-- Sinun täytyy luonnollisesti olla Elaine, Anna, sanoi Diana. -- En
koskaan uskaltaisi antautua virran ajelehdittavaksi veneessä.
-- En minäkään, sanoi Ruby Gillis väristen. -- Minun mielestäni
on aika metkaa istua kaksin tai kolmisin veneessä ja antaa sen
ajelehtia. Mutta maata pitkällään pohjalla ja olla olevinaan
kuollut -- ei koskaan saataisi minua siihen. Kuolisin todellisesti
säikähdyksestä.
-- Ja minä, sanoi Jane Andrews, minä kurkistelisin alituisesti ylös
nähdäkseni, missä olen ja ajautuisinko liian kauas. Ja se tietysti
pilaisi vaikutuksen.
-- Niin, minä puolestani en pelkää, ja haluaisin äärettömän
mielelläni olla Elaine, sanoi Anna. -- Mutta oikeastaan Rubyn
pitäisi olla se, koska hän on vaalea ja hänellä on niin pitkä ja
kaunis kullankeltainen tukka. Elainestahan sanotaan, että hänellä
"kultakutrit lainehtivat"...
-- Sinun ihosi on aivan yhtä vaalea kuin Rubyn, jos siitä on kysymys,
sanoi hyväntahtoinen Diana, ja sinun tukkasi on tullut koko joukon
tummemmaksi senjälkeen kuin se leikattiin.
-- Ajatteletko todella niin? sanoi Anna ja punastui ilosta. -- Olen
välistä arvellut sitä itse -- mutta en ole koskaan uskaltanut kysyä
keneltäkään muulta, niin kovin pelkäsin saavani kuulla, että olin
erehtynyt. Luuletko, että sitä voisi nyt sanoa kastanjanruskeaksi,
Diana?
-- Kyllä toki! Minun mielestäni se on oikein kaunis, sanoi Diana ja
katseli ihaillen lyhyitä, silkinhienoja kiharoita, jotka peittivät
Annan pään ja joita piti kurissa ruusukkeelle solmittu musta
samettinauha.
He seisoivat pienen järven rannalla, Mäntymäen alapuolella,
siinä missä kapea, koivujen reunustama niemi pisti järveen. Sen
nenässä oli pieni silta, joka oli rakennettu veteen kalastajien
ja sorsanpyytäjien mukavuudeksi. Rubya ja Jane'a oli kutsuttu
juhannukseksi Dianan luo, ja Anna oli tullut sinne leikkimään heidän
kanssaan.
Tänä kesänä Anna ja Diana olivat viettäneet melkein kaikki
vapaahetkensä joko järvellä tai sen rannalla. Satakielenpesä oli
mennyt menojaan -- herra Bell oli keväällä aivan armotta hakannut
maahan tuon pienen metsikön haan toisessa päässä. Anna oli istunut
kannoilla ja itkenyt.
Hän lohduttautui kuitenkin pian, ja kun kaikki kävi ympäri, kuten hän
sanoi, olivat hän ja Diana suuria kolmetoistavuotiaita tyttöjä, ja
olivat siis liian vanhoja sellaisiin lapsellisiin huvitteluihin kuin
leikkituvat olivat. Ja oli paljon muuta hauskuutta, jota voi keksiä
järven tienoilla. Oli ihastuttavaa kalastaa forelleja sillalta, ja
molemmat tytöt olivat myöskin saaneet luvan soudella ympäri pienessä
tasapohjaisessa ruuhessa, jota herra Barrylla oli tapana käyttää
metsästäessään sorsia.
