Lokakuu oli ihana kuukausi Vihervaaralla. Koivut alhaalla laaksossa
tulivat kullankeltaisiksi kuin itse auringonpaiste, ja vaahterat
hedelmäpuutarhan takana vivahtivat kirkkaimpaan purppuranpunaan;
metsäkirsikkapuut oikotien varrella pukeutuivat mitä kauneimpiin
tummanpunaisiin ja pronssinvihreihin värisointuihin, kun taas vehmas,
uusi vihreys peitti pellot ja niityt.
Anna hekumoi ympärillään olevassa väri-ilossa.
-- Oi, Marilla, huudahti hän eräänä lauantai-iltana, tullessaan
tanssien sisään syli täynnä upeita oksia; kuinka iloinen olen
saadessani elää maa ilmassa, jossa on lokakuu! Ajatelkaahan, jos
syyskuusta harpattaisiin suoraa päätä marraskuuhun, sehän olisi
hirveätä! Katsokaahan näitä vaahteranoksia! Eivätkö ne olekin niin
kauniita, että ihan karmii... Nyt koristan huoneeni niillä.
-- Roskaksi minä niitä sanon, sanoi Marilla, jonka kauneusaisti
ei ollut mainittavassa määrässä kehittynyt. -- Sinä laahaat aivan
liiaksi tilaa ottavaa tavaraa metsästä ja kedoilta huoneeseesi, Anna.
Makuuhuoneessa on tarkoitus nukkua.
-- Niin kyllä, -- ja uneksia, Marilla. Mutta voi uneksia paljon
helpommin huoneessa, jossa on kauniita esineitä. Nämä oksat minä
asetan siniseen mukiin ja panen ne pöydälleni.
-- Älä vain sirottele lehtiä jälkeesi koko rappusille! Minä menen
Suojelusyhdistyksen kokoukseen Carmody'yn tänä iltana, Anna, enkä
ennätä kaiketi kotiin ennen pimeää. Sinä saat kattaa illallispöydän
Matthew'lle ja Jerrylle ja muistakin, ettet unohda panna teetä
kannuun, ennenkuin kaadat kuumaa vettä, kuten teit tässä taannoin.
-- Niin, oli hirveätä, että voin sen unohtaa, sanoi Anna
anteeksipyytävällä äänellä. -- Mutta sehän sattui juuri samana
iltana, kun koetin keksiä nimeä Orvokkien laaksolle, ja se esti
minun ajattelemasta muuta. Matthew oli niin kauhean kiltti. Hän
ei ensinkään torunut. Hän pani itse teen kannuun ja sanoi, ettei
minun tarvinnut keittää uutta vettä... Kerroin hänelle kauniin
haltiatarsadun, sillä välin kuin se hautui, ja hänen mielestään
ei ensinkään tuntunut pitkältä odottaa. Se oli tavattoman kaunis
haltiatar satu, Marilla. Olin unohtanut sen lopun, niin että keksin
lopun itse, ja Matthew sanoi, ettei hän ensinkään huomannut, missä
liitekohta oli.
-- Matthew'n mielestä kaikki olisi aivan kuin ollakin pitää, jos
sinulle pälkähtäisi päähän nousta ylös ja pyytää päivällistä
keskellä yötä. Mutta pidä nyt ajatuksesi kurissa, niin olet kiltti!
Ja -- niin, en todellakaan tiedä, teenkö oikein, tulet kai vielä
huimapäisemmäksi kuin tavallisesti -- mutta sinä saisit pyytää Dianan
tulemaan tänne luoksesi kanssasi.
-- Oi, Marilla! -- Anna risti kätensä. -- Niin äärettömän hauskaa!
Kuinka omituista, että te olette osannut lukea ajatukseni, niin että
olette ymmärtänyt, kuinka olen halannut juuri tätä... Hän tulee
juomaan teetä luokseni -- aivan kuin aikaihmiset! En varmastikaan
unohda panna kannuun teelehtiä, kun minulla on vieraita... Sanokaa,
Marilla, saanko ottaa teekaluston, jota koristavat ruusunnuput?
-- Oletko pähkähullu? Ruusunnuppukaluston? Ei, kiitoksia! Tiedäthän,
etten koskaan käytä sitä muulloin paitsi kun pastori tai Suojelus
yhdistys on täällä. Teille kelpaavat vallan hyvin vanhat ruskeat
kupit. Mutta saat aukaista pienen keltaisen kirsikkahilloastian. On
parasta syödä se pois -- luulen sen alkavan käydä... Sitten saat
leikata vähän sokerikaakkua ja ottaa muutamia piparkakkuja ja ässiä.
