Seuraavana iltapäivänä Anna istui tilkkumattonsa yli kumartuneena
keittiönikkunan ääressä, kun hän sattumalta tuli vilkaisseeksi ulos
ja näki Dianan, joka seisoi alhaalla Metsänymfin lähteen luona ja
viittaili salaperäisellä tavalla. Vilauksessa oli Anna ulkona pihalla
ja riensi nopeasti alas notkoon, ilmehikkäät silmät loistaen iloista
hämmästystä ja toivehikkuutta. Mutta toivo katosi jälleen, kun hän
huomasi Dianan alakuloisen ilmeen.
-- Eikö äitisi ole leppynyt? kysyi hän henkeä pidättäen.
Diana pudisti surullisena päätään.
-- Ah ei, Anna -- tiedätkö, hän sanoo, etten koskaan enää saa leikkiä
sinun kanssasi. Olen itkenyt niin, että olisin voinut itkeä silmät
päästäni, ja sanonut hänelle, ettei se ollut sinun syysi, mutta
siitä ei ole mitään apua. Minun täytyi kerjätä ja pyytää häneltä
niin kauan, ennenkuin hän antoi minun tulla tänne sanomaan sinulle
hyvästi. Hän sanoi, että saisin viipyä vain kymmenen minuttia, ja hän
istuu kello edessään.
-- Kymmenen minuttia ei ole pitkä aika, kun on kysymyksessä
jäähyväisten sanominen iäksi, sanoi Anna itku kurkussa. -- Oi,
Diana, tahdotko tehdä pyhän lupauksen, ettet koskaan unohda minua,
nuoruudenystävääsi, vaikka saisit kuinkakin hyviä ystäviä myöhemmin
elämässäsi?
-- Ah, kyllä, sen tahdon luvata, nyyhkytti Diana, enkä koskaan ota
muuta ystävätärtä -- en tahdo ketään. En voisi pitää kenestäkään
niinkuin pidän sinusta.
-- Oi, Diana, huusi Anna ja risti kätensä, pidätkö sinä minusta?
-- Kyllä, sehän on selvää! Etkö tiennyt siitä?
-- En! -- Anna veti syvään henkeään. -- Luulin kyllä, että sinä
välitit minusta, mutta en uskaltanut toivoa, että pitäisit minusta.
Ah, Diana, enhän voinut luulla, että joku pitäisi minusta!...
Ei kukaan ole minusta pitänyt, niin pitkälle kuin voin muistaa
taaksepäin. Oi, miten ihmeellistä se on! Se on valonpilkahdus,
joka aina loistaa pimeydessä, kun kuljen polkuani, erillään sinun
tiestäsi, Diana... Oi, sano se vielä kerran!
-- Pidän sinusta sydämellisesti, toisti Diana kärsivällisesti, ja
tulen aina pitämään, siihen voit luottaa.
-- Ja minä tulen aina pitämään sinusta, Diana, sanoi Anna,
juhlallisesti ojentaen kätensä. -- Tulevina vuosina on sinun
muistosi tähtenä loistava yksinäisen elämäni yllä, kuten oli
viimeisessä kertomuksessa, jonka yhdessä luimme. Diana, tahdotko
antaa minulle sysimustasta tukastasi kiharan, jonka säilytän
ainaisesti kalleimpana aarteenani?
-- Onko sinulla mitään, millä sen voisi leikata? kysyi Diana,
kuivaten kyyneleet, jotka Annan liikuttava puhe oli Uudelleen
saattanut valumaan, ja saaden takaisin käytännöllisen älynsä.
-- Kyllä, onneksi minulla on pienet käsityösakseni
esiliinantaskussani, sanoi Anna. Hiljaa ja juhlallisesti leikkasi
hän yhden Dianan kiharan. -- Hyvästi rakas ystäväni! Tästä lähtien
meidän täytyy olla vieraita toisillemme, vaikka asumme aivan
vierivieressä... Mutta sydämeni pysyy aina sinulle uskollisena.
