien rinnalla,
joita kaikilla muilla oli!
Anna riisui hattunsa ja nuttunsa pois sangen apeilla mielin eräässä
nurkassa. Hän toivoi olevansa takaisin pienessä valkeassa huoneessaan
Vihervaaralla.
Vielä pahemmalta tuntui ulkona suuren juhlasalin korokkeella, jonne
hetkisen kuluttua kaikki avustajat menivät. Sähkövalo huikaisi hänen
silmiään, hajuveden tuoksu ja hälinä panivat hänen päänsä pyörälle.
Hän toivoi istuvansa alhaalla kuulijoitten joukossa Dianan ja Janen
luona, joilla näytti olevan hyvin hauskaa kauempana salissa.
Hänet sullottiin erään lihavan, vaaleanpunaiseen silkkipukuun puetun
naisen ja valkeaan pitsipukuun puetun tytön välille, joka näytti
nenäkkäältä. Lihava nainen käänsi päätään ja tarkasteli Annaa
silmälasiensa läpi, kunnes Annasta alkoi tuntua tuo tarkastelu
sietämättömältä ja hän mieluimmin olisi halunnut juosta tiehensä.
Ja valkoiseen pitsileninkiin puettu tyttö puhui kuuluvasti lähimmän
naapurinsa kanssa "talonpoikaisseudusta" ja pienistä "somista
maalaistylleröistä" ja ihmetteli, ohjelmaan katsahtaen, "mitä
oikeastaan voitiin saada aikaan tällaisella paikkakunnalla"... Anna
arveli, että hän vihaisi valkeata pitsityttöä päiviensä loppuun
saakka.
Annan onnettomuudeksi eräs hyvin tunnettu näyttelijätär, joka
sattumalta asui hotellissa, oli luvannut avustaa parilla
lausuntonumerolla. Hän oli solakka ja notkea, tummasilmäinen nainen,
yllään ihmeellinen vaaleanharmaa leninki, ilmava ja välkähtelevä kuin
kuutamon hohde, kaulassa ja tummassa tukassa koruja. Hänellä oli
harvinaisen taipuisa ääni ja tavattoman ilmehikäs esitystapa, joka
täydelleen hurmasi kuulijat. Anna unohti hetkeksi sekä itsensä että
huolensa, ja kuunteli loistavin silmin.
Mutta kun esitys oli lopussa, peitti hän äkkiä kasvonsa käsiinsä.
Kuinka voisi hän koskaan astua esiin ja lausua tämän jälkeen! Oliko
hän koskaan luullut osaavansa lausua?... Ah, jospa hän olisi jälleen
Vihervaaralla!
Tänä raskaana hetkenä hän kuuli nimeään huudettavan. Miten olikaan,
onnistui Anna nousemaan ja epävarmasti astumaan korokkeelle --
hän ei huomannut, kuinka valkea pitsityttö säpsähti ja näytti
hämmästyneeltä, ikäänkuin hän olisi hieman hävennyt... Hän oli niin
kalpea, että Diana ja Jane alhaalla kuulijoitten joukossa tarttuivat
toistensa käsiin mykän ja kauhistuneen osanoton vallassa.
Annan oli vallannut mitä hirvein ramppikuumekohtaus. Hän oli tosin
sangen usein lausunut julkisesti, mutta hän ei ollut vielä koskaan
seisonut tällaisen yleisön edessä, ja sen näkeminen miltei lamautti
hänet. Kaikki oli niin outoa, niin loistavaa, niin ihmeellistä --
hienosti puettujen naisten rivit, arvostelevat kasvot, itse tämä
rikkauden ja sivistyksen ja yhteiskunnallisen ylemmyyden ilmakin,
jota hän hengitti... Kuinka toisenlaista ja pelottavaa olikaan tämä
kaikki verrattuna keskusteluklubin yksinkertaisiin puupenkkeihin,
joilta ystävien ja naapurien tutut ystävälliset kasvot rohkaisevina
katsoivat häneen! Näillä ihmisillä, ajatteli hän, oli hirveän suuret
vaatimukset, ja he arvostelisivat säälimättä... He, kuten valkea
pitsityttökin, olivat tulleet vain tehdäkseen pilaa siitä, mitä
"maalaistyllerö" koettaisi tuhrustella...
Hän tunsi itsensä auttamattoman onnettomaksi ja häpeän valtaamaksi.
Hänen polvensa vapisivat, sydän hypähteli kuin lintu, ja
voimattomuuden tunne valtasi hänet. Hän ei voinut sanaakaan pusertaa
ulos itsestään, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän olisi paennut
korokkeelta -- huolimatta häpeästä ja pilkasta, jonka hän siten olisi
ikuisiksi ajoiksi tuottanut itselleen...
