Anna oli Rakastavaisten polulla ja ajoi paraillaan lehmiä haasta
kotiin. Oli syyskuun ilta, ja auringonlaskun rubininpunainen hohde
täytti kaikki metsän aukeamat ja solat. Siellä täällä väreili
vaaleankeltainen juova polulla, mutta suurimmaksi osaksi se oli
varjossa vaahteroiden holvin alla, ja harmaan sinipunerva hämärä
asusti mäntyjen alla. Tuuli leikitteli niiden latvoissa, eikä
maailmassa ole ihanampaa musiikkia kuin se, joka iltasin helkkyy
suhisevista kuusista ja männyistä.
Lehmät lönkyttivät hiljakseen polkua pitkin, ja Anna kulki niiden
jälessä ajatuksiinsa vaipuneena ja lukien ääneen itsekseen erästä
kohtaa "Macbeth'istä". He olivat saaneet tutustua Shakespeareen
koulussa edellisenä talvena, ja tuo englantilainen runoilija oli
tehnyt mahtavan vaikutuksen Annaan, joka oli opetellut ulkoa pitkiä
palasia näytelmästä. Kun hän tuli riveihin:
"Älä pelkää, kunnes Dunsinaniin kulkee
Birnamin metsä." -- Ja nyt metsä kulkee
Päin Dunsinania. -- Aseihin! joutuun! --
sulki hän hurmaantuneena silmänsä voidakseen paremmin kuvitella
eteenpäin rientävää sotajoukkoa vihreät oksat käsissä.
Kun hän jälleen ne avasi, näki hän Dianan, joka tuli Barryn alueen
portista ja näytti niin tärkeältä, että Anna heti arvasi, että
hänellä oli joku hauska uutinen. Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää
liian uteliaalta ja alotti keskustelun huomauttamalla ihanasta
auringonlaskusta.
-- Niin, on sangen kaunista tänä iltana, arveli myöskin Diana. --
Mutta tiedäppäs, minulla on jotain kerrottavaa, Anna! Saat arvata
kolmasti.
-- Charlotte Gillis vihitään kirkossa, ja rouva Allan haluaa meitä
koristamaan sitä, huusi Anna.
-- Väärin arvattu! Charlotten sulhasen mielestä kirkossa vihkiminen
muistuttaa liiaksi hautajaisia eikä halua. Vaikka se olisi ollut
kauhean hauskaa. Koeta uudelleen!
-- Jane Andrews saa kutsua vieraita syntymäpäiväkseen? Hän pelkäsi,
ettei hänen äitinsä antaisi hänelle lupaa.
Diana ravisti päätään, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät
veitikkamaisuudesta.
-- En aavista, mitä se voi olla, sanoi Anna hyvin apeilla mielin. --
Ehkä Joe Mac Pherson saattoi sinua kotiin kirkosta eilen iltapäivällä?
-- Pyh, kaikkea vielä! sanoi Diana. -- Minä tulin kauniisti kotia
yksinäni, minä... Ei, ymmärrän, ettet koskaan voi sitä arvata. Anna
kulta, äiti sai tänään kirjeen Josephine tädiltä, ja hän kutsuu sinua
ja minua kaupunkiin tiistaina ja menemään hänen kanssaan näyttelyyn.
Mitä arvelet?
-- Oi, Diana, kuiskasi Anna ja tuli niin "otetuksi", että hänen
täytyi etsiä tukea vaahteran rungosta. -- Tarkoitatko todellakin
täyttä totta? Ja tarkoittaako Josephine täti totta?... Mutta
ajatteles, jos Marilla ei anna minun mennä? Niin kävi tässä
taannoin, silloin kun Jane pyysi minua ajelemaan heidän kanssaan
heidän vaunuissaan Valkorannan hotellin konserttiin. Tahdoin niin
suunnattoman mielelläni mennä, mutta Marilla sanoi, että minun oli
parempi pysyä kotona ja lukea läksyjäni. Olin niin pahoillani ja
epätoivoissani, tiedätkös, Diana, etten tahtonut lukea rukouksiani
maata mennessäni. Mutta sitten kaduin ja nousin ylös keskiyöllä ja
luin ne.
