Kaikki suuret asiat ovat läheisesti liittyneet pikku seikkoihin. Ensi
silmäyksellä voi näyttää siltä kuin erään kanadalaisen pääministerin
päätöksellä ulottaa poliittinen kiertokulkunsa myöskin prinssi
Edvardin saarelle olisi vähän tekemistä Vihervaaran pikku Anna
Shirleyn tulevaisuudenkohtalojen kanssa. Niin oli kuitenkin asia.
Oli tammikuu, kun pääministeri tuli tervehtimään uskollisia
kannattajiaan ja ei-kannattajiaan, jotka olivat saapuneet suureen
joukkokokoukseen Charlottetowniin. Useimmat Avonlean asukkaat
kuuluivat pääministerin puolueeseen; niinpä siis kokouksen edellisenä
iltana melkein kaikki miehet ja suuri joukko naisia oli lähtenyt
kaupunkiin, viidenkymmenen viiden kilometrin matkan päähän.
Myöskin rouva Rakel Lynde oli mennyt. Hän oli lämpimän poliittisen
innostuksen vallassa ja elävästi vakuutettu siitä, että "jos siitä
jotain tulee", niin täytyy hänen itsensä olla saapuvilla. Hän ajoi
siis kaupunkiin ja otti miehensä mukaansa -- voihan Thomas ainakin
hoitaa hevosen -- sekä Marilla Cuthbertin. Marilla ei ollut erikoisen
innostunut politiikkaan, mutta kun hän arveli, että tämä oli ainoa
tilaisuus hänen eläessään saada nähdä oikea elävä pääministeri,
otti hän siitä luonnollisesti vaarin, ja jätti Matthew'n ja Annan
vartioimaan taloa, kunnes hän tulisi takaisin seuraavana päivänä.
Tapahtui siis niin, että Marillan ja Rakel rouvan nauttiessa
täysin siemauksin poliittisesta joukkokokouksesta, oli Annalla ja
Matthew'lla Vihervaaran kodikas keittiö aivan omissa hoteissaan.
Iloinen tuli loimusi avonaisessa takassa, ja sinertävän valkoiset
jääkristallit kimaltelivat ikkunaruuduissa. Matthew istui sohvalla
ja torkkui maamieslehtensä ääressä, ja pöydän ääressä Anna pänttäsi
päähänsä kaikin voimin läksyjään, silloin tällöin luoden ikävöivän
silmäyksen seinähyllyyn päin, jossa oli uusi kirja, jonka Jane
Andrews oli hänelle lainannut samana päivänä.
Jane oli vakuuttanut hänelle, että se oli niin jännittävä, että se
todellakin "karmi", ja Annan sormet syhyivät halusta saada selailla
sitä. Mutta se merkitsisi samaa kuin antaa Gilbert Blythelle etusija
seuraavana päivänä läksyjä kuulusteltaessa. Anna käänsi selkänsä
hyllyyn ja koetti olla olevinaan, ikäänkuin kirja ei lainkaan
olisikaan siellä.
-- Matthew, luitteko te geometriaa koulua käydessänne?
-- En lapseni, sitä en tehnyt, sanoi Matthew, havahtuen
torkahduksestaan.
-- Toivoisin, että olisitte lukenut, huokasi Anna, sillä silloin
olisitte voinut tuntea osanottoa minua kohtaan. Kun ette ole sitä
lukenut, niin ette voi oikein ymmärtää minun tunteitani. Geometria
synkistää koko olemassaoloni. Minun on niin vaikea sitä ymmärtää,
Matthew.
-- Niin, kultaseni, samanlainen pölkkypää minä olen, sanoi Matthew
lohduttaen. -- Sinä, jolla muuten on niin nopsa järjenjuoksu! Herra
Phillips sanoi minulle viime viikolla Blairin puodissa, että sinä
olet koko luokan näppärin oppilas ja otit nopeita edistysaskelia.
"Nopeita edistysaskelia" -- ne ovat hänen omat sanansa. On tosin
ihmisiä, jotka morkkaavat Teddy Phillipsiä ja sanovat, että hän on
kehno opettaja, mutta minä puolestani pidän häntä erinomaisena.
Matthew'n mielestä kyllä kuka tahansa, joka kehui Annaa, oli
"erinomainen".
