Marilla laski kutimen polvilleen ja nojautui taaksepäin tuolissaan.
Hänen silmänsä olivat väsyneet, ja hänen aivojensa läpi välähti
epämääräinen ajatus siitä, että hän ehkä toimittaisi itselleen uudet
silmälasit ensi kerralla kaupungissa käydessään. Viime aikoina sattui
usein, että hänen silmänsä tuntuivat väsyneiltä ja että niitä kirveli.
Oli melkein pimeä, sillä tumma marraskuun hämärä oli piirittänyt
Vihervaaran, ja ainoa valo keittiössä tuli lieden tanssivista
punaisista liekeistä.
Anna istui käsivarret ristissä pienellä matolla lieden ääressä ja
tuijotti kirkkaaseen hehkuun, jossa sadan kesän auringonpaiste
nyt kohosi ilmaan palavien vaahterahalkojen mukana. Hän oli
lukenut, mutta kirja oli vierähtänyt alas lattialle, ja nyt
hän uneksi, hymy karehtien puoliavoimilla huulilla. Hänen
leikittelevän mielikuvituksensa usvat ja sateenkaaret loivat
hohtavia tuulentupia; ihmeellisiä ja hurmaavia seikkailuja tapahtui
hänelle terhenmaailmoissa, seikkailuja, jotka aina päättyivät
mitä onnellisimmin eivätkä koskaan saattaneet häntä kiusallisiin
tilanteihin, kuten ikävä kyllä usein hänelle sattui elävässä elämässä.
Marilla katsoi häneen silmissä sellainen hellyys, jonka hän ei
koskaan olisi sallinut päästä ilmoille missään kirkkaammassa
valaistuksessa kuin takanloisteen ja hämärän vienossa valoyhtymässä.
Rakkauteen, joka välittömästi ilmaiseikse sanoissa ja silmän
kohdatessa silmää, ei Marilla konsanaan kyennyt. Mutta hän oli
oppinut pitämään tästä notkeasta, harmaasilmäisestä tytöstä
hellyydellä, joka oli sitä voimakkaampi ja syvempi, kun se puhkesi
ilmi niin niukoissa muodoissa.
Hänen rakkautensa saattoi hänet itse asiassa pelkäämään, että hän
olisi liiaksi myötenantava ja sääliväinen. Hänellä oli levoton tunne
siitä, että oli tavallaan syntistä kiinnittää sydämensä niin paljon
johonkin inhimilliseen olentoon, kuin hän Annaan, ja ehkäpä hän
alistui jonkinlaiseen itsetiedottomaan katumuksentekoon olemalla
ankarampi ja vaativampi kuin hän olisi ollut, jos tyttö olisi ollut
hänelle vähemmän rakas.
Varmaa on, että Annalla itsellään ei ollut aavistustakaan, kuinka
lämpimästi Marilla oli häneen kiintynyt. Hän ajatteli usein
jonkinlaisella alakuloisuuden tunteella, että oli hyvin vaikea tehdä
Marillan mieliksi ja että tämä merkillisellä tavalla oli vailla kykyä
tuntea sympatiaa ja ymmärtämystä. Mutta hän tukahutti aina, tuntien
piston omassatunnossaan, sellaiset ajatukset, tietäen hyvin, mistä
kaikesta hänen oli Marillaa kiittäminen.
-- Anna, sanoi Marilla äkkiä, neiti Stacy oli täällä nyt
iltapäivällä, kun sinä olit ulkona Dianan kanssa.
Anna palasi omasta maailmastaan hieman säpsähtäen ja huokaisten.
-- Oliko hän? Kuinka ikävää, etten ollut kotona! Miksi ei Marilla
huutanut minua? Diana ja minä olimme vain kummitusmetsässä.
Metsässä on nykyisin ihanaa -- kaikki sanajalat ja käenkaalit ja
kallioimarteet ovat nukkuneet ja saaneet ylleen pehmoisen peitteen
kuihtuneista lehdistä, kunnes jälleen heräävät keväällä. Luulen, että
siellä oli pieni harmaa keijukainen sateenkaarenvärisine pitkine
huntuineen, ja se tuli varpaillaan hiipien viime kuutamoyönä ja
peitteli ne. Diana ei ole oikein varma siitä... Hän ei ole koskaan
unohtanut, kuinka hänen äitinsä torui häntä siksi, että kuvittelimme
niin paljon aaveista ja haltioista kummitusmetsässä...
