-- Meidän on varmaan pian kutsuttava tänne uusi pastorimme ja
hänen nuori rouvansa teelle, sanoi Marilla miettiväisesti. -- He
ovat olleet melkein kaikkialla muualla paitsi täällä. Annahan kun
ajattelen! Ensi keskiviikkona sopisi hyvin. Mutta kuulehan, Anna,
älä virka sanaakaan Matthew'lle siitä, sillä jos hän tietää, että
vieraita on tulossa, niin hän keksii jonkun verukkeen pysyäkseen
poissa sinä päivänä. Hän on niin tottunut siihen, ettei meidän vanha
pastorimme koskaan välittänyt hänestä, että hänen mielestään tulee
olemaan hyvin työlästä tutustella herra ja rouva Allanin kanssa --
varsinkin rouvan, luonnollisesti.
-- Minä vaikenen kuin muuri, vakuutti Anna. -- Oh, Marilla, enkö
saa leipoa kaakun siksi kuin he tulevat? Haluaisin niin mielelläni
laittaa jotain hyvää herttaiselle papin rouvalle, ja nykyäänhän olen
jo oikein kätevä leipomiseen.
Uusi pastori ja hänen rouvansa olivat nuori ystävällinen pari,
vastavihittyjä ja koko sielustaan innostuneita valitsemaansa
elämänkutsumukseen. Avonlea oli heti ottanut heidät avosylin vastaan.
Sekä vanhat että nuoret pitivät hilpeästä ja ujostelemattomasta
nuoresta pastorista, jolla oli niin palava työinto, ja lempeästä
pikku rouvasta, josta nyt tuli pappilan valtiatar. Anna rakastui heti
rouva Allaniin. Hän oli hänessä löytänyt uuden "sukulaissielun".
-- Oi, kuinka mainio rouva Allan on, huudahti hän eräänä
sunnuntai-iltapäivänä. -- Hän on ottanut meidän pyhäkoululuokkamme,
ja hän opettaa erinomaisesti. Hän sanoi heti paikalla, että hänen
mielestään ei ollut oikein, että opettaja yksin tekee kysymyksiä, ja
Marillahan tietää, että juuri niin minäkin aina olen ajatellut... Hän
sanoi, että saisimme kysyä häneltä mitä tahdoimme, ja minä tein koko
joukon kysymyksiä. Kas kysymysten tekeminen -- sehän on juuri minun
makuni mukaista...
-- Tiedän sen, sanoi Marilla.
-- Ei kukaan muu kysynyt mitään paitsi Ruby Gillis, ja hän kysyi,
saisimmeko tehdä pyhäkouluhuviretken kesällä. Minun mielestäni se
ei ollut juuri sopiva kysymys, se ei ollut lainkaan yhteydessä
sen kanssa, mitä luimme -- meillä oli läksynä Daniel jalopeurain
luolassa. Mutta rouva Allan, hän hymyili ja sanoi, että hän kyllä
luuli. Kun rouva Allan hymyilee, saa hän mitä herttaisimmat kuopat
poskiinsa. Jospa minullakin olisi kuopat poskissa, Marilla! En ole
nyt puoleksikaan niin laiha kuin tullessani, mutta mitään kuopp--
-- Mielestäni sanoit äsken, että halusit leipoa. Saat tehdä
piikkisikakaakun.
-- Oi, kiitos, Marilla hyvä! Ja runsaasti manteleilla maustettuna!
Maanantaina ja tiistaina tehtiin suuria varustuksia Vihervaaralla.
Oli sangen vastuunalaista ottaa arvokkaasti vastaan ja kestitä
uutta pastorinherrasväkeä, ja Marilla oli päättänyt kestää
kilpailun jokaisen Avonlean perheenemännän kanssa. Anna oli hurjana
ihastuksesta ja jännityksestä. Tiistai-iltana hän kertoi kaiken
Dianalle heidän istuessaan suurilla punaisilla kivillä Metsänymfin
lähteen reunalla ja tekivät "sateenkaaria" veteen pienillä
kuusenpihkaan kastetuilla oksilla.
