Matthew oli vaipunut ajatuksiinsa. Hän oli tullut keittiöön kolean
joulukuun illan hämärtäessä ja oli istuutunut nurkkaan halkolaatikon
viereen riisuakseen jalastaan raskaat saappaansa, tietämättä,
että Anna ja muutamat hänen toverinsa paraillaan harjoittelivat
"Keijukaiskuningatarta" salissa.
Hetken kuluttua koko joukko tuli eteiseen ja kokoontui sitten
keittiöön, iloisesti pakisten ja nauraen. Tytöt eivät nähneet
Matthew'ta, joka kainosti vetäytyi varjoon halkolaatikon taakse
toisessa kädessä saapas ja toisessa saapaspihti, ja hän katseli heitä
salaa niiden kymmenen minutin ajan, jotka he käyttivät pannakseen
ylleen päällysnuttunsa ja lakkinsa ja puhuakseen yhteen ääneen
tulevasta illanvietosta.
Anna seisoi heidän joukossaan, kirkassilmäisenä ja terhakkana kuten
ainakin, mutta Matthew huomasi yhtäkkiä, että hän jossain suhteessa
oli erilainen kuin kaikki hänen toverinsa. Ja Matthew'n mieltä
pahoitti eräs tosiasia, se nimittäin, että hänestä näytti siltä
kuin tämä erilaisuus ei olisi niinkuin pitäisi olla. Annalla oli
älykkäämmät kasvot, suuremmat ja loistavammat silmät ja hienommat
piirteet kuin muilla; yksinpä ujo, hoksaamaton Matthew'kin oli pannut
tämän merkille. Mutta sillä erilaisuudella, jonka hän äsken oli
havainnut, ei ollut mitään tekemistä tämän kanssa. Mitä se siis oli?
Matthew'ta vaivasi tämä kysymys kauan senjälkeen kun tytöt käsi
kädessä olivat vaeltaneet pitkää, kovaksi jäätynyttä oikotietä pitkin
ja Anna oli käynyt istumaan läksyjensä ääreen. Hän ei voinut jättää
sitä Marillan harkittavaksi, joka, siitä hän oli varma, vain nauraisi
pilkallisesti ja vastaisi, että ainoa ero, minkä hän näki Annan ja
muiden tyttöjen välillä oli se, että nämä joskus vaikenivat, Anna
sitävastoin ei milloinkaan. Ja ilman sitä apua, sen Matthew tunsi,
tulisi hän hyvin toimeen.
Sinä iltana hänen täytyi turvautua piippuunsa voidakseen perinpohjin
syventyä probleemin ratkaisuun, ja Marilla katseli tupruavia
savupilviä kaikkea muuta kuin lempein silmin. Tunnin kestäneen
polttamisen ja ankaran ajatustyön jälkeen oli Matthew päässyt
arvoituksen perille, Annalla oli erilainen puku kuin toisilla
tytöillä!
Mitä enemmän Matthew pohti asiaa, sitä lujemmin hän tuli vakuutetuksi
siitä, ettei Anna koskaan ollut samoin puettu kuin muut tytöt
-- ei koskaan siitä pitäen, kun hän oli tullut Vihervaaralle.
Marilla antoi hänen käyttää yksinkertaisia, tummia pukuja, kaikki
saman muuttumattoman kaavan mukaan leikattuja. Matthew'lla oli
epämääräinen aavistus siitä, että puvut voivat olla muodikkaita tai
epämuodikkaita, ja että se monellekin oli hyvin tärkeä asia, mutta
hän oli aivan varma siitä, että Annan hihat eivät olleet saman
näköiset kuin toisten tyttöjen hihat. Hän palautti muistiinsa sen
pikkutyttöjoukon, jonka hän oli nähnyt hänen ympärillään edellisenä
iltana -- kaikki niin hauskasti ja iloisesti puettuina punaisiin
tai sinisiin, vaaleanpunaisiin tai valkoisiin puseroihin, -- ja hän
ihmetteli, miksi Marilla aina käytti niin ikäviä ja yksitoikkoisia
puvunmalleja.