Diana ja minä puhumme muuten nykyään enimmäkseen järkevistä asioista.
Me aiomme antaa toisillemme sen lupauksen, ettemme koskaan mene
naimisiin, vaan tulemme kilteiksi vanhoiksi neideiksi ja asumme aina
yhdessä pienessä sievässä tuvassa puutarhatilkkuineen, ja kummallakin
on kissansa, mieluimmin kolmivärinen... Diana ei ole vielä oikein
päättänyt, sillä hän ajattelee, että olisi ehkä suuremmaksi
hyödyksi mennä naimisiin jonkun hurjan ja huimapäisen harhapoluille
joutuneen nuoren miehen kanssa ja kääntää hänet... Diana ja minä
tunnemme olevamme niin paljon vanhempia kuin mitä olemme olleet,
ettei meidän sovi lörpötellä joutavuuksia ja lapsellisuuksia. On
jotain juhlallista siinä, että pian täyttää neljätoista, Marilla...
Keskiviikkona neiti Stacy vei meidät kaikki samanikäiset mukanaan
puron rannalle, ja siellä istuimme ja juttelimme vakavista asioista.
Hän sanoi, ettemme voi kyllin varovasti suhtautua niihin tapoihin,
joita omaksumme, ja esikuviin, joita valitsemme itsellemme juuri
tässä iässä, sillä tullessamme kaksikymmenvuotiaiksi ovat meidän
luonteemme valmiiksi muodostuneet ja perustus laskettu koko tulevalle
elämällemme... Ja hän sanoi, että jos perustus oli horjuva ja
epävarma, emme koskaan voisi rakentaa sille mitään kunnollista...
Mitä asiaa neiti Stacylla oli täällä iltapäivällä?
-- Juuri siitä tahtoisin sinulle puhua, Anna, kun vain antaisit
minulle sanan vuoron. Hän puhui sinusta.
-- Minusta! -- Anna näytti hämmästyneeltä. Sitten hän punastui ja
sanoi hätäisesti:
-- Ah, tiedän kyllä, mitä hän sanoi. Tarkoitukseni oli puhua siitä
Marillalle, mutta unohdin sen. Neiti Stacy tapasi minut lukemassa
"Setä Tuomon tupaa" eilen iltapäivällä koulussa, kun minun oikeastaan
olisi pitänyt lukea historialäksyäni. Sain sen lainaksi Jane
Andrews'ilta. Se oli minulla aamiaistunnilla, ja olin juuri lukemassa
pienestä hauskasta neekeritytöstä Topsystä, kun tunti alkoi. Ja
silloin olin hänestä niin kauheasti huvitettu, että aukaisin
lukukirjan ja panin sen pulpetinkannelle, mutta "Setä Tuomon tuvan"
asetin polvelleni avattuna, nojalleen pulpettia vasten. Ja silloinhan
näytti siltä kuin lukisin läksyäni, mutta koko ajan olivat silmäni
toisessa kirjassa.
Enkä huomannut hiukkaakaan, kun neiti Stacy tuli kävellen käytävää
pitkin pulpettien välitse -- en ennenkuin sattumalta katsahdin
ylös ja näin hänen seisovan edessäni niin hirmuisen pahastunein ja
moittivin ilmein... En voi sanoin kuvailla, miten häpesin, Marilla --
varsinkin kun näin Josie Pyen virnistelevän... Mutta hän jätti minut
jälkeen koulun loputtua ja puhui minulle.
Hän sanoi, että olin menetellyt hyvin väärin kahdessa suhteessa.
Ensiksikin tuhlasin aikaa, joka minun olisi pitänyt käyttää
läksyihin, ja toiseksi petin opettajaani, kun tahdoin uskotella
ahertavani läksyjeni ääressä, mutta sen sijaan istuin lukemassa
hauskaa kirjaa. En koskaan ennen kuin silloin, Marilla, ollut tullut
ajatelleeksi, että se, mitä tein, oli petosta... Mieleni tuli niin
hirveän pahaksi, enkä voinut olla itkemättä. Pyysin neiti Stacylta
anteeksi, ja sanoin, etten koskaan enää tekisi niin, ja tarjouduin
rangaistukseksi olemaan katsahtamattakaan "Setä Tuomon tupaan" koko
viikkoon... Mutta sitä hän ei sanonut tahtovansa pyytää minulta, ja
niin hän antoi minulle anteeksi. Sentähden minua ihmetyttää, että
hän kuitenkin tuli tänne...
