ANNAN AINE.

Talvi kului tasaista kulkuaan. Se oli tavattoman lauha ja niin

vähäluminen, että Anna ja Diana melkein joka päivä voivat kulkea

koivukäytävää pitkin kouluun. Annan syntymäpäivänä he kulkivat

sitä pitkin kevein askelin, pitäen silmät ja korvat avoimina

loruillessaan, sillä neiti Stacy oli sanonut, että heidän piakkoin

pitäisi kirjoittaa aine "Talvella metsässä", ja sen vuoksi heidän

luonnollisesti piti "koota vaikutelmia" ja tehdä havaintoja itse

paikalla.

-- Ajatteles, Diana, että minä täytän tänään kolmetoista, sanoi

Anna, äänessä miltei kunnioittava sävy. Voin tuskin saada päähäni,

että olen toisella tusinalla... Herätessäni aamulla arvelin,

että kaiken pitäisi olla ikäänkuin toisin... Sinähän olet ollut

kolmetoistavuotias jo kaksi kuukautta, joten lienet päässyt tuosta

ensimäisestä, ihmeellisestä tunteesta... Ajatteles, kahden vuoden

kuluttua minä tulen oikein täysikasvuiseksi! On ihana asia tietää,

että silloin voi käyttää miten suuria sanoja tahansa ilman että

ihmiset nauravat.

-- Neljän vuoden kuluttua voimme laittaa tukkamme ylös, sanoi Diana.

-- Alice Bell on vain kuusitoistavuotias ja käy tukka ylhäällä,

mutta minun mielestäni se on naurettavaa. Minä odotan, kunnes täytän

seitsemäntoista.

-- Jos minulla olisi Alice Bellin köyrynenä, niin... Ai, nyt olin

sanomaisillani jotain ilkeätä, ja kuten tiedät, pidän nykyään

herttaista rouva Allania esikuvanani. Lisäksi vertasin Alicen nenää

omaani, ja siinä tein turhamaisesti. Pelkään ajattelevani liian paljon

nenääni senjälkeen kun joku kauan sitten sanoi, että se oli oikein

laatuunkäypä, kun ei sen ympärillä vain olisi ollut niin paljon

kesakkoja... Mutta se ei kai liioin ole nenän vika. Oi, Diana,

katsoppas, tuolla on kaniini! Sen voi aina mainita aineessa.

Minun mielestäni metsät todellakin ovat yhtä ihania talvella kuin

kesälläkin Ne ovat valkeita ja äänettömiä, ikäänkuin lepäisivät

nukuksissa ja näkisivät kauniita unia.

-- Niin, siitä aineesta en ole niin peloissani, kun se tulee, huokasi

Diana. -- Suoriudun kyllä metsästä, mutta se aine, joka meidän on

jätettävä maanantaina, on hirveä. Kuinka neiti Stacy voi vaatia meitä

itse keksimään ja sommittelemaan kertomuksen?

-- Oh, se nyt ei liene mikään vaikea temppu, sanoi Anna.

-- Niin, sen kyllä kelpaa, jolla on mielikuvitusta, sanoi Diana --

Mutta mitä sinä tekisit, jos olisit syntynyt ilman sitä? Sinulla on

kai aineesi jo valmiina, arvaan minä?

Anna nyökkäsi, innokkaasti ponnistellen ollakseen näyttämättä liian

tyytyväiseltä. Mutta hänen vaivannäkönsä epäonnistui täydellisesti.

-- Kirjoitin sen viime maanantai-iltana. Sen nimi on "Mustasukkainen

kilpakosija" eli "Kuolemassa yhdistetyt". Luin sen eilen Marillalle,

ja hän sanoi sen olevan hirveätä pötyä. Sitten luin sen Matthew'lle,

ja hän sanoi, että se oli sekä kaunis että liikuttava... Sellaisesta

arvostelusta minä pidän. Se on hyvin surullinen ja mielenkiintoinen

kertomus -- itkin itse sitä kirjoittaessani. Siinä kerrotaan kahdesta

kauniista nuoresta tytöstä nimeltä Cordelia Montmorency ja Geraldine

Seymour, jotka asuivat samassa kylässä ja olivat hyvin kiintyneitä

toisiinsa. Cordelia oli komea tumma kaunotar, jonka ohimoita kruunasi

sysimusta tukka ja jolla oli synkästi salamoivat silmät. Geraldine

oli ihana vaalea neito, jolla oli hiukset kuin kehrättyä kultaa ja

sametinpehmeät, purppuranhohteiset silmät.

