Anna sai kuitenkin elää kauemminkin kuin kolme viikkoa. Ja kun nyt
oli vierähtänyt kokonainen kuukausi piikkisikakaakun ja tuskia
lieventävien tippojen aiheuttamasta hämmingistä, oli jo hyvinkin
aika hänen joutua johonkin muuhun onnettomuustapaukseen. Pienempiä
erehdyksiä, kuten esimerkiksi, kun hän hajamielisyydessään tyhjensi
vadillisen kuorittua maitoa seinäkaapissa olevaan villalankakoriin
sen sijaan, että olisi kaatanut sen sianruokakiuluun, tai kun hän
vaipuneena unelmoimaan silmät auki astui portaalta suoraa päätä
puroon, maksaa tuskin vaivaa mainita.
Viikon päästä pappilan teekutsun jälkeen piti Dianalle tulla vieraita.
-- Pieni, mutta valittu seura, kertoi Anna Marillalle. -- Vain meidän
luokan tyttöjä.
Heillä oli ihastuttavan hauskaa, eikä mitään merkillisempää
tapahtunut ennenkuin illallisen jälkeen, kun he olivat ulkona
Barryn puutarhassa, hieman väsyneinä kaikista leikeistä ja valmiina
jokaiseen houkuttelevampaan vallattomuuden muotoon, joka vain olisi
tarjona. Ei viipynyt kauan, ennenkuin alettiin "yllyttää" toisiaan
sinkauttamalla toisilleen loukkaavan "etkö uskalla".
"Uskaltamisleikki" oli juuri tähän aikaan hyvin muodissa eräässä
Avonlean koulunuorisoryhmässä. Se oli saanut alkunsa poikien
keskuudessa, mutta tarttui pian tyttöihin, ja kaikki ne uhkarohkeat
teot, joita sinä kesänä suoritettiin Avonleassa, siksi että toinen
poika väitti toiselle, ettei tämä "uskaltaisi", täyttäisivät
kokonaisen ja omalla tavallaan sangen opettavaisen kirjan.
Kaikkein ensiksi sanoi Carrie Sloane, että Ruby Gillis ei uskaltaisi
kiivetä eräälle oksankänttyrälle valtavan suureen vanhaan
piilipuuhun, joka oli pääsisäänkäytävän ulkopuolella. Minkä Ruby
Gillis luonnollisesti teki, vaikka hän oli kuolemaisillaan pelosta,
osittain paksujen vihreitten matojen vuoksi, jotka asustivat
sanotuissa puissa, osittain koska hän suututtaisi äitinsä repiessään
rikki uuden musliinipukunsa. Mutta urotyö onnistui, ja Carrie Sloanen
nenä tuli melkoista pitemmäksi.
Sitten Josie Pye sanoi, että Jone Andrews ei varmastikaan voisi
hyppiä vasemmalla jalallaan koko puutarhan ympäri pysähtymättä
kertaakaan tai laskematta oikeata jalkaansa maahan. Jane Andrews
ryhtyi yritykseen suurella itseluottamuksella, mutta menetti
pelin kolmannessa kulmassa ja oli pakotettu tunnustamaan
kykenemättömyytensä.
Kun Josien vahingonilo ilmaiseikse kaikkien käsityksen mukaan
vähemmän tahdikkaalla tavalla, sanoi Anna Shirley, että hän ei
uskaltaisi kävellä pitkin puutarhaa ympäröivää puisen säleaidan
yläreunaa. Säleaidalla kävelemistä voidaan lähinnä verrata
nuoralla käyntiin, ja se vaatii suurempaa taitoa ja tasapainon
pysyttämiskykyä, kuin sellainen luulee, joka ei koskaan ole sitä
yrittänyt. Mutta jos Josie Pyeltä puuttuikin eräitä ominaisuuksia,
jotka tekevät ihmiset miellyttäviksi, niin omasi hän sen sijaan aivan
ihmeellisiä luontaisia taipumuksia, asianomaisesti harjoiteltuja,
tasapainokäyntiin puutarhanaidalla. Josie käveli ympäri koko Barryn
säleaidan niin sulavan joustavasti, että hän ikäänkuin näytti
sanovan, että se yksinkertainen olento, joka oli luullut, ettei
Josie Pye uskaltaisi tuollaista "pikku asiaa", oli iskenyt pahasti
kirveensä kiveen.