-- Neiti Stacy ei maininnut sanaakaan tästä asiasta minulle, Anna;
sinun paha omatuntosi se vain ei jätä sinua rauhaan. Sinun ei
todellakaan ole lainkaan tarvis ottaa mukaasi kouluun mitään hauskoja
kirjoja -- luet niitä kyllin monta kotona. Kun minä olin nuori tyttö,
en saanut koskaan edes nähdäkään mitään romaania.
-- Minun mielestäni "Setä Tuomon tupaa" ei voi sanoa romaaniksi --
sehän kuvailee neekeriorja raukkojen kärsimyksiä... Ja nykyään en lue
koskaan mitään kirjaa, jota neiti Stacy tai rouva Allan eivät pidä
sopivana lukemisena tytölle, joka on kolmetoista ja kolmeneljännestä
vuotta vanha... Olen luvannut sen neiti Stacylle. Kerran hän näki,
kun minä olin lukemassa "Kummituslinnan synkkää salaisuutta" -- olin
saanut sen lainaksi Ruby Gillis'iltä, ja se oli niin jännittävä
ja kaamea, että veri ihan jähmettyi suonissa... Mutta neiti Stacy
sanoi, että se oli hyvin tuhma ja vahingollinen kirja, ja hän pyysi
etten koskaan enää lukisi sitä tai muuta saman tapaista. Lupasin
oikein mielelläni olla lukematta enää mitään sen suuntaista, mutta
oli kauhean vaikeata erota kirjasta tietämättä, kuinka siinä kävi...
Mutta rakkauteni neiti Stacya kohtaan kesti koettelemuksen, ja minä
luovuin kirjasta. On merkillistä, Marilla, kuinka paljoon sentään
kykenee, kun on oikein päättänyt olla mieliksi jollekin ihmiselle...
-- Niin, minä kai sytytän nyt lampun ja menen töihini, sanoi Marilla.
-- Näen selvästi, ettet välitä kuulla, mitä neiti Stacy sanoi. Kun
vain oma suusi saa olla käynnissä, niin olet tyytyväinen.
-- Oi, Marilla, välitän todellakin kuulla siitä, huudahti Anna
kauhistuneena. -- En sano enää sanaakaan... Tiedän, että puhun
liikaa, mutta koetan todellakin muuttua; ja jos Marilla tietäisi,
kuinka paljon minä tahtoisin sanoa ja kuitenkin pidättäydyn siitä,
lukisitte sen todellakin minulle hyväksi... Olkaa kiltti ja kertokaa
se nyt!
-- No niin, neiti Stacy aikoo valita niiden joukosta, jotka ovat
ahkerimpia ja pisimmälle ehtineitä, pienen luokan, jonka pitäisi
alkaa opiskella sisäänpääsyä varten seminaariin. Ja näille oppilaille
hän aikoo antaa ylimääräistä opetusta tunnin joka päivä koulun
loputtua. Nyt hän oli täällä kysyäkseen Matthew'lta ja minulta,
tahtoisimmeko että sinä saisit olla mukana. Mitä sinä arvelet,
Anna? Onko sinulla halua pyrkiä seminaariin ja sitten suorittaa
opettajatartutkinto?
-- Oi, Marilla! -- Anna aivan jäykistyi ja risti kätensä. -- Se on
ollut elämäni unelma -- nimittäin viimeisen puolen vuoden ajan,
aina siitä pitäen kun Ruby ja Jane alkoivat puhua niiden kurssien
lukemisesta, jotka vaaditaan jotta tulee hyväksytyksi... Mutta
en ole sanonut mitään, sillä luulin, että se olisi täydellisesti
toivotonta... Oi, kuinka mielelläni haluaisin tulla opettajattareksi!
Mutta eikö se tule hirveän kalliiksi? Herra Andrews sanoo, että
hänelle on maksanut sataviisikymmentä dollaria hankkiakseen
sisäänpääsyn Prissylle, ja Prissy ei sentään ollut tyhmä geometriassa.
