Anna sai mielensä mukaisen kesän ja nautti siitä täysin siemauksin.
Hän ja Diana miltei asuivat ulkoilmassa ja mässäsivät kaikissa niissä
erinomaisissa nautinnoissa, joita Rakastavaisten polku, Metsänymfin
lähde, Orvokkien laakso ja Satakielenpesä tarjosivat. Marilla
antoi Annan samoilla ympäri täydellisessä vapaudessa. Spencervalen
lääkäri, joka oli tullut Minnie Mayn luo sinä iltana, kun hän oli
kuristustaudissa, oli kesäloman alussa eräänä iltana tavannut Annan
erään potilaansa kotona, ja hän oli silloin terävästi katsonut
häneen, mutistanut suutaan ja ravistanut päätään, jota paitsi hän
erään toisen henkilön kautta lähetti Marillalle näin kuuluvat
terveiset:
-- Antakaa kasvattityttönne olla ulkona raittiissa ilmassa koko kesän
älkääkä antako hänen avatakaan mitään kirjaa, ennenkuin hän saa
enemmän joustavuutta liikkeisiinsä.
Tämä tervehdys tuotti Marillalle terveellisen säikähdyksen. Hän näki
hengessä, että Anna auttamattomasti kuolisi lentävään keuhkotautiin,
ellei sitä noudatettaisi. Siitä oli seurauksena, että Anna sai
nauttia huolettomasta kesäelämästään mielin määrin. Hän harhaili
metsiä ja maita, ui, souteli, poimi marjoja ja rakenteli tuulentupia
sydämensä halusta, ja kun syyskuu tuli, oli hän kirkassilmäinen ja
pirteä, ja hänen käynnissään oli joustavuutta, joka olisi täysin
tyydyttänyt Spencervalen lääkäriä, ja mieli oli kukkuroillaan
työhalua ja kunnianhimoisia suunnitelmia.
Hän oli juuri vetänyt koulukirjansa esiin ja kantanut ne alas vintin
säiliöstä.
-- Te rakkaat vanhat ystävät, oli oikein hauskaa nähdä teidän
kunnon kasvojanne -- niin, yksinpä sinunkin, geometria, sanoi hän.
-- Minulla on ollut ihana kesä, ja nyt olen taas valmis iloisin
mielin ottamaan elämän taakan hartioilleni, kuten pastori sanoi
saarnassaan viime sunnuntaina. Eikö hän Marillankin mielestä saarnaa
erinomaisesti? Miksi eivät naiset voi tulla papeiksi? Kysyin sitä
rouva Lyndeltä, ja hän kimmastui hirveästi ja sanoi, että meidän
yhteiskunnassamme on ilman sitäkin kyllin monta hullutusta...
En ymmärrä, kuinka hän voi niin sanoa. Luulisin naisten voivan
olla erinomaisia pappeja. Ajatelkaas, kuinka hauskaa olisi osata
oikein liikuttavasti puhua kuulijoittensa sydämiin! Kun on kysymys
keräyksestä tai hyväntekeväisyysesityksestä, tai kirkko tai
pakanalähetys muuten tarvitsee varoja, niin naiset ne aina saavat
olla työssä. Olen varma siitä, että rouva Lynde osaisi lukea
rukoukset yhtä hyvin kuin pyhäkoulun johtaja, ja saarnata hän myöskin
osaisi, kun hän vain saisi hieman harjaannusta.
-- Sen uskon varmasti, sanoi Marilla kuivasti. -- Hän saarnaa niin
paljon kuin toivoa voi -- vaikka se ei tapahdu kirkossa. Ei kellään
Avonleassa ole vakavaa vaaraa joutua hunningolle, niin kauan kuin
Rakel on olemassa ja pitää häntä silmällä.
