-- No sen sanon, että silmäsi säihkyvät tänään! sanoi Marilla, kun
Anna juuri oli palannut asialta postitoimistosta. -- Oletko tavannut
jonkun uuden sukulaissielun?
Iloinen kiihtymys antoi leimansa koko Annan olemukselle, säteili
hänen silmissään, loisti jokaisessa piirteessä. Hän oli tullut
tanssien mäkeä ylös, eläväisenä ja hilpeänä kuin pieni ilmanhengetär
elokuunillan lempeässä auringonpaisteessa ja uuvuttavissa varjoissa.
-- En, Marilla, mutta mitä te arvelette? Minut on pyydetty teelle
pappilaan huomenna iltapäivällä! Rouva Allan on jättänyt tämän
kirjeen minulle postitoimistoon. Katsohan sitä, Marilla! "Neiti Anna
Shirley, Vihervaara". Tämä on ensimäinen kerta, kun minua koskaan
on sanottu neidiksi. Se vasta joltain tuntuu, Marilla saa uskoa!...
Tämän kirjeen tahdon aina säilyttää kalleimpien aarteitteni joukossa.
-- Rouva Allan kertoi minulle, että hän aikoi kutsua kaikki oman
pyhäkoululuokkansa lapset vuoron perään teelle, sanoi Marilla, joka
otti tämän ihmeellisen tapauksen tyynin mielin vastaan. -- Älä nyt
ole niin kauheasti touhuissasi, lapsi! Koeta oppia ottamaan asiat
tyynemmin!
Mutta jos Anna olisi voinut oppia ottamaan asiat tyynesti, olisi
hänen pitänyt ensin muuttaa luontonsa. Herkkine, vilkkaine
luonteenlaatuineen hän otti vastaan elämän sekä surut että ilot
kolminkertaisella kiihkeydellä. Marilla ymmärsi tämän, ja se herätti
hänessä eräänlaista levottomuutta; hän aavisti, että tulevat
vastoinkäymiset kohtaisivat häntä raskaina, ja hänellä ei ollut vielä
täysin selvillä, että tuossa suhteellisesti yhtä suuressa nauttimis- ja
iloitsemiskyvyssä piilisi täysin riittävä määrä vastapainoa.
Marilla katsoi sentähden velvollisuudekseen koettaa juurruttaa
Annaan tyyntä ja hillittyä tasaisuutta -- mielentila, joka oli
yhtä vieras hänen luonteelleen kuin puron laineella kisailevalle
auringonsäteelle. Mutta tähän asti olivat ponnistukset olleet, se
hänen täytyi surulla tunnustaa, miltei hedelmättömiä. Jos joku
toive tai kauan haudottu suunnitelma raukesi tyhjiin, vajosi Anna
"epätoivon kuiluun". Jos se meni täytäntöön, liiteli hän autuaitten
asuinsijoilla. Marilla oli melkein alkanut lakata toivomasta, että
hän konsanaan voisi muuttaa tämän omituisen ja huikentelevaisen
pikku olennon siksi olennoltaan säyseäksi ja käytökseltään aina
moitteettomaksi mallitytöksi, jollaista hän mielellään kuvaili
mielessään. Mutta hän ei olisi liioin koskaan uskonut, että hän
sydämensä sisimmässä sopukassa piti paljon enemmän Annasta sellaisena
kuin hän oli.
Sinä iltana Anna meni nukkumaan mykkänä murheesta sen vuoksi, että
Matthew oli sanonut, että tuuli oli kääntynyt koilliseen ja että
hän pelkäsi seuraavana päivänä saatavan sadetta. Poppelien suhina
talon ympärillä vaivasi häntä, se muistutti niin elävästi rapisevia
sadepisaroita, ja merenlahden kaukainen, kumea pauhina, jota hän
tavallisesti ihastuneena kuunteli, aaltojen tyrskeen alituisesti
nousevan ja laskevan poljennon valtaamana, tuntui hänestä nyt
ennustavan vain myrskyä ja rajusäätä pikku tytölle, joka erikoisesti
toivoi kaunista ilmaa. Anna makasi ja ajatteli, ettei huomispäivä
koskaan koittaisi.
