-- Marilla, saanko käväistä Dianan luona pikimältään? kysyi Anna ja
tuli kiireesti alas vinttikamaristaan eräänä helmikuun iltana.
-- En käsitä, mitä sinulla on tekemistä ulkona pimeässä tähän aikaan
päivästä, sanoi Marilla ynseästi. -- Sinä ja Dianahan tulitte yhdessä
koulusta kotiin ja seisoitte sitten vielä lisäksi puoli tuntia
lumessa pelkästään lörpöttelemässä. Sinulla ei voine olla niin
erinomaisen tärkeätä puhuttavaa hänen kanssaan.
-- On toki, hänhän tahtoo tavata minua, sanoi Anna rukoilevalla
äänellä. -- Hänellä on jotain hyvin tärkeätä sanottavaa minulle.
-- Kuinka sen tiedät?
-- Hän antoi minulle juuri merkin ikkunastaan. Olemme sopineet
tavasta antaa merkkejä kynttilöillämme ja suurilla pahvipalasilla.
Panemme kynttilän ikkunalaudalle ja vilkutamme -- aivan kuin majakka!
-- kuljettamalla pahvilevyä edestakaisin sen edessä. Valonväläykset
merkitsevät eri asioita sen mukaan, miten monta niitä on. Se oli
minun keksintöni, Marilla.
-- Sen voin helposti arvata, sanoi Marilla. -- Ja jonakin kauniina
päivänä te annatte merkkejä palavilla ikkunaverhoilla.
-- O-oh! Emme toki, olemme niin varovaisia, Marilla. Ja se on niin
huvittavaa. Kaksi välähdystä merkitsee: "oletko siellä?" Kolme
merkitsee "kyllä", ja neljä "ei". Viisi välähdystä merkitsee:
"tule tänne niin pian kuin suinkin, sillä minulla on jotain
tärkeätä sanottavaa sinulle." Diana on juuri äsken lähettänyt viisi
välähdystä, ja minua kiduttaa halu saada tietää, mitä se merkitsee.
-- No niinpä sinun ei ole tarvis kauempaa kestää kidutusta, sanoi
Marilla ivallisen näköisenä. -- Saat mennä, mutta sinun on oltava
täällä kymmenen minutin kuluttua, muista se.
Anna muisti ja palasi takaisin määrätyn ajan kuluttua, vaikkakaan
ei luultavasti kukaan kuolevainen koskaan tule saamaan tietää, mitä
hänelle maksoi suorittaa tuo tärkeä keskustelu Dianan tähdellisten
tiedonantojen ohella lyhyessä kymmenen minutin ajassa. Nuoret neidit
käyttivät sen ainakin mahdollisimman tarkoin.
-- Oi Marilla, voitteko ajatella! Tiedättehän, että huomenna on
Dianan syntymäpäivä. Ja nyt hänen äitinsä on sanonut hänelle, että
hän saisi pyytää minut mukaansa kotiin suoraan koulusta, ja sitten
saisin olla siellä yötä! Ja hänen serkkunsa tulevat Newbridgestä
suurella heinähäkillä, jonka alle he ovat asettaneet jalakset,
mennäkseen keskusteluklubille ja raittiustalolla pidettävään
konserttiin huomenillalla. Ja he ottaisivat Dianan ja minut mukaansa
konserttiin -- jos Marilla antaa minun mennä, tietenkin. Ja saanhan
kai mennä? Oi, olen niin hirveän jännityksessä!
-- Rauhoituhan, sillä sinä et saa mennä. Sinä voit paljon paremmin
kotona omassa vuoteessasi, ja mitä tuohon konserttiin tulee, niin
on se pelkkää pötyä, ja pikkutytöillä ei ole mitään tekemistä
sellaisissa tilaisuuksissa, jotka venyvät myöhään yöhön.
-- Oi, tämähän on sellainen erikoinen tapaus, pyysi Anna, itkuun
purskahtamaisillaan. -- Dianalla on vain yksi ainoa syntymäpäivä
vuodessa. Syntymäpäiväthän eivät todellakaan ole mitään tavallisia,
Marilla. Prissy Andrews lausuu "Iltakellon ääni helää" -- se on
sellainen kaunis ja opettavainen runo, Marilla, olen varma siitä,
että minulle tekisi hyvin hyvää kuulla sitä... Ja kuoro laulaa neljä
niin perin kaunista ja juhlallista laulua, jotka voisivat olla
melkein yhtä hyvin virsiä. Ja pastori on avustajana -- niin niin,
ihan todella, hän lausuu meidät kaikki tervetulleiksi... Sehän on
melkein kuin saarna. Kiltti, pikku Marilla kulta, saanhan mennä?
