Kevät oli vielä kerran palannut Vihervaaralle -- kaunis, vaikka
oikullinen ja epäröivä kanadalainen kevät. Se viipyi koko huhtikuun
ja toukokuun ja tarjosi sarjan suloisia, lauhkeita päiviä,
ruusunhohteisia auringonlaskuja, jälleenheräämisen ihmeitä ja
versovaa kasvullisuutta. Vaahterat Rakastavaisten polun varrella
olivat täynnä punaisenruskeita nuppuja, ja pienet poimuiset sanajalat
putkahtelivat esiin Metsänymfin lähteen ympärillä.
Ylhäällä metsikössä herra Sloanen talon takana puhkesivat kielot
kukkaan, keinutellen hennoissa varsissaan pikku kellosia ja levittäen
mitä ihaninta tuoksua. Kaikki koulun pojat ja tytöt olivat olleet
ulkona niitä poimimassa eräänä aurinkoisena iltapäivänä, ja nyt he
kulkivat kotiin kuulaassa iltahämyssä, jossa kaikki äänet kuuluvat
niin selvästi, kädet ja korit täynnä kukkavihkoja.
Käy sääliksi ihmiset, jotka elävät sellaisessa maassa, jossa ei ole
kieloja, sanoi Anna. -- Diana sanoo, että heillä on ehkä jotain vielä
parempaa kuin kielot, vai mitä, Marilla? Ja sitten Diana sanoo, että
elleivät he tunne niitä, niin eivät he voi kaivatakaan niitä. Mutta
se on minun mielestäni kaikkein surullisinta. Ajatteles Marilla --
olla tietämättä, minkälaisia kielot ovat, ja kaipaamatta niitä!...
Meillä oli tänään hurjan hauskaa, Marilla! Söimme voileipiämme
sammalenpeittämässä laaksossa erään vanhan kaivon luona -- sellainen
romanttinen paikka! Charlie Sloane sanoi, että Arty Gillis ei
uskaltaisi hypätä sen yli, ja silloin Artyn tietysti oli pakko
hypätä, vaikka hän kasteli toisen housunlahkeensa. Herra Phillips
antoi kaikki löytämänsä kielot Prissy Andrewsille, ja minä kuulin
hänen sanovan: "suloista suloiselle." Sen hän on lainannut eräästä
kirjasta, sen tiedän, mutta tarvitaan kuitenkin jonkun verran
mielikuvitusta käyttääkseen sitä oikeassa paikassa... Oli myöskin
eräs, joka tuli tarjoamaan minulle kieloja, mutta minä sanoin: ei,
kiitoksia... En voi sanoa teille tuon henkilön nimeä, sillä olen
luvannut pyhästi, ettei se koskaan tule huulilleni.
Teimme kieloista seppeleitä ja kiedoimme ne hattujemme ympäri, ja
kun tuli kotiin lähdön aika, niin kuljimme parittain pitkin tietä
käsissämme suuret kukkavihkomme, ja laulelimme. Oi, miten hauskaa
meillä oli, Marilla! Koko herra Sloanen talon väki tuli ulos meitä
katsomaan, ja kaikki, jotka kohtasimme maantiellä, pysähtyivät ja
katsoivat jälkeemme. Me herätimme oikein huomiota...
-- Ei tarvita paljoakaan saadakseen houkat töllistelemään, arveli
Marilla.
Kielojen jälkeen tuli orvokkien vuoro, ja koko Orvokkien laakso hohti
niitä. Anna kulki sen kautta kouluun varovaisin askelin ja hellivin
katsein, aivan kuin hän olisi polkenut pyhää maata.
-- On ihmeellistä, uskoi hän Dianalle, kun kuljen Orvokkien laakson
läpi, en välitä, vaikka Gil-- vaikka joku muu pääsisi luokalla
edelleni. Mutta koulussa istuessani, silloin on aivan toista, ja minä
välitän siitä paljon. Minussa on niin monta erilaista Annaa. Välistä
ajattelen, että siitä varmaankin johtuu, että saan aikaan niin paljon
sotkua... Jos olisin vain yksi ainoa Anna, olisi paljon mukavampaa...
Mutta ei puoliksikaan niin hauskaa.
Eräänä kesäkuuniltana, kun hedelmäpuutarhat jälleen olivat
pukeutuneet heleimpään kukkaisasuunsa, kun sammakkojen kuoro
helkytteli säveliään pienten hopeakellojen tavoin lammikossa Tumman,
päilyvän aallokon yläpuolella ja ilma oli täynnä apilaniittyjen ja
pihkalta tuoksuvien hongikkojen lemua, istui Anna päätyikkunassaan.