-- Luulen varmasti, että geometria luistaisi minulta paremmin, jos
hän vain tahtoisi olla muuttamatta kirjaimia, valitti Anna. --
Opettelen väitteen ulkoa niillä kirjaimilla, jotka ovat kirjassa,
mutta sitten hän piirtää sen mustalle taululle ja panee aivan toiset
kirjaimet, ja silloin hän saattaa minut kokonaan pois tolalta...
Minun mielestäni on kehnoa opettajan tehdä tuolla tavoin, kun hän
kerran tietää... Nyt me luemme myöskin geologiaa, ja minä olen
viimeinkin saanut selville mistä johtuu, että maantiet ovat punaisia.
Se tuntuu hyvin hauskalta... Olisipa hauska tietää, minkälaista
Marillalla ja rouva Lyndellä on. Heillä on tietenkin hyvin hauskaa.
Rouva Lynde sanoo, että koko Kanada joutuu hunningolle, niin kehnosti
kun asioita hoidetaan Ottawassa, ja että valitsijoiden pitäisi
tietää, mikä on kysymyksessä... Hän sanoo, että jos vain me naiset
saisimme äänestää, niin olisi hirveän paljon voitettu. Mitä Matthew
äänestää?
-- Olen konservatiivinen, vastasi Matthew arvelematta. Hänen
vanhoillinen katsantokantansa oli osa hänen uskontoaan.
-- Silloin olen minäkin samoin, julisti Anna varmalla äänellä. -- Se
oli hauska kuulla, sillä Gilb-- tarkoitan muutamat koulun pojista
ovat radikaaleja. Herra Phillips on varmaankin myös radikaali, sillä
Prissy Andrewsin isä kuuluu heihin, ja Ruby Gillis on sanonut, että
kun nuori mies tavoittelee tyttöä, niin on hänen aina mukauduttava
tytön äidin kantaan uskonnossa ja isän politiikassa. Onko se totta,
Matthew?
-- Niinpä niin, kunhan sen vain tietäisi, sanoi Matthew.
-- Onko Matthew koskaan pitänyt mistään tytöstä?
-- Hm -- en, enpä luule pitäneeni, sanoi Matthew, jonka harrastukset
eivät koskaan olleet suuntautuneet eroottiselle taholle.
Anna mietti leuka käden nojassa.
-- Se lienee sentään aika metkaa -- rakkaus ja tuo tuollainen. Vai
mitä, Matthew? Ruby Gillis sanoo, että kun hän tulee suureksi, niin
hän kokoaa ympärilleen oikein monta kosijaa ja antaa heidän liehua,
sanoo hän... Mutta sitä minä en ymmärrä, olisi kai parempi, että
olisi vain yksi ainoa, josta pitäisi enemmän kuin kaikista muista
yhteensä, ja jonka kanssa olisi kihloissa ja vaihtaisi sormuksia.
Ruby Gillis on tietenkin hyvin selvillä sellaisista asioista, sillä
hänellä on niin monta isoa sisarta, ja rouva Lynde sanoo, että
Gillis'in tytöt ovat menneet kaupan kuin lämmin leipä... Herra
Phillips menee sinne ja istuu Prissyn luona melkein joka ilta. Hän
sanoo auttavansa häntä läksyissä, mutta Miranda Sloane aikoo myös
pyrkiä seminaariin, ja hänhän tarvitsisi apua paljon kipeämmin
kuin Prissy, sellainen pöhköpää kun hän on. Mutta koskaan ei Herra
Phillips mene häntä auttamaan iltasin -- ei, johan nyt! Tässä
maailmassa on niin paljon sellaista, jota en lainkaan ymmärrä,
Matthew.
-- Niin, enpä ole minäkään sinua paljon nokkelampi, Jumala paratkoon,
sanoi Matthew.