Vastahakoinen ihailu tervehti tätä taidonnäytettä, jota useimmat
tytöistä todellakin pitivät suuressa arvossa, koska he itse
harjoitellessaan säleaidalla kävelemistä olivat joutuneet kärsimään
vaikeita vahinkoja. Josie loikkasi alas viimeiseltä pylväältä, kasvot
punaisina voitonriemusta, ja loi vahingoniloisen katseen Annaan.
Anna nytkäytti punaisia palmikkojaan.
-- Ei liene mitään niin ylen merkillistä voida kävellä pienellä
matalalla säleaidalla, sanoi hän. -- Marysvillessä tunsin tytön, joka
voi kävellä katolla pitkin katonharjalautaa.
-- Sitä en usko, sanoi Josie paikalla. -- En usko, että kukaan
ihminen voi kävellä katonharjaa pitkin. Sinä ainakaan et voi.
-- Enkö voi? huusi Anna.
-- Näytä sitten, että uskallat, sanoi Josie kehottavalla äänellä.
-- Mutta minä väitän, että sinä et uskalla kiivetä ylös ja kävellä
katonharjaa pitkin rouva Barryn keittiön päällä.
Anna kalpeni, mutta tässä ei ilmeisestikään ollut valinnan varaa.
Hän meni taloa kohti, jossa tikapuut oli asetettu keittiönkattoa
vasten. Kaikki viidennen luokan tytöt huudahtivat "oh"! -- osittain
jännityksestä, osittain pelosta.
-- Älä tee sitä, Anna! rukoili Diana. -- Putoat alas ja ruhjoudut
kuoliaaksi. Älä välitä Josie Pyestä. Ei ole oikein kehoittaa ketään
tekemään mitään noin vaarallista.
-- Minun täytyy tehdä se. Kunniani on kyseessä, sanoi Anna
juhlallisesti. -- Kävelen kattoparrua pitkin, Diana, tai menetän
henkeni pelissä. Jos ruhjoudun kuoliaaksi, niin saat sinä
helmisormukseni.
Anna kiipesi tikapuita ylös henkeä pidättävän hiljaisuuden
vallitessa, saapui viimein kattoparrulle, oikaisihe ja sai verrattain
tukevan jalansijan. Sitten hän alotti kulkunsa, tietoisena siitä,
että hän oli epämiellyttävän ylhäällä ilmassa ja ettei katonharjalla
kävelemisessä ollut kovinkaan suurta apua mielikuvituksesta. Hänen
onnistui kuitenkin ottaa useita askelia, ennenkuin onnettomuus
tapahtui. Mutta äkkiä hän horjahti, kadotti tasapainonsa, kompastui
ja putosi. Hän pyöri pitkin päivänpaahtamaa kattoa ja keikahti siitä
alas, suoraan läpi kiemurtelevien villiviiniköynnösten muodostaman
vyhdin -- kaikki tämä ennenkuin kauhistunut katsojapiiri ennätti
päästää ilmoille yhteisen kauhun huudon.
Jos Anna olisi vierinyt alas katolta sille puolen, josta hän oli
noussut ylös, on luultavaa, että Diana heti paikalla olisi tullut
helmisormuksen perijäksi. Mutta onneksi hän putosi toiselle puolen,
jossa katto kallistui niin pitkälle eteisenrappusten ylitse, ettei
sieltä putoaminen ollut läheskään yhtä vaarallista. Mutta kun Diana
ja muut tytöt hurjan kauhun vallassa olivat syöksyneet talon ympäri
-- kaikki muut paitsi Ruby Gillis, joka seisoi kuin maahan naulattuna
ja sitten puhkesi suonenvedontapaiseen itkuun -- niin löysivät he
joka tapauksessa Annan makaamassa aivan kalpeana ja hervotonna
alasriistettyjen villiviiniköynnösten jätteitten keskellä.
