Talvi kului tasaista kulkuaan. Se oli tavattoman lauha ja niin
vähäluminen, että Anna ja Diana melkein joka päivä voivat kulkea
koivukäytävää pitkin kouluun. Annan syntymäpäivänä he kulkivat
sitä pitkin kevein askelin, pitäen silmät ja korvat avoimina
loruillessaan, sillä neiti Stacy oli sanonut, että heidän piakkoin
pitäisi kirjoittaa aine "Talvella metsässä", ja sen vuoksi heidän
luonnollisesti piti "koota vaikutelmia" ja tehdä havaintoja itse
paikalla.
-- Ajatteles, Diana, että minä täytän tänään kolmetoista, sanoi
Anna, äänessä miltei kunnioittava sävy. Voin tuskin saada päähäni,
että olen toisella tusinalla... Herätessäni aamulla arvelin,
että kaiken pitäisi olla ikäänkuin toisin... Sinähän olet ollut
kolmetoistavuotias jo kaksi kuukautta, joten lienet päässyt tuosta
ensimäisestä, ihmeellisestä tunteesta... Ajatteles, kahden vuoden
kuluttua minä tulen oikein täysikasvuiseksi! On ihana asia tietää,
että silloin voi käyttää miten suuria sanoja tahansa ilman että
ihmiset nauravat.
-- Neljän vuoden kuluttua voimme laittaa tukkamme ylös, sanoi Diana.
-- Alice Bell on vain kuusitoistavuotias ja käy tukka ylhäällä,
mutta minun mielestäni se on naurettavaa. Minä odotan, kunnes täytän
seitsemäntoista.
-- Jos minulla olisi Alice Bellin köyrynenä, niin... Ai, nyt olin
sanomaisillani jotain ilkeätä, ja kuten tiedät, pidän nykyään
herttaista rouva Allania esikuvanani. Lisäksi vertasin Alicen nenää
omaani, ja siinä tein turhamaisesti. Pelkään ajattelevani liian paljon
nenääni senjälkeen kun joku kauan sitten sanoi, että se oli oikein
laatuunkäypä, kun ei sen ympärillä vain olisi ollut niin paljon
kesakkoja... Mutta se ei kai liioin ole nenän vika. Oi, Diana,
katsoppas, tuolla on kaniini! Sen voi aina mainita aineessa.
Minun mielestäni metsät todellakin ovat yhtä ihania talvella kuin
kesälläkin Ne ovat valkeita ja äänettömiä, ikäänkuin lepäisivät
nukuksissa ja näkisivät kauniita unia.
-- Niin, siitä aineesta en ole niin peloissani, kun se tulee, huokasi
Diana. -- Suoriudun kyllä metsästä, mutta se aine, joka meidän on
jätettävä maanantaina, on hirveä. Kuinka neiti Stacy voi vaatia meitä
itse keksimään ja sommittelemaan kertomuksen?
-- Oh, se nyt ei liene mikään vaikea temppu, sanoi Anna.
-- Niin, sen kyllä kelpaa, jolla on mielikuvitusta, sanoi Diana --
Mutta mitä sinä tekisit, jos olisit syntynyt ilman sitä? Sinulla on
kai aineesi jo valmiina, arvaan minä?
Anna nyökkäsi, innokkaasti ponnistellen ollakseen näyttämättä liian
tyytyväiseltä. Mutta hänen vaivannäkönsä epäonnistui täydellisesti.
-- Kirjoitin sen viime maanantai-iltana. Sen nimi on "Mustasukkainen
kilpakosija" eli "Kuolemassa yhdistetyt". Luin sen eilen Marillalle,
ja hän sanoi sen olevan hirveätä pötyä. Sitten luin sen Matthew'lle,
ja hän sanoi, että se oli sekä kaunis että liikuttava... Sellaisesta
arvostelusta minä pidän. Se on hyvin surullinen ja mielenkiintoinen
kertomus -- itkin itse sitä kirjoittaessani. Siinä kerrotaan kahdesta
kauniista nuoresta tytöstä nimeltä Cordelia Montmorency ja Geraldine
Seymour, jotka asuivat samassa kylässä ja olivat hyvin kiintyneitä
toisiinsa. Cordelia oli komea tumma kaunotar, jonka ohimoita kruunasi
sysimusta tukka ja jolla oli synkästi salamoivat silmät. Geraldine
oli ihana vaalea neito, jolla oli hiukset kuin kehrättyä kultaa ja
sametinpehmeät, purppuranhohteiset silmät.
