Lokakuu oli käsissä, kun Anna jälleen voi mennä kouluun -- komea
kullanpunainen lokakuu viileine aamuineen, kun laaksoja peitti
läpikuultava auer, joka väikkyi heleänpunaisissa ja savunsinisissä,
ametistin ja helmen hohteisissa vienoissa värivivahduksissa.
Kastetta oli niin viljalti, että keto välkkyi kuin hopeakudoksinen
kangas, ja metsän tiheitten runkojen välille oleviin syvennyksiin
kokoontuivat kuihtuneet lehdet, jotka kahisivat kulkijan jalkojen
alla. Koivukäytävä oli kuin keltainen, harveneva holvikäytävä, ja sen
alla olevat sanajalat riippuivat hallanpanemina ja ruskeina.
Itse ilmassa oli tuoksua ja raikkautta, joka vaikutti mitä
elähyttävimmin pikku tyttöihin, jotka reippaina ja iloisina
sipsuttivat kouluun, ja oli todellakin hauskaa istua jälleen pienen
ruskean pulpetin ääressä Dianan rinnalla, Ruby Gillisin kanssa,
joka nyökkäsi käytävän yli, Carrie Sloanen, joka lähetti pieniä
kirjelappuja, ja Julia Bellin, joka tarjosi mitä herkullisinta
lakritsia. Anna huoahti syvään tyytyväisyydestä terottaessaan
kivikynänsä ja järjestäessään kirjanmerkkinsä pulpetissaan. Elämä oli
todellakin hyvin mielenkiintoista.
Uudessa opettajattaressa hän tapasi vielä vilpittömän ja avuliaan
ystävän. Neiti Stacy oli hilpeä ja miellyttävä nuori nainen, jolla
oli onnellinen kyky voittaa ja säilyttää oppilastensa kiintymys sekä
houkutella esiin heidän olemuksensa paras osa. Annan sielu avautui
kuin kukka tämän lämmittävän ja kehittävän vaikutuksen alaisena ja
hän kestitsi ihailevaa Matthew'ia ja suurempaan kriitillisyyteen
taipuvaa Marillaa mitä hehkuvimmilla kuvauksilla siitä mitä nykyään
tapahtui koulussa.
-- Olen aivan hurmaantunut neiti Stacyyn, Marilla. Hänellä on niin
lempeä ja hieno käytös- ja puhetapa ja niin miellyttävä ääni. Kun hän
lausuu nimeni, kuulen aivan selvästi, että hän lausuu sen a:lla
lopussa... Nyt iltapäivällä olemme lausuneet runoja. Toivon, että
olisitte olleet siellä ja kuulleet minun lausuvan "Lady Macbeth'in".
Panin koko sieluni siihen... Kun sitten menimme kotiin, sanoi Ruby
Gillis minulle, että lausuessani säkeet:
-- "Suureks mielit,
Himoa sull' on kunniaan, mutt' pahuus,
Sen kätyri, sulta puuttuu" --
silloin häntä oikein värisytti luihin ja ytimeen saakka.
-- Tuon saat lausua minulle jonakin päivänä ulkona ladossa, arveli
Matthew.
-- Sen kyllä teen, sanoi Anna miettiväisenä, mutta tiedän, etten tule
tekemään sitä yhtä hyvin. Ei ole puoleksikaan niin innostavaa ulkona
ladossa kuin kokonaisen koululuokan edessä, joka kuuntelee henkeä
pidättäen joka sanaa. -- Matthew'ta en varmaankaan saa värisemään.
-- Rouva Lynde sanoi, että hän värisi, kun hän perjantaina näki
poikien kiipeävän korkeimpien puitten latvoihin herra Bellin mäellä
noutaakseen harakanpesiä, sanoi Marilla. -- Minua ihmetyttää, että
neiti Stacy antaa heille siihen luvan.
-- Tarvitsimme harakanpesän luonnontiedetunnilla, selitti Anna. --
Se oli sinä iltapäivänä, kun retkeilimme ulkona ja pidimme tunnin
luonnonhelmassa. Siellä oppii niin erinomaisesti, ja neiti Stacy
selittää kaiken niin selvästi. Sitten saamme kirjoittaa aineita
retkeilyistämme ja minä kirjoitan parhaiten.