-- Asian siitä puolesta sinun ei tarvitse huolehtia. Kun Matthew
ja minä otimme sinut kasvattaaksemme, päätimme tehdä mitä voimme
puolestasi ja antaa sinulle hyvän kasvatuksen. Minusta on
hyödyllistä, että tyttö valmistautuu kykeneväksi ansaitsemaan oman
elatuksensa joko hän sitten tulee sitä tarvitsemaan tai ei. Sinä
saat aina pitää Vihervaaraa kotinasi, niin kauan kuin Matthew ja
minä olemme täällä, mutta kukaan ei tiedä, mitä voi tapahtua tässä
epävarmassa maailmassa, ja onhan parasta olla valmistautunut kaiken
varalta. Sentähden saat olla mukana niiden joukossa, jotka aikovat
pyrkiä seminaariin, jos sinulla on halua, Anna.
-- Oi, kiitos, Marilla! -- Anna kietoi kätensä Marillan hartioiden
ympäri ja katsoi vakavasti häntä kasvoihin. -- Olen teille ja
Matthew'lle niin suunnattoman kiitollinen! Luen niin ahkerasti kuin
voin ja koetan oikein tuottaa teille kunniaa. Geometriassa on teidän
kyllä parasta olla odottamatta liikoja, mutta muun suhteen kyllä
selviydyn, kun oikein lukea pänttään.
-- Se tulee kyllä sinulta onnistumaan. Neiti Stacy sanoo, että sinun
on helppo oppia ja sitäpaitsi olet ahkera.
Mikään maailmassa ei olisi voinut saada Marillaa sanasta sanaan
kertomaan, mitä neiti Stacy todella oli sanonut -- se olisi vain
ollut omiaan tekemään tytön turhamaiseksi ja pöyhkeileväksi!...
-- Mutta nyt sinun ei pidä lukea itseäsi pilalle, kuuletko. Tässä ei
ole mitään kiirettä. Sinä et tule valmiiksi pyrkimään seminaariin
ennenkuin puolentoista vuoden kuluttua. Mutta on joka tapauksessa
parasta alottaa ajoissa ja laskea hyvä perustus, kuten neiti Stacy
sanoo.
-- Nyt tulen olemaan vielä enemmän huvitettu opinnoistani, sanoi
Anna hyvillä mielin, nyt kun minulla on päämäärä elämässäni. Pastori
sanoo, että jokaisen ihmisen on asetettava elämälleen tarkoitusperä
ja uskollisesti pyrittävä siihen. Mutta hän sanoo, että ensin meidän
täytyy hankkia varmuus siitä, että valitsemamme tarkoitusperä on hyvä
ja jalo. Ja pyrkiminen neiti Stacyn kaltaiseksi opettajattareksi
lienee kai yhtä hyvä kuin mikä tahansa, eikö totta, Marilla?
Opettajattaren kutsumushan on jotain jaloa ja korkeata.
Tulevien seminaarilaisten pieni luokka muodostettiin ennen pitkää
ja siihen kuuluivat Gilbert Blythe, Anna Shirley, Ruby Gillis, Jane
Andrews, Josie Pye ja Moody Spurgeon. Diana Barry ei tullut mukaan,
koska hänen vanhempansa eivät aikoneet antaa hänen käydä seminaaria.
Anna suri tätä kuin onnettomuutta. Siitä yöstä asti, kun Minnie
May oli kuolemaisillaan kuristustautiin, eivät hän ja Diana
milloinkaan olleet eronneet. Sinä iltana, kun vasta muodostettu
luokka ensi kertaa jäi kouluun ylimääräiselle tunnille ja Anna näki
Dianan hitaasti menevän ulos toisten keralla kulkeakseen kotiin
Koivukäytävää pitkin ja Orvokkien laakson läpi, voi Anna hädin
tuskin istua paikallaan ja olla seuraamatta sydämensä halua seurata
ystävätärtään. Jokin kohosi hänen kurkkuunsa, ja hän pakeni kiireesti
avatun luonnontietonsa taakse salatakseen silmiinsä kohonneita
kyyneliä. Ei mistään hinnasta hän olisi suonut Gilbert Blythen tai
Josie Pyen näkevän näitä kyyneliä.