Tietysti se oli parasta... Marillahan oli tytön kasvattaja, ja
Marilla tiesi kyllä, mitä teki. Luultavasti hänellä oli hyvät ja mitä
hyväksyttävimmät syynsä. Mutta mitähän vahinkoa oikeastaan voisi olla
siitä, jos tytöllä olisi yksi ainoa vaalea ja sievä puku -- jotain
siihen suuntaan kuin Diana Barrylla aina oli yllään?...
Matthew päätti antaa hänelle sellaisen; sitähän ei kaiketi voinut
leimata sopimattomaksi sekaantumiseksi asioihin, jotka eivät häntä
liikuttaneet?... Oli enää noin kaksi viikkoa jouluun. Sievä puku
sopisi mainiosti joululahjaksi. Matthew pani tyytyväisesti huokaisten
piippunsa pois ja meni huoneeseensa paneutuakseen pitkäkseen,
Marillan avatessa kaikki ovet ja ikkunat tuulettaakseen talon.
Kun Matthew oli nukkunut "asian päälle", tuli hän tuohon ei
niinkään hullumpaan tulokseen, että vain nainen kykeni ottamaan
tehtäväkseen tuon vastuunalaisen pukukankaan oston. Marilla ei
voinut tulla kysymykseen. Hänen veljellään oli varma tunne siitä,
että hän heti heittäisi hänelle kylmää vettä niskaan ja pilaisi
koko hänen suunnitelmansa. Jälellä oli siis vain rouva Lyndc, sillä
ikimaailmassa ei Matthew olisi uskaltanut pyytää miltään muulta
Avonlean naispuoliselta asukkaalta neuvoa. Hän meni siis rouva
Lynden luo, ja tämä kunnon nainen kohotti heti painavan taakan hänen
hartioiltaan.
-- Valitako Annalle puku joululahjaksi? Sen kyllä teen. Huomenna
menen joka tapauksessa Carmodyyn, ja silloin toimitan asian. Onko
teillä mitään erikoistoivomusta väriin ja kankaan laatuun nähden?
Eikö? No niin, silloin menettelen oman makuni mukaan. Luulen, että
joku kauniin sammalvihreä sopisi Annalle, ja William Blairille on
juuri saapunut uutta silkinsekaista kangasta, joka on sangen siistiä.
Ehkä mieluimmin haluaisitte, että minä neuloisinkin sen hänelle?
Jos Marilla tekisi sen, saisi Anna luultavasti vihiä asiasta ennen
aikojaan, niin että yllätys menisi tyhjiin. Niin, neulon sen siis. Ei
toki -- ei siitä ole mitään vaivaa. Minä pidän neulomisesta. Laitan
sen sellaisen, että se sopii veljentyttärelleni Jenny Gillisille,
sillä hän ja Anna ovat pilkulleen samankaltaisia vartaloltaan.
-- Niin, sehän on kauhean ystävällistä, sanoi Matthew. -- Mutta nyt
on asianlaita siten -- niin, en oikein tiedä -- mutta olisi hauskaa,
jos... Hm, nykyään kai ne laittavat hihat hieman toisenlaisiksi kuin
ennen maailmassa... Ellei olisi liian paljon pyydetty -- voisiko
käydä päinsä laittaa ne uudella tavalla?
-- Ahaa, puhvihihat! Kyllähän toki! Teidän ei tarvitse olla
huolissanne, Matthew. Ompelen ne kaikkein viimeisen muodin mukaan,
lupasi hyvä rouva Lynde.
Itsekseen hän sanoi Matthew'n mentyä:
-- On oikein hauska nähdä tuo pikku tylleröinen kerrankin siistissä
puvussa. Sellaisena kuin Marilla hänet vaatettaa, näyttää hän
kerrassaan naurettavalta, siitä ei ole epäilystäkään, ja minulla on
varmaankin kymmenen kertaa pyörinyt kielenpäässä sanoa se hänelle.