-- Kuuluu kovin kerskailevalta sanoa se itse. Sen voit antaa
opettajattaresi sanoa.
-- Hänhän on sen sanonut, Marilla. Ja minä en todellakaan ylpeile
siitä. Kuinka voisinkaan, kun olen sellainen pölkkypää geometriassa?
Mutta nyt alkaa minulle hieman valjeta siinäkin suhteessa. Neiti
Stacy tekee sen minulle paljon ymmärrettävämmäksi. Mutta hyväksi en
siinä tule koskaan, ja on sentään hyvin ikävää olla siitä varma...
Mutta olen hirveästi innostunut ainekirjoitukseen. Enimmäkseen
neiti Stacy antaa meidän itse valita aiheemme, mutta ensi viikolla
meidän on kerrottava jostain huomattavasta henkilöstä. Oi, ollappa
huomattava henkilö ja tietää, että koululapset kirjoittavat aineita
kuoleman jälkeen!... Tahtoisin hyvin halusta olla kuuluisa ja
huomattava. Luulen, että suureksi tultuani menen sotaan Punaisen
ristin sisarena... Ellen mene Kongoon lähetyssaarnaajaksi. Mutta
siihen kaiketi vaaditaan liian monta sellaista ominaisuutta,
joita minulla ei ole... Ja joka aamu me voimistelemme tullaksemme
solakkavartaloisiksi ja edistääksemme ruuansulatusta.
-- Jos ruuansulatus tähän asti on ollut kunnossa, niin -- sanoi
Marilla halveksivaa moitetta äänessä.
Mutta kaikki retkeilyt, kaikki lausuminen ja kaikki
voimisteluharjoitukset hupenivat pelkiksi mitättömyyksiksi verrattuna
siihen suunnitelmaan, jonka neiti Stacy ilmaisi ihastuneille
oppilailleen marraskuussa. Tämän suunnitelman mukaan kaikkien
Avonlean koululasten piti panna toimeen musikaalinen illanvietto
jonain päivänä joulunpyhinä, ja sen tuottamat tulot käytettäisiin
lipun ostamiseen koulutaloon.
Aikomus voitti kaikkien mieltymyksen, ja alettiin heti harjoittaa
ohjelman eri numeroita. Ja kaikista tulevista avustajista ei kukaan
ollut niin innokas ja uuttera kuin Anna Shirley, joka sydämen
pohjasta antautui puuhaan.
Mutta kotona Marilla nurisi.
-- Mitäpä hyödyttää teidän ahtaa päänne täyteen tyhjänpäiväisiä
joutavuuksia ja riistää niin paljon aikaa läksyiltänne? En hyväksy
sitä, että lapset saavat esiintyä julkisesti. Se tekee heidät vain
turhamaisiksi ja nenäkkäiksi ja vetelehtimishaluisiksi.
-- Mutta ajatelkaa hyvää tarkoitusta! pyysi Anna. -- Lippu tulee yhä
enemmän elähyttämään isänmaanrakkauttamme, Marilla.
-- No kyllä kai! Isänmaanrakkaus on kai viimeinen, mikä teillä on
ajatuksissanne. Te katsotte vain, että teillä on hauskaa.
-- Niin, onhan kaiketi hyvä, jos voi yhdistää isänmaanrakkauden
ja hauskuuden! Ajatelkaas, mikä hieno illanvietto siitä tulee!
Meillä tulee olemaan kuusi kuoroa, ja Diana ja minä esitämme
yksinlaulua. Minä olen mukana kahdessa vuorokeskustelussa ja
"Keijukaiskuningattaressa". Oh, olen niin peloissani, että
sotkeudun... Ja kaikkein viimeksi meillä on kuvaelma "Usko, Toivo ja
Rakkaus". Siinä esiinnymme Diana ja Ruby ja minä, kaikki valkeisiin
puettuina ja hiukset hajalla. Minä olen Toivo, ristiin liitetyin
käsin -- näin -- ja ylöspäin suunnatuin katsein. Harjoittelen osiani
vintin säiliössä. Älkää säikähtäkö jos kuulette minun huokailevan
ja ähkyvän! Eräässä osassani minun täytyy ähkyä ja voivotella aivan
sydäntäsärkevästi, ja sitä on vaikea tehdä oikein taiteellisesti,
Marilla.