-- Näen aivan silmieni edessä, kuinka istuudun pöydän päähän ja
tarjoilen teetä, sanoi Anna ja ummisti silmänsä ihastuksesta. -- Ja
sitten kysyn Dianalta, ottaako hän kermaa teehensä... Tiedän, että
hän ottaa, mutta en ole tietävinäni siitä. Ja sitten tyrkytän hänelle
vielä palan sokerikakkua ja vähän enemmän hilloa lautaselle... Oi,
Marilla, miten ihmeelliseltä tuntuu ajatella sitä! Saanko ottaa hänet
mukaani vierashuoneeseen ja antaa hänen jättää hattunsa sinne, kun
hän tulee? Ja saanko pyytää häntä saliin?
-- Oh ei, sitä ei tarvita... Arkihuone kelpaa kyllä sinulle ja
vieraallesi. Mutta minulla on puolitäysi pullo vadelmamehua, joka jäi
jälelle Uskonnollisen seuran kokouksesta täällä viime viikolla. Se on
toisella hyllyllä arkihuoneen nurkkakaapissa, ja siitä voitte sinä
ja Diana ottaa tilkkasen, jos haluatte, ja pari pursoleivosta panen
teille, että saatte syödä iltapäivällä, sillä luulisin, että Matthew
tulee myöhään kotiin illalliselle, koska hän ajaa perunoita laivalle.
Anna lensi alas laakson notkelmaan, ohi Metsänymfin lähteen ja ylös
pihkantuoksuista polkua Mäntymäelle kutsumaan Dianaa teelle.
Niinmuodoin siis, heti kun Marilla oli lähtenyt ajamaan Carmody'yn,
ilmestyi Diana, sunnuntaiesiliinansa edessään, ja kasvoilla juuri
sellainen ilme, joka kuuluu asiaan, kun on saanut kutsun teelle.
Muulloin hänellä oli tapana juosta koputtamatta keittiöön, mutta
nyt hän koputti oikein sievästi suurelle eteisenovelle. Ja sitten
kun Anna, joka hänkin oli muuttanut pukua, hyvin kohteliaasti oli
avannut oven, ottivat molemmat pikku tytöt toisiaan kädestä niin
vakavasti ja sievistelevästi, ikäänkuin he eivät koskaan ennen
olisi tavanneet toisiaan. Tätä luonnottoman juhlallista mielialaa
kesti edelleen, kun Diana saatettiin idänpuoliseen vinttikamariin
riisumaan hattunsa ja heidän istuessaan ja keskustellessaan
kymmenen minutin ajan arkihuoneen tuoleilla, varpaat säädyllisesti
ulospäinkäännettyinä.
-- Kuinka äitisi voi? kysyi Anna kohteliaasti -- ikäänkuin hän ei
samana aamuna olisi nähnyt rouva Barryn juhlallisen hyvinvoivana ja
mitä parhaimmalla tuulella poimimassa omenia.
-- Kiitos, hän voi hyvin hyvästi. Herra Cuthbert
on kai parhaillaan ajamassa perunoita "Lily Sands'iin" nyt
iltapäivällä? sanoi Diana, joka muutama tunti sitten oli tavannut
ajajan maantiellä ja saanut ajaa kappaleen matkaa hänen kanssaan.
-- Niinpä niin, siellä hän on. Meidän perunasatomme on sangen runsas
tänä vuonna. Toivottavasti sinunkin isäsi on saanut runsaasti
perunoita?
-- On toki, kiitos kysymästä. Oletteko poiminut jo paljon omenianne
alas?
-- Oh, kauhean paljon, sanoi Anna, unohti arvokkuutensa ja hypähti
ylös kuin kissanpoika. -- Mennäänpä puutarhaan ja poimitaan vähän
punaisia syysomenia, Diana; Marilla on sanonut, että saamme kaikki
ne, jotka ovat jääneet puuhun. Marillalla on hyvin hyvä sydän. Hän
sanoi, että me saisimme sokerikakkua ja kirsikkahilloa. Mutta ei
ole hienoa kertoa vierailleen, mitä aikoo tarjota, jonka vuoksi en
sanokaan, mitä hän lupasi meille juotavaksi. Saat vain tietää, että
se alkaa m:llä ja loppuu u:hun ja keskellä on _h_ ja että sillä on
hyvin kaunis punainen väri. Minä juon mielelläni sellaista, joka
on kauniin punaista -- etkö siinäkin? Sellainen maistuu puolta
paremmalta kuin minkään muun värinen.