-- Nyt on minun sentään lopetettava läksyni. En anna itselleni lupaa
koskeakaan uuteen kirjaan, jonka Jane minulle lainasi, ennenkuin saan
ne valmiiksi. Mutta se on hirveä kiusaus, Matthew. Vaikka käännyn
selinkin kirjaan, näen sen edessäni aivan selvästi. Jane sanoi,
että hän itki niin lukiessaan sitä, että hän tuli sairaaksi. Olen
hullaantunut kirjoihin, jotka ovat niin liikuttavia, että täytyy
itkeä... Nyt luulen kuitenkin, että minun täytyy viedä se saliin
ja lukita se hillokaappiin ja antaa teille avain. Ja muistakaakin,
Matthew, te ette saa antaa minulle takaisin avainta, ennenkuin
olen lukenut läksyni loppuun -- ei edes vaikka pyydän ja rukoilen
teitä polvillani... Käy kyllä päinsä sanoa, että on vastustettava
kiusausta, mutta on paljon helpompi vastustaa sitä, jos ei pääse
avaimeen käsiksi. Juoksenko sitten alas kellariin noutamaan meille
muutamia paleltuneita omenia -- niitä, joista Marilla sanoi, ettei
maksa vaivaa säilyttää niitä kauempaa? Eikö Matthew haluaisi paria
paleltunutta omenaa?
-- Niin, se ei ehkä olisi hullumpaa, sanoi Matthew, joka ei koskaan
maistanut paleltunutta omenaa, mutta tunsi Annan heikkouden niihin
nähden.
Annan juuri voitonriemuisena noustessa kellarista käsissään lautanen
täynnä ruskeanpunaisia täplikkäitä omenia, kuului ulkoa kiireisten
askelten ääntä jäätyneillä eteisen palkeilla, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä lennätettiin keittiön ovi auki. Sisään hyökkäsi
Diana Barry, kuolonkalpeana ja läähättäen, vain huivi heitettynä
pään yli. Anna päästi hämmästyksissään käsistään sekä kynttilän että
lautasen, ja lautanen, kynttilä ja omenat pyörivät sikin sokin alas
kellarin rappusia. Omenat löysi seuraavana aamuna, herkullisesti
peittyneinä sulaneeseen taliin, Marilla, joka poimi ne ylös ja kiitti
kaitselmusta siitä, ettei tuli ollut päässyt irti.
-- Mikä on hätänä, Diana? huusi Anna. -- Onko äitisi viimeinkin
ottanut taipuakseen?
-- Oi, Anna, tule kaikin mokomin heti! pyysi Diana hätäisenä. --
Minnie May on niin kauhean sairas -- hänen kaulansa on niin kipeä ja
on kuin hän olisi tukehtumaisillaan... Mary Joe sanoo, että se on
kuristustautia -- ja isä ja äiti ovat ajaneet kaupunkiin, eikä ole
ketään, joka voisi hakea lääkärin. Minnie May on niin huono, ja Mary
Joe ei tiedä, mitä on tehtävä -- oi, Anna, pelkään niin kauheasti!
Matthew kurkotti sanaakaan sanomatta ottamaan hattunsa ja takkinsa,
livahti Dianan ohi ja katosi pimeälle pihalle.
-- Nyt hän valjastaa tamman, ja sitten hän ajaa Carmodyyn hakemaan
lääkäriä, sanoi Anna, joka kiireesti pukeutui päällysnuttuun ja
turkislakkiin. -- Tiedän sen aivan yhtä hyvin kuin jos hän olisi
sen sanonut selvin sanoin. Matthew ja minä olemme sellaisia
sukulaissieluja... Osaan lukea hänen ajatuksensa hänen tarvitsematta
virkkaa halaistua sanaa.
-- En luule hänen tapaavan ketään tohtoria kotona, nyyhkytti Diana.
-- Tiedän, että tohtori Blair meni kaupunkiin, ja luulen tohtori
Spencerin menneen sinne myöskin. Oi, Anna!
-- Älä itke, Diana pieni, sanoi Anna rohkaisevasti. -- Tiedän
tarkalleen, kuinka kuristustautisia on hoidettava. Sinä unohdat,
että rouva Hammond sai kolmasti kaksoiset. Kolmen kaksoisparin
lapsentyttönä ollessaan saa ainakin aika paljon kokemusta... Heillä
oli koko sarjalla kuristustauti vuoronperään. Odotappas, niin otan
oksetusjuuripullon mukaan -- teillä ei ehkä ole sellaista pulveria
kotona. Se sulattaa liman, ja sitten hän saa kunnollisesti hikoilla.
Tule nyt, niin alamme luikkia!
Molemmat pikku tytöt juoksivat ulos käsi kädessä ja riensivät pitkin
Rakastavaisten polkua ja suoraan poikki sänkipellon, sillä lunta oli
liian vahvasti, jotta he olisivat voineet valita lyhemmän metsätien.