Anna seisoi ja katsoi Dianan jälkeen, kunnes hän katosi näkyvistä
surumielisesti huiskuttaen kättään, niin usein kuin ystävätär
käänsi päätään. Sen jälkeen hän palasi kotiin, toistaiseksi sangen
lohdullisin mielin, minkä juuri itse hyvästijätön romanttisuus oli
saanut aikaan.
-- Nyt se on ohi, ilmoitti hän Marillalle. -- En koskaan enää saa
uutta ystävää. Ja nyt se on minulle raskaampaa kuin konsanaan, sillä
minulla ei ole Katie Mauricea eikä Violettaa. Ja vaikka minulla
olisikin heidät, niin ei se kuitenkaan olisi samaa. Tuollaisiin
kuvittelu-tyttöihin ei sitten enää tyydy, kun on omannut oikean,
elävän ystävän. Diana ja minä sanoimme näin liikuttavat jäähyväiset
toisillemme lähteen luona -- sen säilytän aina muistossani. Puhuimme
aivan kuin kirjasta... Diana antoi minulle kiharan hiuksistaan ja sen
minä neulon pieneen pussiin ja kannan sitä kaulassani niin kauan kuin
elän. Olkaa niin kiltti ja pitäkää huolta, että se haudataan minun
mukanani, sillä en luule, että tulen elämään kovinkaan kauan. Ehkä
rouva Barry, nähdessään minun makaavan kylmänä ja kuolleena, katuu,
mitä hän on tehnyt, ja antaa Dianan tulla hautajaisiini.
-- Niin kauan kuin lörpöttelysi näin luistaa, en luule meillä olevan
siitä pelkoa, että sinä kuolet surusta, sanoi sydämetön. Marilla.
Seuraavana maanantaina hämmästytti Anna Marillaa mitä suurimmassa
määrässä tulemalla alas huoneestaan koululaukku käsivarrella ja
huulet supussa mitä päättäväisimmän näköisenä.
-- Nyt aion mennä jälleen kouluun, ilmoitti hän. -- Se on ainoa,
mikä minulla on jälellä elämässä, sen jälkeen kuin ystäväni on
armottomasti riistetty minulta. Koulussa voin saada nähdä häntä ja
miettiä menneitä päiviä.
-- On parempi, että mietit läksyjäsi ja laskujasi, arvelen minä,
sanoi Marilla, salaten tyytyväisyytensä tästä asioitten kehityksestä.
-- Jos nyt taas alotat koulusi, niin toivottavasti ei ole enää tarvis
kuulla puhuttavan kivitauluista, joita paiskataan ihmisten päähän,
tai muuta sen suuntaista. Käyttäydy nyt siivosti ja kiltisti ja tee
juuri niinkuin opettaja sanoo sinulle.
-- Koetan tulla mallioppilaaksi, lupasi Anna synkästi.
-- Se kai tulee kylläkin olemaan kaikkea muuta kuin hauskaa...
Herra Phillips on sanonut, että Minnie Andrews on mallioppilas, ja
hänessähän ei ole kipinääkään eloa. Hän on niin surkean ikävä ja
saamaton eikä varmaankaan ikänä löydä hauskuutta mistään. Mutta
nykyään tunnen sydämeni niin raskaaksi, että minusta varmaankin on
aivan helppoa istua hiljaa ja siivosti. Menen valtamaantietä pitkin.
Koivukäytävää pitkin en siedä mennä yksin. Silloin itkisin itseni
pilalle.
Anna otettiin koulussa avosylin vastaan. Oli kovin kaivattu hänen
vilkasta mielikuvitustaan leikeissä, hänen ääntänsä laulussa ja hänen
draamallista äänenpainoaan luettaessa ääneen päivällistunnilla.