-- En ole koskaan nähnyt ketään, jolla olisi purppuranväriset silmät,
sanoi Diana epäillen.
-- En minäkään. Minä keksin ne. Tahdoin saada jotain -- ikäänkuin
vähän tavatonta... Geraldinella oli myöskin alabasteriotsa. Nyt olen
päässyt selville siitä, mitä alabasteriotsa on. Oppia ikä kaikki.
Tietää niin paljon enemmän kolmetoistavuotiaana kuin ollessaan
kaksitoistavuotias.
-- No, kuinka Cordelian ja Geraldinen kävi? kysyi Diana, joka alkoi
olla oikein huvitettu mainittujen naisten kohtaloista.
-- Niin, näetkös -- he kehittyivät kauneudessa rinnakkain, kunnes
täyttivät kuusitoista vuotta. Silloin tuli Bertram de Vere heidän
kotikyläänsä ja rakastui kauniiseen Geraldineen. Hän pelasti
Geraldinen hengen, kun eräänä päivänä hänen vaunujaan vetävä
hevonen pillastui, ja Geraldine pyörtyi hänen käsivarsilleen, ja
hän kantoi hänet kotiin kolmen peninkulman matkan -- sillä vaunut,
näetkös, olivat pirstoutuneet sirpaleiksi. Oli hyvin vaikeata kuvata
kosimista, sillä minulla ei ollut mitään esikuvaa.
Kysyin Ruby Gillisiltä, tiesikö hän mitään siitä, miten herrat
menettelevät kosiessaan, hänellä kun on niin monta naimisissa
olevaa sisarta. Ja Ruby kertoi minulle istuneensa piiloutuneena
heidän suureen hillokaappiinsa, kun Malcolm Andrews kosi hänen
Susan-sisartaan. He istuivat pienellä nurkkasohvalla heidän
ruokasalissaan, ja hän sanoi, että Malcolm kertoi Susanille, että
hänen isänsä oli ostanut hänelle pienen maatilan, ja sitten hän
sanoi: "Oma pikku rakkaani, emmekö voisi muuttaa yhteen syksyllä?" Ja
Susan vastasi: "Niin -- ei -- en tiedä -- ehkä", ja niin he olivat
kihloissa, ja kaikki muut tulivat onnittelemaan.
Mutta minun mielestäni sellainen kosinta ei ollut hituistakaan
romanttinen, niin että sain joka tapauksessa sepustaa uuden omin
päin. Tein sen hyvin kaunopuheiseksi ja runolliseksi, ja Bertram
laskeutui polvilleen, vaikka Ruby Gillis sanoo, ettei se nykyään ole
tapana. Geraldine antoi hänelle myöntävän vastauksen, ja Bertramin
vastauksen sepittämisestä minulla oli paljon vaivaa -- se onkin
kokonaisen sivun pituinen. Kirjoitin sen viiteen kertaan, mutta nyt
se onkin parasta mitä koskaan olen tehnyt. Bertram antoi hänelle
timanttisormuksen ja rubiinikaulaketjun ja lupasi hänelle, että hän
saisi matkustaa Europaan häämatkalle. Sillä hän oli suunnattoman
rikas.
Mutta ah, pian alkoivat varjot synkistää heidän elämäntietään...
Cordelia oli salaa itse rakastunut Bertramiin, ja kun Geraldine
kertoi hänelle kihlauksesta, joutui hän pois suunniltaan kiukusta --
varsinkin saatuaan nähdä jalokivikaulanauhan ja timanttisormuksen.
Koko hänen ystävyytensä Geraldinea kohtaan muuttui katkeraksi
vihaksi, ja hän vannoi pyhän valan, että ystävätär ei koskaan menisi
naimisiin Bertramin kanssa. Mutta hän teeskenteli joka tapauksessa
ystävyyttä Geraldinea kohtaan. Eräänä iltana, kun he seisoivat
sillalla hurjana kohisevan joen yläpuolella, luuli Cordelia, että he
olivat yksin, ja töytäsi Geraldinen alas sillalta päästäen kaamean
pilkkanaurun: "Ha ha ha!" Mutta Bertram näki kaiken, ja hän syöksyi
heti virtaan huutaen: "Minä pelastan sinut, verraton Geraldineni."
Mutta hän oli pahaksi onneksi unohtanut, että hän ei osannut uida,
ja he hukkuivat molemmat, puristuneina toistensa syleilyyn. Pian
senjälkeen laineet huuhtoivat heidän ruumiinsa vihannalle rannalle.