Anna oli vilpittömästi pahoillaan pikku Minnie Mayn vuoksi,
mutta hän nautti kuitenkin romanttisuudesta, mikä liittyi tähän
kiireiseen kulkuun läpi pimeyden ja lumen pienen, avuttoman olennon
tautivuoteelle... Ja oli suloista saada jakaa tämä romanttisuus
sukulaissielun ja ymmärtävän ystävättären kanssa.
Ilta oli selkeä ja kylmä, mustaa ebenholtsia pimentopaikoissa ja
välkkyvää hopeata lumipeittoisilla rinteillä suuret tähdet tuikkivat
äänettömissä avaruuksissa, ja siellä täällä erottautuivat tummat,
suippolatvaiset hongat huurteisine oksineen, jotka kahisivat
tuulessa. Annan mielestä oli ihastuttavaa kiitää eteenpäin tässä
synkän kauniissa, salaperäisessä ympäristössä, käsikädessä pikku
ystävättärensä kanssa, josta hän niin kauan oli ollut erotettuna.
Pikku Minnie May, kolmivuotias, oli todellakin hyvin sairas. Hän
makasi keittiön sohvalla, levottamana ja kuumeessa, ja hänen
käheä, koriseva hengityksensä kuului yli koko talon. Mary Joe,
hyväluontoinem, leveäkasvoinen ranskalaistyttö, jonka kanssa rouva
Barry oli sopinut, että hän hoitelisi lapsia hänen poissaollessaan,
oli avuton ja hölmistynyt, aivan kykenemätön, jos hän todella olisi
voinut jotain keksiä.
Anna osoitti heti sekä neuvokkuutta että ripeyttä.
-- Niinhän toki, Minnie Maylla on kun onkin kuristustauti, hän on
hyvin huono, mutta olen nähnyt sellaisia, joitten asiat ovat olleet
vieläkin hullummin... Ennen kaikkea meidän täytyy saada runsaasti
kuumaa vettä. Mikä tilkkanen tuo on, jonka hän on pannut tulelle
kamarissa? Kas niin, nyt olen täyttänyt sen reunojaan myöten, ja
sinä, Mary Joe, voit työntää vähän enemmän halkoja uuniin. En tahdo
loukata tunteitasi, mutta arvelen kuitenkin, että tällaiset asiat
olisit voinut huomata itsestäsikin.
Nyt riisun pikku Minnie Mayn ja panen hänet vuoteeseen, ja sinä,
Diana, koetat haalia kaikki pehmeät ja lämpimät huopapeitteet,
mitä teillä on. Nyt hänen on kaikkein ensiksi otettava annos
oksennusjuurikasta.
Minnie May näytti happamelta nähdessään teelusikan pulvereineen,
mutta Anna ei ollut suotta aikojaan kasvattanut kolmea kaksoisparia.
Minnie May sai luvan kauniisti niellä, ei ainoastaan yhtä teelusikan
täyttä, vaan kaksi, kolme lisäksi, pitkän, levottoman yön kuluessa,
kun molemmat pikku tytöt kärsivällisesti hoitivat pientä potilasta
ja hyväätarkoittava ja uuttera Mary Joe työnsi niin paljon halkoja
uuniin, että oikein kohisi, ja lämmitti niin paljon vettä, että se
olisi riittänyt vaikka sairashuoneelliselle kuristustautipotilaita.
Kello oli kolme, kun Matthew saapui lääkärin kanssa, sillä hänen oli
täytynyt kulkea koko matka Spencervale'en saakka saadakseen hänet
käsiinsä. Mutta käänne oli jo tapahtunut. Minnie May oli paljon
parempi ja nukkui levollisesti.