Anna oli saanut sen ajatuksen, että he muodostaisivat näytelmäksi
Tennysonin kauniin ja liikuttavan runon "Elaine", jonka he edellisenä
talvena olivat lukeneet koulussa. He olivat "hyväksyneet" sen ja
eritelleet sen ja pirstoneet sen pieniin palasiin, kunnes oli aivan
ihme, että he vielä siinä löysivät jotain järkeä, mutta kaunis
"liljaneito" ja Lancelot, Guinevere kuningatar ja Arthur kuningas
olivat kuitenkin saaneet elävän hahmon, ja Anna harmitteli salaa,
ettei hän ollut syntynyt ritariaikana. Silloin elämällä toki oli
jotain romantiikkaa tarjottavana.
Annan ehdotusta tervehdittiin ihastuksella. Tytöt olivat tehneet sen
huomion, että jos ruuhi työnnettäisiin niemessä olevalta sillalta
vesille, se kulkisi virran mukana sillan alitse ja ajautuisi viimein
kauempana, alapuolella olevaan toiseen niemeen, joka samaten pisti
pieneen järveen. He olivat usein antaneet veneen omin päin kulkea
tätä tietä, ja sellainen kulkuhan olisi mitä sopivin Elaine neidolle.
-- Niin, minä rupean kai sitten Elaineksi, sanoi Anna hieman
vastahakoisesti, sillä vaikka hänelle olisi tuottanut suurta huvia
näytellä runon päähenkilöä, sanoi hänen taiteellinen vaistonsa
kuitenkin, että siihen vaadittiin eräitä puhtaasti ulkonaisia
edellytyksiä, joita häneltä puuttui. -- Ruby saa olla Arthur
kuningas, Jane on kuningatar Guinevere, ja Diana saa olla Lancelot
ritari. Sitten meidän täytyy puettaa vene ylt'yleensä sysimustalla
sametilla... Sinun äitisi vanha musta huivi on erinomainen siihen
tarkoitukseen, Diana.
Kun musta huivi oli hankittu, levitti Anna sen ruuheen ja laskeutui
sitten pitkälleen pohjalle suljetuin silmin ja kädet ristissä
rinnalla.
-- Oi, hän näyttää ihan kuolleelta, kuiskasi Ruby Gillis
tuskallisesti ja katsoi hiljaisia, kalpeita pikku kasvoja koivujen
kisailevien varjojen alla.
-- Minä melkein pelkään, tytöt... Luuletteko, että on aivan oikein
näytellä tällaista? Rouva Lynde sanoo, että kaikki teatteri on
pahasta...
-- Ruby, sinä et saa puhua rouva Lyndestä, sanoi Anna ankarasti. --
Se turmelee vaikutuksen -- siihenhän on satoja vuosia, kun rouva
Lynde syntyy. Jane, aseta huivi vähän hauskemmin! Teidän ei muuten
pidä houkutella minua puhumaan, kun olen kuollut.
Jane tiesi täydellisesti, minkälaista kaiken piti olla.
Kullallakirjailtua pukua Elainen verhoksi ei heillä ollut, mutta
vanha pianonpeite keltaista japanilaista taftia korvasi sitä
erinomaisesti. Ei ollut saatavissa tällä hetkellä myöskään mitään
valkeata liljaa, mutta pitkä, sininen kurjenmiekka, joka pantiin
Annan ristittyjen käsien väliin, teki täydellisen vaikutuksen.
-- Nyt hän on valmis, sanoi Jane. -- Nyt suutelemme hänen puhdasta
otsaansa, ja sinä Diana, sanot: "hyvästi, sisko, ainiaaksi!" ja sinä,
Ruby, sanot: "hyvästi, oi sisko armas!" molemmat niin surullisesti
kuin voitte. Anna, sinun täytyy hymyillä hieman. Muistathan, että
Elaine makasi "hymyhuulin kalvakkain". Se on hyvä! Työntäkää nyt
ruuhi vesille!