Mutta olen pitänyt suuni kiinni, sillä näen kyllä, että Marilla ei
tahdo mitään neuvoja, ja että hän kuvittelee tietävänsä enemmän
lastenkasvatuksesta kuin minä, vaikkei hänellä koskaan ole ollut
miestä eikä tenavia. Luulen, että hänen tarkoituksensa on kasvattaa
Anna nöyryyteen herättämällä kateutta ja tyytymättömyyttä hänen
mielessään. Olen vakuutettu siitä, että tytön täytyy huomata ero
omien ja toveriensa pukujen välillä. Ja ajatella, että Matthew vanhus
on pannut sen merkille!... Tuo mies näyttää nyt heränneen nukuttuaan
kuusikymmentä vuotta.
Niiden molempien viikkojen aikana, jotka nyt seurasivat, ymmärsi
Marilla, että veljellä oli jotain erityistä mielessä, mutta mitä se
oli, ei hän voinut saada selville ennenkuin jouluiltana, jolloin
rouva Lynde ilmestyi tuomaan pukua. Marilla ei näyttänyt olevan
juuri millänsäkään, vaikkakin on luultavaa, että hän jonkinlaisella
epäluulolla kuunteli rouva Lynden diplomaattista selitystä, että hän
oli ommellut puvun, siksi että Matthew oli pelännyt Annan saavan
vihiä yllätyksestä, jos Marilla itse ryhtyisi neulomispuuhaan.
-- Vai niin, sentähden siis Matthew on ollut niin salaperäisen
näköinen ja naureskellut itsekseen parin viimeisen viikon aikana,
sanoi hän hieman väkinäisesti, mutta ei epäystävällisesti. -- Tiesin
kyllä, että hänellä oli jokin päähänpisto... Niin, minun mielestäni
Anna ei kylläkään olisi tarvinnut useampia pukuja. Ompelin hänelle
kolme kappaletta lämpimiä, kestäviä ja käytännöllisiä pukuja nyt
syksyllä, ja se mikä siitä menee yli, on totisesti tarpeetonta.
Nuo hihathan vievät niin paljon kangasta, että se olisi voinut
riittää kokonaiseksi miehustaksi... Sinä vain annat virikettä Annan
turhamaisuudelle, Matthew, ja hän on jo nytkin niin turhamainen
kuin riikinkukko. No niin, nyt hän kai viimeinkin on tyytyväinen --
tiedän hänen kaihonneen ja kaivanneen noita typeriä hihoja siitä
asti kuin hän tuli tänne, vaikkei hän koskaan ole niistä puhunut.
Puhvit ovat tulleet vielä suuremmiksi sen jälkeen -- ihmisethän ovat
hulluja... Nyt ne jo ovat aivan kuin ilmapalloja, ensi vuonna saavat
ne, joilla on sellaiset, kulkea ovesta sisään sivuttain...
Jouluaaton aamu koitti yli kauniin, valkoisen maailman. Joulukuu oli
ollut hyvin lauha, ja oli odotettu viheriää ja "räntäistä" joulua.
Mutta juuri jouluaaton edellisenä yönä pakasti ja satoi lunta siksi
paljon että Avonlea sai kokonaan toisen ulkonäön.
Anna tirkisteli ihastunein katsein ulos kuuraisesta päätyikkunastaan.
Hongat tuolla "kummitusmetsässä" olivat ihmeellisesti välkkyilevän
huurteen verhoamina; koivut ja metsäkirsikkapuut olivat huikaisevan
valkeassa puvussa, ja peltojen kynnetyt vaot olivat ikäänkuin
jäätyneen meren jähmettyneitä laineita. Puhdas, viileä ilma oli niin
kevyttä ja virkistävää hengittää.
Anna juoksi rappusia pitkin ja lauloi, niin että hänen äänensä raikui
läpi koko talon:
-- Hauskaa joulua, Marilla! Hauskaa joulua, Matthew! Niinpä saimme
lopultakin valkoisen joulun, ja minä olen niin iloinen, niin iloinen!