-- Erään kerran jouduin kauhean tuskan valtaan, kertoi Anna. -- Hän
tuli huonommaksi ja huonommaksi, kunnes hän oli paljon sairaampi
kuin Hammondin kaksoiset konsanaan olivat -- ei edes viimeinen
pari. Luulin todellakin, että hän tukehtuisi. Annoin hänelle joka
ainoan pulverimurusen, mitä minulla oli pullossa, ja kun hän nieli
viimeisen, sanoin itselleni -- en Dianalle tai Mary Joelle, sillä en
tahtonut tarpeettomasti säikäyttää heitä, mutta minun täytyi sanoa
se itselleni keventääkseni tunteitani: "tämä on viimeinen, heikko
toivo, ja pelkään sen olevan turhaa." Mutta jonkun minutin kuluttua
hän sai yskityksi ylös aika paljon limaa, ja silloin hän tuli heti
paremmaksi. Tohtori voi kuvitella, kuinka keveältä ja iloiselta
minusta tuntui, sillä sitä ei voi sanoin ilmaista... Tiedättehän,
että on muutamia asioita, joita ei voi sanoin ilmaista.
-- Ymmärrän, nyökäytti tohtori.
Hän katsoi Annaan, ikäänkuin hän juuri hänen yhteydessään olisi
ajatellut yhtä ja toista, jota ei voinut sanoin ilmaista. Mutta
myöhemmin hän puhui suunsa puhtaaksi Minnie Mayn isälle ja äidille.
-- Tuo pieni punatukkainen tyttö, jonka Cuthbertit ovat ottaneet, on
verrattoman terhakka otus. Hän on pelastanut teidän pienokaisenne
hengen, niin paljon voin teille sanoa; ellei häntä olisi ollut,
niin en olisi mitään voinut saada aikaan, kun vihdoinkin ennätin
perille. Hänellä näyttää olevan arvostelukykyä ja mielenmalttia aivan
hämmästyttävässä määrässä hänen ikäisekseen lapseksi. En ole koskaan
nähnyt mitään sellaista kuin hänen silmänsä, kun hän kertoi minulle,
missä tilassa hän löysi sairaan pienokaisen ja mihin hän sitten
ryhtyi.
Anna kulki kotiin jäätävässä talviaamussa, silmäluomet raskaina
unettoman yön jälkeen, mutta pakinoiden uupumatta Matthew'n kanssa,
heidän käydessään yli leveän, lumipeittoisen kentän ja vaahteroiden
huurteesta kimaltelevan katoksen alitse.
-- Oi, Matthew, eikö tämä ole ihmeellinen aamu! Maailma on aivan
sen näköinen, kuin olisi Jumala sen keksinyt ihan omaksi silmiensä
iloksi... Puut seisovat tuolla, niin että luulisi voivansa puhaltaa
ne pois -- puh! Kuinka iloinen olen, että elän maailmassa, jossa on
huurretta ja valkeata lunta!... Nyt olen iloinen myöskin siitä, että
rouva Hammond sai kolme paria kaksoisia. Ellei hän olisi niitä saanut,
niin että olisin voinut saada harjoitusta heissä, niin en olisi tiennyt,
miten minun olisi ollut meneteltävä Minnie May n suhteen. Nyt kadun,
että olin välistä huonolla tuulella rouva Hammondin luona kaksoisten
tähden... Mutta oi, Matthew, kuinka minua nukuttaa! En voi mennä kouluun.
En voisi pitää silmiäni auki, ja vastaisin aivan päin mäntyä... Mutta
hyvin vastenmielisesti jään kotiin, sillä silloin tulee Gil-- joku
muu luokan ensimäiseksi ja onpa kiperää työtä kimpuroida jälleen
yläpäähän... Multa mitä kiperämpi paikka, sitä tyytyväisempi on
mieli, kun vihdoinkin onnistuu, vai mitä?
-- Niinpä niin, sinä kyllä selviät, sanoi Matthew ja katsoi Annan
pieniin kalpoihin kasvoihin, joissa oli mustat varjot silmien alla.
-- Sinun on todellakin mentävä vuoteeseen ja nukuttava kylliksesi.
Minä huolehdin kaikista askareistasi.
Anna meni hyvällä omallatunnolla vuoteeseen ja nukkui niin sikeästi
ja niin kauan, että aika oli vierähtänyt pitkälle valkeaan ja
ruusunhohteiseen talvi-iltapäivään, kun hän lopulta heräsi ja
laskeutui keittiöön, jossa Marilla, joka sillä aikaa oli tullut
kotiin, istui ja kutoi.
-- Saitteko nähdä pääministerin? huudahti Anna heti. -- Minkä
näköinen hän oli, Marilla?
