Eräänä iltana huhtikuun lopulla kulki Marilla kotiin ompeluseuran
kokouksesta, ja tunne siitä, että talvi viimeinkin oli ohi, synnytti
hänessä sellaisen mielihyvän ja toivehikkuuden mielialan, jota kevät
ei milloinkaan ole herättämättä sekä vanhoissa ja surullisissa että
nuorissa ja hilpeissä.
Marillan mieleen ei juolahtanut panna tunteitaan ja ajatuksiaan
minkään tarkemman erittelyn alaisiksi. Hän kulki luultavasti siinä
uskossa, että hän ajatteli ompeluseuraa ja sen lähetyskassaa ja
sakariston uutta mattoa, mutta näiden mietteitten takana oli
miellyttävä tunne punertavista pelloista, jotka häämöittivät
kalpeaan purppuraan vivahtavan usvan peitossa laskevan auringon
alla, mäntyjen pitkistä, suipoista varjoista, jotka laskeutuivat
niitylle joen toisella puolen, liikkumattomista vaahteroista
tummanpunaisille, paisuvine nuppuineen peilikirkkaan metsäjärven
ympärillä, yleisestä heräämisestä ulkona näkyväisessä maailmassa ja
voimakkaasti sykkivästä elämästä mustanharmaassa mullassa. Kevään
väkevät siivenlyönnit kohisivat yli maan, ja Marillan tyynet ja
vakaat askeleet tulivat iloisemmiksi ja keveämmiksi kevättunnelman
vaikutuksesta.
Hänen katseensa lepäsi hellänä pienessä tuvassa, omassa kodissa,
joka pilkotti puiden lehtiverkon lomitse ja jonka ikkunoiden
kimaltelevista ruuduista auringonpaiste heijastui. Ja jouduttaessaan
askeliaan pitkin kosteata oikotietä, ajatteli Marilla, kuinka hauska
oli tietää, että kotona odotti iloisesti räiskyvä takka ja somasti
katettu teepöytä kolkon autiuden asemasta, joka oli häntä vastassa
ennen maailmassa, ennenkuin Anna oli tullut Vihervaaralle.
Voi niinmuodoin hyvin ymmärtää, että kun Marilla astui keittiöönsä
ja näki lieden kuolleena ja mustana, sekä Annan olevan tipotiessään,
niin hän tunsi sangen suurta pettymystä ja tyytymättömyyttä. Hän
oli antanut Annalle määräyksen laittaa varmasti teen kuntoon kello
viideksi, ja nyt hänen täytyi kiiruhtaa riisumaan yltään toiseksi
paras pukunsa ja itse panemaan pöytään tuo pieni ateria, ennenkuin
Matthew tulisi takaisin peltotöistä.
-- Tahdonpa puhua jonkun sanan nuoren neidin kanssa, kun hän tulee
kotiin, sanoi Marilla tuikeasti veistäessään uuninsytykelastuja ja
tuhlasi tähän työhön suurempaa tarmoa kuin tarkoin otettuna oli
tarpeen. Matthew oli tullut sisään ja istui kärsivällisenä nurkassa
odotellen teetään.
-- Hän on tietysti ulkona ja juoksentelee Dianan kanssa tai sepittää
juttuja tai harjoittelee vuorokeskusteluja, omistamatta ajatustakaan
kellolle tai velvollisuuksilleen. Tästä täytyy tosiaankin tulla
loppu. En välitä siitä, että rouva Allan sanoo, että hän on
älykkäin ja hauskin lapsi mitä hän milloinkaan on tavannut. Sehän
on mahdollista, mutta kaikella on oma aikansa. Ja hän on niin
täynnä päähänpistoja, ettei koskaan tiedä, minkä muodon ne saavat
seuraavalla kerralla... Kas niin, nythän sanon aivan samaa, mitä
en millään ehdolla tahtonut kuulla Rakel Lynden suusta päivällä
ompeluseurassa. Annalla on monta vikaa, sen tiedän minä parhaiten,
mutta Rakel Lynde arvostelisi itse enkeli Gabrieliakin, jos hän
asuisi täällä Avonleassa.