-- En voi sanoin kuvata, kuinka katkeralta minusta tuntui, kun näin
Dianan menevän yksinään, sanoi hän surullisena myöhemmin illalla.
-- Miten ihanan hauskaa olisi ollut, jos Dianakin olisi saanut
valmistua seminaariin! Mutta me emme voi odottaa, että kaikki kävisi
meidän toiveittemme mukaisesti tässä epätäydellisessä maailmassa on
rouva Lyndellä tapana sanoa. Eihän siinä kylläkään ole juuri mitään
lohdullista, mutta se on kai hyvin totta...
Muuten luulen, että luokallamme tulee olemaan oikein hauskaa. Jane ja
Ruby opiskelevat opettajatartutkintoa varten, mutta Ruby sanoo, että
hän aikoo opettaa vain kaksi vuotta tutkinnon jälkeen ja sitten hän
menee naimisiin.
Jane sanoo, että hän omistaa koko elämänsä opetukselle eikä koskaan,
koskaan mene naimisiin, sillä opettajattarena saa palkkaa, mutta
jos on naimisissa, ei palkasta ole tietoakaan, ja mies murisee, jos
tahtoo saada jotain siitä, mitä voi ja munat tuottavat... Jane puhuu
varmaankin omasta surullisesta kokemuksestaan, sillä rouva Lynde
sanoo, että hänen isänsä on niin kamalan kitsas, että... Josie Pye
sanoo, että hän menee seminaariin saadakseen enemmän sivistystä,
sillä hänen ei koskaan tarvitse ansaita omaa elatustaan, mutta
hän sanoo, että kasvattilasten laita on tietenkin toinen, he kun
elävät toisten armeliaisuudesta -- heillä on kovempi pala purtavana,
heillä...
Moody Spurgeon aikoo papiksi. Rouva Lynde sanoo, että hänen on
mahdoton ruveta miksikään muuksi, jos hän vähääkään aikoo olla
nimiensä arvoinen. [_Moody_ ja _Spurgeon_ ovat kahden hyvin tunnetun
amerikkalaisen saarnaajan nimiä. (Suom. muist.)] Toivon, etten ole
ilkeä, Marilla, mutta en voi olla nauramatta kuvitellessani Moody
Spurgeonia pappina...
Hän on niin hullunkurisen näköinen suurine, lihavine kasvoineen,
pienine sinisine porsaansilmineen ja korvalehtineen, jotka ovat
lerpallaan molemmin puolin kasvoja. Mutta ehkä hän tulee älykkäämmän
näköiseksi kasvettuaan isoksi. Charlie Sloane on jo päättänyt
antautua valtiomiesuralle ja tulla parlamenttiin, mutta rouva Lynde
sanoo, ettei hänellä ole mitään tulevaisuutta sillä uralla, sillä
kaikki Sloanet ovat kunniallista väkeä, ja nykyään valitsevat
poliittisen uran vain konnat ja lurjukset --
-- Miksi Gilbert Blythe aikoo? kysyi Marilla, joka huomasi, että Anna
avasi ranskan kirjansa.
-- Minä en tosiaankaan tiedä, mikä kunnianhimo
Gilbert Blythellä on elämässä -- jos hänellä on lainkaan mitään,
sanoi Anna pilkallisella äänellä.
Nyt vallitsi julkinen kilpailu Gilbertin ja Annan välillä. Ennen oli
oikeastaan vain toinen puoli kaikessa salaisuudessa koettanut estää
toista pääsemästä edelle, mutta nyt ei enää ollut epäilystäkään
siitä, että Gilbert oli yhtä lujasti päättänyt tulla luokkansa
ensimäiseksi kuin Annakin. Mutta hän oli arvokas vastustaja, jota
vastaan kannatti ryhtyä taisteluun. Luokan muut oppilaat tunnustivat
hiljaisuudessa näiden molempien ylemmyyden, eikä kukaan uneksinutkaan
koettaa kiistellä heidän kanssaan etusijasta.