Ruuhi työnnettiin siis vesille ja se raapaisi ohi kulkiessaan
kovasti liejusta esiinpistävää vanhaa paalua vasten. Kolme pikku
tyttöä odottivat vain siksi kunnes he näkivät, kuinka virta
otti sen valtoihinsa ja kuljetti sitä siltaa kohti. Sitten he
juosta viilettivät metsän läpi, suoraan yli maantien ja kauempana
olevaan niemeen, jossa he Lancelot'na, kuningatar Guineverena ja
tämän iäkkäänä puolisona valmistuivat ottamaan vastaan odotettua
"liljaneitoa".
Muutamien minuuttien ajan kulki Anna hitaasti virran mukana ja nautti
täysin siemauksin tilanteesta. Sitten tapahtui jotain, joka ei ollut
lainkaan romanttista. Ruuhi alkoi vuotaa. Hetkisen kuluttua pakotti
kova välttämättömyys Elainen kiireesti nousemaan ylös ja kahmaisemaan
käsiinsä kullalla kirjaillun vaippansa ja sysimustan samettiverhonsa
ja kauhulla tuijottamaan ruuhen pohjassa olevaan suureen reikään,
josta vesi kirjaimellisesti virtasi sisään. Sillan vieressä oleva
terävä paalu oli irroittanut yhden niistä poikkirimoista, jotka
pitivät koossa veneen ravistuneita pohjalautoja.
Anna ei tiennyt tätä, mutta hän ei tarvinnut pitkiä aikoja
ymmärtääkseen, että hän oli suuressa vaarassa. Vauhti, jolla vesi
syöksi sisään, täyttäisi ja upottaisi ruuhen, ennenkuin se ehti
ajautua niemen kainalossa olevaan pieneen lahdelmaan. Missä olivat
airot? Tietystikin ne olivat jääneet sillalle.
Anna päästi ilmoille pienen tukahtuneen huudon, jota ei kukaan
ihminen kuullut; hän oli kalpea aina huulia myöten, mutta ei
kadottanut mielenmalttiaan. Yksi pelastuksen mahdollisuus oli -- yksi
ainoa.
-- Olin niin suunnattomasti peloissani, kertoi hän rouva Allanille
seuraavana päivänä, ja oli kuin olisi kulunut kokonainen vuosi
sillä välin, kun ruuhi ajautui siltaa kohti ja vesi siinä kohosi
joka silmänräpäys. Rukoilin, rouva Allan, rukoilin niin hartaasti,
mutta en sulkenut silmiäni, sillä tiesin, että ainoa tapa, millä
Jumala voisi minut pelastaa, oli se että hän antoi veneen ajautua
niin lähelle sillan tukipylväitä, että saisin siepatuksi jostain
niistä kiinni ja kiivetyksi sitä pitkin ylös. Nuo pylvääthän ovat
vain vanhoja puunrunkoja, mutta niissä on yllin kyllin koloja ja
esiinpistävien oksien tynkiä. Minun täytyi pitää silmäni valppaina,
eikä minulla ollut malttia rukoilla mitään oikein kaunista ja hienoa
rukousta -- mutta ajatelkaas, Jumala kuuli minua kuitenkin, sillä
vene puski suoraan erääseen keskellä olevaan pylvääseen ja takertui
siihen niin kauaksi, että minä nipin napin ennätin heittää huivin
ja pianonpeitteen olalleni ja kiivetä ylös puunrungossa olevalle
suurelle oksantyngälle. Ja siinä sitten istuin; liukas ja epämukava
se oli, enkä voinut päästä ylös enkä alas -- oli vain koetettava
kaikin voimin pysytellä kiinni ja odottaa, että joku näkisi minut
maalta.
Ruuhi ajautui sitten edelleen sillan ohi ja vajosi pian keskelle
jokea. Ruby, Jane ja Diana, jotka jo seisoivat ja odottivat sitä
niemen nenässä, näkivät sen katoavan silmistään eivätkä epäilleet
sekuntiakaan, että Anna oli vaipunut yhdessä veneen kanssa.