Heidät haudattiin samaan hautaan, ja heidän hautauksensa tapahtui
mitä suurimmalla loistolla, Diana. On paljon romanttisempaa lopettaa
kertomus hautajaisiin -- ja tässähän oli kaksoishautajaiset
-- kuin häihin. Mitä tulee Cordeliaan, niin tuli hän hulluksi
omantunnontuskista ja hänet täytyi sijoittaa hullujenhuoneeseen. Se
oli mielestäni runollisin hyvitys hänen rikoksestaan.
-- Se oli verrattoman kaunista ja jännittävää, sanoi Diana, joka
kuului Matthew'n kirjalliseen suuntaan. -- En voi käsittää, kuinka
voit sepittää sellaisia asioita omasta päästäsi, Anna. Toivoisin,
että minulla olisi yhtä hyvä mielikuvitus kuin sinulla.
-- Sitä sinulla kyllä olisi, kultaseni, jos vain kehittäisit sitä,
sanoi Anna lohdutellen. -- Ja minä olen juuri saanut erään tuuman,
Diana. Sinä ja minä muodostamme yhdistyksen sommitellaksemme
kertomuksia -- vain harjoitukseksi -- ja sen nimi on tietysti
kirjallinen klubi. Me kehitämme mielikuvitustamme -- neiti Stacy
on sanonut, että se on hyvin hyödyllistä. Mutta me emme laske sitä
harhapoluille. Kerroin hänelle kummitusmetsästä, ja silloin hän
sanoi, että se ei tehnyt lainkaan hyvää tuollaisille -- tuollaisille
-- niin, muistelen hänen sanoneen tuhmeliineille... Mitä sinä arvelet?
Niin siis syntyi "kirjallinen klubi". Jäseninä olivat aluksi vain
Diana ja Anna, mutta pian otettiin mukaan myöskin Jane Andrews ja
Ruby Gillis sekä vielä pari muuta, jotka tunsivat, että heidän
mielikuvituksensa oli kehittämisen tarpeessa. Pojilla ei ollut
sisäänpääsyä, vaikka Ruby Gillis omasta puolestaan oli sitä mieltä,
että klubille olisi siitä etua ja jokaisen jäsenen oli määrä sepittää
kertomus viikossa.
-- Se on kauhean huvittavaa, sen saatte uskoa, Marilla, kertoi
Anna kotona keittiössä. -- Jokainen tyttö saa lukea kertomuksensa
ääneen, ja sitten keskustelemme siitä. Säilytämme ne kaikki lukkojen
ja sinettien takana ja luemme ne sitten jälkeläisillemme. Kaikilla
meillä on hienot nimimerkit. Minun on Rosamunda Montmorency. Muilla
tytöillä on myöskin aika nokkelia... Ruby Gillisin kertomuksissa
on tietysti paljon rakkautta, ja se on sellaista höystettä, jota
minun mielestäni olisi käytettävä säästeliäästi... Janella ei
ole sitä ensinkään, sillä hän sanoo, että sellainen kuuluu niin
idioottimaiselta ääneen lukiessa. Hänen kertomuksensa ovat kauhean
järkeviä. Dianan kertomuksissa on liian paljon murhia. Hän sanoo,
että hän ei juuri koskaan tiedä, mitä hän tekisi henkilöillään, ja
siksi hän antaa heidän kuolla jollain tavoin päästäkseen heistä. Minä
saan enimmäkseen antaa heille aiheet, mutta se ei ole vaikeata, sillä
minulla on niitä tuhat kertaa enemmän kuin itse tarvitsen...
-- Jos kerran on valittava kahden pahan välillä, niin on minun
mielestäni parempi, että luette kertomuksia, sanoi Marilla. --
Mutta jos nyt myöskin itse alatte niitä sepitellä, niin pakenee se
vähäinenkin äly, mikä teillä on, tipotiehensä.
-- Oh, niinkö arvelette! sanoi Anna loukkaantuneena. -- Me olemme
muuten hyvin tarkkoja siinä, että kertomukseen on aina liitettävä
joku opetus -- siitä pidän ankarasti kiinni. Kaikki hyvät saavat
palkinnon, ja kaikki pahat oikeudenmukaisen rangaistuksen. Opetushan
on pääasia, kuten Marilla ymmärtää... Luin hiljakkoin erään
kertomukseni ääneen pastorille ja pastorinrouvalle, ja he sanoivat,
että opetus oli mitä oivallisin. Mutta he nauroivat aivan väärissä
kohdissa ja sitä olen sittemmin kovasti miettinyt...