-- Marilla, sanoi Anna luottavaisuuden puuskassa. Minä kerron
teille jotakin saadakseni kuulla, mitä te sanotte siitä. Olen siitä
niin pahoillani -- varsinkin sunnuntai-iltapäivisin, kun enemmän
ajattelen sellaisia asioita... Tahdon todella olla hyvä, ja kun olen
yhdessä rouva Allanin tai neiti Stacyn kanssa, niin olen siihen
vielä halukkaampi ja olen valmis tekemään kaikkea, mistä parhaiten
pitäisitte... Mutta melkein aina, kun olen rouva Lynden seurassa,
tunnen olevani hyvin ilkeä, ja minut valtaa halu tehdä jotakin,
joka oikein häntä suututtaisi... Niin, tunnen niin kauhean suurta
kiusausta tehdä sellaista. Voiko Marilla selittää, mistä se johtuu?
Tuleeko se siitä, että minulla pohjimmiltaan on niin huono luonne?
Marilla näytti hetkisen epäröivältä. Sitten hän nauroi.
-- Sanon sinulle erään asian, Anna, Rakelilla on välistä minuunkin
samanlainen vaikutus. Luulen usein, että hän voisi saada aikaan
paljon enemmän hyvää -- hänellä voisi olla parempi vaikutus, kuten
sinä sanot -- jos hän ei olisi niin mariseva eikä niin paljon
morkkaisi ihmisiä. Pitäisi olla sellainen käsky, jossa sanottaisiin:
"sinun ei pidä morkkaaman lähimmäistäsi..." Mutta tässä minä istun
puhumassa pötyä. Rakel on hyvä kristitty ja hyvää tarkoittava sielu
eikä koskaan lyö laimin tilaisuutta osoittaa palvelustaan toiselle.
-- No, sepä oli hauskaa, että Marilla tuntee samalla tavoin, sanoi
Anna keventynein mielin. -- Tästä lähtien ei se tuota minulle
min paljon huolta. Mutta ah, tuntuu niin kovin vastuunalaiselta
olla tulemaisillaan isoksi ja täysikasvuiseksi... Kun minulla on
läheisyydessäni niin hyviä ystäviä kuin te ja Matthew ja pastorin
rouva ja neiti Stacy, niin pitäisi kai minusta kehittyä hyvä tyttö
-- jos ei minusta tule, niin saan totisesti syyttää vain itseäni...
Tunnen vastuun niin suureksi siksi että tämä kehitysaikahan ei enää
koskaan palaa. Jos jossakin suhteessa menettelen hullusti, niin en
voi palata takaisin ja alottaa uudelleen...
Olen kasvanut kaksi tuumaa nyt kesällä, Marilla. Herra Gillis mittasi
minut Rubyn syntymäpäiväkekkereissä. Olen niin iloinen siitä, että
laitatte uudet hameeni pitemmiksi. Tumman sinipunerva on niin soma,
ja Marilla teki kovin kiltisti pannessaan sen reunaan rimsun...
Tietystikään se ei ollut lainkaan välttämätöntä, mutta rimsut ovat
tänä syksynä niin muodissa... Tiedän lukevani ahkerammin, kun minäkin
olen saanut sellaisen. Minulla on sellainen miellyttävä tunne syvällä
sydämeni pohjassa tuon rimsun vuoksi...
-- No silloinhan oli hyvä, että sait sen, sanoi Marilla.
Neiti Stacy tuli takaisin Avonlean kouluun ja tapasi kaikki
oppilaansa tiedonhaluisina ja uutterina kuten ennenkin. Varsinkin
pieni jatkoluokka ponnisteli voimiaan äärimmilleen, sillä
seuraavan vuoden lopussa, heittäen jo nyt pitkän tumman varjonsa
edelleen, kohosi tuo kohtalokas jokin, joka tunnettiin nimellä
"sisäänpääsytutkinto" ja jolla oli kyky nostattaa jokaisen oppilaan
sydän ylös kurkkuun. Entäpä he eivät läpäisisikään!
Kun Anna näki pahoja unia, näki hän pitkän luettelon kaikista
niistä, jotka olivat päässeet seminaariin. Ylinnä oli Gilbertin nimi
loistavin kultakirjaimin, mutta hänen nimensä -- puuttui.