Hedelmäpuutarha omenien ja päärynien painosta notkuvine oksineen oli
niin ihana olinpaikka, että pikku tytöt jäivät sinne melkein koko
iltapäiväksi. He heittäytyivät maahan erääseen nurmikon peittämään
kolkkaan, jossa pakkanen vielä oli säästänyt vihantaa ja haalea
syysaurinko viivähti, ja täällä he syödä matustelivat reippaasti
omenia ja lörpöttelivät minkä kerkisivät.
Dianalla oli Annalle paljon kerrottavaa siitä, minkälaista oli
koulussa. Hänen täytyi istua Gertie Pye'n vieressä ja siitä hän
oli niin harmissaan -- Gertie antoi rihvelinsä "vinkua" taululla,
ja se aivan pöyristytti koko ruumista... Ruby Gillis oli loihtinut
pois kaikki käsnänsä (niinpä niin, ihan todella!) ihmeitätekevällä
piikivellä, jonka hän oli saanut vanhalta Mare Joelta. Pitää vain
hieroa käsniä kivellä ja sitten viskata se pois vasemman olkapään
yli illalla uudenkuun aikana, niin katoavat käsnät tuossa tuokiossa...
Charlie Sloanen nimi oli kirjoitettu eteisen seinälle yhdessä Emily
Whiten kanssa, ja Emily oli niin suutuksissa. Sam Boulter oli tehnyt
herra Phillipsille ukon luokassa, ja herra Phillips antoi hänelle
korvapuustin, ja Samin isä tuli kouluun ja sanoi: _uskaltakaapas
vain_ koskea minun lapsiini toiste... Ja Mattie Andrewsilla oli uusi
punainen myssy ja sininen, tupsuilla koristettu villaliivi ja hän
kulki ympäri ja keikaili, niin että siitä voi tulla ihan sairaaksi.
Ja Lizzie Wright ei puhunut Mamie Wilsonille, sillä Mamie Wilsonin
iso sisar oli tunkeutunut Lizzie Wrightin ison sisaren ja sen herran
väliin, joka hakkaili häntä... Ja kaikki kaipasivat Annaa _niin_ ja
toivoivat, että hän tulisi takaisin kouluun, ja Gilbert Blythe --
Mutta Anna ei halunnut kuulla puhuttavan Gilbert Blytheistä. Hän
hypähti ylös ruohomättäältään ja sanoi, että heidän täytyi mennä
sisään maistamaan vattuhilloa.
Anna kurkisti arkihuoneen seinäkaapin toiselle hyllylle, mutta siellä
ei ollut mitään mehupulloa. Kun hän haeskeli tarkemmin, löysi hän
pullon kaikkein ylimmältä hyllyltä. Hän pani sen tarjottimelle pöydälle
ja otti esiin suuren lasin.
-- Ole nyt niin hyvä ja käy käsiksi, Diana, sanoi hän kohteliaasti. --
En luule, että välitän itse ottaa juuri tällä hetkellä -- en jaksa
syödä mitään puutarhan monien omenien jälkeen.
Diana kaatoi itselleen suuren lasin, katseli ihaillen sen kirkasta
punaista väriä ja alkoi sitten tyytyväisenä särpiä juomaa.
-- Tämähän on kauhean hyvää vattumehua, Anna, hän Sanoi. -- En ole
koskaan luullut vattumehun voivan maistua niin hyvältä.
On hauskaa, että pidät siitä. Ota niin paljon kuin haluat. Minä
pistäydyn hetkiseksi katsomaan keittiötakan tulta. On hirveän paljon
huolta, kun johtaa taloutta, sen sanon sinulle...
Kun Anna tuli takaisin keittiöstä, istui Diana juomassa toista
mehulasiaan, ja kun Anna hetkisen kuluttua uudelleen "persvedeerasi"
hänelle, ei hän tarvinnut monta käskyä, ennenkuin hän kaatoi
itselleen kolmannen lasin. Lasit olivat kunnollisesti täytetyt, ja
vattumehu oli todellakin erinomaisen hyvää.