Tuon päivän jälkeen järven rannalla, jolloin Anna oli kieltäytynyt
kuuntelemasta Gilbertin anteeksipyyntöä, ei tämä ollut,
lukuunottamatta mainittua kilpailua luokalla, kertaakaan ollut
huomaavinaan Annan olemassaoloa. Hän jutteli ja laski leikkiä toisten
tyttöjen kanssa, lainasi heille kirjoja, keskusteli heidän kanssaan
läksyistä ja leikeistä ja saattoi välistä jotakuta heistä koulusta
kotiin. Mutta Anna Shirley oli hänelle ilmaa, ja Anna huomasi, että
se ei ollut hauskaa. Vähät auttoi että hän niskaansa nytkäyttäen
sanoi itsekseen: mitäpä minä siitä huolin? Syvällä itsepäisen
naissydämensä sopukassa hän tiesi, että hän välitti siitä paljon ja
että jos hänelle vielä kerran olisi tarjoutunut tilaisuus, Gilbertin
laskettua hänet maihin "pelastuksen" jälkeen, vastaisi hän hänelle
kokonaan toisin. Yhtäkkiä hän, salaiseksi harmikseen, huomasi,
että se vanha kauna, jota hän oli kantanut Gilbertiä kohtaan, oli
poissa -- poissa, juuri kun hän arveli, että hän parhaiten oli sen
tarpeessa terästäytyäkseen jokapäiväistä nöyryytystä vastaan. Turhaan
hän palautti muistiinsa jokaisen yksityiskohdan tuosta tapauksesta,
jonka keskipisteenä olivat punainen tukka ja kivitaulu, ja koetti
loihtia takaisin muinaisen leppymättömän vihansa. Se oli leimahtanut
viimeisen kerran tuona päivänä järven rannalla. Anna tunsi, että hän
oli sekä antanut anteeksi että unohtanut itse sitä tietämättään.
Mutta nyt se oli liian myöhäistä.
Ainoa valokohta oli, ettei Gilbert eikä kukaan, ei edes Diana,
milloinkaan saisi aavistusta siitä, kuinka pahoillaan hän oli ja
kuinka hän katui, että hän oli ollut niin itsepäinen ja leppymätön.
Hän päätti "peittää tunteensa tutkimattomuuden verholla", ja hän
onnistui siinä sikäli, ettei Gilbert, joka kukaties ei ollut aivan
niin välinpitämätön kuin näytti, voinut saada lohdutusta mistään
sellaisesta harhaluulosta, että Anna surisi hänen käyttäytymistään
häntä kohtaan. Ainoa niukka lohdutus, minkä Gilbert sai, oli se, että
Anna armottomasti tiuski Charlie Sloanelle, kun tämä teki jonkun
lähentelemisyrityksen.
Muuten talvi kului tasaista menoaan, ja taloustoimien ja uuraan
lukutyön lomassa oli joskus vaihteeksi joku pieni huvitilaisuus.
Annan päivät soluivat kuin hohtavat helmet vuoden kaulaketjussa. Hän
oli ahkera, innostunut ja onnellinen; hänellä oli läksyjä opittavana
ja palkintoja voitettavana, hauskoja kirjoja luettavana, uusia
lauluja harjoitettavana, hupaisia lauantai-iltapäiviä pappilassa
rouva Allanin luona. Ja niin, melkein Annan huomaamatta, kevät
yhtäkkiä oli Vihervaaran kynnyksen ulkopuolella, ja koko maailma
puhkesi uuteen kukkaan.
Silloin opiskelun vauhti ikäänkuin vähän hiljeni... Tulevat
seminaarilaiset, jotka jäivät vielä kouluun, kun toverit kiiruhtivat
ulos vihannoiville poluille ja tuuheisiin metsikköihin ja tutuille
istuinpaikoille järven rantaan, katsoivat kaihomielin ulos ikkunasta
ja havaitsivat, että ranskan kirjoitukset ja algebran problemit
olivat jonkun verran kadottaneet siitä viehätyksestä ja yllykkeestä,
mikä niissä oli piillyt koleina talvikuukausina. Yksinpä Anna ja
Gilbertkin veltostuivat hiukkasen. Sekä opettaja että oppilaat olivat
erittäin tyytyväisiä, kun lukukausi oli lopussa ja ihana kesälupa oli
heidän edessään.
-- Olette tehneet lujasti työtä tänä lukuvuonna, sanoi neiti
Stacy heille viimeisenä iltana, ja ansaitsette iloisen ja hauskan
loma-ajan. Nauttikaa nyt niin paljon kuin voitte raittiissa
ulkoilmassa ja kootkaa kelpo varasto terveyttä ja voimaa ja työhalua,
josta voitte hyötyä ensi vuonna! Sillä silloin on todellakin tosi
kysymyksessä, näettekös!