Mutta äkkiä, kun hän antoi laajentuneen, pelokkaan katseensa
liukua pitkin katsojien rivejä, näki hän Gilbert Blythen salin
kauimmaisessa osassa, ja tämä kumartui eteenpäin hymyilevin kasvoin
-- Annasta se näytti ivan hymyltä, samalla sekä ärsyttävältä että
vahingoniloiselta. Mutta tässä Anna erehtyi. Gilbert hymyili vain
hyväntuulisuuttaan, ja hän nautti siitä kauniista vaikutuksesta,
minkä Annan solakka valkea olento ja sielukkaat kasvot synnyttivät
vihreitten palmujen taustaa vasten.
Nyt hän veti syvään henkeään ja kohotti ylpeästi päänsä rohkeuden ja
päättäväisyyden virratessa koko hänen olemuksensa läpi sähköiskun
tavoin. Hän ei tahtonut epäonnistua Gilbert Blythen edessä -- ei
koskaan, koskaan olisi hän saava syytä nauraa hänelle!... Hänen
piinallinen pelkonsa katosi ja hän alotti lausuntonsa -- kirkas,
sointuva ääni tunkeutui aina salin äärimmäiseen sopukkaan saakka
vapisematta ja ilman vääriä korostuksia. Hän oli täydelleen saanut
takaisin mielenmalttinsa, ja voimakas vastavaikutus noitten muutamien
kauheitten voimattomuuden hetkien jälkeen sai aikaan, ettei hän
koskaan elämässään ollut lausunut paremmin.
Kun hän oli lopettanut, kaikuivat voimakkaat käsientaputukset. Anna
meni takaisin paikalleen, punastuen ujoudesta ja ilosta, ja siellä
ojensi heleänväriseen silkkipukuun puettu nainen kätensä ja puristi
hänen kättään sydämellisesti.
-- Kultaseni, sehän kävi oikein hyvin, sanoi hän. -- Kas vaan,
kuulkaahan, kuinka he taputtavat -- he tahtovat teitä uudestaan
esille.
-- Ah ei, en voi mennä, sanoi Anna hämillään. -- Mutta minun
kai täytyy -- muuten Matthew pahastuu. Hän sanoi, että minut
huudettaisiin esille.
-- Älä sitten pahoita Matthew'n mieltä, sanoi vaaleanpunainen nainen
nauraen.
Hymyillen, punastuen ja kirkassilmäisenä Anna sipsutti jälleen
korokkeelle ja esitti ylimääräisesti pienen humoristisen numeron,
joka oli hyvin yleisön maun mukainen. Ja jälellä oleva osa iltaa
muodostui hänelle mahdollisimman miellyttäväksi.
Kun juhla oli lopussa, otti lihava vaaleanpunainen nainen -- joka
oli naimisissa erään chicagolaisen miljonäärin kanssa -- hänet
siipiensä suojaan ja esitti hänelle koko joukon ihmisiä, ja nämä
uudet tuttavat olivat hyvin ystävällisiä hänelle. Mielenkiintoinen
näyttelijätär, rouva Evans, tuli hänen kanssaan juttelemaan ja sanoi,
että hänellä oli kaunis ääni ja että hän "sanoi" esitettävänsä
sangen hyvin. Vieläpä valkoinen pitsityttökin sanoi hänelle muutamia
kohteliaisuuksia...
He söivät illallista kauniissa, juhlallisesti koristetussa
ruokasalissa -- hummeria, lintua ja jäätelöä! -- ja myöskin Diana ja
Jane pyydettiin mukaan, koska he olivat tulleet Annan seurassa. Mutta
Billy ei ollut missään tavattavissa -- hän oli laittanut itsensä
turvaan, kun hän aavisti vaaran olevan tulossa. Mutta hän seisoi
aivan vakaana paikallaan ja piteli hevosta, kun kolme tyttöä hilpeinä
tulivat ulos hiljaiseen, hopeanhohtoiseen kuutamoon.
Anna veti syvän henkäyksen ja katsoi ylös honkien tummien latvojen
yllä olevalle kirkkaalle taivaalle.
Oi, oli ihanaa olla jälleen ulkona puhtaassa ja hiljaisessa yössä!
Kuinka suurta ja äänetöntä ja ihmeellistä oli kaikki! Meren kohina
kuului aivan hiljaa, ja jyrkät rantakalliot kohosivat ikäänkuin
tuimat jättiläiset, jotka vartioivat lumottuja rantoja.