-- Etkö ole kuullut, mitä sanoin, Anna? Riisu kengät jalastasi ja
mene nukkumaan! Kello on yli kahdeksan.
-- On vain eräs pikku asia vielä, Marilla, sanoi Anna, ilme kuten
sellaisella, jonka täytyy käydä käsiksi viimeiseen keinoon. --
Dianan äiti on sanonut, että saamme nukkua vierashuoneen vuoteessa.
Ajatelkaa, mikä kunnia teidän pikku Annallenne saada nukkua
vierashuoneen vuoteessa!
-- Siitä kunniasta saat kun saatkin luopua. Mene nyt nukkumaan, Anna,
ja päästä minut kuulemasta enempiä kärttämisiä.
Kun Anna kyynelten valuessa pitkin poskiaan surullisena oli kadonnut
rappusia ylös, avasi Matthew, joka näennäisesti oli istunut
torkuksissaan sohvalla koko keskustelun ajan, silmänsä ja sanoi
varmalla äänellä:
-- Marilla, minun mielestäni sinun pitäisi antaa hänen mennä.
-- Sitä en tee, vastasi Marilla. -- Kenen asia on kasvattaa lasta,
sinun vai minun?
-- Sinun, myönsi Matthew.
-- No miksi sitten sekaannut asiaan?
-- En sekaannu -- mutta minulla voi kai silti olla oma mielipiteeni.
Ja mielipiteeni on, että sinun pitäisi antaa Annan mennä.
-- Niin, sinun mielestäsi minun kylläkin pitäisi antaa Annan mennä
vaikka kuuhun, jos se pälkähtäisi hänen päähänsä, vastasi hänen
sisarensa. -- Jos olisi kysymyksessä vain nukkua yö Dianan luona,
niin voisin kai antaa myöten. Mutta tuo iltahuvittelu ei ole minun
makuni mukaista. Hän vilustuu varmasti, jos hän menee sinne, ja
sitten hän saa päänsä täyteen joutavuuksia, niin että hän joutuu pois
tasapainosta koko viikoksi. Minä tiedän parhaiten mitä ainesta hän on
ja kuinka paljon hän kestää, Matthew.
-- Minun mielestäni sinun pitäisi antaa Annan mennä, toisti Matthew
samalla varmalla äänellä.
Mielipiteittensä perustelujen esittäminen ei ollut hänen vahvoja
puoliaan, mutta kylläkin itsepintaisesti kiinni pitäminen. Marilla
huokasi toivottoman näköisenä ja vaipui äänettömyyteen.
Seuraavana aamuna, kun Anna parhaillaan pesi aamiaislautasia,
pysähtyi Matthew latoon mennessään sanoakseen taas sisarelleen:
-- Minun mielestäni sinun pitäisi antaa Annan mennä, Marilla.
Hänen sisarensa kasvot puhuivat parin sekunnin ajan asioita, joita
ei ehkä pidä pukea sanoiksi. Sitten hän taipui välttämättömyyteen ja
lausui tuikealla äänellä:
-- Menköön sitten, koska sinä et nähtävästi muuten saa rauhaa.
Anna syöksyi ulos pienestä pesuhuoneesta vettävaluva pesuriepu
kädessä.
-- Oi, Marilla, Marilla, sano se vielä kerran!
-- Enkä sano, yksi kerta on enemmän kuin tarpeeksi. Tämä on
Matthew'n työtä, ja minä pesen käteni. Jos saat keuhkokuumeen, kun
nukut vieraassa vuoteessa, ja kömmit ulos tuosta kuumasta salista
keskiyöllä, niin älä syytä minua, syytä Matthew'ta! Mutta oletko
aivan päästäsi sekaisin, Anna, kun seisot siinä ja annat pesuveden
valua virtanaan lattialle? En ikinä ole nähnyt tuollaista hutilusta!