Valkoinen joulun täytyy olla -- ei viheriä! Se ei muuten olekaan
viheriä -- se on vain samean ja sotkuisen ruskea ja harmaa... Miksi
ihmiset sanovat sitä viheriäksi? Ei -- mutta -- Matthew, saanko minä
tuon? Oi!...
Matthew oli kömpelösti purkanut puvun paperikääreestä ja kurkotti
sitä luoden anteeksipyytävän katseen sisareensa. Marilla oli
olevinaan kokonaan kiinni teekannun täyttämispuuhassa, mutta toisesta
silmänurkastaan hän tirkisti sangen suurella mielenkiinnolla,
mitä tapahtui. Anna otti puvun ja katseli sitä kunnioittavan
hiljaisuuden vallitessa. Oi, miten se oli soma -- pehmeätä,
sammalvihreää kangasta, jolla on viehättävä silkin hohde, hameessa
mitä siroimmat rimsut ja laskokset ja miehusta kurottuna mitä
herttaisimmin ja viimeisen muodin mukaisesti, kaulantiessä pieni
tuuhea valkea pitsiröyhelö. Mutta hihat -- ne olivat parasta kaikista
ja kruunasivat arvokkaasti teoksen! Pitkät, kiinteät kalvokkaat
ulottuivat kyynärpäihin saakka, ja niitten yli laskeutui kaksi ihanaa
puhvia, joita keskeltä jakoivat kapeat vannikkeet ja sammal vihreästä
silkkinauhasta tehdyt ruusukkeet...
-- Sen on määrä olla sinun joululahjasi, Anna, sanoi Matthew
hämillään. -- Mutta -- mutta -- mikä sinun on, Anna? Etkö pidä siitä?
Sillä Annan silmät olivat äkkiä täyttyneet kyynelillä.
-- Pidänkö siitä! Oi, Matthew! -- Anna ripusti puvun tuolille ja
risti kätensä. -- Sehän on suorastaan lumoava! Oi, koskaan en voi
teitä kylliksi kiittää! Kas, tuollaiset hihat! Minusta tuntuu aivan
siltä kuin tämä olisi onnellista unta!...
-- No -- syödään nyt sentään aamiaista, keskeytti Marilla. -- Sanon
suoraan, Anna, että minun mielestäni et lainkaan ollut tuon puvun
tarpeessa, mutta kun nyt kerran Matthew on hankkinut sen sinulle,
niin voit nyt nauttia siitä terveydeksesi ja varoa sitä huolella.
Tässä on lettinauha, jonka rouva Lynde pyysi sinulle antamaan. Se on
viheriä, niin että se muka sopisi pukuun. Hm, kaikkea tässä vielä!...
Tule nyt, niin istuudumme pöytään.
-- En käsitä kuinka voin syödä mitään aamiaista, sanoi ilosta
säteilevä Anna. -- Aamiainen on jotain niin proosallista tällaisena
jännittävänä hetkenä. Antakaa minun ennemminkin ravita silmiäni uuden
pukuni katselemisella. Olen niin iloinen siitä, että puhvihihat yhä
edelleen ovat muodissa. Minulla oli ikäänkuin sellainen tunne, etten
koskaan jaksaisi sulattaa sitä, jos ne joutuisivat pois muodista,
ennenkuin olisin ehtinyt saada sen mallisen puvun... En olisi koskaan
voinut tuntea olevani oikein tyytyväinen ja iloinen. Ja rouva Lynde
teki hyvin kiltisti antaessaan minulle sammalvihreän lettinauhan.
Tunnen, että minun vastaisuudessa aina täytyy olla oikein kiltti ja
hyvä tyttö.
Se ei suinkaan aina ole niinkään helppoa, mutta tästä lähtien yritän
enemmän kuin ennen...
Kun proosallinen aamiainen oli saatu pois tieltä, ilmestyi Diana
portaalle lumisen töyrän alapuolelle, jota vasten hän hyvin koreana
loisti pitkässä kirsikanpunaisessa nutussaan. Anna lensi pitkin
polkua häntä vastaan.