-- Sanon sinulle erään asian, keskeytti Diana, me pyydämme äidin
kysymään Marillalta. Silloin hän varmasti antaa myöten, ja meillä
tulee olemaan niin suunnattoman hauskaa, Anna. En ole koskaan ollut
missään näyttelyssä, ja on niin harmillista kuulla toisten tyttöjen
kertovan käynnistään siellä. Jane ja Ruby ovat olleet siellä kahdesti
ja menevät varmaankin taas sinne.
-- En ajattele sitä lainkaan, ennenkuin tiedän, saanko tulla vai en,
sanoi Anna päättäväisesti. -- Jos panisin sen päähäni ja iloitsisin
siitä, enkä sitten saisi mennä, olisi se enemmän kuin voisin
sietää. Mutta jos saan mennä, niin olen iloinen siitä, että uusi
päällysnuttuni tulee siksi valmiiksi. Marillan mielestä en tarvinnut
uuttu nuttua. Hän sanoi, että vanhani kelpasi aivan hyvin vielä tämän
talven ja minun pitäisi olla tyytyväinen saadessani uuden puvun.
Puku on hirveän sievä, Diana, merensininen ja niin somasti ommeltu.
Marilla ompelee nykyisin minun pukuni aina sievästi -- hän sanoo,
että Matthew'n ei tarvitse mennä tilaamaan niitä rouva Lyndeltä...
Se on hauskaa. On paljon helpompaa olla kiltti, jos on sievät
vaatteet -- ainakin minulle. Mutta niille, jotka luonnostaan ovat
kilttejä, on se kai samantekevää.
Mutta Matthew sanoi, että minun piti saada uusi päällysnuttu, ja
silloin osti Marilla sievän palasen sinistä verkaa, ja sen neuloo
oikea ompelija Carmody'ssä. Nuttu tulee valmiiksi perjantai-iltana,
enkä tohdi ajatellakaan itseäni, kun sunnuntaina astun pitkin kirkon
käytävää ja ylläni on sekä nuttu että leninki, sillä en luule, että
on oikein kiinnittää ajatuksiaan sellaiseen... Mutta se sukeltaa
sittenkin esiin, vasten tahtoani. Ja uuden lakin Matthew osti minulle
sinä päivänä kun olimme Carmodyssä käymässä. Se on sinistä samettia,
ympärillä silkkinyöri, josta riippuvat pienet tupsut... Niin, tiedän
kyllä, että Marilla sanoo, ettei pidä ajatella näin paljon vaatteita,
mutta on niin kauhean hauskaa saada välistä jotain uutta...
Marilla antoi Annalle luvan mennä kaupunkiin, ja sovittiin niin,
että herra Barry kyyditsisi tytöt sinne seuraavana päivänä. Kun
Charlottetowniin oli kolmekymmentä kilometriä ja herra Barry tahtoi
mennä ja palata takaisin samana päivänä, täytyi lähdön tapahtua hyvin
varhain. Mutta Annan huvia tämä vain lisäsi, ja tiistaiaamuna hän oli
ylhäällä ennen auringonnousua. Silmäys akkunasta ulos sanoi hänelle,
että tulisi kaunis päivä, sillä itäinen taivas kummitusmetsän
mäntyjen takana oli hopeanhohteinen ja pilvetön. Puunrunkojen välissä
olevasta aukeamasta näkyi valo tuikkivan Mäntymäen vasemmasta
päätyikkunasta, merkki siitä, että Dianakin oli noussut.
Anna oli vaatteissa, kun Matthew oli saanut tulen sytytetyksi
Marillan tullessa alas. Mutta itse hän oli liian suuressa
jännityksessä voidakseen syödä. Aamiaisen jälkeen hän pani päähänsä
pienen aistikkaan uuden lakkinsa ja ylleen päällysnuttunsa, ja
sanottuaan sydämelliset hyvästit kiiruhti Anna polkua ylös, portaan
yli ja metsikön läpi Mäntymäelle, siellä odottivat häntä herra Barry
ja Diana vaunuineen, ja pian he olivat ulkona maantiellä.