Olen oikein mielissäni siitä, että rouva Allan nousi Annaa
puoltamaan; muuten pelkään, että Rakel ja minä olisimme törmänneet
yhteen kaikkien läsnäollessa... Mutta Annalla ei missään tapauksessa
ole lupaa juosta talosta, kun minä kerran sanoin hänelle, että hänen
olisi pysyttävä kotona ja pidettävä huolta töistä. Tottelemattomaksi
ja epäluotettavaksi en ole todellakaan koskaan häntä huomannut tähän
saakka, niin että tämä oli oikein ikävää...
-- Niin, sellaistahan se on... sanoi Matthew, joka oli kärsivällinen
ja ymmärtäväinen ja ennen kaikkea nälkäinen ja katsoi viisaimmaksi
antaa Marillan päästää kiihtyneet tunteensa purkautumaan. Aika ja
kokemus olivat opettaneet hänelle, että hän suoritti käsillä olevan
työnsä paljon nopeammin, jos hän rauhassa sai marista ja jurista.
-- Ehkä sinä olet liian äkkipikainen tuomiossasi, Marilla. Älä sano
häntä tottelemattomaksi, ennenkuin tiedät, kuinka asia on. Ehkä tämän
voi hyvin selittää...
-- Hän ei ole täällä, vaikka käskin hänen pysyä kotona, vastasi
Marilla. -- Sitä laiminlyöntiä hänen lienee sangen vaikea selittää.
Mutta että sinä asettuisit hänen puolelleen, Matthew, sen voi
tietysti arvata etukäteen.
Oli tullut pimeä, kun illallinen viimeinkin oli pöydässä, ja
vieläkään ei näkynyt mitään Annaa juosta viilettämässä portaan yli
ja pitkin polkua, hengästyneenä ja katuvaisin mielin laiminlyötyjen
velvollisuuksiensa vuoksi. Marilla pesi astiat ja pani ne pois tuiman
näköisenä. Sitten hän tarvitsi kynttilää kellariin mennäkseen ja hän
meni ylös itäiseen vinttikamariin hakemaan sitä, joka tavallisesti
oli Annan pöydällä. Sytytettyään sen hän kääntyi ympäri ja -- huomasi
Annan itsensä vuoteella pitkällään, kasvot haudattuina tyynyihin.
-- Siunaa ja varjele, sanoi hämmästynyt Marilla, oletko nukkunut,
Anna?
-- En, kuului tukahtuneesti tyynyjen keskeltä.
-- Oletko sitten sairas? kysyi Marilla huolissaan mennen vuoteen
ääreen.
Anna sukelsihe vielä syvempään tyynyihin, ikäänkuin hän ainaiseksi
tahtoisi väistyä jokaisen kuolevaisen katseilta.
-- Ah en... Mutta kiltti Marilla, menkää tiehenne älkääkä katsoko
minuun. Olen niin epätoivoinen, etten koskaan enää tule iloiseksi,
ja minulle on yhdentekevää, kuka pääsee ensimäiseksi luokalla tai
kirjoittaa parhaat aineet tai saa laulaa pyhäkoulukuorossa tämän
jälkeen... Ne ovat pikkuasioita, jotka eivät enää merkitse minulle
mitään, sillä minä en kai enää koskaan voi mennä mihinkään... Urani
on katkaistu. Marilla kiltti, menkää tiehenne älkääkä katsoko minuun!
-- En ymmärrä tätä niin hitustakaan! sanoi ällistynyt Marilla. --
Lapsi kulta, mikä sinua vaivaa? Mitä hullutuksia olet taas tehnyt?
Nouse heti ylös ja kerro minulle. Heti, kuuletko! Mitä tämä kaikki
merkitsee?
Anna liukui alas vuoteelta ja seisoi avuttomana lattialla.
-- Katsokaa minun tukkaani, Marilla, kuiskasi hän. Marilla totteli,
kohotti kynttilää ja katsoi tutkivasti Annan tukkaa, joka raskaina
kimppuina laskeutui hänen selkäänsä. Se oli kieltämättä sangen
omituisen näköinen.