Niin talvi kului nopeasti, hilpeän mielen, rattoisan olon ja uuraan
työn vaihdellessa. Opetus oli yhtä hauskaa ja mukaansatempaavaa,
kilpailu toverien kesken yhtä kiihkeä kuin ennenkin. Uusia ajatusten,
tunteitten ja kunnianhimoisten pyrkimysten maailmoita, houkuttelevia,
tähän asti tuntemattomia tiedon tanhuita avautui Annan kaihoaville
katseille.
Marilla piti muistissaan Spencervalen lääkärin määräyksen eikä
antanut Annan päätä pahkaa heittäytyä opiskeluihinsa. Hän sai olla
mukana illanvietoissa, joissa oli esitelmiä ja musiikkia; pari
iloista rekiretkeä tehtiin kulkusten helistessä ja jälkeenpäin
tanssittiin, ja nuoret huvittelivat luistelemisella niin kauan kuin
oli jäätä.
Eräänä päivänä, kun he seisoivat vierekkäin, huomasi Marilla
hämmästyksekseen, että Anna oli häntä pitempi.
-- Lapsi kulta, kuinka olet kasvanut! sanoi hän, tahtomatta uskoa
omia silmiään.
Huokaus seurasi näitä sanoja. Marilla tunsi ihmeellistä
alakuloisuutta sen johdosta, että Anna kasvoi mittaa. Se lapsi, josta
hän oli oppinut pitämään, oli poissa, ja tässä seisoi sen sijaan
tämä pitkä viisitoistavuotias tyttö vakavine silmineen, ajattelevine
otsineen ja kaunisryhtisine pikku päineen. Marilla piti tytöstä yhtä
paljon kuin hän oli pitänyt lapsesta, mutta hänellä oli kuitenkin
painostava tunne siitä, että hän oli kadottanut jotain. Ja illalla,
kun Anna oli mennyt yhdistyksen kokoukseen Dianan seurassa, istui
Marilla yksin talvihämärässä ja antaen yhtäkkiä myöten heikkoudelleen
ratkesi itkemään.
Matthew, joka tuli sisään lyhty kädessä, huomasi asian ja katsoi
häneen sellaisen hämmästyksen vallassa, että Marillan täytyi nauraa
kyyneltensä lomassa.
-- Ajattelin Annaa, sanoi hän. -- Hän on kasvanut ja tullut niin
suureksi -- ja luultavasti emme saa pitää häntä täällä ensi vuonna.
Tulen kaipaamaan häntä kauheasti.
-- Hänhän voi tulla kotiin meitä katsomaan usein, lohdutti Matthew,
jolle Anna oli yhä ja tulisi aina olemaan se pieni innokas ja
puhelias tyttönen, jonka hän oli hakenut asemalta eräänä kesäkuun
iltana neljä vuotta sitten. -- Carmodyn sivurata valmistuu siksi.
-- Se ei ole samaa kuin pitää häntä aina luonaan, huokasi Marilla,
päättäen oikein syventyä suruunsa Mutta mitäpä miehet sellaisesta
ymmärtävät!
Annassa tapahtui muitakin muutoksia, ei vähemmän silmäänpistäviä
kuin nuo puhtaasti ulkonaiset. Ensinnäkin hän muuttui paljon
hiljaisemmaksi. Hän ehkä ajatteli sitä enemmän ja haaveili kaiketi
yhtä paljon kuin ennenkin, mutta varmaa on, että hän puhui vähemmän.
Marilla ei voinut olla kiinnittämättä siihen huomiota.
-- Sinä et lörpöttele puoliksikaan niin paljon kuin ennen maailmassa,
Anna, etkä myöskään käytä niin paljon suuria sanoja. Mikä sinua
vaivaa?
Anna punastui ja naurahti, pannen kirjan pois kädestään ja katsellen
uneksien ikkunasta ulos, jossa köynnöskasvien suuret ja paisuvat
punaiset nuput jo uskalsivat esiin kevätauringon säteitten lämmössä.