Hän oli ahertanut läksyjensä ääressä, mutta oli tullut niin hämärä,
ettei hän enää nähnyt lukea, ja hän oli vaipunut uneksimaan silmät.
auki. Hän katseli ulos Lumikuningattaren oksien lomitse, jotka vielä
välkkyivät hohtavan valkeina kukkaterttuineen.
Pääasiallisesti oli pieni vinttikamari pysynyt muuttumattomana.
Seinät olivat yhtä kylmän valkoiset, neulatyyny yhtä kova, keltaiset
tuolit yhtä jäykät ja pyntätyt kuin ennenkin. Ja kuitenkin oli itse
huoneen luonne muuttunut. Se oli täynnä elävää ja voimakkaasti
sykkäilevää personallisuutta, joka tuntui läpitunkevan kaiken ja
olevan aivan riippumaton koulutytön lukukirjoista ja puvuista ja
nauhoista -- vieläpä rikkinäisestä sinisestä tuopistakin, joka oli
pöydällä täynnä omenankukkia. Oli kuin sen vilkkaan asukkaan kaikki
unelmat, olipa hän sitten hereillä tai valveilla, olisivat ottaneet
näkyväisen, vaikkakaan ei aineellista muotoa ja verhonneet alastoman
huoneen mitä hellimmillä sateenkaarenhohde- ja kuutamonvälkekudoksilla.
Vihdoin Marilla tuli rivakasti sisään mukanaan muutamia Annan
vastasilitettyjä kouluesiliinoja. Hän ripusti ne tuolille ja istuutui
huoahtaen. Hänellä oli ollut sinä päivänä vaikea päänsärkynsä, ja
vaikka se nyt oli jokseenkin ohi, tunsi hän olevansa "kerrassaan
kuitti", kuten hän sanoi. Anna katsoi häneen kirkas katse täynnä
osanottoa.
-- Toivoisin todellakin, että minulla olisi päänsärky teidän
sijastanne, Marilla. Olisin ilolla sietänyt sen teidän tähtenne.
-- Kiitos vaan, mutta sinä olet tehnyt sen, mikä sinulle kuuluu
tekemällä työt ja antamalla minun levätä, sanoi Marilla. -- Sinä
näytät oikein käyneen sukkasillasi ja tehneen vähemmän erehdyksiä
kuin tavallisesti. Tietysti -- sinun ei olisi tarvinnut tärkätä
Matthew'n nenäliinoja.
Ja useimmat ihmiset, jotka panevat paistoksen uuniin lämmittääkseen
sen päivälliseksi, ottavat sen kyllä ulos ja syövät sen, kun se on
lämminnyt, sen sijaan että antavat sen jäädä sinne ja palaa mustalle
karrelle. Mutta sinulla nyt on kerta kaikkiaan omat tapasi.
Marillan vaikea päänsärky saattoi hänet aina hieman "pippuriselle"
tuulelle.
-- Oh, se oli kovin ikävää, sanoi Anna katuvaisesti.
-- En lainkaan ajatellut tuota paistosta siitä silmänräpäyksestä
asti kuin pistin sen uuniin tähän hetkeen asti -- vaikkakin minusta
tuntui, että päivällispöydästä puuttui jotain...
Kun Marilla jätti taloushommat minun haltuuni aamulla, niin päätin
oikein vakavasti pitää ajatukseni koossa ja olla "kuvittelematta"
mitään... Ja kaikki kävi hyvin, kunnes panin paistoksen uuniin;
silloin tulin ajatelleeksi piparkakkutaloa ja noita-akkaa ja lapsia,
jotka työnsivät hänet syvälle uuniin... Silloin unohdin paistoksen.
En tiedä tärkänneeni Matthew'n nenäliinoja! Koko ajan silittäessäni
koetin keksiä nimeä uudelle saarelle, jonka Diana ja minä löysimme
kauempaa puron yläjuoksun varrelta. Se on mitä hurmaavin paikka,
Marilla. Siinä kasvaa kaksi vaahteraa, ja puro juoksee sen ympäri.
Olemme vähän ajatelleet Victoria-saarta, vaikka se ei ole vielä
päätetty... Mutta paistoksen ja nenäliinojen laita oli ikävästi.
Olisin tahtonut olla oikein erikoisen kiltti ja kelvollinen tänään,
koska nyt on eräs vuosipäivä. Muistaako Marilla, mitä tapahtui tänä
päivänä täsmälleen vuosi takaperin?
-- En, en mitään erityistä.
-- Oi, Marilla, juuri tänä päivänä tulin tänne Vihervaaralle. Sitä
en koskaan unohda! Se oli käännekohta elämässäni... Mutta teidän
mielestänne se ei luonnollisestikaan ollut mitään niin merkillistä.