-- Anna, oletko kuollut? kirkaisi Diana ja heittäytyi polvilleen
ystävänsä viereen. -- Oi Anna, rakkahin Anna, sano minulle vain yksi
ainokainen sana ja kerro minulle, oletko kuollut.
Kaikkien tyttöjen suureksi helpotukseksi, eritoten Josie Pyen,
joka, vaikka häneltä katsottiin puuttuvan mielikuvitusta, kuitenkin
hengessä suurella kauhulla näki olevansa kaikiksi ajoiksi merkittynä
siksi tytöksi, joka oli syypää Anna Shirleyn ennenaikaiseen ja
traagilliseen kuolemaan, nousi Anna istumaan hämmentynein ilmein ja
vastasi epävarmalla äänellä:
-- En, Diana, en ole kuollut, mutta luulen olevani tunnoton.
-- Mistä paikasta? nyyhkytti Carrie Sloane. -- Oi mistä, rakas pikku
Anna?
Ennenkuin Anna ennätti vastata, ilmaantui rouva Barry näyttämölle.
Nähdessään hänet koetti Anna nousta jaloilleen, mutta vaipui jälleen
takaisin päästäen pienen surkean valituksen.
-- Mikä on hätänä? Mitä kohtaa olet loukannut? kysyi rouva Barry.
-- Nilkkaani, voivotti Anna. -- Ah, Diana kulta, mene ja etsi isäsi
käsiisi ja pyydä häntä kantamaan minut kotiin. Tunnen, etten voi
kulkea sinne jaloillani. Ja olen varma siitä, etten kykene hyppimään
niin pitkää matkaa yhdellä jalalla, koska Jane ei äsken jaksanut
hyppiä edes puutarhan ympäri.
Marilla oli ulkona hedelmäpuittensa joukossa ja poimi kulhoon
kesäomenia, kun hän näki herra Barryn vaeltavan portaan yli ja ylös
mäkeä; hänen vieressään kulki rouva Barry, ja kokonainen kulkue
pikkutyttöjä seurasi jälessä. Sylissään hän kantoi Annaa, jonka pää
velttona lepäsi hänen olkaansa vasten.
Tällä hetkellä Marilla näki näyn. Se kauhun vihlaisu, joka juuri
nyt kävi läpi hänen sydämensä, teki hänelle selväksi, mitä Anna
vähitellen oli alkanut hänelle merkitä.
Hän olisi myöntänyt, että hän piti Annasta, niin, olipa suorastaan
kiintynyt häneen. Mutta tällä hetkellä, kun hän mielettömänä ryntäsi
mäkeä ylös, ymmärsi hän, että Anna oli hänelle rakkainta maailmassa.
-- Herra Barry, mitä hänelle on tapahtunut? läähätti hän kalpeampana
ja kiihtyneempänä kuin tuo järkevä ja ymmärtäväinen Marilla oli ollut
moneen maailman aikaan.
Anna itse nosti päätään ja vastasi:
-- Älkää olko huolissanne, Marilla! Menin katonharjalle ja keikahdin
alas. Luulen nyrjäyttäneeni nilkkani. Mutta, Marilla, olisinhan
voinut taittaa niskani. Täytyy nähdä joka asiassa valoisa puoli.
-- Minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä keksisit jotain sen
tapaista, kun annoin sinun mennä kutsuihin, sanoi Marilla, joka
huolimatta keventymisen tunteestaan ei voinut luopua ärtyisestä
äänestään. -- Kantakaa hänet sisään, herra Barry, ja laskekaa hänet
sohvalle. Varjelkoon, luulenpa, että tyttö on pyörtynyt.
Se oli totta. Jalkaparassaan tuntemansa tuskan valtaamana Anna oli
vaipunut onnelliseen tiedottomuuden tilaan.