Heillä oli pitkä ajomatka, mutta tyttöset nauttivat koko ajan. Oli
viehättävää pyöriä eteenpäin kosteita teitä pitkin päivänsarastuksen
punaisessa hohteessa, joka hitaasti levisi yli leikattujen
viljapeltojen. Ilma tuntui niin raikkaalta ja puhtaalta, ja keveät
savunsiniset usvaharsot leijailivat ilmassa harjujen kupeilla
ja kulkivat ohuina pilvenhattaroina laaksojen läpi. Joskus tie
pujottelihe metsien läpi, joissa vaahterat olivat alkaneet väikehtiä
hehkuvanpunaisissa ja mitä koreimmissa tulenkeltaisissa vivahteissa.
joskus se kulki joen yli, ja sillalla Annan aina valtasi lapsellinen
pelko siitä, että silta "taittuisi kokoon" kuten linkkuveitsi, ja
silloin hän värisi sekä kauhusta että ihastuksesta. Joskus tie teki
polvekkeen seuraten merenlahdelmaa, jossa oli kalastuspaikka, ja he
ajoivat ilman ja tuulen harmaannuttamien kalastajamökkien ohi, joskus
taas vaunut pyörivät ylös mäkiä, joiden huipuilta näkyi siintävän
vuorijonon mutkaiset ääriviivat. Ja kaikkialla ajajat tapasivat
rikkaita ja huvittavia keskusteluaiheita.
Kello oli lähes kaksitoista päivällä, kun he saapuivat kaupunkiin
ja suuntasivat kulkunsa edelleen neiti Barryn kotiin. Hän asui
komeassa vanhassa rakennuksessa, jota erotti kadusta ruohokenttä ja
jota ympäröivät tuuheat, vielä vihannat jalavat ja pyökit. Emäntä
itse tuli heitä vastaan ovelle ystävällinen välke terävissä mustissa
silmissään.
-- Vai niin, Anna tyttönen tulee viimeinkin minua tervehtimään, hän
sanoi. -- Varjelkoon, kuinka olet kasvanut, lapsi! Olet kuin oletkin
minua pitempi. Ja olet myöskin tullut entistä ehommaksi kasvaessasi.
Mutta senhän sinä kyllä tiedät sanomattakin.
-- Ah ei, sitä en lainkaan tietänyt, sanoi Anna säteilevin kasvoin.
-- Minusta tuntuu, että kesakkoni ovat ikäänkuin vähentyneet,
ja siinähän on paljon kiitollisuuden syytä, mutta mitään muuta
parannusta en todellakaan ollut uskaltanut toivoa... Oli kamalan
hauskaa, että neiti Barrystä näyttää siltä.
Neiti Barryn talo oli sisustettu "hurjan komeasti", kertoi Anna
Marillalle myöhemmin. Molemmat pienet maalaistytöt olivat melkein
hämillään, kun he jäivät yksin hienoon saliin ja neiti Barry meni
aamiaispuuhiin.
-- Kuninkaan linnassa ei varmaankaan voi olla hienompaa, vai mitä?
kuiskasi Diana. -- En ole koskaan ennen ollut Josephine tädin
kotona, eikä minulla ollut aavistustakaan, että hänellä oli niin
suurenmoista. Toivoisin Julia Bellin olevan täällä näkemässä -- hänen
mielestään hänen äitinsä vierashuone on kaiken hienouden huippu.
-- Samettimatto, huokasi Anna hurmaantuneena, ja silkkiuutimet!
Minulla on tapana uneksia sellaisista asioista, Diana, mutta -- mutta
-- tokkohan minä sentään viihtyisin täällä ajanmittaan...
Vaikka tietysti on aina hyvin hauska kuvitella sellaista.