Josie Pye on loukkaantunut siksi, ettei hän saanut ruveta
keijukaiskuningattareksi. Mutta sehän olisi ollut naurettavaa, sillä
kukapa olisi kuullut puhuttavan keijukaiskuningattaresta, joka olisi
niin paksu kuin Josie? Keijukaiskuningattarien täytyy olla solakoita.
Jane Andrews esittää kuningatarta, ja minä tulen olemaan yksi hänen
neidoistaan. Josie sanoo, että punatukkainen keijukainen on yhtä
hullunkurinen kuin paksukin, mutta minä asetun sellaisten lorujen
yläpuolelle... Minä saan valkoisen ruususeppeleen päähäni, ja Ruby
Gillis lainaa minulle matalat kenkänsä, koska minulla itselläni ei
ole sellaisia. Keijukaisilla täytyy tietysti olla puolikengät. Eihän
voi kuvitella keijukaista varsikengissä, vai mitä? Kaikkein vähiten
kärkisuojuksilla varustetuissa.
Koristamme salin havunoksilla ja kuusiköynnöksillä, joihin pistelemme
punaisia silkkipaperiruusuja. Ja kun katselijat ovat kokoontuneet,
marssimme kaikki kaksittain sisään Emma Whiten soittaessa marssia
uruilla. Niin, Marilla, tiedän kyllä, ettette iloitse puoliksikaan
niin paljon kuin minä siitä, mutta ettekö sentään toivo, että teidän
pikku Annanne kunnostautuu?
-- Toivon, että esiinnyt säädyllisesti ja soveliaasti. Olen sydämeni
pohjasta hyvilläni, kun kaikki tämä touhu viimeinkin on ohi ja
sinä kykenet asettumaan järkevään työhön. Mihin sinä nyt luulet
kelpaavasi, pää täynnä vuorokeskusteluja ja kuvaelmia ja ähkymisiä?
Ja mitä kieleesi tulee, niin on kerrassaan ihme, ettei se kulu
loppuun.
Anna huokasi ja lähti ulos pihamaalle, jossa uusikuu loisti omenan
vihreällä läntiseltä taivaalta lehdettömien poppelin oksien lomitse
ja Matthew paraillaan pieni puita. Anna istuutui eräälle kannolle ja
alkoi jälleen selostaa tulevaa illanviettoa, varmana siitä, että hän
ainakin hänessä tapaisi osaaottavan ja huvitetun kuulijan.
-- Niin paljon voin ymmärtää, että siitä tulee oikein hienon hieno
illanvietto, ja sinä tulet kyllä kunnostautumaan, sanoi Matthew ja
hymyili vilkkaille ja ilmehikkäille pikku kasvoille.
Anna hymyili takaisin hänelle. Nämä molemmat olivat mitä parhaimmat
ystävät, ja Matthew ylisti usein onnellista tähteänsä siitä, ettei
hänen tarvinnut puuttua tytön kasvatukseen. Se oli yksinomaan
Marillan hartioilla; jos hänellä olisi ollut jotain tekemistä sen
suhteen, olisi syntynyt alituisia ristiriitoja hänen tunteittensa
ja velvollisuudentunteessa välillä.
Niinkuin asia nyt oli, oli hänellä vapaat kädet "hemmottelemaan
piloille" Anna -- sanamuoto oli Marillan -- mikäli häntä miellytti.
Mutta sillä tavoin tuli kuitenkin ylläpidetyksi eräänlainen
edullinen tasapaino -- vähäinen, olkoonpa vain epäpäteväkin "kiitos"
tekee joskus yhtä hyvää kuin pitkä moraalisaarna.