Mutta kaikella on loppunsa, vieläpä sen päivän edellisellä yölläkin,
jolloin on saanut teekutsun pappilaan. Aamu oli säteilevä ja
kaunis huolimatta Matthew'n epäsuotuisista ennustuksista, ja Annan
elinvoimat kohosivat tähän asti aavistamattomalle asteelle.
-- Oi, Marilla, minussa on tänään jotain, joka panee minut
rakastamaan kaikkea mitä näen, huudahti hän, pestessään
aamiaisastioita. -- Ette voi ajatella, kuinka hyvä tunnen olevani!
Eikö olisi hauskaa, jos tämä kestäisi? Luulen, että minusta voisi
tulla mallityttö, jos minut pyydettäisiin teelle joka päivä. Mutta
ah, Marilla, sehän onkin kauhean juhlallinen tilaisuus... Tunnen
oloni niin tuskalliseksi. Ajatelkaas, jos en käyttäydy aivan niinkuin
pitäisi? Tiedättehän, etten koskaan ennen ole juonut teetä missään
pappilassa enkä varmaankaan ole selvillä kaikista säännöistä, mikä
on sopivaa ja mikä ei, vaikka aina siitä pitäin kun tulin tänne olen
ehtimiseen lukenut, mitä "Kodin lehti" on sanonut osastossaan "Hyviä
neuvoja seuraelämää varten". Pelkään tekeväni jotain tuhmuuksia tai
unohtavani tehdä sellaista, mitä minun pitäisi tehdä. Käykö päinsä
ottaa vähän lisää jotakin, jota hirveän mielellään haluaa enemmän?
-- Sinun vikasi, Anna, on se, että ajattelet aivan liian paljon
itseäsi. Sinun pitäisi ajatella vain rouva Allania ja sitä, mikä
mielestäsi olisi hänelle parasta ja hauskinta, sanoi Marilla ja osui
tällä kertaa saamaan kiinni kaikessa yksinkertaisuudessaan terveestä
ja järkevästä elämänohjeesta.
Anna ymmärsi tämän heti.
-- Marilla on oikeassa. Koetan olla kokonaan ajattelematta itseäni.
Anna suoritti ilmeisesti vierailunsa ilman vaikeampia rikkomuksia
seuraelämän sääntöjä vastaan, sillä hämärissä, kun iltataivas
loisti kullankeltaisena ja ruusunpunaisena, tuli hän kotiin,
ylen onnellisena ja tyytyväisenä. Hän istui suurelle punaiselle
hiekkakivipaadelle keittiön oven ulkopuolelle ja laski väsyneen
kiharapäänsä Marillan kotikutoiseen siniruutuiseen helmaan. Sitten
hän alkoi hyvillä mielin kertoa.
Viileä tuulenhenki tuli leyhkien avarien peltojen yli männikön
reunasta, joka kasvoi harjujen rinteillä lännessä, ja kulki suhisten
poppelien läpi. Kirkas tähti loisti hedelmäpuutarhan yllä ja
tulikärpäset leijailivat edestakaisin sanajalkojen ja kahisevien
oksien lomissa. Anna seurasi niitä silmillään puhuessaan, ja hänestä
sulivat vähitellen tuuli ja tähdet ja tulikärpäset yhteen joksikin
sanomattoman suloiseksi ja lumoavaksi.