Ruby Gillis livahutti hänelle varkain kolme sinistä luumua raamatun
lukemisen aikana; Ella Macpherson antoi hänelle suunnattoman
suuren, keltaisen orvokin, joka oli leikattu erään puutarhakoulun
vuosikertomuksen kannesta -- eräänlainen pulpettikoriste,
jota Avonlean nuoriso piti hyvin suuressa arvossa. Sophia
Sloane tarjoutui opettamaan hänelle uutta virkkausmallia --
ihastuttavan sievää esiliinan reunuskoristeeksi. Katie Boulter
antoi hänelle hajuvesipullon, jossa voi säilyttää vettä
kivitaulun puhdistamiseksi, ja Julia Bell kirjoitti parhaalla
kaunokirjoituksellaan vaaleankeltaiselle paperipalaselle, jonka
reunat oli leikattu pykälille, seuraavan tunteenpurkauksen:
"Annalle.
Kun ilta varjot maille luopi
Kun tähdet yössä tuikkailee,
Se syömmellesi tiedon tuopi:
Sua ystäväsi muistelee."
-- On sentään hyvin hauskaa saada tunnustusta osakseen, huokasi Anna
ihastuneena Marillalle samana iltana.
Tytöt eivät olleet koulussa ainoat, joilta hän sai "tunnustusta"
osakseen. Kun Anna meni istumaan paikalleen päivällistunnin jälkeen
-- herra Phillips oli sijoittanut hänet mallioppilaan Minnie
Andrewsin viereen -- löysi hän pulpetiltaan suuren ja mehevän,
valkoisen kulta-omenan. Anna otti sen käteensä ja aikoi juuri iskeä
siihen hampaansa, kun hän muisti, että ainoa paikka Avonleassa, missä
kasvoi valkeita kulta-omenia, oli vanha Blythen hedelmäpuutarha
toisella puolen Tummaa, päilyvää aallokkoa. Anna päästi omenan,
ikäänkuin se olisi ollut punaisena hehkuva hiili, ja pyyhki hyvin
innokkaasti sormiaan nenäliinaansa.
Omena sai olla koskemattomana hänen pulpetillaan seuraavaan aamuun,
jolloin pikku Timothy Andrews, joka lakaisi lattian ja sytytti uunin,
anasti sen hyvinansaittuna palkkana vaivoistaan.
Charlie Sloanen kivikynä, jonka oppilaat salavihkaa pujottelivat
hänelle pitkin riviä päivällistunnin jälkeen, sai suopeamman
vastaanoton. Mutta se olikin muhkeasti kääritty kulta- ja
punareunaiseen paperiin ja maksoi kaksi senttiä, kun tavalliset
kivikynät maksoivat vain yhden. Anna suvaitsi armollisesti pitää
sen ja palkitsi antajaa hymyllä, joka nosti tämän hurmaantuneen
nuorukaisen aivan seitsemänteen taivaaseen ihastuksesta ja pani hänet
tekemään sellaisia hirveitä pukkeja englannin sanelukirjoituksessa,
että herra Phillips jätti hänet jälkeen koulun loputtua ja antoi
hänen kirjoittaa sen toistamiseen.
-- Mutta -- "sano minulle, mikä onni on kestävää!" Tuo pienimmänkin
ystävyydenosoituksen silmiinpistävä puute Diana Barryn puolelta,
joka istui Gertie Pyen rinnalla, sekoitti hieman katkeruutta Annan
onnenmaljaan.
-- Minun mielestäni Diana olisi sentään voinut hymyillä yhden ainoan
kerran, valitti hän Marillalle samana iltana.
Mutta seuraavana aamuna Annalle jätettiin pieni kirjelippu, mitä
taidokkaimmin kokoontaitettuna, sekä pieni paketti. Kirjelippu
sisälsi seuraavaa:
"Rakas Anna! Äiti sanoo, että en edes koulussakaan saa leikkiä
tai jutella kanssasi. En voi sille mitään, äläkä ole minulle
vihainen, sillä pidän sinusta yhtä paljon kuin konsanaan. Suren
niin sitä, etten saa sinulle uskoa kaikkia salaisuuksiani, ja
Gertie Pyestä en pidä hiventäkään. Olen tehnyt sinulle tuollaisen
uudenaikaisen kirjanmerkin punaisesta silkkipaperista. Ne ovat
nyt kamalan muodikkaita, ja vain kolme tyttöä koulussa osaa tehdä
sellaisia. Kun katselet sitä, niin muista uskollista ystävääsi