-- Niin, ei häntä valittu pääministeriksi suinkaan kauneutensa
perusteella, sanoi Marilla. -- Minkälainen nenä tuolla miehellä
olikaan!... Mutta puhua hän osasi. Olin ylpeä siitä, että olen
konservatiivinen. Mutta Rakel Lynden mielestä, joka on liberaali, hän
ei tietenkään kelvannut mihinkään. Päivällisesi on uunissa, Anna,
ja voit ottaa itsellesi hiukan luumuhilloa kaapista. Voin arvata,
että olet nälkäinen. Matthew on puhunut minulle, mitä on tapahtunut
yöllä. Sanonpa, että oli suuri onni, että tiesit miten menetellä.
Itse olisin ollut neuvoton, sillä en ole milloinkaan ollut läsnä
kuristustautikohtauksessa. Kas niin, hillitse jutteluhaluasi siksi
kunnes olet saanut vähän ruokaa nielaistuksi...
Näen kasvoistasi, että sinulla on joukottain uutisia kerrottavana,
muitta rauhoitu, ne kestävät kyllä vielä neljännestunnin viivytyksen.
Marillalla oli jotain kerrottavaa Annalle, mutta hän ei sanonut sitä
juuri sillä hetkellä, sillä hän tiesi, että jos hän niin tekisi,
kohoisi Annan hämmästys ja ihastus sellaiseen asteeseen, ettei hän
enää omistaisi ajatustakaan niin ala-arvoiselle asialle kuin nälälle
tai päivällisruualle. Vasta sitten kuin Anna oli kaapinut pienen
luumuhillolautasensa pohjan, sanoi Marilla:
-- Rouva Barry on ollut täällä iltapäivällä, Anna. Hän tahtoi tavata
sinua, mutta en viitsinyt sinua herättää. Hän sanoi sinun pelastaneen
Minnie Mayn hengen ja että hän oli hyvin pahoillaan käytöksestään
rypäleviinin yhteydessä. Hän sanoi nyt ymmärtävänsä, ettei sinun
tarkoituksesi suinkaan ollut juottaa Dianaa -- niin, emme viitsi
mainita tuota rumaa sanaa -- ja hän toivoo, että sinä suot hänelle
anteeksi ja tulet Dianan kanssa yhtä hyväksi ystäväksi kuin ennenkin.
Saat mennä sinne häntä tervehtimään nyt tänä iltana, jos haluat,
sillä Diana ei saa mennä ulos ovesta, niin pahoin hän vilustui yöllä.
Anna kulta, pyydän sinua -- älä nyt lennä suoraan ilmaan!
Tämä varotus oli tuskin tarpeeton -- sellaisella vauhdilla ponnahti
Anna ylös tuoliltaan. Hänen silmänsä säteilivät, ja kasvoja valaisi
melkein kirkastunut ilme.
-- Oi, Marilla, saanko juosta nyt heti -- pesemättä astioita? Pesen
astiat takaisin tultuani, mutta minun on mahdotonta tuhertaa
jossain niin epäromanttisessa työssä kuin astioiden pesussa tällä
jännittävällä hetkellä.
-- No niinpä juokse sitten, sanoi Marilla aivan mukautuvaisena. --
Mutta Anna -- oletko mieletön? Tule heti takaisin ja ota jotain
yllesi!... Hm -- yhtä hyvin voisin huutaa tuulelle. Hän juoksi ilman
sekä lakkia että päällysnuttua. Kas, kuinka hän kiitää läpi puutarhan
hiukset liehuen jälessään! On ainakin syytä olla kiitollinen, jos hän
ei hanki kuolemantautia vilustumisesta.
Anna tuli tanssien kotiin purppuranpunaisessa talvihämärässä.
yli lumisten lakeuksien. Kaukana lounaassa tuikki suuri, loistava
iltatähti taivaalla, joka kaartui kalpean kullanvärisinä ja keveän
punervissa vivahteissa hohtavanvalkeitten kenttien ja tummien
notkelmien yllä, missä havumetsä kasvoi tiheänä. Kulkusten kilinä
lumipeittoisten harjujen keskellä helähteli kirkkaana ja vienona kuin
keijukaisten kellonsoitto, mutta se ei kaikunut suloisemmin kuin
laulu Annan sydämessä ja huulilla.