-- En ole koskaan nähnyt ketään, jolla olisi purppuranväriset silmät,

sanoi Diana epäillen.

-- En minäkään. Minä keksin ne. Tahdoin saada jotain -- ikäänkuin

vähän tavatonta... Geraldinella oli myöskin alabasteriotsa. Nyt olen

päässyt selville siitä, mitä alabasteriotsa on. Oppia ikä kaikki.

Tietää niin paljon enemmän kolmetoistavuotiaana kuin ollessaan

kaksitoistavuotias.

-- No, kuinka Cordelian ja Geraldinen kävi? kysyi Diana, joka alkoi

olla oikein huvitettu mainittujen naisten kohtaloista.

-- Niin, näetkös -- he kehittyivät kauneudessa rinnakkain, kunnes

täyttivät kuusitoista vuotta. Silloin tuli Bertram de Vere heidän

kotikyläänsä ja rakastui kauniiseen Geraldineen. Hän pelasti

Geraldinen hengen, kun eräänä päivänä hänen vaunujaan vetävä

hevonen pillastui, ja Geraldine pyörtyi hänen käsivarsilleen, ja

hän kantoi hänet kotiin kolmen peninkulman matkan -- sillä vaunut,

näetkös, olivat pirstoutuneet sirpaleiksi. Oli hyvin vaikeata kuvata

kosimista, sillä minulla ei ollut mitään esikuvaa.

Kysyin Ruby Gillisiltä, tiesikö hän mitään siitä, miten herrat

menettelevät kosiessaan, hänellä kun on niin monta naimisissa

olevaa sisarta. Ja Ruby kertoi minulle istuneensa piiloutuneena

heidän suureen hillokaappiinsa, kun Malcolm Andrews kosi hänen

Susan-sisartaan. He istuivat pienellä nurkkasohvalla heidän

ruokasalissaan, ja hän sanoi, että Malcolm kertoi Susanille, että

hänen isänsä oli ostanut hänelle pienen maatilan, ja sitten hän

sanoi: "Oma pikku rakkaani, emmekö voisi muuttaa yhteen syksyllä?" Ja

Susan vastasi: "Niin -- ei -- en tiedä -- ehkä", ja niin he olivat

kihloissa, ja kaikki muut tulivat onnittelemaan.

Mutta minun mielestäni sellainen kosinta ei ollut hituistakaan

romanttinen, niin että sain joka tapauksessa sepustaa uuden omin

päin. Tein sen hyvin kaunopuheiseksi ja runolliseksi, ja Bertram

laskeutui polvilleen, vaikka Ruby Gillis sanoo, ettei se nykyään ole

tapana. Geraldine antoi hänelle myöntävän vastauksen, ja Bertramin

vastauksen sepittämisestä minulla oli paljon vaivaa -- se onkin

kokonaisen sivun pituinen. Kirjoitin sen viiteen kertaan, mutta nyt

se onkin parasta mitä koskaan olen tehnyt. Bertram antoi hänelle

timanttisormuksen ja rubiinikaulaketjun ja lupasi hänelle, että hän

saisi matkustaa Europaan häämatkalle. Sillä hän oli suunnattoman

rikas.

Mutta ah, pian alkoivat varjot synkistää heidän elämäntietään...

Cordelia oli salaa itse rakastunut Bertramiin, ja kun Geraldine

kertoi hänelle kihlauksesta, joutui hän pois suunniltaan kiukusta --

varsinkin saatuaan nähdä jalokivikaulanauhan ja timanttisormuksen.

Koko hänen ystävyytensä Geraldinea kohtaan muuttui katkeraksi

vihaksi, ja hän vannoi pyhän valan, että ystävätär ei koskaan menisi

naimisiin Bertramin kanssa. Mutta hän teeskenteli joka tapauksessa

ystävyyttä Geraldinea kohtaan. Eräänä iltana, kun he seisoivat

sillalla hurjana kohisevan joen yläpuolella, luuli Cordelia, että he

olivat yksin, ja töytäsi Geraldinen alas sillalta päästäen kaamean

pilkkanaurun: "Ha ha ha!" Mutta Bertram näki kaiken, ja hän syöksyi

heti virtaan huutaen: "Minä pelastan sinut, verraton Geraldineni."

Mutta hän oli pahaksi onneksi unohtanut, että hän ei osannut uida,

ja he hukkuivat molemmat, puristuneina toistensa syleilyyn. Pian

senjälkeen laineet huuhtoivat heidän ruumiinsa vihannalle rannalle.