Silmänräpäyksen ajan he seisoivat hiljaa, valkeina kuin palttina
ja kauhusta kalpeina -- sitten he päästivät kimakan kirkaisun
ja syöksyivät kuin mielettömät metsään, luomatta valtatien ohi
kulkiessaan katsettakaan sillalle. Anna, joka epätoivoisena tarrautui
liukkaaseen puuntynkäänsä, näki heidän juoksevan ja kuuli heidän
huutonsa. Apua tulisi tosin pian, mutta hänen tilansa oli todellakin
mahdollisimman epämukava ja epämiellyttävä.
Minutit kuluivat, ja jokainen niistä tuntui onnettomasta
liljaneidosta tunnin pituiselta. Miksi ei nyt tullut ketään ihmistä?
Minne tytöt olivat menneet? Mitä, jos he olisivat pyörtyneet kaikki
kolme? Mitähän, jos ei koskaan tulisi ketään? Entäpä hän väsyisi
ja saisi sellaisen suonenvetokohtauksen ranteeseensa, ettei hän
enää voisi pysytellä kiinni? Anna katsoi alas petolliseen vihreään
syvyyteen alapuolellaan, missä pitkät varjot verkalleen liukuivat
edes takaisin, ja värisi. Hänen mielikuvituksensa alkoi maalata
toinen toistaan kaameampia mahdollisuuksia.
Silloin, juuri kun hän luuli, ettei hän silmänräpäystäkään kauempaa
voisi sietää käsivarsiensa ja ranteittensa pakotusta, tuli Gilbert
Blythe soutaen sillan alitse Harmon Andrews'in ruuhessa.
Gilbert katsahti ylös ja huomasi hämmästyksekseen pienet kalpeat ja
uhmailevat kasvot, jotka katselivat alas häneen suurin ja pelokkain,
mutta myöskin sangen uhmailevin harmain silmin.
-- Anna Shirley! Kuinka maailmassa olet sinne joutunut? huudahti hän.
Vastausta odottamatta hän souti aivan sillan tukipylvään viereen
ja ojensi kätensä. Ei ollut muuta neuvoa -- Annan täytyi tarrautua
Gilbert Blythen käteen ja kavuta alas hänen ruuheensa, jossa hän,
läpimärkänä ja poissa suunniltaan, istuutui keulaan, sylissä
vettä valuva huivi ja samanlainen keltainen pianonpeite. Näiden
koettelevien olosuhteiden vallitessa oli ylen vaikea esiintyä
arvokkaasti.
-- Mitä on tapahtunut, Anna? kysyi Gilbert ja tarttui airoihin.
-- Näyttelimme Elainea, vastasi Anna kylmästi, katsahtamattakaan
pelastajaansa, ja minun oli määrä ajautua Camelot'iin purressa --
tarkoitan ruuhessa... Ruuhi alkoi vuotaa, ja minä kiipesin ylös
siltapylvääseen. Tytöt juoksivat hakemaan apua. Tahdotko olla niin
hyvä ja soutaa minut sillalle?
Gilbert souti hänet mitä suurimmalla mielihyvällä sillan luo, ja Anna
hyppäsi ketterästi maihin, halveksien Gilbertin tarjoamaa apua.
-- Paljon kiitoksia, sanoi hän ylimielisesti ja käänsi hänelle
selkänsä.
Mutta Gilbert oli myöskin hypännyt pois ruuhesta ja laski nyt kätensä
Annan käsivarsille pidättääkseen häntä.
-- Anna, sanoi hän kiireisesti, kuulehan, mitä sanon! Emmekö voi olla
hyviä ystäviä? Olen hyvin pahoillani, että pilkkasin sinun tukkaasi
taannoin. Tahdoin vain laskea leikkiä enkä koskaan luullut, että sinä
panisit sen niin pahaksesi. Ja siitähän on muuten niin pitkä aika...
Minun mielestäni tukkasi on kamalan kaunis nyt -- oikein todella!...