-- Nyt näette edessänne täydellisesti onnellisen ihmisen, Marilla,
ilmoitti hän. Niin, minä olen niin onnellinen -- huolimatta
punaisesta tukastani. Juuri tällä hetkellä tunnen kohonneeni punaisen
tukkani yläpuolelle. Rouva Barry otti minut syliinsä ja itki ja
sanoi, että hän katui kovasti ja ettei hän koskaan voisi oikein
palkita minulle sitä mitä olin tehnyt... Tunsin itseni kauhean
noloksi, Marilla, mutta sanoin niin kohteliaasti kuin taisin: "En
kanna mitään kaunaa teitä kohtaan, rouva Barry. Vakuutan teille nyt
viimeisen kerran, ettei koskaan ollut tarkoitukseni saattaa Dianaa
humalaan, ja täten vedän unhotuksen harson menneisyyden yli." Minun
mieleistäni tämä oli sangen arvokas tapa ilmaista ajatuksiaan, vai
mitä, Marilla? Tunsin, että kokosin vähän hehkuvia hiiliä rouva
Barryn pään päälle. Sitten Dianalla ja minulla oli niin ihastuttavan
hauskaa yhdessä. Diana näytti minulle erästä uutta virkkaustapaa,
jonka hän oli oppinut tädiltään Carmodyssa. Ei ainoakaan ihminen
Avonleassa osaa siitä, ja lupasimme toisillemme juhlallisesti olla
koskaan opettamatta sitä kenellekään muulle.
Siinä on muutamia pieniä hauskoja solmuja, jotka tehdään pelkistä
pylväistä... Diana antoi minulle kauniin kortin, jonka ympäri
kiertää ruusukiehkura, ja sen keskellä on säkeet:
"Jos kohtalo ystäväks' mulle sun soi
Ei muu kuin kuolo meit' erottaa voi."
Ja se on totta, Marilla. Aiomme pyytää herra Phillipsin antamaan
meidän jälleen päästä yhteen istumaan, niin saa Gertie Pye mennä
Minnie Andrewsin viereen. Meillä oli hurjan hieno teeillallinen.
Rouva Barry otti esille parhaan teekalustonsa, Marilla, aivan
kuin minä olisin ollut oikea vieras... Minua oikein hytkäytti
nähdessäni sen. Ei kukaan ole milloinkaan ennen ottanut esille
parasta kalustoaan minun tähteni. Meillä oli ruodotonta ja nahatonta
anjovista ja koviksi keitettyjä munia ja piparkakkuja ja kermaketta
kahdenlaisen hillon kera, Marilla. Rouva Barry kysyi minulta,
halusinko teetä ja sanoi: "isä, miksi et ojenna leipäkoria Annalle?"
On varmaan äärettömin hauskaa olla aikuinen, Marilla, kun kaikkea
noin tarjoillaan ja persvedeerataan pöydässä...
-- Oh niin, meneehän se, sanoi Marilla hieman huokaisten.
-- Joka tapauksessa, kun minä tulen täyskasvuiseksi, jatkoi Anna,
puhuttelen aina pikku tyttöjä, ikäänkuin hekin olisivat aikuisia,
enkä koskaan naura, kun he käyttävät suuria sanoja... Se loukkaa
niin tunteita, tiedän sen omasta surullisesta kokemuksestani... Teen
jälkeen Diana ja minä keitimme nekkuja. Nekut eivät tulleet oikein
hyviä; se johtui kai siitä, ettei Diana enkä minä ollut keittänyt
sellaisia ennen. Minun piti sekoittaa pataa. Dianan voidellessa
paperimuotteja, ja silloin unohdin sen kokonaan ja annoin sen palaa
pohjaan, ja sitten panimme muotit eteisen lattialle jäähtymään, ja
kissa astui yhteen muottiin, niin että olimme pakotetut viskaamaan
sen pois... Mutta kamalan hauskaa se oli joka tapauksessa. Sitten
pois lähtiessäni rouva Barry pyysi minun käymään heillä niin usein
kuin voin, ja Diana seisoi ikkunassa ja heitti lentosuukkoja jälkeeni
koko matkan aina Rakastavaisten polulle asti. Vakuutan Marillalle,
että olen oikein halukas rukoilemaan tänä iltana, ja aion myös
sepittää aivan uuden, kauniin iltarukouksen oikein kiittääkseni
Jumalaa.