-- En tiedä -- en välitä jutella niin paljon, sanoi hän ja siveli
ajatuksissaan leukaansa etusormella. -- On hauskempaa ajatella
armaita, kauniita ajatuksia ja tallettaa ne sydämessään kuin
aarteet. Minusta ei ole mieluista, että muut ihmiset nauravat tai
ihmettelevät niitä... Ja... olen ikäänkuin kadottanut halun käyttää
suuria sanoja... On melkein vahinko, eikö totta, että nyt kun itse
olen tullut niin suureksi, että voisin käyttää niitä, en enää välitä
siitä... On kyllä omalla tavallaan hauskaa olla suuri, mutta se ei
kuitenkaan ole sillä tavalla huvittavaa, kuin olin odottanut, Marilla.
On niin paljon opittavaa ja tehtävää ja ajateltavaa, ettei jää
lainkaan aikaa suuriin sanoihin... Neiti Stacy sanoo muuten, että
on paljon parempi ilmaista ajatuksensa selvästi ja lyhyesti. Kaikki
aineemme kirjoitan niin koruttomalla kielellä kuin mahdollista.
Se oli alussa vaikeata. Olin niin tottunut pöyhkeilemään kaikilla
mahdollisilla hienoilla ja pitkillä sanoilla, jotka voin keksiä,
ja niitä ei totta tosiaankaan ollut vähän. Mutta nyt olen tottunut
tuohon toiseen tapaan ja ymmärrän, että se on parempi.
-- Kuinka teidän kirjallisen klubinne on käynyt? En ole kuullut siitä
puhuttavan nyt pitkään aikaan.
-- Kirjallinen klubi on lakkautettu. Meillä ei ollut siihen
aikaa -- tai ehkä me suorastaan kyllästyimme siihen... Oli niin
haljua kirjoittaa vain rakkaudesta ja murhista ja pahoista ja
synkistä salaisuuksista. Välistä saamme harjoitella koulussa itse
"kirjailemaan", mutta neiti Stacy ei anna meidän kirjoittaa mitään
muuta kuin mitä me itse voimme kokea Avonleassa, ja hän on hyvin
ankara arvostelussaan. Siten itsekin saa silmänsä auki näkemään omia
heikkouksiaan...
-- Sinulla on vain kaksi kuukautta jälellä sisäänpääsytutkintoon,
sanoi Marilla. -- Luuletko, että onnistut?
Anna säpsähti.
-- En tiedä. Välistä ajattelen: kyllä se menee -- ja toisinaan taas
valtaa minut sellainen pelko. Olemme lukea päntänneet ahkerasti, ja
neiti Stacy on ollut väsymätön, mutta voimmehan saada reput silti...
Kaikilla meillä on kompastuskivemme. Minun on tietysti geometria, ja
Janen latina, ja pari muuta pelkäävät kamalasti algebraa. Kesäkuussa
neiti Stacy panee meille kokeen ja antaa meille sellaisia kysymyksiä,
että tarkalleen tiedämme, kuinka tutkinnossa menetellään... Kunpa
se olisi onnellisesti ohi! Se ei anna minulle ensinkään rauhaa...
Välistä herään keskellä yötä ja tuumailen, mihin ryhdyn, jos minut
reputetaan.
-- Menet vielä vuodeksi kouluun ja yrität uudelleen, sanoi Marilla
aivan välinpitämättömästi.
-- Ei, sitä en jaksa kestää... Ajatelkaas, mikä häpeä saada reput,
varsinkin jos Gil -- jos muut läpäisevät! Ja minä saan varmaan
sellaisen tenttikuumeen, että vastaan aivan päin seiniä.
Anna huokasi ja käänsi vastahakoisesti katseensa pois ulkopuolella
olevasta nuoresta ja lumoavasta keväästä, joka viittoi ja houkutteli
sinisine taivaineen, sulotuoksuisine tuulenhenkineen ja versovine
vihannuuksineen. Hän kiinnitti päättäväisesti ajatuksensa kirjaan.
Toisia keväitä tulisi, mutta Anna tunsi olevansa vakuutettu siitä,
että ellei hän läpäisisi sisäänpääsytutkinnossa, ei hän enää koskaan
voisi niistä oikein iloita.