-- Lapsukainen, mitä maailmassa olet tehnyt tukallesi? Sehän on
viheriä!
Niin, viheriäksi sitä kai olisi lähinnä voinut sanoa, jos väri
olisi sellainen, että sille voi antaa nimeä -- merkillinen, samea
pronssinvihreä vivahdus, jossa siellä täällä näkyi juovia
alkuperäisestä punaisesta väristä, mitkä yhä enemmän lisäsivät
kaameata vaikutusta. Ei koskaan elämässään Marilla ollut nähnyt
mitään samalla kertaa niin koomillista ja surkeata kuin Annan tukka
tällä hetkellä.
-- Niin, se on viheriä, vaikeroi Anna. -- Luulin, ettei mikään voisi
olla niin paha kuin punainen tukka. Mutta nyt tiedän, että viheriä
tukka on kymmenen kertaa pahempi... Oi, Marilla, teillä ei ole
aavistusta, kuinka rajattoman onneton minä olen...
-- Minulla ei ole aavistusta, kuinka sinä olet tullut tähän
kurjuuteen, mutta nyt on tarkoitukseni ottaa siitä selvä, sanoi
Marilla. -- Tule heti alas keittiöön -- täällä ylhäällä on liian
kylmä -- ja kerro minulle, mitä olet tehnyt. Olen todellakin viime
aikoina odottanut jotain. Et ole tehnyt mitään kommellusta kahteen
kuukauteen ja sehän on luonnotonta ajan mittaan. Mitä ihmeessä olet
tehnyt tukallesi?
-- Olen värjännyt sen.
-- Värjännyt sen! Värjännyt tukan! Mutta Anna -- etkö ymmärtänyt,
että se oli pahoin tehty?
-- Kyllä, tiesin kyllä sen olevan vähän pahasti, myönsi Anna. --
Mutta ajattelin, että olkoon vain pahasti, kunhan vain pääse n
punaisesta tukastani... Muuten, Marilla, aioin olla niin äärettömän
kiltti muissa suhteissa, että toinen kyllä korvaisi toista...
-- Vai niin, sanoi Marilla. -- Niin, kultaseni, jos minä nyt olisin
katsonut maksavan vaivaa värjätä tukkani, niin olisin ainakin
valinnut säädyllisen värin. Minä en olisi värjännyt sitä viheriäksi.
-- Tarkoitukseni ei ollut värjätä sitä viheriäksi, Marilla, vakuutti
Anna kyynelsilmin. -- Jos tein pahasti, niin tahdoin ainakin jotain
hyötyä siitä... Hän sanoi, että se tekisi tukkani kauniin sysimustasi
-- hän vakuutti sen minulle aivan varmasti. Kuinka olisin voinut
epäillä hänen sanojaan, Marilla? Tiedän, miltä tuntuu, kun ei uskota
sanoihin... Ja rouva Allan on sanonut, ettei ole oikeutta epäillä
kenenkään ihmisen rehellisyyttä, ennenkuin on varmat todisteet siitä,
että hän ei puhu totta... Nyt minulla on todistus -- viheriä tukka on
kai kylliksi, uhuu!... Mutta minulla ei ollut sitä silloin, ja uskoin
sokeasti joka ainoan sanan, minkä hän lausui...
-- Kuka hän? Kenestä sinä puhut?
-- Kaupustelijasta tietenkin, joka oli täällä nyt iltapäivällä. Ostin
häneltä värin.
-- Anna, Anna -- kuinka usein olenkaan sanonut sinulle, ettet
koskaan saa laskea sisään ketään noita kuljeskelevia italialaisia.
Heillä ei ole täällä mitään tekemistä.