-- Parasta mitä koskaan olen juonut, sanoi Diana. -- Se on koko joukon
parempaa kuin rouva Lynden mehu, vaikka hän niin paljon kerskailee
siitä. Se ei maistu rahtustakaan samanlaiselta kuin hänen.
-- Voin kyllä arvata, että Marillan mehu on parempaa kuin rouva
Lynden, sanoi Anna hyvin vakuuttavasti. -- Marilla on potra emäntä,
sen saat uskoa. Nyt hän koettaa opettaa minua laittamaan ruokaa,
mutta siitä tulee hänelle kyllä paljon vaivaa, pelkään minä. Ruuan
laittamisessa on niin sidottu, täytyy tarkoin noudattaa keittokirjan
sääntöjä, ja minulle on mieluisinta kuvitella omin päin... Viime
kerralla kun laitoin vanukasta, unohdin panna jauhoja. Mutta se
johtui siitä, että juuri panin kokoon mitä kauneinta juttua sinusta
ja itsestäni Diana.
Kuvittelin, että sinä olit kauhean huonona sairaana isossarokossa,
ja kaikki hylkäsivät sinut, mutta minä en pelännyt, vaan olin
menevinäni sinun luoksesi sairashuoneeseesi ja hoidin sinua, niin
että virkistyit taas eloon. Mutta sitten sain itse isonrokon ja
kuolin ja minut haudattiin poppelien alle hautausmaahan, ja sinä
istutit ruusupensaan haudalleni ja kastelit sitä kyynelilläsi, etkä
koskaan, koskaan unohtanut nuoruudenystävääsi, joka uhrasi henkensä
puolestasi... Oi, se oli niin liikuttavaa ja kaunista, Diana!
Kyyneleet virtasivat pitkin poskiani hämmentäessäni sokeria ja
munankeltuaisia vanukkaaseen. Mutta unohdin jauhot, ja vanukkaasta
tuli hieman omituista. Jauhot ovat tärkeä seikka vanukkaassa, sen
saat uskoa. Marilla suuttui niin kovin, enkä sitä ihmettelekään.
Hänellä on minusta kauheasti harmia.
Tiedätkös, viime viikolla oli kauhea elämä vaniljakastikkeen
vuoksi... Meillä oli tiistaina päivälliseksi omenakakkua, ja puoli
kakkua jäi jälelle ja oikein paljon kastiketta kastikevatiin. Marilla
sanoi, että se riittäisi vielä kerran päivälliseksi ja pyysi minua
panemaan sen säiliön hyllylle ja peittämään sen. Aioin tietysti
peittää sen niin hyvin kuin voin, Diana, mutta vatia kantaessani
kuvittelin olevani nunna -- katolilainen nunna, joka oli pukeutunut
huntuun haudatakseen luostarin yksinäisyyteen murtuneen sydämensä --
ja niin unohdin kerrassaan vaniljakastikkeen.
Seuraavana aamuna muistin asian ja juoksin säiliöön. Diana,
kuvittelehan, jos voit, minun kamalaa kauhuani, kun löysin
hiiren, pienen harmaan hiiren, joka oli hukkunut vanukkaan
kastikkeeseen!... Otin sen ylös lusikalla ja viskasin aidan yli,
ja sitten pesin lusikan kolmessa vedessä. Marilla oli ulkona
lypsämässä, ja tarkoitukseni oli kysyä häneltä, saisivatko
porsaat vaniljakastikkeen, mutta kun hän tuli sisään, niin leikin
mielikuvituksessani, että olin pakkasen hengetär, joka syksyllä
leijaili läpi metsien ja teki puut punaisiksi ja keltaisiksi,
kummaksi he vain itse halusivat, ja niin unohdin kokonaan
vaniljakastikkeen, ja Marilla lähetti minut ulos poimimaan omenia.
Sitten samana päivänä tulivat herra ja rouva Ross Spencervalesta
meitä tervehtimään. He ovat kauhean hienoa väkeä, varsinkin rouva.