-- Kaikki on valmiina, Diana, paitsi minun piikkisikakakkuni, jonka
laitan aamupäivällä, ja eräänlaiset pienet herkulliset kermamunkit,
jotka Marilla panee uuniin viime hetkellä... Saat uskoa, Diana, että
minulla ja Marillalla on ollut pari hirveän touhukasta päivää. Ei
ole leikin paikka kutsua pastorinherrasväkeä teelle... Näkisitpä
meidän ruokasäiliömme, sinulle varmaan tulisi vesi suuhun. Meillä
tulee olemaan kananpoikaa hyytelön kera sekä kylmää kieltä. Saamme
kahta lajia hilloketta, punaista ja keltaista, ja vatkattua kermaa ja
pehmeätä piparkakkua ja minun piikkisikakaakkuni kera saamme Marillan
hienoa keltaista luumuhilloa, jota hän säästää yksinomaan pappeja
varten... Ja vastaleivottua leipää meillä on, mutta myöskin vanhaa,
jos hänellä sattuisi olemaan huono ruuansulatus. Rouva Lynde sanoo,
että useimmilla pastoreilla on huono ruuansulatus, mutta en luule
herra Allanin olleen niin kauan pastorina, että hän olisi ehtinyt
saada sellaisen. Olen sentään oikein huolissani piikkisikakaakkuni
vuoksi. Oi, Diana, ajatteles, jos ei siitä tulisi hyvää! Näin yöllä
unta, että minun jälessäni juoksi ilkeä tonttu, jolla oli suuri
piikkisikakaakku pään sijasta.
-- Oh, siitä tulee kyllä hyvää, rauhoitti Diana, joka ei koskaan
tahtonut pelotella ystäviään. -- Vakuutan, että se palanen, joka
meillä hiljakkoin oli mukanamme Satakielenpesässä ja jonka sinä itse
olit laittanut, oli aivan suurenmoista. Ja suurenmoinen maistuu minun
mielestäni vain hyvältä...
-- Niin, mutta kaakuilla on sellainen erikoinen kyky epäonnistua,
juuri kun toivoo niistä kaikkein herkullisimpia, huokasi Anna ja
pisti veteen pihkalla huolellisesti sivellyn oksan. -- Mutta minun
on kai luotettava kaitselmukseen ja muistettava jauhot. Oi, katso,
Diana, mikä ihastuttava sateenkaari! Etkö luule, että sinipiika tulee
esiin, kun olemme menneet tiehemme, ja ottaa sen itselleen hunnuksi?
-- Tiedät varsin hyvin, ettei ole olemassa mitään sinipiikoja, sanoi
Diana nuhtelevalla äänellä.
Myöskin Dianan äiti oli saanut osansa kummitusmetsästä ja ollut
hyvin suutuksissaan. Diana oli saanut ankaran määräyksen pitää
mielikuvituksensa sopivien rajojen sisällä, ja hän katsoi nyt
edullisimmaksi luopua vieläpä viattoman sinipiiankin tuttavuudesta.
-- Niin, mutta onhan hyvin helppoa kuvitella, että hän on olemassa,
väitti Anna. -- Joka ilta ennen maata menoani kurkistan ulos
ikkunastani ja mietin mielessäni, eikö sinipiika istu siellä ja
kampaa kiharoitaan pitäen lähdettä peilinään. Joskus aamuisin
haeskelen hänen jälkiään kasteesta. Oi, Diana, säilytä toki edes
uskosi sinipiikaan!
Keskiviikkoaamu tuli. Anna nousi ylös auringon noustessa, sillä hän
oli sellaisen kiihkon ja levottomuuden tilassa, ettei hän voinut
nukkua uudelleen. Hän oli saanut kelpo nuhan itselleen, siksi että
hän edellisenä iltana oli kastellut jalkansa lähteen luona, mutta ei
mikään muu kuin pitkälle kehittynyt keuhkokuume olisi tänä aamuna
voinut hillitä hänen haluaan kilpailla sokerileipurin kanssa.