Heidät haudattiin samaan hautaan, ja heidän hautauksensa tapahtui

mitä suurimmalla loistolla, Diana. On paljon romanttisempaa lopettaa

kertomus hautajaisiin -- ja tässähän oli kaksoishautajaiset

-- kuin häihin. Mitä tulee Cordeliaan, niin tuli hän hulluksi

omantunnontuskista ja hänet täytyi sijoittaa hullujenhuoneeseen. Se

oli mielestäni runollisin hyvitys hänen rikoksestaan.

-- Se oli verrattoman kaunista ja jännittävää, sanoi Diana, joka

kuului Matthew'n kirjalliseen suuntaan. -- En voi käsittää, kuinka

voit sepittää sellaisia asioita omasta päästäsi, Anna. Toivoisin,

että minulla olisi yhtä hyvä mielikuvitus kuin sinulla.

-- Sitä sinulla kyllä olisi, kultaseni, jos vain kehittäisit sitä,

sanoi Anna lohdutellen. -- Ja minä olen juuri saanut erään tuuman,

Diana. Sinä ja minä muodostamme yhdistyksen sommitellaksemme

kertomuksia -- vain harjoitukseksi -- ja sen nimi on tietysti

kirjallinen klubi. Me kehitämme mielikuvitustamme -- neiti Stacy

on sanonut, että se on hyvin hyödyllistä. Mutta me emme laske sitä

harhapoluille. Kerroin hänelle kummitusmetsästä, ja silloin hän

sanoi, että se ei tehnyt lainkaan hyvää tuollaisille -- tuollaisille

-- niin, muistelen hänen sanoneen tuhmeliineille... Mitä sinä arvelet?

Niin siis syntyi "kirjallinen klubi". Jäseninä olivat aluksi vain

Diana ja Anna, mutta pian otettiin mukaan myöskin Jane Andrews ja

Ruby Gillis sekä vielä pari muuta, jotka tunsivat, että heidän

mielikuvituksensa oli kehittämisen tarpeessa. Pojilla ei ollut

sisäänpääsyä, vaikka Ruby Gillis omasta puolestaan oli sitä mieltä,

että klubille olisi siitä etua ja jokaisen jäsenen oli määrä sepittää

kertomus viikossa.

-- Se on kauhean huvittavaa, sen saatte uskoa, Marilla, kertoi

Anna kotona keittiössä. -- Jokainen tyttö saa lukea kertomuksensa

ääneen, ja sitten keskustelemme siitä. Säilytämme ne kaikki lukkojen

ja sinettien takana ja luemme ne sitten jälkeläisillemme. Kaikilla

meillä on hienot nimimerkit. Minun on Rosamunda Montmorency. Muilla

tytöillä on myöskin aika nokkelia... Ruby Gillisin kertomuksissa

on tietysti paljon rakkautta, ja se on sellaista höystettä, jota

minun mielestäni olisi käytettävä säästeliäästi... Janella ei

ole sitä ensinkään, sillä hän sanoo, että sellainen kuuluu niin

idioottimaiselta ääneen lukiessa. Hänen kertomuksensa ovat kauhean

järkeviä. Dianan kertomuksissa on liian paljon murhia. Hän sanoo,

että hän ei juuri koskaan tiedä, mitä hän tekisi henkilöillään, ja

siksi hän antaa heidän kuolla jollain tavoin päästäkseen heistä. Minä

saan enimmäkseen antaa heille aiheet, mutta se ei ole vaikeata, sillä

minulla on niitä tuhat kertaa enemmän kuin itse tarvitsen...

-- Jos kerran on valittava kahden pahan välillä, niin on minun

mielestäni parempi, että luette kertomuksia, sanoi Marilla. --

Mutta jos nyt myöskin itse alatte niitä sepitellä, niin pakenee se

vähäinenkin äly, mikä teillä on, tipotiehensä.

-- Oh, niinkö arvelette! sanoi Anna loukkaantuneena. -- Me olemme

muuten hyvin tarkkoja siinä, että kertomukseen on aina liitettävä

joku opetus -- siitä pidän ankarasti kiinni. Kaikki hyvät saavat

palkinnon, ja kaikki pahat oikeudenmukaisen rangaistuksen. Opetushan

on pääasia, kuten Marilla ymmärtää... Luin hiljakkoin erään

kertomukseni ääneen pastorille ja pastorinrouvalle, ja he sanoivat,

että opetus oli mitä oivallisin. Mutta he nauroivat aivan väärissä

kohdissa ja sitä olen sittemmin kovasti miettinyt...

Annan nuoruusvuodet · 第 58 / 84 题