-- Ah, tiedän kyllä, että usein käyttäydyn hirveän huonosti,
sanoi Anna katuvaisena. -- Minä kuhnin ja kähnin ja teen kaikki
hullusti... Tuon sisään vähän hiekkaa ja hankaan likapilkut pois
ennen kouluun menoani. Oi, Marilla, olin niin sydämestäni kiintynyt
tuohon konserttiin... En ole koskaan koko elämässäni ollut missään
konsertissa, ja kun muut tytöt puhuvat sellaisesta koulussa, tunnen
olevani niin ymmällä. Te ette voinut tietää, miltä se minusta tuntui,
Marilla, mutta Matthew, hän tiesi... Matthew ymmärtää minua, ja on
niin hauskaa saada ymmärtämystä, Marilla.
Anna oli liiaksi innoissaan ja kiihtynyt ajatellessaan kaikkea
sitä hauskaa, joka häntä odotti, ollakseen oikein oma itsensä
koulussa. Hän antoi Gilbert Blythen vastata koko luokalle tehtyihin
kysymyksiin, ja laskennossa hän oli sekapäisempi kuin konsanaan.
Nämä vastoinkäymiset olisivat kuitenkin harmittaneet Annaa koko
joukon enemmän, ellei hänellä olisi ollut lohdutuksenaan konsertti ja
vierashuoneen vuode. Hän ja Diana pakisivat siitä lakkaamatta koko
päivän, niin että jos opettaja olisi ollut tarkempi vaatimuksissaan
kuin herra Phillips, ei heille varmastikaan olisi käynyt hyvin.
Anna tunsi, että hän ei olisi voinut kestää sitä, ettei hänkin olisi
päässyt konserttiin, sillä koulussa aivan yksinkertaisesti ei muusta
puhuttukaan.
Avonlean keskusteluklubi, joka kokoontui joka toinen viikko
kaiken talvea, oli järjestänyt useita pienempiä maksuttomia
huvitilaisuuksia, mutta tästä piti tulla jotain paljon
suurenmoisempaa; sisäänpääsymaksu oli kymmenen senttiä, ja näiden
rahojen piti tulla kirjaston hyväksi. Avonlean nuoriso oli
harjoitellut useita viikkoja, ja erikoisen innostuneita olivat
koululapset, joilla kaikilla oli vanhempia veljiä tai sisaria, joiden
piti olla avustamassa. Joka ainoa koulun oppilas, joka oli täyttänyt
yhdeksän vuotta, toivoi saavansa mennä, paitsi Carrie Sloane, jonka
kovasydäminen isä oli samoin ennakkoluuloinen kuin Marilla Cuthbert
konsertteihin ja "yökuhnailuihin" nähden, kuten hän sanoi. Carrie
itki raamatunhistoriansa ääressä koko iltapäivän ja piti elämää
taakkana.
Annan ilonpito alkoi heti kun koulutunnit olivat päättyneet, ja se
kohosi sitten lakkaamatta, kunnes se saavutti aivan aavistamattoman
huippukohtansa itse konsertin aikana.
Pikku tytöt pyydettiin teelle Dianan kotiin -- "aivan kuin
aikaihmiset" -- ja sitten seurasi mieluisa pukeutumispuuha Dianan
pienessä suojassa yläkerrassa. Diana pörrötti Annan otsatukan, niin
että olisi voinut luulla, että sen alla oli täytetukkaa, ja Anna
solmi Dianan korvaruusukkeen sellaisella hienostuneella maulla,
mikä oli vain hänen sormilleen mahdollista. Sitten he koettelivat
varmaankin puolta tusinaa eri tapaa järjestää niskatukkaa, että se
näyttäisi mahdollisimman "fiksulta". Viimein he olivat valmiit,
poskilla heleä puna ja silmät loistaen iloista odotusta.
Täytyy myöntää, että Anna tunsi vähäisen pistoksen sydämessään
verratessaan sileätä mustaa puuvillasatiinihamettaan ja jokseenkin
kömpelötekoista harmaata päällysnuttuaan Dianan sievään turkislakkiin
ja siroon pikku nuttuun. Mutta hän muisti ajoissa, että hänellä oli
mielikuvitusta ja ymmärsi heti käyttää sitä hyväkseen.