-- Tuleeko neiti ensi lukukautena takaisin? kysyi Josie Pye.
Josie Pye ei koskaan laiminlyönyt tilaisuutta kysymysten tekemiseen,
mutta tässä tapauksessa koko luokka oli hänelle kiitollinen. Ei
kukaan heistä olisi uskaltanut esittää suoraan tätä kysymystä,
mutta kaikki toivoivat siihen vastausta, sillä jonkun aikaa oli
ollut koulussa liikkeellä levottomuutta herättäviä huhuja --
huhuja, jotka tiesivät kertoa, että neiti Stacy ei tulisi takaisin,
koska hänelle oli tarjottu paikka suuremmassa jatkokoulussa hänen
omalla kotiseudullaan ja hän muka aikoi ottaa sen vastaan. Tulevat
seminaarilaiset odottivat henkeäpidättävän äänettömyyden vallitessa
hänen vastaustaan.
-- Niin, luulen kyllä tulevani, sanoi neiti Stacy. -- Ajattelin tovin
aikaa ottaa toisen paikan, mutta olen nyt päättänyt tulla takaisin
Avonlea'hin. Totta puhuakseni olen niin kiintynyt täkäläisiin
oppilaihini, etten voi heitä jättää. Jään senvuoksi tänne ja luen
teidän kanssanne seminaaria varten.
-- Eläköön! sanoi Moody Spurgeon.
Vaativat nimet omaava poika ei vielä koskaan ollut siihen määrin
joutunut tunteittensa valtoihin, ja hän punastui häpeästä joka kerta
sitä ajatellessaan koko viikon ajan.
-- Oi, kuinka iloinen olen, sanoi Anna loistavin silmin.
-- Rakas neiti Stacy, kuinka hirveätä olisi ollut, ellette te olisi
tullut takaisin! Luulen, että olisin kadottanut kaiken työhaluni, jos
olisimme saaneet jonkun muun opettajan.
Kun Anna tuli kotiin tuona iltana, sulloi hän kaikki koulukirjansa
vintinsäiliössä olevaan vanhaan laatikkoon ja pani avaimen toisen
piironginlaatikon kaikkein perimmäiseen sopukkaan.
-- En vilkaisekaan läksykirjoihin kesäloman aikana, ilmoitti hän
Marillalle. -- Olen päntännyt päähäni parhaani mukaan koko lukukauden
ajan, ja olen istua kyyröttänyt tuon hirveän geometrian ääressä,
kunnes olen osannut joka ainoan väittämän ensimäisestä kirjasta
ihkasen ulkoa -- vieläpä silloinkin kun kirjaimet ovat olleet
muutettuja... Nyt olen ikäänkuin hieman väsynyt kaikkeen järkevään,
ja kesällä aion antaa mielikuvitukselleni oikein vapaat ohjat Oh,
Marillan ei tarvitse säikähtää! Pidän luonnollisesti rajani... Mutta
tahdon todellakin pitää oikein hauskaa nyt kesällä, sillä tämä on
kenties viimeinen kesä, kun olen pikku tyttö. Rouva Lynde sanoo, että
jos minä edelleen sitä vauhtia venyn korkeutta kohti, täytyy teidän
pian antaa minulle pitkät hameet... Mutta jos saan pitemmät hameet,
niin tunnen, että täytyy myöskin käyttäytyä toisella tavoin...
Silloin ei ehkä käy päinsä enää uskoa keijukaisiin -- sentähden uskon
heihin sydämen pohjasta nyt kesällä...
Meillä tulee muuten olemaan hyvin hauskaa kesälomalla. Ruby Gillis
pitää pian syntymäpäiväkekkeriään, ja ensi kuussa sunnuntaikoulu
tekee huvimatkan luonnon helmaan. Ja Dianan isä on luvannut, että hän
jonakin iltana ottaa Dianan ja minut mukaansa Valkorannan hotelliin
ja tarjoaa meille siellä päivällistä. Siellä syödään päivällistä
illalla... Jane Andrews oli siellä kerran viime kesänä, ja hän
ei koskaan unohda, kuinka muhkeilta sähkövalo ja kukat ja naiset
hienoissa puvuissaan näyttivät... Nyt hän ymmärtää, minkälaista on
hienoston seuraelämä, sanoo hän...