Olkaamme ystäviä!
Anna epäröi silmänräpäyksen ajan. Huolimatta kaikesta loukatusta
arvokkuudestaan oli hänellä omituinen, vasta herännyt tietoisuus
siitä, että Gilbertin ruskeitten silmien samalla kertaa ujo ja
hyväsydäminen ilme teki hänelle hyvää... Hänen sydämensä alkoi sykkiä
hyvin nopeasti ja levottomasti.
Mutta koulusalissa tapahtuneen loukkauksen katkera muisto terästi
hänen horjuvaa päätöstään. Tapahtuma, joka oli sattunut enemmän kuin
kaksi vuotta sitten, palautui hänen mieleensä yhtä elävänä kuin jos
se olisi tapahtunut eilispäivänä. Gilbert oli huutanut "tuli on
irti!" hänen tukastaan ja oli syypää siihen, että hän oli saanut
hävetä koko koulun edessä. Hänen harminsa, joka olisi voinut tuntua
vanhemmista ihmisistä yhtä naurettavalta ja mitättömältä kuin sen
syykin, ei suinkaan näyttänyt ajan mukana talttuneen ja lieventyneen.
Hän vihasi Gilbert Blytheä. Hän ei koskaan tahtonut suoda hänelle
anteeksi.
-- Ei, sanoi hän, en koskaan tule ystäväksesi, Gilbert Blythe, enkä
haluakaan sitä.
-- Kuten tahdot! -- Gilbert hyppäsi veneeseensä vihan puna
poskillaan. -- En aio koskaan enää ehdottaa sinulle, Anna Shirley,
että tulisimme ystäviksi. Ja minulle se on aivan samantekevää.
Hän souti tiehensä nopein, harmistunein airon vedoin, ja Anna kulki
ylös jyrkkää, sananjalkojen reunustamaa polkua vaahterien alla. Hän
kantoi päätään hyvin korkealla, mutta sisimmässään hän tunsi jotain
katumuksen tapaista. Hän melkein toivoi, että hän olisi antanut
Gilbertille toisenlaisen vastauksen. Gilbert oli tietysti loukannut
häntä hirveästi, mutta kuitenkin...
Kuinka olikaan, tuntui Annasta siltä kuin olisi ollut oikein
suloista istuutua maahan ja itkeä oikein sydämensä pohjasta. Hän
oli aivan menettänyt tasapainonsa; puhtaasti fyysillinen väsymys
sekä mielenliikutus epämiellyttävän seikkailun jälkeen ottivat nyt
oikeutensa sangen huomattavalla tavalla.
Puolivälissä polkua tapasi hän Janen ja Dianan, jotka tulla
töytäsivät takaisin järvelle tilassa, joka oli mielipuolisuuden
rajoilla. He eivät olleet tavanneet ketään ihmistä Mäntymäellä,
koska eivät herra ja rouva Barry olleet kotona. Silloin oli Ruby
saanut kauhean itkunpuuskan, niin että heidän täytyi jättää hänet
oman onnensa nojaan, sillä välin kuin Jane ja Diana lensivät
kummitusmetsän läpi ja portaan yli Vihervaaralle. Täälläkään he
eivät olleet tavanneet ketään kotona, sillä Marilla oli mennyt
kauppapuotiin ja Matthew oli haravoimassa heiniä saraniityllä.
-- Oi, Anna, läähätti Diana, hyökäten Annan kaulaan ja itkien
hämmästyksestä ja ilosta, oi, Anna -- luulimme -- että sinä olit --
hukkunut -- ja me -- tunsimme olevamme -- murhaajia -- siksi että
olimme houkutelleet sinua rupeamaan -- Elaineksi... Ja Ruby itkee
silmät päästään tuolla ylhäällä... Mutta Anna, kuinka sinä pelastuit?