Sitten saapuivat Dianan serkut, Murrayn tytöt Newbridgestä, ja he
sulloutuivat kaikki yhdessä suureen häkkiin, joka kulki jalaksilla,
syvään hautautuneina pehmeisiin vällyihin ja olkiin. Anna nautti
ajomatkasta raittiustalolle; reki liukui niin kevyesti kotia,
tasaisia teitä myöten, ja lumi narisi hevosen kavioitten alla. Oli
komea auringonlasku ja lumipeittoiset kummut ja S:t Lorenzolahden
sinisenmusta vesi kimaltelivat ja hohtivat kuin valtava helmiäis- ja
safiirimalja, ääriään myöten täynnä viiniä ja tulta. Kulkusten
kilinää ja etäältä kuuluvaa naurua, jonka olisi melkein voinut luulla
metsän keijujen aiheuttamaksi, kuului kaikilta tahoilta.
-- Oi, Diana, kuiskasi Anna, painaen Dianan puolihansikkaan peittämää
kättä rekivällyn alla, eikö kaikki tyyni ole kuin ihanaa unta?
Olenko todellakin saman näköinen kuin tavallisesti? Tunnen itseni
niin toisenlaiseksi, että sen mielestäni pitäisi ehdottomasti näkyä
ulkomuodostani.
-- Olet erittäin suloisen näköinen, sanoi Diana, joka äskettäin oli
saanut kohteliaisuuden eräältä serkultaan ja arveli, että hänen
pitäisi antaa sen mennä eteenpäin. -- Sinulla on mitä kaunein väri.
Illan ohjelman muodosti sarja pelkkiä "karmivia" ihanuuksia --
ainakin yhdelle salin kuulijakunnasta, joka siirtyi toisesta
autuaallisesta tunnelmasta toiseen. Kun Prissy Andrews, puettuna
heleänpunaiseen silkkipuseroon, helminauha pyöreän valkean kaulansa
ympärillä ja eläviä neilikoita hiuksissa -- huhu kertoi, että
opettaja oli lähettänyt noutamaan niitä koko tuon pitkän matkan
kaupungista saakka häntä varten -- nousi korokkeelle ja lausui, mitä
tapahtui yössä, "min tummuuteen ei ykskään tähti tuika", vapisi
Anna jännityksestä ja osanotosta; kun kuoro lauloi "Yli niityn
kukkasarjain", katseli Anna kattoon, ikäänkuin se olisi ollut täyteen
maalattu enkelinpäitä, ja kun sitten Tom Sloane sanoin ja elein
esitti "Tuhman Jussin markkinaretken", nauroi Anna niin, että hän
houkutteli kaikki ympärillään olijatkin nauramaan, enemmän siksi,
että oli niin herttaisen hauskaa katsella häntä kuin siksi, että
olisi pannut arvoa tuolle jokseenkin kuluneelle markkinasukkeluudelle.
Ja kun herra Phillips esitti Marcus Antoniuksen monologin Cesarin
ruumiin ääressä ja antoi äänelleen mitä sydäntäjärkyttävimmän sävyn
-- katsoen joka lauseen lopussa Prissy Andrews'iin -- tunsi Anna,
että hän voisi nousta ja ryhtyä kapinaan siinä paikassa, jos vain
yksi ainoakin Rooman kansalainen näyttäisi esimerkkiä...
Vain yksi ainoa ohjelmanumero ei voinut herättää hänen
mielenkiintoaan. Kun Gilbert Blythe lausui "Linna Reinillä", otti
Anna esiin Rhoda Murrayn lainakirjan ja luki sitä, kunnes hän
oli lopettanut, ja hän istui jäykkänä ja liikkumattomana Dianan
taputtaessa käsiään, kunnes niitä poltti ja pakotti.
Kello oli yksitoista, kun he tulivat kotiin, nautinnoista kylläisinä,
mutta onnellisina siitä tietoisuudesta, että heillä vielä oli
jäljellä huvi jutella keskenään kaikesta, mitä he olivat nähneet
ja kuulleet. Kaikki näyttivät nukkuvan, ja talo oli pimeä ja
äänetön. Anna ja Diana sipsuttivat varpaillaan eteiseen, pitkään ja
kapeaan huoneeseen, josta vei ovi vierashuoneeseen. Eteisessä oli
miellyttävän lämmin, ja huonetta valaisi vielä himmeästi melkein
loppuunpalaneen takkatulen hohde.
-- Riisuutukaamme täällä, sanoi Diana. -- Täällä on niin lämmintä ja
suloista.