Matthew, joka kiireesti kutsuttiin vainiolta, lähetettiin heti
lääkäriä hakemaan. Tämä saapui aikanaan ja teki sen huomion, että
vahinko oli suurempi kuin alussa luultiin. Annan nilkka oli murtunut.
Kun Marilla myöhemmin illalla meni ylös vinttikamariin, jossa kalpeat
tytönkasvot erottautuivat vuoteen tyynyjä vasten, tervehti häntä
valittava ääni:
-- Enkö Marillan mielestä ole hyvin säälittävä?
-- Se oli oma syysi, sanoi Marilla, vetäen käärekaihtimen alas ja
sytyttäen lampun.
-- Niin, juuri sen vuoksi teidän pitäisikin minua sääliä, sanoi Anna;
juuri tuo ajatus, että se on oma syyni, saattaa kaiken tuntumaan niin
kauhean ikävältä. Jos olisin voinut syyttää jotakuta muuta, niin
olisi heti tuntunut melkolailla helpommalta. Mutta mitä Marilla itse
olisi tehnyt, jos toinen tyttö olisi seisonut ja kiusotellut teitä ja
sanonut, että ette uskaltaisi mennä katonharjalle?
-- Olisin antanut hänen kiusotella vaikka varhaiseen aamuun asti ja
itse pysynyt kiinteällä maalla. Sellaisia hullutuksia! sanoi Marilla.
Anna huokasi.
-- Niin, kas Marillalla on sellaista sielunvoimaa!... Mutta sitä
ei ole minulla. Tunsin, etten voinut sietää kuulla Josie Pyen
sanovan "äh -- sinä et uskalla!" Hän olisi pöyhkeillyt ikuisesti,
jos hän olisi ollut oikeassa... Ja luulen saaneeni siksi tuntuvan
rangaistuksen, ettei Marillan tarvitse olla niin hirveän vihainen
minulle. Ei ole todellakaan lainkaan hauskaa pyörtyä. Ja teki kauhean
kipeätä, kun tohtori asetti paikoilleen nilkkani. En voi kävellä
kuuteen, seitsemään viikkoon, ja yhtä kauan viipyy, ennenkuin saan
nähdä uuden opettajattaren. Kun voin mennä kouluun, ei hän ole enää
uusi. Ja Gil-- kaikki luokalla ehtivät minusta edelle... Oi, olen
sentään kovien koettelemusten alainen olento... Mutta koetan kestää
kaiken urhoollisesti, kun vain Marilla ei ole minulle vihainen.
-- En toki, lapsi kulta, en ole sinulle vihainen, sanoi Marilla.
-- Sinä olet säälittävä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta kuten
sanottu, saat kun saatkin syyttää itseäsi. Kas niin, koeta syödä
vähän illallista.
-- Nyt kaikki mielikuvitukseni tulee hyvään tarpeeseen, sanoi Anna.
-- Kuvittelen maatessani koko joukon hauskoja asioita... Mitä tekevät
ihmiset, joilla ei ole lainkaan mielikuvitusta, kun he taittavat
jalkansa, Marilla?
Annalla oli täysi syy siunata leikittelevää mielikuvitustaan monta
kertaa niiden ikävien ja yksitoikkoisten seitsemän viikon aikana,
jotka nyt seurasivat. Hän ei ollut sentään jätetty yksinomaan sen
varaan. Hänellä oli monta, jotka tulivat häntä tervehtimään, eikä
ainoatakaan päivää kulunut, ilman että yksi tai useampia koulutyttöjä
pistäytyi jättämässä hänelle kukkia ja kirjoja ja kertomassa hänelle
"tapahtumista", joita sattui Avonlean nuorisomaailmassa.
-- Kaikki ovat olleet niin ystävällisiä ja kilttejä, Marilla,
huokasi Anna hyvillä mielin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran
voi nilkuttaa lattian yli. -- Ei ole kovinkaan hauskaa olla
vuoteenomana, mutta sillä on kuitenkin valoisat puolensa, Marilla.