Nyt olen ollut täällä kokonaisen vuoden, ja olen ollut niin
onnellinen!... Onhan selvää, että minulla on ollut huoleni, mutta
ne voi koettaa unohtaa... Kadutteko te, että annoitte minun jäädä,
Marilla?
-- Johan nyt, katunut en ole, sanoi Marilla, joka joskus ihmetteli,
kuinka hän oli voinut elää ennen Annan tuloa Vihervaaralle. -- Sitä
en ole tehnyt... Jos olet lopettanut läksysi, Anna, niin soisin
mielelläni, että sinä käväisisit rouva Barryn luona ja pyytäisit
häneltä lainaksi Dianan esiliinankaavoja.
-- Ah -- on -- on niin pimeä... sanoi Anna.
-- Pimeä? Vastahan hämärtää. Ja muuten -- etkö ole usein juossut
sinne pimeän tultuakin?
-- Menen varhain huomenaamulla, sanoi Anna innokkaasti. -- Nousen
ylös auringon noustessa ja livistän sinne heti, Marilla.
-- Mitä uusia metkuja nämä ovat, Anna? Tahdon saada kaavat
leikatakseni uuden esiliinasi nyt tänä iltana. Mene heti paikalla ja
liiku liukkaasti.
-- Silloin on minun mentävä suurta valtatietä... sanoi Anna ja otti
vastahakoisesti hattunsa.
-- Suurta valtatietä -- ja tuhlaisit kokonaisia puoli tuntia! Juokse
nyt, muuten totta tosiaan saat nähdä toista!
-- En voi mennä kummitusmetsän läpi, Marilla! huusi Anna aivan
epätoivon vallassa.
Marilla tuijotti.
-- Kummitusmetsän? Hourailetko sinä? Missä ihmeessä on kummitusmetsä?
-- Puron takana oleva kuusikko, sanoi Anna kuiskaten kauhistuneena.
-- Loruja! Täällä ei ole missään mitään kummitusmetsää! Kuka on
pannut sellaisia typeryyksiä päähänne?
-- Ei kukaan, vastasi Anna. -- Diana ja minä olemme päätelleet, että
metsässä kummittelee. Kaikki paikat näillä seuduin ovat niin -- niin
-- tavallisin. Me keksimme tämän saadaksemme hauskaa. Aloimme tämän
kuvittelun huhtikuussa. Kummitusmetsässä on jotain niin romanttista,
Marilla. Valitsimme kuusikon, koska sen sisällä on niin pimeätä. Oh,
olemme kuvitelleet sellaisia kammottavia asioita, että hiukset voivat
nousta pystyyn pääparassa... Siellä kulkee eräs valkopukuinen nainen
edestakaisin puron rannalla juuri tähän aikaan ja vääntelee käsiään
ja kirkaisee kimakalla äänellä... Hän näyttäytyy, kun perheessä on
odotettavissa joku kuolemantapaus. Ja erään pienen murhatun lapsen
haamu harhailee viidakossa Satakielenpesän vaiheilla -- se hiipii
taaksesi ja laskee kylmät sormensa käteesi -- näin! Oi, Marilla,
minua värisyttää, kun vain ajattelenkin sitä... Ja päätön mies horjuu
edestakaisin polkua pitkin, ja valkeat luurangot kahistelevat oksien
lomissa... Oi, Marilla, en mistään hinnasta maailmassa haluaisi mennä
kummitusmetsän läpi pimeän tultua. Olen varma siitä että valkoiset
olennot kurkottautuisivat puitten takaa ja ottaisivat minut...
-- En koskaan ole kuullut mokomaa, huudahti Marilla, joka oli
kuunnellut hämmästyksestä mykkänä. -- Anna Shirley, eihän toki liene
tarkoituksesi sanoa minulle, että uskot kaikkiin noihin typeryyksiin,
jotka itse olet sepittänyt.
-- En aivan... änkytti Anna. -- En usko ainakaan päiväsaikaan. Mutta
pimeän tultua, Marilla, silloin on toista. Juuri silloin kummitukset
ovat liikkeellä -- mieluimmin torstai-iltoina...
-- Ei ole olemassa kummituksia, Anna.
-- On toki, varmasti on, Marilla, huusi Anna innokkaasti. -- Tiedän
monta, oikein luotettavaa ihmistä, jotka ovat sellaisia nähneet.