-- Eikö olekin ollut äärettömän hauskaa? huokasi Anna ihastuneena. --
Ajatteles, miten hienoa saada nousta korokkeelle ja lausua! Luuletko,
että meitä milloinkaan pyydetään sitä tekemään, Diana?
-- Kyllä, tietysti, myöhemmin. He tahtovat aina suuria tyttöjä ja
poikia lausumaan. Gilbert Blythe lausuu usein, ja hän on vain kaksi
vuotta meitä vanhempi. Oi, Anna, kuinka voitkaan istua siellä ja olla
olevinasi, ikäänkuin et kuuntelisikaan häntä? Kun hän tuli riviin "On
toinen tyttö muudan, sisko ei hän mulle..." niin katsoi hän suoraan
alas sinuun.
-- Diana, sanoi Anna arvokkaasti, sinä olet tosin paras ystäväni,
mutta en edes sinun voi sallia puhua minulle tuosta... henkilöstä.
Onko sinulla yöpaita ylläsi? Juoskaamme siis kilpaa nähdäksemme, kuka
tulee ensin vuoteeseen!
Ehdotus oli Dianalle ylen mieluinen. Molemmat pienet valkopukuiset
olennot lensivät pitkän huoneen läpi ja vierashuoneen oven kautta,
jonka he hiljaa olivat avanneet etukäteen, ja hypähtivät melkein
samaan aikaan valtavalla loikkauksella leveään vuoteeseen. Ja silloin
-- liikkui jotain hyvin suurta ja paksua heidän allaan, kuului
puhkumista ja voivottelua, ja joku kirkaisi puoleksi tukahtuneella,
kiukkuisella äänellä:
-- Mitä maailmassa tämä merkitsee?
Anna ja Diana eivät koskaan päässeet selvyyteen siitä, miten he
tulivat alas vuoteesta ja huoneesta ulos. He tiesivät vain, että
uuden, kauhistuneen rientomarssin jälkeen he olivat vapisevina ja
varpaillaan hiipien yläkerrassa.
-- Oi, kuka se oli, -- mitä se oli? kuiskasi Anna, hampaat kalisten
kylmästä ja säikähdyksestä.
-- Se oli Josephine täti, läähätti Diana tukehtumaisillaan naurusta.
-- Oi, Anna, se oli Josephine täti -- miten hän nyt sitten lieneekin
tullut sinne. Se oli hirveätä -- se oli todellakin hirveätä -- mutta
oletko koskaan ollut mukana niin hauskassa jutussa, Anna?
-- Kuka on Josephine täti?
-- Hän on isän täti ja asuu Charlottetownissa. Hän on kauhean vanha
-- varmaankin yli seitsemänkymmenvuotias -- enkä luule, että hän on
koskaan ollut pikku tyttö. Odotimme häntä tänne käymään, vaikka emme
näin pian. Hän on kauhean pikkumainen ja kursaileva ja tulee nostamaan
hirveän melun tästä, sen tiedän. Niin, nyt saamme mennä nukkumaan
Minnie Mayn luokse, eikä kukaan ihminen usko, miten hän potkii...
Neiti Josephine Barry ei tullut aamukahville seuraavana päivänä.
Rouva Barry hymyili ystävällisesti molemmille pikku tytöille.
-- No, oliko teillä hauskaa eilen illalla? Koetin pysyä hereillä,
kunnes tulitte kotiin, sillä tahdoin kertoa teille, että Josephine
täti oli tullut ja että teidän vuoteenne olivat yläkerrassa.
Toivottavasti ette häirinneet kilttiä vanhaa tätiämme, Diana.
Diana vaikeni varovaisesti, mutta hän ja Anna vaihtoivat varkain
syyllisennäköisinä hymyilyjä pöydän yli. Anna kiiruhti kotiin
aamiaisen jälkeen ja jäi siten onnelliseen tietämättömyyteen siitä
kotoisesta rajuilmasta, joka pian räjähti Barryn perheen päitten
yläpuolella. Mutta iltapuoleen lähetti Marilla hänet asialle rouva
Lynden luo.
-- Vai niin, sinä ja Diana siis miltei säikäytitte kuoliaaksi vanhan
neiti Barryn eilen illalla? sanoi rouva Lynde ankaralla äänellä,
mutta veitikkamainen pilkahdus silmässä.