Tämä kaupungissakäynti muodostui sellaiseksi, että Anna ja Diana
elivät sen muistoista vuosikausia. Se oli alusta loppuun mitä
hauskinta vaihtelua täynnä.
Keskiviikkona neiti Barry otti heidät mukaansa teollisuusnäyttelyyn,
ja siellä he saivat viipyä koko päivän.
-- Se oli ihanaa, kertoi Anna myöhemmin Marillalle. -- En todellakaan
tiedä, mikä oli huvittavinta. Luulen, että pidin eniten hevosista
ja kukista ja käsitöistä. Josie Pye sai ensimäisen palkinnon
virkatuista pitseistä, ja sen suon hänelle. Ennen vanhaan en
olisi suonut sitä hänelle, mutta huomaan, että luonteeni paranee,
ja se on sangen hauskaa... Herra Andrews sai toisen palkinnon
gravensteiniläisomenistaan, ja herra Bell otti ensimäisen palkinnon
porsaistaan. Diana sanoi, että hänen mielestään oli naurettavaa,
että sunnuntaikoulunjohtaja sai palkinnon porsaasta, mutta minä
en ole samaa mieltä... Onko Marilla? Diana sanoi, että nyt hän on
aina pakotettu ajattelemaan porsasta, kun johtaja seisoo lukemassa
rukouksiaan niin juhlallisesti ja haudankaltaisesti.
Clara Mac Pherson sai palkinnon maalauksesta, ja rouva Lynde sai
ensimäisen palkinnon kotona kirnutusta voista ja kotitekoisesta
juustosta. Niin siis Avonlea oikein kunnostautui. Rouva Lynde
oli siellä samana päivänä, enkä ole koskaan ymmärtänyt, kuinka
paljon todella pidän hänestä, ennenkuin sain nähdä hänen tutut
kasvonsa kaikkien noiden vieraiden ihmisten joukossa. Oh, siellä
oli varmaankin tuhansia ja taas tuhansia, Marilla, ja itse minä
tunsin olevani niin kauhean vähäpätöinen -- vaikka minulla oli uusi
päällysnuttuni.
Niin, ja sitten näimme miehen nousevan ylös ilmapallossa. Oi, kuinka
mielelläni tahtoisin kohota ylös ilmapallossa -- ajatella, kuinka
suloisesti se karmii selkäpiitä!... Ja siellä oli toinen mies, joka
ennusti. Hänelle piti maksaa kymmenen senttiä, ja silloin poimi
lintunen nokallaan kirjeen, ja siinä oli kohtalosi. Neiti Barry antoi
Dianalle ja minulle kummallekin kymmenen senttiä, niin että saisimme
tiedon tulevaisuudestamme. Minun osakseni tuli, että menen naimisiin
tumman miehen kanssa, joka oli hyvin rikas, ja että asetun asumaan
erään suuren veden toiselle puolen. Senjälkeen katselin tarkoin
kaikkia tummia miehiä, jotka näin, mutta ei ollut juuri ketään, joka
olisi ollut kovinkaan hauskan näköinen -- voihan olla muuten liian
varhaistakin häntä vielä katsella...
Oh, se oli unohtumaton päivä, Marilla. Olin niin väsynyt, etten
voinut nukkua illalla. Neiti Barry oli laittanut meille vuoteet
vierashuoneeseensa, kuten hän oli luvannut kauan sitten. Se oli
hurjan hieno huone, Marilla, mutta vierashuoneessa nukkuminen ei
kuitenkaan ollut aivan sitä mitä olin ajatellut... Isoksi tulemisessa
on ikävyytensä, ja sen alan nyt ymmärtää. Moni sellainen asia, jota
niin kauheasti halusi pienenä ollessaan, ei ole puoliksikaan niin
merkillistä sitten kun sen saa.
Torstaina tytöt saivat ajaa puistossa, ja illalla Josephine täti otti
heidät mukaansa konserttiin Musikaaliseen akatemiaan, jossa eräs
kuuluisa laulajatar lauloi. Annalle tämä ilta oli katsahdus uuteen
maailmaan.