-- Ah, en toki laskenut häntä sisään. Muistin kyllä, mitä Marilla
on sanonut minulle, ja siksi menin ulos, lukitsin tarkoin oven
jälkeeni ja katselin hänen tavaroitaan ulkona kivipaadella. Hän ei
muuten ollutkaan italialainen -- hän oli Saksan juutalainen. Hänellä
oli selässä suuri laatikko täynnä hyvin hauskoja tavaroita, ja hän
kertoi minulle, että hän teki niin kovasti työtä saadakseen kokoon
niin paljon rahoja, että hän voisi hakea tänne vaimonsa ja lapsensa
Saksasta. Hän puhui heistä niin tunteellisesti, että se liikutti
sydäntäni, ja minulle tuli sellainen halu ostaa häneltä jotain
ollakseni avullisena niin hyvässä tarkoituksessa...
Kuinka olikaan, sattui silmääni hiusväriä sisältävä pullo.
Kaupustelija sanoi, että se taatusti värjäsi kaikenlaiset hiukset
kauniin sysimustiksi ja ettei se lähtenyt pestessä. Vilauksessa näin
itselläni ihanan sysimustan tukan, ja kiusaus oli vastustamaton...
Mutta pullo maksoi seitsemänkymmentäviisi senttiä, ja minulla oli
jälellä vain viisikymmentä senttiä kananpoikarahoistani. Luulen,
että kaupustelijalla oli hyvä sydän, sillä hän sanoi, että koska
ostaja olin minä, niin hän myisi pullon viidestäkymmenestä sentistä,
ja se oli aivan samaa kuin antaa se lahjaksi. Silloin ostin sen, ja
niinpian kuin hän oli mennyt, tulin tänne ylös ja aukaisin pullon
ja sivelin väriä tukkaani vanhalla hiusharjalla; aivan niinkuin
painetussa käyttöohjeessa sanotaan. Käytin koko pullollisen, ja oi,
Marilla kun näin sen hirveän värin, jonka tukkani sai voiteesta,
kaduin, sen saatte uskoa, Marilla, niin kauheasti sitä, että olin
tehnyt niin pahasti... Ja olen katunut koko ajan siitä pitäen...
-- Niin, olkoon tämä nyt sinulle varoitukseksi, sanoi Marilla
ankarasti, niin että näet, mihin turhamaisuus voi viedä, Anna. Niin,
taivas tietää, mitä me nyt sinulle teemme... Aluksi on kai parasta
pestä sitä kovasti ja katsoa, mitä apua siitä on.
Anna kaatoi nyt pesuvatinsa täyteen lämmintä vettä ja hankasi
tukkaansa kaikin voimin sekä viheriäsuovalla että saippualla. Mutta
vaikka kiertävän kaupustelijan luotettavuus yleensä oli epäilyksen
alainen -- yhdessä suhteessa hänen vakuutuksensa pitivät sen mitä
olivat luvanneet. Pronssin vihreä väri oli lujassa kuin kallio eikä
lähtenyt enempää kuin alkuperäinen punainenkaan olisi lähtenyt.
-- Oi, Marilla, mitä minä teen? huusi Anna itkien ääneen. -- Tätä
en kestä. Ihmiset ovat kyllä unohtaneet, kuinka minä olen tehnyt
tuhmuuksia muissa tilaisuuksissa -- kun panin tuskialieventäviä
tippoja piikkisikakaakkuun ja kun tarjosin Dianalle rypäleviiniä ja
hyökkäsin rouva Lynden kimppuun... Mutta tätä he eivät tule koskaan
unohtamaan. Oi, kuinka Josie Pye nauraakaan! Marilla, minä en koskaan
uskalla näyttäytyä Josie Pyelle. Oi, minä olen onnettomin tyttö
Prinssi Edvardin saarella.
Annan onnettomuutta kesti koko viikon ajan. Tämän ajan kuluessa
hän ei mennyt minnekään ja pesi ja hankasi tukka parkaansa joka
päivä. Diana oli ainoa, jolle tämä synkkä salaisuus uskottiin,
mutta hän lupasi juhlallisesti olla siitä koskaan puhumatta, ja
tämän lupauksensa hän piti rikkomatta. Viikon lopussa sanoi Marilla
varmalla äänellä:
-- Se ei hyödytä mitään, Anna. Tämä väri, jos mikään, pitää... Meidän
on leikattava sinun tukkasi, sitä ei voi auttaa. Et voi näyttäytyä
ihmisille tuon näköisenä.