Charlie Sloane sanoo, että hänen isoäitinsä näki hänen isoisänsä
ajavan lehmiä kotiin eräänä iltana, kun hän oli ollut haudattuna
jo enemmän kuin vuoden. Ja Charlie Sloanen isoäiti, hän nyt ei
tosiaankaan pane omiansa... Hän on uskonnollinen. Ja rouva Thomasin
isää seurasi eräänä iltana koira, jolla oli hehkuvat silmät ja
riippuva kieli, ja hän ymmärsi sen olleen veljensä hengen, joka
tahtoi sanoa, että hän kuolisi yhdeksän päivän kuluttua. Hän ei
kuollut, mutta hän kuoli kahden vuoden kuluttua, niin että sehän kävi
kyllä yhteen, joka tapauksessa... Ja Ruby Gillis on kertonut --
-- En halua kuulla sanaakaan enempää, keskeytti Marilla terävästi.
-- Olen kauan ollut sitä mieltä, että sinä annat mielikuvituksillesi
liian valtoimet ohjat, ja jos se nyt sepustelee tuollaisia
sairaalloisia asioita, niin en voi enää kauempaa sitä suosia. Mene
nyt tuossa paikassa Barrylle, kuten sanoin, ja rangaistukseksi sinun
on mentävä juuri kuusikon läpi. Äläkä huoli tulla sitten minun
luokseni puhumaan sanaakaan kummitusmetsästä.
Ei auttanut, vaikka Anna kuinka itki ja pyysi -- ja itki ja pyysi
hän täydellä todella, sillä hänen kauhunsa oli todellista. Hänen
mielikuvituksensa oli tehnyt hänelle ilkeän kepposen ja kuusikko
herätti hänessä pimeän tultua mitä suurinta kammoa. Mutta Marilla oli
taipumaton. Hän saattoi vapisevaa henkiennäkijää lähteelle saakka ja
käski hänen mennä suoraa päätä portaan yli kirkuvien valkopukuisten
naisten ja päättömien ukkelien hämärille tyyssijoille.
-- Oi, Marilla, kuinka voitte olla niin julma! nyyhkytti Anna. --
Miltä teistä tuntuisi, jos valkoinen olento tempaisi minut luokseen
ja kantaisi minut pois?
-- Minä otan sen vastuulleni, vastasi Marilla silmää räpäyttämättä.
-- Tiedät, että aina tarkoitan sitä mitä sanon. Parannan sinut
totisesti siitä taudista, että kansoitat kunniallisen kuusikkomme
kummituksilla. Kas niin, mars matkaan!
Anna lähti marssimaan -- toisin sanoen, hän hoiperteli portaan yli
ja jatkoi kulkuaan pitkin kammottavaa, hämärää polkua toisella
puolen. Anna ei koskaan unohtanut tuota kulkua. Katkerasti hän sai
katua, että hän leikillä oli säikyttänyt itseään turhanpäiten. Hänen
mielikuvituksensa aaveolennot tirkistelivät jokaisesta pimeästä
varjosta hänen tiellään, ja ne ojensivat kylmiä, käpertyneitä
kouriaan tarttuakseen kauhistuneeseen pikku tyttöön, joka oli ne
manannut esiin.
Valkoinen tuohenpalanen, jonka tuulenpuuska lennätti ylös eräästä
kuopasta ja edelleen yli kahisevien, kuihtuneitten lehtien,
pysähdytti melkein hänen sydämensä sykkimästä. Kahden vanhan puun
oksan pitkäveteinen natina, joka aiheutui niiden kihnutuksesta
toisiaan vastaan, pusersi tuskan hien suurina helminä hänen
otsalleen. Pimeässä räpyttelevät yölepakot olivat hänestä mustien
kummitusten siipiä.
Tultuaan herra Bellin pellolle, hän lensi sen yli, ikäänkuin häntä
olisi seurannut kokonainen sotajoukko ruumiittomia olentoja, ja hän
saapui Barryn keittiön ovelle niin hengästyneenä ja uupuneena, että
hän tuskin kykeni kuiskaten pyytämään esiliinan kaavaa. Diana ei ollut
kotona, joten hänellä ei ollut mitään tekosyytä viipyä kauemmin. Ja
jälellä oli siis kauhea paluumatka. Anna kulki sen silmät ummessa --
mieluummin hän tahtoi kolhia itsensä kuuroksi ja sokeaksi oksia vasten
kuin antautua vaaraan nähdä joku valkoinen olento... Kun hän viimein
vapisevin polvin astui portaan palkeille, päästi hän pitkän helpotuksen
huokauksen.
-- Vai niin, kukaan ei vienyt sinua? sanoi tunteeton Marilla.
-- Oi, Marilla, sanoi Anna hampaat kalisten, tästä lähtien olen
a-aivan t-tyytyväinen tavallisiin m-metsiin...