-- Oi, Marilla, se oli kaiken kuvauksen yläpuolella... Olin niin
hurmaantunut, etten voinut edes puhua, ja silloin voitte kuvitella...
Istuin aivan hiljaa ja nautin. Madame Selitsky oli erittäin kaunis ja
pukeutuneena valkeaan silkkiin ja timantteihin. Mutta kun hän alkoi
laulaa, niin unohdin kaiken muun. Oi, en voi kuvata, miltä minusta
tuntui... Mutta minä ajattelin, ettei enää koskaan pitäisi tuntua
vaikealta olla hyvä... Minä tunsin samanlaista kuin katsoessani ylös
tähtiin. Kyyneleet kohosivat silmiini, mutta ah -- ne olivat vain
ilonkyyneliä.
Olin niin pahoillani, kun kaikki tuo oli lopussa, ja sanoin
Josephine tädille, etten käsittänyt, kuinka voisin laskeutua jälleen
jokapäiväiseen elämään... Hän sanoi, että jos menisimme kadun poikki
ravintolaan ja ottaisimme kukin annoksen jäätelöä, niin ehkä se
auttaisi minua tolalle... Aluksi en sitä lainkaan uskonut, mutta se
auttoi todellakin. Jäätelö oli ihanaa, Marilla, ja oli niin metkaa
istua stä syömässä keskellä yötä kello yksitoista. Diana sanoi, että
hän luuli olevansa syntynyt kaupunkilaiselämään, niin hyvin se sopi
hänelle... Josephine täti kysyi minulta, mitä minä arvelin, mutta
minä sanoin, että minun täytyi ajatella sitä paljon, ennenkuin voin
vastata siihen. Ja sitten ajattelin sitä nukkumaan mentyäni -- se on
kaikkein sopivin aika.
Ja tietääkö Marilla, minä pääsin selville siitä, etten ole syntynyt
kaupunkilaiselämää varten, ja siitä olen iloinen. Voihan olla
hauska silloin tällöin istua ravintolassa kello yksitoista jäätelöä
syömässä, mutta muuten haluan siihen aikaan päivästä olla pikku
suojassani ja nukkua kauniisti pikku vuoteessani ja vain ikäänkuin
aavistaa, että tähdet tuikkivat ulkona ja että tuuli kohisee
männyissä alhaalla puron rannalla. Sanoin sen myöskin Josephine
tädille aamiaista syödessä seuraavana aamuna, mutta hän vain nauroi.
Miksi hän nauroi sille?... Muuten hän on ollut niin kiltti ja kauhean
kohtelias meitä kohtaan -- tarjonnut meille kaikkea mahdollista...
Perjantaina piti kotiin paluun tapahtua, ja herra Barry tuli
vaunuineen hakemaan tyttöjä.
-- No, toivottavasti teillä on ollut hauskaa, sanoi neiti Barry, kun
he niiasivat ja sanoivat hyvästi.
-- Kyllä, varmasti meillä on ollut, vastasi Diana.
-- Ja sinulla, Anna tyttönen?
-- Olen nauttinut jokaisesta minutista, jonka olemme olleet täällä,
sanoi Anna, kietoi sydämellisesti kätensä vanhan naisen kaulaan ja
suuteli hänen kurttuista poskeansa.
Diana ei koskaan olisi uskaltanut ottaa itselleen sellaista vapautta,
ja hän ihan kauhistui Annan rohkeutta. Mutta neiti Barry näytti
tyytyväiseltä seisoessaan verannallaan ja seuratessaan pois vieriviä
vaunuja silmillään.
Sitten hän palasi huoahtaen takaisin suureen taloonsa. Se tuntui
sangen autiolta ja yksinäiseltä, nyt kun hilpeät pikku tyttöset
eivät enää antaneet sille eloa. Neiti Barry oli sangen itsekäs vanha
nainen, jos suora totuus lausutaan, ja hän ei ollut juuri koskaan
välittänyt kenestäkään muusta ihmisestä enempää kuin itsestään. Hän
välitti muista vain sikäli kuin he hyödyttivät tai huvittivat häntä.