Annan huulet vapisivat, mutta hän ymmärsi, että Marilla oli oikeassa.
Tuskallisesti huoahtaen hän meni hakemaan saksia.
-- Olkaa hyvä ja leikatkaa se heti, Marilla, niin se on tehty.
Ah, minä tunnen, että sydämeni on murtunut... Tämä oli niin
proosallinen onnettomuus, tässä ei ole hitustakaan mielenkiintoa
tai romantiikkaa... Kirjoissa tytöt menettävät hiuksensa vaikeissa
kuumetaudeissa tai myyvät ne rahasta saadakseen rahoja johonkin
jaloon tarkoitukseen, ja jos minä olisin kadottanut tukkani sillä
tavoin, en olisi surrut puoliksikaan niin paljon... Mutta eihän
ole kerrassaan mitään mieltä ylentävää siinä ajatuksessa, että on
pakotettu leikkaamaan tukkansa sen vuoksi, että on värjännyt sen
hirvittävällä värillä... Tulen itkemään koko ajan, kun sitä leikataan.
Anna toteuttikin tämän aikeensa, mutta myöhemmin, kun hän meni ylös
huoneeseensa ja katsoi itseään peilistä, teki hän sen epätoivon
tyyneydellä. Marilla oli tehnyt työnsä perinpohjaisesti, mutta oli
ollutkin välttämätöntä leikata tukka aivan päätä myöten. Tulos ei
ollut pukeva -- lievimmin sanottuna. Anna käänsi heti peilin seinää
vasten.
-- En koskaan, koskaan katso peiliin, ennenkuin tukkani on kasvanut,
sanoi hän kiihkeästi.
Mutta sitten hän yhtäkkiä käänsi jälleen peilin oikein päin.
-- Kyllä, sen teen. Sillä tavoin teen katumusta ja parannusta siitä,
että olen ollut niin ilkeä... Katselen itseäni joka kerta, kun tulen
ylös huoneeseeni ja tarkastelen oikein, kuinka ruma olen. En koskaan
luullut, että olin turhamainen tukkani vuoksi, mutta nyt tiedän,
että kuitenkin olin, vaikka se oli punainen, juuri siksi että se oli
pitkä ja paksu ja kiharainen. Seuraavalla kerralla sattuu kai jotain
nenälleni.
Annan lyhyeksi leikattu tukka herätti suurta huomiota koulussa
seuraavana maanantaina, mutta hänen äärettömäksi huojennuksekseen ei
kukaan arvannut oikeata syytä, ei edes Josie Pye, joka ei kuitenkaan
ollut sanomatta Annalle, että hän oli oikean linnunpelättimen
näköinen.
-- En vastannut mitään, kun Josie sanoi tuon minulle, uskoi
Anna samana iltana Marillalle, joka loikoi sohvalla vaikean
päänsärkykohtauksen jälkeen. -- Sillä minä arvelin, että se olisi
osa rangaistustani ja että minun pitäisi kestää se kärsivällisesti.
On ikävää kuulla, että on linnunpelättimen näköinen, ja minulla oli
kieleni päässä jotain vastaukseksi... Mutta minä pidätin sen --
annoin hänelle vain musertavan katseen, ja sitten annoin hänelle
anteeksi. Tästä lähtien koetan koko kykyni mukaan olla kiltti, enkä
välitä ensinkään kauneudesta... Diana sanoi, että kun tukkani alkaa
kasvaa taas, sidon mustan samettinauhan pääni ympäri ja laitan
ruusukkeen toiselle puolen. Siitä tulee varmasti hyvin pukeva...
Puhelen ehkä liiaksi, Marilla? Onko päänne hyvin kipeä?
-- Pääni on nyt parempi. Mutta iltapäivällä se oli kauhean kipeä.
Nämä kohtaukset ovat alkaneet esiintyä yhä useammin -- pelkään,
että minun on puhuttava jonkun lääkärin kanssa. Mitä tulee sinun
pakinaasi, niin otan sen nykyään tyynesti, olen tottunut siihen.
Marillan kielellä se merkitsi, että hän kuunteli sitä mielellään.