Aamiaisen jälkeen hän sekotti kaakkutaikinan, ja kun hän viimeinkin
sulki uuninsuupellin mestarinäytteensä jälkeen, päästi hän syvän
helpotuksen huokauksen.
-- Tällä kertaa olen varma siitä, etten ole mitään unohtanut,
Marilla. Mutta luuletteko, että se nousee? Ajatelkaas, jos
leivinpulveri ei olisi ollut hyvää? Otin sen uudesta pöntöstä. Ja
rouva Lynde sanoo, ettei koskaan voi olla varma siitä, että saa hyvää
leivinpulveria, nyt kun kaikkea väärennetään... Rouva Lynde sanoo,
että hallituksen pitäisi puuttua asiaan, mutta ettei hän varmaankaan
koskaan tule näkemään sitä päivää, jolloin konservatiivinen hallit...
-- No niin, meillä on yllin kyllin muuta hyvää tarjottavana, sanoi
Marilla suurella tyyneydellä.
Mutta kaakku nousi mainiosti ja tuli kauniin kullanruskeana ulos
uunista. Anna oli punainen kasvoiltaan ihastuksesta, halkaisi
sen varovasti, levitti kerroksen purppuranpunaista hyytelöä
väliin, kuorrutti sen, pisteli siihen kaikki mantelit, joista
piikkisikakaakku oli saanut kauniilta kaikuvan nimensä, ja näki
hengessä rouva Allanin syövän sitä ja mahdollisesti pyytävän "pienen
palan lisää", sillä niin erinomaisen hyvältä se muka maistui...
-- Otamme kai esille parhaan teekaluston, Marilla, sanoi hän. -- Ja
saanko koristaa pöydän sanajaloilla ja metsäruusuilla?
-- Mitäpä se hyödyttäisi? sanoi Marilla. -- Ruokahan on pääasia ja
kukanoksat ja lehvät eivät koskaan ole olleet minun heikko puoleni.
-- Rouva Barry oli koristanut oman pöytänsä, sanoi Anna, joka
huolimatta viattomuudestaan välistä voi osoittaa käärmeen viekkautta.
-- Ja pastori sanoi hänelle hienon kohteliaisuuden sen johdosta. Hän
sanoi, että se oli samalla kertaa sekä silmän että suun juhlaa.
-- Tee sitten kuten tahdot, sanoi Marilla, joka oli lujasti päättänyt
lyödä laudalta sekä rouva Barryn että kenen muun tahansa. -- Muista
vain, että jätät tilaa ruualle ja lautasille.
Anna alkoi silloin koristaa pöytää sellaisella mielikuvituksen
rikkaudella ja taiteellisuudella, jonka vertaa on harvoin nähty.
Ja kun hänellä oli yllin kyllin käytettävänään metsäruusuja ja
sanajalkoja, laittoi hän teepöydän niin viehättävän kauniiksi, että
sekä pastorin että pastorinrouvan täytyi lausua julki sydämensä
vilpitön ajatus siitä.
-- Niin, Anna sen on tehnyt, sanoi totuutta rakastava Marilla.
Ja Annasta tuntui, että rouva Allanin hyväksyvä hymy oli melkein
liian suuri onni tähän maailmaan...
Myöskin Matthew oli mukana isäntänä, senjälkeen kuin häntä oli sekä
houkuteltu että maaniteltu ottamaan osaa seuraan. Hän oli ollut
sellaisessa neuvottomuuden ja hermostuneen levottomuuden tilassa,
että hänen sisarensa oli luopunut kaikesta toivosta, mutta Anna oli
mairitellut häntä ja vieläpä sellaisella menestyksellä, että hän nyt
istui pöydän ääressä, pukeutuneena parhaaseen asuunsa ja valkeaan
kovaan kaulukseen, ja puheli pastorin kanssa sekä maanviljelyksestä
että politiikasta. Hän ei sanonut halaistua sanaa papinrouvalle,
mutta ei pidä pyytääkään liikoja.