-- Hauskaa joulua, Diana! Oi, minkälainen joulu, niin ihmeen ihana!
Ja minulla on näytettävänä sinulle jotain ihan hurmaavaa. Matthew on
antanut minulle mitä sievimmän puvun, jossa on sellaiset hihat! En
koskaan elämässäni ole voinut kuvailla mielessäni mitään kauniimpaa!
-- Ja minulla on sinulle vielä jotain, huusi Diana aivan
hengästyneenä. -- Katsoppas -- tämän laatikon sinä saat! Josephine
täti on lähettänyt meille suuren laatikon täynnä tavaraa, ja tämä on
sinulle! Minun oli määrä juosta tuomaan se sinulle eilen illalla,
mutta siitä ei tullut mitään ennen pimeän tuloa, ja siihen aikaan
päivästä en missään tapauksessa kulje mielelläni kummitusmetsän
läpi...
Anna aukaisi laatikon ja kurkisti siihen. Ylimpänä oli kortti,
jossa oli kirjoitus: "Anna tytölle. Hauskaa joulua!" ja sitten
näkyi pari mitä somimpia vuohennahkakenkiä, joita koristivat mustat
silkkiruusukkeet ja kiiltävät soljet.
-- Oi!... sanoi Anna. -- Diana, tämä on liikaa. Tämän täytyy olla
unta...
-- Minä sanon sitä sallimuksen johdatukseksi, sanoi Diana. -- Nyt
pääset lainaamasta Rubyn kenkiä, ja se oli oikea hyvä työ, sillä ne
ovat kahta numeroa liian suuret sinulle, ja olisi kauheata kuulla
keijukaisen tulla koluuttavan liian suurissa kengissä. Josie Pye
riemuitsisi...
Kaikki Avonlean koululaiset olivat tänä päivänä kuumeen tapaisessa
jännityksessä, sillä juhlasali piti koristettaman ja viimeinen suuri
kenraaliharjoitus pidettämään.
Niin sitten koko juttu suoritettiin illalla suurella menestyksellä.
Pieni sali oli täpösen täynnä ihmisiä, ja kaikki esiintyjät hoitivat
osansa erinomaisesti. Mutta säteilevä tähti kaikkien suurempien ja
pienempien valojen joukossa oli Anna Shirley, ja sitä ei tohtinut
edes viheriä kateuskaan Josie Pyen hahmossa kieltää.
-- Oi, eikö olekin ollut hurmaava ilta, huokasi Anna, kun kaikki oli
ohi ja hän ja Diana kulkivat kotiin yhdessä tumman tähtitaivaan alla.
-- Kyllä, kaikki näyttää menneen hyvin, sanoi käytännöllinen
Diana. -- Olemme varmasti saaneet kokoon kokonaista kymmenen
dollaria. Ajatteles, että pastori aikoo lähettää siitä ilmoituksen
Charlottetownin sanomalehtiin.
-- Oi, Diana, saammeko todellakin nähdä nimemme painettuina! Minua
ihan vihlaisee, kun ajattelen sitä... Yksinlaulunumerosi esitit
mainiosti, Diana. Tunsin itseni vielä ylpeämmäksi kuin sinä, kun he
taputtivat ja tahtoivat sinun laulamaan sen vielä uudelleen. Sanoin
itsekseni: "minun omaa ystävätärtäni tässä näin kunnioitetaan."
-- Entäs sitten sinun lausuntonumerosi, Anna! Hehän taputtivat
niin, että katto olisi voinut pudota. Surullinen kohta oli aivan
yksinkertaisesti valtava.