-- Eikö olekin ollut hurmaavaa! huokasi Jane, kun vaunut lähtivät
liikkeelle. -- Oi, ollappa rikas miljonääri, joka saisi asua kesällä
hotellissa ja käyttää jalokiviä ja avokaulaisia pukuja ja saisi syödä
jäätelömarengeja ja hummerisalaattia joka päivä! Se olisi paljon
hauskempaa kuin opettaa lapsia... Anna, sinä lausuit suurenmoisesti,
vaikka minä tovin aikaa luulin, ettet koskaan pääsisi alkuun. Sinä
suoriuduit minusta paremmin kuin rouva Evans.
-- Älä puhu tuollaista, Jane, sanoi Anna nopeasti, se kuuluu niin...
yksinkertaiselta... Sehän ei voinut olla parempaa kuin rouva Evans'in
esitys, hän on näyttelijätär, ja minä olen vain koulutyttö, jolla on
vain hieman vihiä asiasta... Olen täysin tyytyväinen, ellen yleisön
mielestä kokonaan pilannut asiaani.
-- Minulla on sinulle kerrottavana muuan kohteliaisuus, Anna, sanoi
Diana. -- Ainakin luulen, että se oli tarkoitettu kohteliaisuudeksi
äänensävystä päättäen. Siellä oli eräs herra Yhdysvalloista, joka
istui Janen ja minun vieressä ja näytti hyvin taiteelliselta
sysimustine hiuksineen ja samanlaisine silmineen. Josie Pye sanoo,
että hän on hyvin tunnettu maalari, ja että hänen äitinsä serkku
on Bostonissa naimisissa erään herran kanssa, joka on ollut tämän
herrasmiehen koulutoveri. Ja hänen me kuulimme lausuvan -- muistatko,
Ruby? -- kas näin: "Kuka on tuo korokkeella oleva tyttö, jolla
on noin ihastuttava Tizian-tukka? Hänellä on kasvot, jotka minua
huvittaisi maalata." Siinä kuulet, Anna! Mutta mitä oikeastaan
merkitsee Tizian-tukka?
-- Jokapäiväisellä kielellä se on kai aivan yksinkertaisesti samaa
kuin punainen tukka, nauroi Anna. -- Tizian oli hyvin kuuluisa
maalari, joka mielellään maalasi punatukkaisia naisia.
-- Näittekö kaikkia noita timantteja, joita noilla naisilla oli
yllään! huokasi Jane. -- Oh, kuinka ne välkkyivät! Haluaisitteko olla
rikkaita, tytöt?
-- Me olemme rikkaita, sanoi Anna hyvin varmasti. -- Me olemme
kuusitoistavuotiaita ja meillä on elämä edessämme -- me olemme
onnellisia kuin kuningattaret, ja kaikilla meillä on mielikuvitusta,
enemmän tai vähemmän. Katsokaahan tuota merta, tytöt -- pelkkää
hopeanhohdetta ja varjoja ja ihmeellisiä heijastuksia... Sen
kauneudesta emme voisi nauttia enempää, vaikka meillä olisi
miljonia dollareita ja kokonaisia laivoja täynnä timantteja. Sinä
et sisimmässä sydämessäsi tahtoisi vaihtaa minkään noiden naisten
kanssa, vaikka se olisikin mahdollista Tahtoisitko olla tuo valkeaan
pitsileninkiin puettu tyttö, jolla on aina hapan ilme ja joka ei
kykene kunnolleen iloitsemaan mistään? Tai rouva vaaleanpunaisessa
silkkipuvussa, kiltti ja kelpo olento hän oli, mutta ajatteles, niin
lyhyt ja paksu kuin kurkku!... Tai itse rouva Evans, silmissä tuo
surullisen suruinen katse! Hänen on täytynyt olla elämässään kauhean
onneton, kun hänen katseensa on voinut tulla sellaiseksi. Sinä tiedät
varsin hyvin, ettet haluaisi vaihtaa ainoankaan heidän kanssaan, Jane
Andrews.
-- En ole niinkään varma siitä, sanoi Jane, ei likimainkaan
vakuutettuna. -- Luulen, että timantit tuottaisivat lohdutusta hyvin
paljon...
-- Niin, minä en tahdo olla muuta kuin oma itseni, vaikka sitten koko
elämäni läpi saisin kantaa surujani ilman timanttien lohdutusta,
sanoi Anna. -- Olen täysin tyytyväinen ollessani Vihervaaran Anna
kaulaketjuineni. Tiedän, että Matthew on antanut sen minulle ja
että siihen liittyi aivan yhtä paljon rakkautta kuin konsaan siihen
kaulanauhaan, jota Hänen silkkipukuinen armonsa Vaalean punaisine
timantteineen kantoi.