-- Oi, Marilla, minulla on ollut niin hurmaavan hauskaa! Sitä voi
tuskin sanoin kuvailla... Kun tulin pappilaan, astui rouva Allan ulos
ja otti minut vastaan rappusilla. Hänellä oli yllään mitä sievin
vaaleanpunainen musliinipuku, jossa oli puolilyhyet hihat ja monta
rimsua, ja hän oli aivan enkelin näköinen. Luulen melkein, että
haluaisin tulla papinrouvaksi suureksi tultuani, Marilla. Pappi ei
mahtaisi moittia punaista tukkaani, sillä hän ei ajattelisi sellaisia
maailmallisia asioita. Mutta silloin pitäisi omata kiltti ja hyvä
luonne, ja sellaista en saa koskaan, joten ei maksa vaivaa ajatella
sitä asiaa. Muutamille on niin helppoa ja luonnollista olla kilttejä
ja hyviä, mutta minä en kuulu niihin. Rouva Lynde sanoo, että olen
täynnä perisyntiä. Mutta tiedän kyllä, että koetan tehdä parhaani, ja
se pitäisi myöskin laskea joksikin, eikö totta?
On omituista -- muutamista ihmisistä, kuten Matthew'sta ja rouva
Allanista, voi pitää heti ensi hetkestä heidät nähtyään, mutta
toisiin nähden, kuten esimerkiksi rouva Lyndeen, täytyy todellakin
saada aikaa oppiakseen heistä pitämään... Tietää, että heistä on
pidettävä, koska he tietävät niin paljon ja -- ja tarkoittavat niin
hyvää, mutta täytyy muistuttaa sitä itselleen koko ajan, muuten
unohtaa sen...
Eräs toinenkin pikku tyttö oli kutsuttu, Valkorannan pyhäkoulusta.
Hänen nimensä oli Lauretta Bradley, ja hän oli hyvin hauska pikku
tyttö. Ei kylläkään juuri sukulaissielu, mutta sovin tavattoman hyvin
hänen kanssaan. Teetarjoilu oli kamalan hienoa, enkä luule tehneeni
mitään tuhmuuksia. Teen jälkeen lauloi ja soitti rouva Allan, ja
hän pyysi myöskin Laurettaa ja minua laulamaan. Rouva Allan sanoo,
että minulla on hyvä ääni ja että minä, kun hän nyt on kuullut sen,
saisin olla mukana pyhäkoulukuorossa. Saan oikein sydämentykytystä,
kun vain ajattelen sitä! Olen niin hartaasti halunnut saada laulaa
sunnuntaikoulukuorossa, kuten Dianakin, mutta en luullut sen kunnian
koskaan tulevan minun osalleni...
Lauretta'n piti mennä kotiin aikaisemmin, sillä illalla on
hyväntekeväisyysiltama Valkorannan hotellissa, ja hänen iso siskonsa
lausuu siellä runon, niin että Lauretta meni sitä kuulemaan. Sitten
rouva Allanilla ja minulla oli oikein herttainen ja tuttavallinen
pakinoimishetki. Kerroin kaikki hänelle -- rouva Thomasista ja
kaksoisista ja Katie Mauricesta ja Violetasta ja koska tulin tänne
Vihervaaralle ja mitä vaikeutta minulle tuottaa geometria koulussa...
Ja voiko Marilla ajatella? Rouva Allan sanoi, että hänkin on ollut
tyhmä geometriassa! Ette voi uskoa, miten se minua lohdutti.
Ennenkuin lähdin pappilasta, tuli rouva Lynde sinne, ja onko Marilla
kuullut mokomaa! Kouluneuvosto on ottanut uuden opettajan herra
Phillipsin sijalle ja se on nainen. Hänen nimensä on Muriel Stacy.
Eikö se olekin romanttinen nimi?
Rouva Lynde sanoo, että Avonleassa ei koskaan ennen ole ollut
opettajatarta, ja hän ei ole mikään uusien päähänpistojen ystävä,
sanoo hän... Mutta minä arvelen, että tulee olemaan hirveän hauskaa
lukea opettajattaren johdolla, enkä käsitä, kuinka voin elää nämä
kaksi viikkoa, ennenkuin koulu alkaa, niin kärsimättömästi odotan
saada nähdä hänet.