Kaikki kävi mainiosti, kunnes Annan piikkisikakaakkua alettiin
tarjoilla ympäri. Rouva Allan, jonka lautanen oli jo kukkuroillaan
kaikenlaisia pikkuleipiä, kiitti ja kielsi. Mutta Marilla luki Annan
kasvoista pettymyksen ja sanoi hymyillen:
-- Teidän on nyt otettava ainakin pikku palanen, rouva Allan. Anna on
sen leiponut yksinomaan teidän tähtenne.
-- Siinä tapauksessa täytynee minun maistaa sitä, hymyili rouva Allan
ja otti itselleen paksun kolmikulmaisen viipaleen. Samoin tekivät
pastori ja Marilla.
Rouva Allan vei lusikallisen sitä suuhunsa, ja hänen syödessään
saivat hänen kasvonsa sangen merkillisen ilmeen. Mutta hän ei sanonut
sanaakaan, vaan nakersi edelleen. Marilla huomasi ilmeen ja kiiruhti
maistamaan kaakkua.
-- Mitä Herran nimessä olet pannut kaakkuun, lapsi? huudahti hän.
-- Olen tehnyt täsmälleen ohjeitten mukaan, Marilla, huusi Anna
tuskaisin ilmein. -- Oi, eikö se ole sellaista kuin sen pitäisi?
-- Pitäisi? Se maistuu inhottavalta. Rouva Allan, laskekaa lusikkanne
pois! Anna, maista itse! Mitä maustetta olet käyttänyt?
-- Vaniljaa, sanoi Anna kasvot tummanpunaisina, sitten kun hän oli
maistanut kaakkua. -- Vain vaniljaa! Oi, Marilla, vika täytyy olla
leivinpulverissa. Minulla oli koko ajan epäilykseni --
-- Leivinpulverissa? Oh -- ei varmastikaan! Mene hakemaan se vanilja,
jota käytit.
Anna lensi ruokasäiliöön ja palasi mukanaan pieni pullo, osittain
täytetty ruskealla nesteellä ja varustettu keltaisella nimilapulla,
jossa oli kirjoitettuna: "Parasta vaniljamehua".
Marilla otti sen, aukaisi korkin ja haisteli.
-- Voi minun päiviäni, Anna, sinä olet pannut tuskia lieventäviä
tippoja kaakkutaikinaan... Satuin lyömään rikki voidepullon viime
viikolla ja kaadoin jälellä olevan tilkkasen vanhaan tyhjään
vaniljapulloon. Se on tietysti osittain minun syyni. -- Minun olisi
pitänyt varoittaa sinua -- mutta lapsi kulta, etkö sitten tuntenut
hajua? Sehän tuoksuu kamfertille jo pitkän matkan päähän!
Anna ui kyynelissä tämän kaksinkertaisen onnettomuuden taakan alla.
-- Minähän en voinut -- minulla oli niin kova nuha!
Samassa hän pakeni vinttikamariinsa, jossa hän heittäytyi vuoteelleen
ja kostutti päänalusensa kyynelvirroilla.
Hetkisen kuluttua kuului keveitä askelia portaissa, ja joku astui
sisään huoneeseen.
-- Oi, Marilla, nyyhkytti Anna katsomatta ylös, olen häpäissyt
itseni ikuisiksi ajoiksi! Tätä en koskaan voi kestää. Se tulee
tunnetuksi -- kaikkihan leviää Avonleassa. Diana kysyy minulta,
minkälainen kaakusta tuli, ja minun täytyy sanoa hänelle totuus.