Huomaa, miten moni ystävä muistaa. Ajatelkaas, että itse pyhäkoulun
johtaja on ollut minua katsomassa, ja hän on tosiaankin hyvin hieno
ja ystävällinen... Kadun nyt, että olen moittinut hänen rukousten
lukemistapaansa. Olen varma siitä, että hän tarkoittaa niitä, vaikka
hänelle on tullut tavaksi lukea niitä, ikäänkuin hän ei tarkoittaisi.
Siitä tavasta hän kyllä voisi päästä, jos hän vain hiukan näkisi
vaivaa...
Hän kertoi minulle, minkälaista oli, kun hän itse pikku
poikana taittoi jalkansa. Kuinka ihmeellistä on ajatella, että
sunnuntaikoulun johtaja koskaan on ollut pikku poika... Niin pitkälle
ei riitä edes minunkaan mielikuvitukseni. Kun koetan ajatella häntä
poikasena, näen hänet edessäni harmaapartaisena ja silmälasit
nenällä, juuri sen näköisenä kuin hän on pyhäkoulussa, vain hyvin
pienikokoisena... Mutta rouva Allania voi hyvin helposti kuvitella
pikku tytöksi. Rouva Allan on käynyt minua katsomassa neljätoista
kertaa. Eikö siitä kannata ylpeillä, mitä?... Papinrouva, jonka aika
on niin täpärällä! Ja hän on hyvin hauska vieras. Hän ei koskaan
sano, että se oli oma syyni, ja että hän toivoo tämän olevan minulle
opetukseksi ja varotukseksi koko elämäni ajaksi... Niin sanoo aina
rouva Lynde. Myöskin Josie Pye on ollut täällä. Otin hänet vastaan
niin kohteliaasti kuin taisin, sillä luulen todellakin hänen olleen
pahoillaan siksi, että hän houkutteli minut ulos katonharjalle. Jos
olisin ruhjoutunut kuoliaaksi, olisi hänen täytynyt kärsiä kauheita
omantunnontuskia koko elämänsä ajan...
Diana on ollut uskollinen ystävä. Hän on ollut täällä joka ainoa
päivä lohduttaakseen minua yksinäisyydessäni. Mutta oi -- kuinka
iloiseksi tulen, kun saan mennä kouluun, sillä olen kuullut
kerrottavan niin paljon huvittavaa uudesta opettajattaresta. Kaikkien
tyttöjen mielestä hän on kamalan herttainen. Diana sanoo, että
hänellä on kaunis, vaalea kiharainen tukka ja sellaiset lempeät,
ilmehikkäät silmät. Hänellä on hyvin hienoja pukuja ja suuremmat
puhvihihat kuin kellään muulla Avonleassa. Joka toinen perjantai
hänellä on lausuntoa, jolloin jokainen saa lausua jotain tai ottaa
osaa vuorokeskusteluun. Oi, on ihastuttavaa ajatella, että saa olla
sellaisessa mukana!...
Ja joka perjantai-iltapäivä, kun heillä ei ole lausuntoa, ottaa neiti
Stacy heidät kaikki mukaansa ulos metsään ja siellä he saavat tutkia
luontoa -- tarkastella kukkia ja sanajalkoja ja lintuja. Ja joka
toinen aamu heillä on puoli tuntia voimistelua ja juoksuleikkejä.
Rouva Lynde sanoo, ettei hän ole koskaan nähnyt mokomia vehkeitä, ja
että se on seurauksena opettajattaren virkaan ottamisesta. Mutta minä
luulen, että sen täytyy olla suunnattoman hauskaa, ja luulen myöskin,
että tulen tapaamaan sukulaissielun neiti Stacyssa.
-- Yksi asia on varmaa, Anna, sanoi Marilla, ja se on se, että sinun
kielesi ei kärsinyt pienintäkään vahinkoa sinun vieriessäsi alas
rouva Barryn katolta.