-- Kiipesin eräälle sillan tukipylväälle, sanoi Anna
välinpitämättömästi, ja sitten tuli Gilbert Blythe soutaen herra
Andrewsin ruuhessa ja laski minut maihin.
-- Oi Anna, mikä kelpo teko hänen puoleltaan! Ja miten romanttista!
huudahti Jane, joka viimeinkin oli saanut takaisin puhekykynsä. --
Nyt te tietysti teette sovinnon tämän jälkeen.
-- Ei, sitäpä emme teekään, sähisi Anna, joka silmänräpäykseksi
heräsi lamaannuksestaan. -- Enkä tahdo enää koskaan kuulla sanaa
"romanttinen", nyt sen kuulet, Jane Andrews... Oli kauhean ikävää,
että te niin säikähditte, tytöt. Se oli kokonaan minun syyni. Olen
varma siitä, että olen syntynyt onnettoman tähden alla. Kaikki, mitä
teen, kääntyy harmiksi itselleni tai rakkaimmille ystävilleni. Sinun
isäsi ruuhi on järven pohjassa, ja minulla on sellainen aavistus,
ettemme enää saa olla ulkona ja soudella järvellä.
Annan aavistus näyttäytyi tässä tapauksessa luotettavammaksi kuin
sellaiset tavallisesti ovat. Barryn ja Cuthbertin hämmästys oli
suuri, kun iltapäivän tapahtumat tulivat tunnetuiksi.
-- Tuleeko sinusta koskaan järkevää? huokasi Marilla.
-- Tottahan toki, siitä olen varma, Marilla, vastasi Anna
toivehikkaana. Itäisen vinttikamarin yksinäisyydessä hän oli istunut
itkemässä perin pohjin, ja tämä oli rauhoittanut hänen hermojaan
ja palauttanut hänelle hänen tavallisen valoisan katsantotapansa.
Luulen, että toiveet minun ymmärtäväiseksi tulemisestani ovat nyt
suotuisammat kuin konsanaan.
-- Sitä en ymmärrä, sanoi Marilla.
-- Kas, sanoi Anna, tänään olen oppinut jotain ihkasen uutta. Aina
siitä pitäen kuin tulin Vihervaaralle, olen tehnyt tyhmyyksiä,
mutta joka kerta olen saanut siitä opetuksen. Ametistineula opetti
minua olemaan koskematta esineihin, jotka eivät ole omiani.
Kummitusmetsä opetti minun olemaan kuvittelematta kammottavia asioita
-- sellaisesta nautin ennen suuresti... Piikkisikatorttu tuskia
lievittävien tippojen höystämänä opetti minun olemaan hutiloimatta
ruokaa laittaessa. Viheriä tukkani paransi minut turhamaisuudesta.
Nyt en enää koskaan ajattele tukkaani tai nenääni -- tai ainakin
hirveän harvoin... Tämänpäiväinen seikkailu on ottanut minusta
kaiken romantiikan. Olen tullut siihen johtopäätökseen, ettei maksa
vaivaa hakea romantiikkaa Avonleasta. Se kävi kyllä päinsä ihanalla
ritariajalla monta sataa vuotta sitten, mutta nykyään eivät ihmiset
välitä romantiikasta... Olen varma siitä, että Marilla varsin pian
saa nähdä, kuinka kehityn tässä suhteessa...
-- Niin, sehän olisi sangen hauskaa... sanoi Marilla äänellä, joka ei
kuulostanut kovinkaan vakuutetulta.
Mutta Matthew, joka oli mykkänä istunut nurkassaan, laski kätensä
Annan olalle, kun Marilla oli mennyt ulos.
-- Sinun ei pidä muuttua liian paljon toisenlaiseksi kuin olet,
sanoi hän, sillä silloin emme tunne lainkaan tyttöstämme... Säilytä
sinä vain, mitä tapahtuneekin, rahtunen tuota, jota sanot...
romantiikaksi...