Kun Marilla huusi minua päivälliselle, oli kaikki valmiina, ja he
istuivat jo pöydässä. Koetin olla niin kohtelias ja hienokäytöksinen
kuin mahdollista, sillä tahdoin näyttää rouva Rossille, että
seurustelutaitoa voi kyllä olla sellaisellakin, joka ei ole
minkään näköinen... No niin, kaikki luisti mainiosti, kunnes
näin Marillan tulevan kantaen toisessa kädessä omenakakkua ja
toisessa vaniljakastikevatia, lämmitettynä... Diana, se oli kauhea
silmänräpäys. Kaikki tyyni selvisi minulle taas yhtäkkiä, ja minä
nousin ylös paikaltani ja huusin: "Marilla, tuo vaniljakastike ei
kelpaa! Hiiri on hukkunut siihen, vaikka olen unohtanut puhua siitä."
Oi, Diana, tuota kamalaa hetkeä en unohda ikänä, vaikka tulisin
sadan vuoden vanhaksi. Rouva Ross katsoi vain minuun, ja luulin
vajoavani lattian alle, niin kovasti häpesin. Hänellä itsellään
on kaikki niin erinomaista ja täydellistä, ja mitä hän ajattelisi
meistä! Marilla tuli punaiseksi kuin piooni, mutta ei sanonut mitään
-- silloin. Hän kantoi kakun ja kastikkeen pois ja tuli takaisin
mukanaan mantelileivoksia ja mansikkahilloa sen sijasta. Vieläpä
hän tarjosi minullekin, mutta en voinut saada alas palastakaan.
Olihan pääparkani päällä ikäänkuin hehkuvia hiiliä. Mutta kun Rossin
herrasväki oli mennyt tiehensä, torui hän minua hirveästi. Hyvänen
aika, Diana, mikä sinua vaivaa?
Diana oli noussut ylös hyvin epävarmoin jaloin. Sitten hän istuutui
taas ja vei kädet päähänsä.
-- Minä -- minä voin niin kauhean huonosti, sanoi hän itkuisella
äänellä. -- Minun -- minun täytyy varmaankin lähteä kotiin nyt heti.
-- Oi, kuinka voit ajatella, että saisit mennä kotiin ilman teetä,
huudahti Anna hyvin alakuloisena. -- Sen laitan kuntoon tuossa
tuokiossa -- menen panemaan veden kuumenemaan heti paikalla.
-- Minun täytyy mennä koviin, sanoi Diana raukeasti, mutta hyvin
varmalla äänellä.
-- Vähän ruokaa sinun täytyy ottaa, rukoili Anna. -- Enkö saa antaa
sinulle palan sokerikakkua ja hiukan kirsikkahilloa? Mene sohvalle
pitkäksesi hetkiseksi, niin tulet kyllä paremmaksi. Mistä siinä olet
sairas?
-- Minun täytyy mennä kotiin, sanoi Diana, ja se oli kaikki, minkä
hänestä sai irti.
Turhaan Anna pyysi ja rukoili.
-- En koskaan ole kuullut puhuttavan, että vieraat lähtevät
tiehensä juomatta teetä, valitti hän. -- Oi, Diana, luuletko olevan
mahdollista, että todellakin olet saanut isonrokon? Jos tämä on
sitä, niin seuraan minä sinua ja hoidan sinua, siihen voit luottaa.
En koskaan hylkää sinua, Jospa sinä sentään jäisit tänne ja joisit
teetä! Missä tienoin sinusta tuntuu pahalta?
-- Päätäni huimaa niin kauheasti, sanoi Diana. -- Ja sitten minua
ylenannattaa.
Hän käveli todellakin hyvin epävarmoin liikkein.
Pettymyksen kyyneleet silmissään Anna haki Dianan hatun ja
saartoi häntä aina häntä omalle piha-aidalleen asti. Sitten hän
itki koko tien Vihervaaralle asti, jossa hän apein mielin pani
vattumehujäännöksen seinäkaappiin ja laittoi teen kuntoon Matthew'lle
ja Jerrylle. Mutta kaikki ilo, jota hän oli toivonut sen yhteydessä,
oli poissa.
Seuraava päivä oli sunnuntai, ja kun sade valui virtanaan aamusta
iltaan, ei Anna astunut jalallaan Vihervaaran ulkopuolelle.
Maanantain iltapäivällä Marilla lähetti hänet rouva Lynden luo
asialle. Aivan lyhyen ajan kuluttua Anna hyökkäsi takaisin pitkin
oikotietä, kyyneleet valuen pitkin poskia. Hän syöksyi sisään
keittiöön ja heittäytyi epätoivon valtaamana sohvalle.
-- Mikä nyt on hullusti, Anna kulta? kysyi Marilla ihmettelen ja
pahoilla mielin. -- Toivottavasti et ole taas ollut nenäkäs rouva
Lyndelle?