-- Rouva Barry pistäytyi täällä äsken Carmodyyn mennessään. Hän
oli pahoillaan ja suuttunut. Vanha neiti Barry oli kauhean pahalla
päällä, kun hän nousi ylös aamulla, ja silloin on leikki kaukana,
niin paljon tiedän minä. Ja Dianan kanssa hän ei tahtonut puhuakaan.
-- Se ei ollut Dianan syy, sanoi Anna katuvaisena.
-- Syy oli minun. Minä sen keksin, että juoksisimme kilpaa eteisen
päästä päähän nähdäksemme, kuka voisi olla ensiksi vuoteessa.
-- Sen tiesin! sanoi rouva Lynde tyytyväisin ilmein, kuten ainakin
profeetalla, jonka ennustus on käynyt toteen.
-- Tiesin, että tuo ajatus oli sinun aivoistasi kotoisin. Niin niin
-- pienet syyt, suuret seuraukset! Vanha neiti Barry tuli viipyäkseen
koko kuukauden, ja nyt hän sanoo, että hän ei viivy päivääkään
kauemmin, vaan lähtee takaisin kaupunkiin huomenna, huolimatta
sunnuntaista ja kaikesta... Hän olisi lähtenyt tänään, jos hevonen
olisi ollut vapaa. Nii-in, Anna! Ja hän oli luvannut kustantaa
Dianalle neljännesvuoden pianotunnit, mutta nyt kai se kaikki
raukenee tyhjiin... Ei hän halua tehdä mitään tuollaisen villikissan
hyväksi!... Barrylla on kai tänään ollut kuumat paikat, arvaan minä.
Vanhatäti on rikas, ja he tahtovat mistä hinnasta tahansa pysyä hänen
suosiossaan. Tätä ei rouva Barry tietystikään sanonut minulle, mutta
minä ymmärrän kokolailla ihmisluontoa, sanon minä.
-- Minulla sitten on surkean huono onni, valitti Anna.
-- Aina minä satun tuottamaan ikävyyksiä itselleni ja parhaille
ystävilleni -- niille, joiden puolesta muuten tahtoisin vuodattaa
sydänvereni... Voitteko sanoa minulle, mitä minun on tehtävä, rouva
Lynde?
-- Se johtuu siitä, että sinä olet niin huimapäinen etkä ajattele
nenääsi pitemmälle, lapsi... Jos saat päähänpiston, niin se on heti
toteutettava päätäpahkaa, kuinka mieletön se sitten lieneekin.
-- Niin, mutta juuri siinähän onkin suurin hauskuus, väitti Anna.
-- Jokin ajatus syntyy aivoissa -- niin hauskana ja nokkelana -- se
on toteutettava heti verekseltään... Jos tuhlaa aikaa arveluihin,
livahtaa koko juttu käsistä. Ettekö itse ole koskaan huomannut sitä,
rouva Lynde?
Ei, rouva Lynde ei ollut huomannut. Ja hän ravisti viisasta päätään.
-- Sinun täytyy oppia ajattelemaan hiukan, Anna, siinä koko juttu.
Sinä voit totta tosiaan tietämättäsi syöksyä suurempiinkin vaaroihin
kuin siististi laitettuun vierashuoneen vuoteeseen.
Rouva Lynde nauroi hyväntahtoisesti pienelle sukkelalle
kokkapuheelleen, mutta Anna istui miettiväisenä. Kun hän oli
sanonut rouva Lyndelle jäähyväiset, suuntasi hän kulkunsa suoraan
sänkipeltojen poikki Mäntymäelle. Diana tuli häntä vastaan keittiön
ovessa.
-- Oliko hän kauheasti suuttunut, teidän Josephine tätinne? kuiskasi
Anna.
-- Kyllä, sen saat uskoa, vastasi Diana hihitystään hilliten ja
luoden pelokkaan katseen olkansa yli lukittuun salinoveen. -- Hän oli
niin vihainen, että hän ihan hyppi. Ja kuinka hän torui, Anna! Hän
sanoi, ettei hän ikinä ole nähnyt näin huonosti kasvatettua tyttöä ja
että vanhempieni pitäisi hävetä minun vuokseni... Hän aikoo lähteä
huomenna, sanoo hän. Ja minulle se on aivan samantekevää -- mutta ei
isälle ja äidille.