-- Oi, kuinka pelkäsin, Diana! En tiedä, kuinka tulin korokkeelle,
kun pastori huusi nimeni. Minusta tuntui siltä kuin miljoona silmää
olisi katselleet minua ja suoraan lävitseni, ja tovin aikaa oli kuin
ääneni aivan tukahtuisi... Mutta sitten ajattelin kauniita uusia
puhvihihojani, ja silloin rohkeus palasi. Ajattelin, Diana, että
minun täytyi osoittautua sellaisten puhvihihojen arvoiseksi... Ja
niin heittäydyin kuolemaa halveksuen suoraan asiaan, ja tuntui siltä
kuin oma ääneni olisi tullut jostakin hyvin etäältä. Oli toki onni,
että olin harjoitellut siksi paljon vintin säiliössä, sillä muuten
olisi käynyt ihan hullusti... Ähkyinkö hyvin?
-- Sinä ähkyit hienosti, vakuutti Diana.
-- Näin vanhan rouva Sloanen pyyhkivän kyyneliään istuessani
paikalleni. Ajattelehan toki, että voi liikuttaa jonkun sydäntä!...
-- Oh, miten poikien vuorokeskustelu oli mainio, sanoi Diana. --
Gilbert Blythe oli suorastaan suuremmoinen. Anna, minun mielestäni
sinä sentään kohtelet hyvin pahoin Gil'iä. Odotahan, niin saat
kuulla. Kiiruhtaessasi alas korokkeelta keijukaiskuningatar-kuvaelman
jälkeen pudotit yhden niistä ruusuista, joita sinulla oli tukassasi.
Näin, kuinka Gil otti sen maasta ja pisti povitaskuunsa. Siinä
kuulet! Sinua, joka olet niin romanttinen, tuollainen kai miellyttää.
-- Minulle on aivan samantekevää, mitä tuo henkilö tekee, sanoi Anna
kopeasti. -- En koskaan tuhlaa häneen ajatustakaan, Diana, sen vain
tahdon sinulle sanoa.
Sinä iltana istuivat Marilla ja Matthew -- viimemainittu ei ollut
ottanut osaa mihinkään "illanviettoon" kahteenkymmeneen vuoteen -- ja
pakinoivat keskenään keittiön takan ääressä Annan mentyä huoneeseensa
levolle.
-- No, Anna tyttömme hoiti asiansa yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa,
luulisin, sanoi Matthew ylpeänä.
-- Sen hän kyllä teki, tunnusti Marilla. -- Hän on lahjakas tyttö,
Matthew. Ja kuinka hauskan näköinen hän oli! Vaatteet vaikuttavat
sentään osaltaan nekin... Niin, minä en kylläkään ole iloinnut koko
tästä touhusta, mutta ei siinä sentään ole tainnut olla mitään
pahaakaan... Nuorison tarvinnee kai vähän huvitella... Niin, Annasta
olen joka tapauksessa ollut tänä iltana ylpeä, vaikka en koskaan aio
hiiskua hänelle sanaakaan siitä.
-- Minä myöskin olin hänestä ylpeä, mutta minä sanoin sen hänelle
suoraan, minä, ennenkuin hän meni huoneeseensa, sanoi Matthew. --
Meidän on kai katsottava, miten järjestämme hänen elämänsä ennemmin
tai myöhemmin, Marilla. Hän näyttää tarvitsevan ajan mittaan jotain
enemmän kuin Avonlean koulua.
-- Sitä ennätämme kyllä aikanaan tuumia, sanoi Marilla. Hän täyttää
vasta kolmetoista maaliskuussa. Vaikka tänä iltana huomasin, että hän
alkaa kasvaa oikein suureksi tytöksi. Rouva Lynde on tehnyt hameen
tuuman verran liian pitkän -- siksi tyttökin näyttää pitemmältä.
Hänellä on helppo oppia, ja minä luulisin, että parasta, mitä voimme
tehdä, on antaa hänen yrittää seminaariin. Mutta siitähän meidän ei
vielä ole tarvis puhua vuoteen tai pariin.
-- Niinkuin tahdot, mutta sen ajatteleminen ei vahingoita, arveli
Matthew. -- Tuollaiset suunnitelmat kypsyvät paljon paremmin, mitä
enemmän niitä pohtii.