Anna oli huvittanut häntä ja oli siis sangen suuressa määrin Josephine
tädin suosiossa. Mutta nyt neiti Barrylle selkeni, että hän ajatteli
vähemmän Annan naivia puhetapaa kuin hänen suurta iloitsemiskykyään,
tuota herkkätunteisuutta, jota hän ei koskaan oikein kyennyt
salaamaan, hänen kohteliasta ja huomaavaista olemustaan ja hänen
silmissään ja huultensa tienoilla asustavaa lempeätä ilmettä.
-- Luulin jonkun ruuvin irtautuneen Marilla Cuthbertin päässä,
kun kuulin, että hän on ottanut luokseen vieraan tytön lasten
kodista, sanoi hän itsekseen, mutta huomaan, että koe on onnistunut
erinomaisesti. Jos minulla aina olisi Annan tapainen tyttö talossani,
olisin sekä parempi että onnellisempi.
Annan ja Dianan mielestä kotimatka oli yhtä hauska kuin menomatkakin
-- niin, hauskempikin, sillä heillähän oli nyt se iloinen varmuus,
että koti odotti heitä matkan lopussa. Aurinko laski, juuri kun he
ajoivat Valkorannan kautta ja kääntyivät rantatielle. Etäisyydessä
piirtyivät Avonlean tummat metsäharjut kullanpunaista taivasta
vasten. Ajajien takana nousi kuu merestä, joka alkoi välkehtiä ja
säteillä sen valossa. Jokainen pikku lahdelma polveilevan tien
varrella värähteli tuhansissa kisailevissa ja karehtivissa pikku
laineissa. Mainingit pirstoutuivat hillitysti kohisten alapuolella
olevaa kalliorantaa vasten, ja meren suolainen tuoksu täytti väkevän,
raikkaan ilman.
-- Oi, kuinka suloista on elää ja mennä kotiin, kuiskasi Anna aivan
hiljaa itsekseen.
Kun he ajoivat mäen alla olevan portaan yli Vihervaaraa kohti,
viittoi valontuike ikkunasta hänelle ystävällisesti tervetuloa, ja
avoimesta ovesta loisti takkavalkea lähettäen lämmintä viileään
syysiltaan. Anna hypähteli kevyesti polkua pitkin ja keittiöön, jossa
illallinen höyrysi valmiina pöydällä.
-- Vai niin, siinä taas olet, sanoi Marilla ja pani kutimensa kokoon.
-- Niinpä niin, ja oi, miten hauskaa on taas olla kotona, sanoi
Anna iloisesti. -- Voisin taputtaa ja suudella kaikkea -- vieläpä
astiainpesuvatiakin. Marilla, paistettu kananpoika!... Ei kai ikinä
ole tarkoitus, että minä sen saan?...
-- Kyllä kultaseni, se on tarkoitus, sanoi Marilla. -- Ajattelin,
että voisit olla nälissäsi ajomatkan jälkeen ja että joku
pieni harvinaisuus maistuisi sinulle. Kiiruhda nyt riisumaan
päällysvaatteesi, niin syömme heti kun Matthew tulee sisään. On
hauskaa saada sinut jälleen kotiin, pienokainen... Täällä on ollut
kauhean yksinäistä ilman sinua, enkä ole koskaan elänyt neljää
päivää, jotka olisivat vierineet hitaammin.
Illallisen jälkeen istuutui Anna takan ääreen Marillan ja Matthew'n
väliin ja alkoi selonteon koko käynnistään.
-- Ihastuttavan hauskaa minulla on ollut, lopetti hän hyvin
tyytyväisenä, ja tunnen, että olen todellakin kokenut jotain... Mutta
parasta kaikista oli kuitenkin palaaminen jälleen kotiin.