-- Miksi et sanonut heille, että minä olin saanut aikaan koko
kommelluksen? kysyi Anna.
-- Voitko uskoa minusta jotain sellaista? sanoi Diana
loukkaantuneena. -- Minä en ole mikään juorukello minäkään, ja minä
olin aivan yhtä syyllinen kuin sinäkin.
-- No niin, silloin puhun itse siitä hänelle, sanoi Anna
päättäväisesti.
Diana tuijotti.
-- Anna Shirley, sitä et tarkoita!... Sinä olet mieletön -- hän syö
sinut elävältä.
-- Älä nyt tee minua pelokkaammaksi kuin jo olen! pyysi Anna.
-- Niin, minä tiedän nyt, miltä tuntuu astua leijonanhäkkiin...
Mutta minun täytyy tehdä se. Syy oli minun, ja se täytyy minun
nyt tunnustaa. Onneksi minulla on ollut aika paljon harjoitusta
tunnustamistyössä...
-- Niin, hän istuu salissa, sanoi Diana. -- Voit mennä sisään, jos
sinua se huvittaa. Minä en uskaltaisi. Enkä luule sinun saavan aikaan
niin hituistakaan.
Tämän rohkaisun jälkeen Anna kokosi kaiken rohkeutensa, meni
päättäväisesti salin ovelle ja naputti varovasti. Terävä "sisään!"
oli seurauksena.
Neiti Josephine Barry, laihana, jäykkänä ja pyntättynä istui kutoen
tarmonsa takaa tulen ääressä. Hänen kiukkunsa ei suinkaan ollut vielä
jäähtynyt, ja hänen silmänsä katsoivat tiukasti kultasankaisten
silmälasien läpi. Hän kääntyi ympäri tuolissaan, odottaen näkevänsä
Dianan. Sen sijaan hänen katseensa kohtasi kalpeaposkisen tytön,
jonka suuret silmät ilmaisivat omituista epätoivon ja aran kauhun
sekotusta.
-- Mikä kapine sinä olet? kysyi Josephine Barry ilman muita
muodollisuuksia.
-- Olen Vihervaaran Anna, sanoi pieni vieras vapisevalla äänellä,
pannen kätensä ristiin hänelle ominaisella eleellä. -- Ja hyvä neiti,
tulen tunnustamaan.
-- Tunnustamaan mitä?
-- Että oli yksinomaan minun syyni, että me hyppäsimme teidän
vuoteeseenne eilen illalla. Minä juuri sen keksin. Diana ei koskaan
olisi ajatellut mitään sellaista, siitä olen varma. Diana on hyvin
siivo ja hieno tyttö, neiti Barry. Niin että sen vuoksi on hyvin
väärin syyttää häntä, sitä te ette saa tehdä.
-- En saa? Hm!... Parhaan temppunsa Anna todellakin teki hypätessään!
Ja kaiken huippu on, että sellaista voi tapahtua kunniallisessa ja
säädyllisessä talossa!
-- Mutta mehän vain leikimme, puhkesi Anna taas puhumaan. -- Minun
mielestäni teidän pitäisi antaa meille anteeksi, neiti Barry, nyt
kun olemme pyytäneet sitä. Suokaa anteeksi ainakin Dianalle, olkaa
niin kiltti, ja antakaa hänen saada pianotunteja. Diana on iloinnut
niin kovin saadessaan oppia soittamaan, ja minä tiedän parhaiten,
miltä tuntuu iloita jostain asiasta etukäteen ja sitten jäädä ilman
sitä. Jos teidän täytyy olla jollekin loukkaantunut, niin olkaa
loukkaantunut minulle! Ennen maailmassa olin tottunut siihen, että
ihmiset olivat minulle epäystävällisiä, joten voin sietää sitä paljon
paremmin kuin Diana.
Vanhan neidin silmät olivat kadottaneet paljon terävästä ilmeestään,
ja ne olivat sen sijaan alkaneet tuikkia, ikäänkuin hän olisi
tuntenut olevansa huvitettu. Mutta hän sanoi kuitenkin sangen
ankarasti:
-- Minun mielestäni ette voi puolustautua sillä, että vain leikitte.
Kun minä olin nuori, saivat totta tosiaan pikku tytöt välttää
sellaista leikkiä. Sinä et tiedä, mitä merkitsee, kun pitkän ja
vaivalloisen matkan jälkeen herää suloisesta unestaan siihen, että
kaksi suurta tytönköntystä tulla romahtaa niskaan.