Rouva Lynde tuli seuraavana iltapäivänä ottaakseen selvää, miksi
Marilla ei ollut ollut ompeluseurassa torstaina. Kun Marilla ei ollut
ompeluseurassa, voitiin arvata, että jokin oli hullusti Vihervaaralla.
-- Matthew sai sellaisen kohtauksen sydämeensä torstaina, kertoi
Marilla, ja minä en tahtonut lähteä hänen luotaan. Kiitos, hän voi
jälleen hyvin, mutta nuo kohtaukset yllättävät hänet useammin kuin
ennen, ja minä olen oikein levoton. Tohtori sanoo, että hänen täytyy
välttää kaikkea mielenliikutusta. Sitä määräystä ei ole vaikea
noudattaa, sillä Matthew ei todellakaan ole koskaan ollut altis
mielenliikutuksille, mutta pahempi on, että hän ei myöskään saa
tehdä mitään raskasta työtä, ja yhtä hyvin voi kieltää Matthew'ta
hengittämästä kuin työtä tekemästä. Riisu yltäsi päällysvaatteesi,
Rakel. Jääthän toki teelle?
-- Koska olet niin itsepäinen, kultaseni, on minun kai jäätävä, sanoi
Rakel rouva, jolla ei koskaan ollut ollut muuta aikomusta.
Rakel rouva ja Marilla istuivat hyvässä rauhassa vierashuoneessa
Annan laittaessa kuntoon teen ja voidellessa kermalla muutamia
pikku pullia, joista tuli niin keveitä ja kuohkeita ja kauniin
vaaleankeltaisia, että ne katkaisivat kärjen yksinpä rouva Lyndenkin
arvostelulta.
-- Uskallanpa sanoa, että Annasta on kehittynyt oikein hauska tyttö,
sanoi Rakel rouva, kun Marilla auringon laskiessa saattoi häntä
oikotietä pitkin. -- Hän on sinulle varmaan erinomaiseksi avuksi.
-- Kyllä hän todellakin on, sanoi Marilla, ja viime aikoina hän on
tullut niin vakavaksi ja luotettavaksi. Pelkäsin aluksi, että hänestä
ei koskaan tulisi muuta kuin ajattelematon rasavilli, mutta nykyään
voin hänelle uskoa jo mitä tahansa.
-- En tosiaankaan uskonut, että hänestä sukeutuisi niin oivallinen,
kun olin täällä ja näin hänet ensi kerran kolme vuotta sitten, sanoi
Rakel rouva. -- Voi minun päiviäni, minkälaisen kohtauksen hän pani
toimeeni Kotiin tultuani sinä iltana sanoin Thomasille: "Usko minua,
Thomas, sanoin, Marilla Cuthbert saa vielä katua tekoaan." -- Mutta
minä erehdyin, ja se oikein ilahuttaa minua Minä en Jumalan kiitos
ole niitä ihmisiä, joita ei koskaan saada tunnustamaan erehtyneensä.
Minä erehdyin Annan suhteen, mutta se ei ollut mikään ihme, sillä
mutkikkaampaa, ällistyttävämpää häikälettä en ole puolestani koskaan
sattunut tapaamaan... Mutta on merkillistä, kuinka hän on kehittynyt
näinä kolmena vuotena -- eikä vähiten ulkomuotoon nähden Hänestä on
tullut oikein sievä tyttö, vaikkakaan en muuten juuri ole ihastunut
tuohon kalpeaan, suurisilmäiseen tyyppiin... Pidän vähän runsaammasta
rehevyydestä ja voimakkaammista väreistä -- kuten esimerkiksi Diana
Barrylla tai Ruby Gillisillä. Ruby on oikein kaunis tyttö. Mutta
kuinka lieneekään -- en tiedä, mistä se voi johtua -- kun näen Annan
heidän kanssaan yhdessä, niin vaikkei hän ole puoleksikaan niin
kaunis; niin hän saattaa toiset näyttämään hieman yksinkertaisilta
ja pöyhkeileviltä... Jokseenkin niinkuin nuo pitkävartiset valkeat
kukat, joita hän sanoo narsisseiksi, punaisten, koreiden pionien
rinnalla...