Minua osoitellaan aina tyttönä, joka pani tuskia lieventäviä tippoja
piikkisikakaakkuun... Pojat koulussa nauravat minulle. Oi, jos
teillä on kipinäkään sääliä, niin sallikaa minun olla menemättä
alas astioita pesemään juuri tällä hetkellä. Minä pesen astiat, kun
pastori ja rouva ovat menneet, mutta en koskaan enää voi katsoa rouva
Allania silmiin. Hän ehkä luulee, että tarkoitukseni oli myrkyttää
hänet. Rouva Lynde sanoo, että hän tietää erään lastenkodintytön,
joka koetti myrkyttää sen rouvan, joka oli ottanut hänet luokseen.
Mutta tuo lääke ei ole myrkyllistä. Vaikka sitä on käytettävä
ulkonaisesti -- ei millään muotoa sisällisesti. Eikä kaakkuihin...
Eikö Marilla tahdo sanoa tätä kaikkea rouva Allanille?
-- Etkö voisi nousta ylös ja sanoa itse sitä hänelle? sanoi hilpeä
ääni.
Anna ponnahti ylös -- hänen vuoteensa vieressä seisoi papinrouva ja
katseli häntä kujeilevin silmin.
-- Rakas pikku ystäväni, ei sinun pidä maata ja itkeä tuolla tavoin,
sanoi hän, aivan hämmästyneenä nähdessään Annan punaiset, pöhöttyneet
kasvot. -- Sehän oli vain naurettava erehdys, joka olisi voinut
sattua kenelle tahansa.
-- Oh, ei, minun se tietenkin piti olla, joka teki sellaisen
erehdyksen, sanoi Anna avuttomana. -- Ja tarkoitukseni oli laittaa
kaakusta niin erinomaisen herkullista ja hyvää teille, rouva Allan.
-- Tiedän sen kyllä, kultaseni. Ja voin vakuuttaa sinulle, että pidän
sinun ystävällisyyttäsi ja kilttiä aikomustasi aivan yhtä suuressa
arvossa, kuin jos tuo erehdys olisi jäänyt tekemättä. Nyt et saa enää
itkeä, vaan tule minun kanssani alas ja näytä minulle puutarhasi.
Neiti Cuthbert on sanonut minulle, että sinulla on oma pieni sarkasi.
Haluaisin mielelläni nähdä sen, sillä kukat huvittavat minua kovin.
Anna salli vietävän itsensä jälleen alas ja lohdutettavan, ja
oli oikea onnen potkaus, että rouva Allan oli sellainen kiltti
ja sydämellinen ihminen. Ei puhuttu enää sanaakaan kaakusta, ja
vieraiden mentyä huomasi Anna, että hänellä oli ollut hauskempi
iltapäivä kuin olisi voinut toivoakaan, huomioonottaen tuon kauhean
tapauksen.
Hän huoahti kuitenkin syvään.
-- On sentään ihana asia, Marilla, tieto siitä, että huomenna on uusi
päivä, jolloin ei vielä ole ehtinyt tehdä tuhmuuksia.
-- Arvaan, ettei päivä ole ehtinyt vielä kulua kovinkaan pitkälle,
kun sinä taas olet tehnyt temppusi, sanoi Marilla. -- En ole koskaan
nähnyt sinun vertaistasi, pikku Anna.
-- Ei, sen kyllä tiedän, sanoi Anna nöyrästi. -- Mutta oletteko
pannut merkille erään seikan, joka on oikein ilahuttavaa, Marilla? En
tee koskaan samaa tuhmuutta kahta kertaa.
-- En voi huomata, että sillä olisi paljon voitettu, kun sinä
kuitenkin aina ja alituisesti keksit uusia.
-- On toki -- eikö Marilla ymmärrä? Täytyyhän olla raja kaikille
niille tuhmuuksille, joita ihminen voi tehdä, ja kun olen tehnyt
ne kaikki, niin on siinä piste ja päätös. Se on sentään hyvin
lohdullinen ajatus.
-- Niin, mene nyt joka tapauksessa ja anna piikkisikakaakku oikealle
sialle, sanoi Marilla. -- Se ei kelpaa kenellekään inhimilliselle
olennolle -- ei edes Jerry Buotelle.