-- En tiedä sitä, mutta voin kuvitella, sanoi Anna innokkaasti. --
Olen varma siitä, että sen on täytynyt olla hyvin häiritsevää...
Mutta asettukaahan meidän tilallemme, neiti Barry. Onko teillä
mielikuvitusta? Sillä silloin se käy päinsä helpommin. Me emme
tienneet, että vuoteessa nukkui ketään ihmistä, ja te säikäytitte
meidät miltei kuoliaaksi. Se on kauheimpia tapauksia, mitä koskaan
olen kokenut... Emmekä me saaneetkaan nukkua vierashuoneen vuoteessa,
kuten meille oli luvattu... Te olette varmaankin tottunut nukkumaan
vierashuoneessa. Mutta koettakaahan kuvitella, miltä teistä tuntuisi,
jos olisitte pieni orpo tyttönen, jonka osalle ei koskaan olisi
tullut sellaista kunniaa...
Terävä katse oli tällä haavaa kokonaan kadonnut. Neiti Barry päästi
kun päästikin kuuluville naurahduksen -- äänen, joka saattoi Dianan,
siinä kun hän seisoi keittiön oven ulkopuolella odottaen mykän tuskan
vallassa, huoahtamaan syvään helpotuksesta.
-- Pelkään, että minun mielikuvitukseni on hieman hidas -- on niin
pitkä aika siitä kun olen sitä käyttänyt, sanoi täti. Kaikki riippuu
katsantotavasta... Istuppas nyt ja kerro vähän, mikä sinä oikein olet
miehiäsi.
-- Anteeksi, mutta en voi sitä tehdä, vastasi Anna suurella
varmuudella. -- Tekisin sen mielelläni, sillä te näytätte
mielenkiintoiselta naiselta ja te ehkä voisitte olla vieläpä
sukulaissielukin, vaikka se ei olekaan luultavaa... Mutta minun
on mentävä kotiin neiti Marilla Cuthbertin luo. Hän on hyvin hyvä
neiti, joka on ottanut minut luokseen kasvattaakseen minut. Hän panee
parastaan, mutta kehnoa jälkeä siitä sittenkin tulee. Te ette saa
panna syytä hänen niskoilleen siitä, että minä hyppäsin vuoteeseen.
Mutta ennenkuin lähden, tahtoisin vain mielelläni tietää, annatteko
anteeksi Dianalle ja jäättekö Avonlea'hin niin kauaksi aikaa kuin
aioitte alunpitäin.
-- Ehkä jään, jos sinä tulet välistä tänne minua tervehtimään.
Samana iltana Josephine täti antoi Dianalle hopeisen rannerenkaan
riippuvine hopeasydämineen ja kertoi perheen vanhemmille jäsenille,
että hän oli purkanut matkalaukkunsa.
-- Olen päättänyt viipyä vain tullakseni lähemmin tuntemaan tuon
Vihervaaran tyttöletukan, sanoi hän aivan suorasukaisesti. -- Hän
huvittaa minua, ja minun iälläni tapaa harvoin huvittavaa ihmistä.
Marihan ainoa ajatus, kun hän kuuli jutun, oli: "Mitäs minä sanoin!"
-- Mutta ei kenenkään muun kuin Matthew'n korva kuullut sitä.
Josephine täti viipyi kuukautensa päähän ja vielä pitemmältäkin. Hän
oli miellyttävämpi vieras kuin tavallisesti, sillä Anna piti häntä
hyvällä tuulella. Heistä tuli maailman parhaat ystävät.
Kun neiti Barry meni kotiinsa, sanoi hän:
-- Muistakin, Anna, että kaupunkiin tullessasi tulet minua
tervehtimään, ja sinä saat maata ja nukkua minun kaikkein parhaassa
vierasvuoteessani, sen lupaan.
-- Josephine täti oli kuitenkin sukulaissielu, kun kaikki käy ympäri,
uskoi Anna Marillalle. -- Sitä en voinut uskoa ensi näkemältä, mutta
se hän on. Siitä ei pääse perille heti paikalla, kuten Matthew'ssa,
mutta tovin kiiluttua sen huomaa. Sukulaissielut eivät sentään ole
niin harvinaisia, kuin ensin luulin...