Ei muuta vastausta kuin uusi kyyneltulva ja vielä kiihkeämmät
nyyhkytykset.
-- Anna, kun teen sinulle kysymyksen, niin haluan saada vastauksen.
Nouse istumaan kuten ainakin oikea ihminen ja sano minulle,
minkätähden itket.
Anna nousi istumaan lohduttoman tuskan kuvana.
-- Rouva Lynde oli rouva Barrya tervehtimässä tänään, ja rouva Barry
oli ollut niin kauhean vihainen, uikutti hän. -- Hän sanoo, että
juotin Dianan humalaan lauantaina, niin että hän kotiin tultuaan
käyttäytyi niin huonosti... Ja hän sanoo, että minun täytyy olla
perinpohjin turmeltunut ja paha tyttö, eikä koskaan, koskaan hän
anna enää Dianan leikkiä minun kanssani. Oh, Marilla, olen niin
pahoillani, että luulen menehtyväni...
Marilla tuijotti, mitä suurimmassa määrin ällistyneenä.
-- Juottanut Dianan humalaan? sanoi hän, saatuaan takaisin
puhekykynsä. -- Anna, oletko sinä vai rouva Barry päästä pyörällä?
Mitä ihmeessä sinä hänelle tarjosit?
-- En tilkkaakaan muuta kuin vattumehua, nyyhkytti Anna. Enhän
luullut vattumehusta voivan tulla humalaan, Marilla, -- en edes
sittenkään, vaikka joisi kolme suurta lasin täyttä, kuten Diana.
Oi, se tuntuu niin kauhealta -- tulen ajatelleeksi rouva Thomasin
miesrenttua... Mutta ei ikipäivinä ollut tarkoitukseni saada aikaan
mitään sellaista.
-- Humalaan! Mitä tuo ihminen puhuu? sanoi Marilla ja meni suoraa
päätä arkihuoneen seinäkaapille.
Siellä hyllyllä oli aivan oikein pullo -- jonka hän heti havaitsi
sisältävän jäännöksen hänen vanhasta kotitekoisesta rypäleviinistään,
josta hän oli kuuluisa Avonleassa, vaikka eräät ihmiset, joilla
oli ankarampi katsantokanta, muiden muassa rouva Barry, ankarasti
paheksuivat sitä. Ja samassa sekunnissa Marilla muisti, että hän oli
pannut vattumehupullon kellariin eikä kaappiin, kuten hän oli sanonut
Annalle. Hän palasi keittiöön viinipullo kädessä. Hänen oli, kaikesta
huolimatta, vaikea pidättää nauruaan.
-- Anna, sinulla on todellakin merkillinen kyky joutua kommelluksiin!
Sinä annoit Dianalle rypäleviiniä vattumehun asemasta. Etkö itse
tuntenut eroa?
-- En maistanut sitä lainkaan, sanoi Anna, olin niin kylläinen
omenista... Luulin sen olevan mehua. Ja tahdoin osoittautua oikein...
hienokäytöksiseksi -- ja niin pyysin häntä ottamaan uudelleen ja
uudelleen. Kesken kaiken hän sitten alkoi voida pahoin ja oli
pakotettu lähtemään kotiin. Rouva Barry sanoi rouva Lyndelle,
että hän oli humalainen kuin -- kuin naakka... Hän vain nauroi
tolkuttomasti kun hänen äitinsä kysyi, mikä häntä vaivasi, ja sitten
hän meni makuulle ja nukkui monta tuntia. Hänen äitinsä tunsi
hänen hengityksestään, että hän oli juonut väkijuomia... Ja koko
eilispäivän hänellä oli sellainen kauhea pääsärky. Rouva Barry on
niin suutuksissaan, ja sitten hän on aivan varma siitä, että minä
tein sen tahallani.
-- Minun mielestäni hänen pitäisi pitää omalle neidilleen kelpo
nuhdesaarna siitä, että hän oli niin ahne ja joi kolme lasillista,
oli se nyt sitten mitä tahansa, sanoi Marilla lyhyesti. -- Kolme
tuollaista suurta lasia olisi pannut häntä ylenannattamaan, vaikka
se olisikin ollut vain vattumehua. Nyt saavat nuo hyvät naapurit
vettä myllyynsä, jotka aina ovat minua niin paljon moittineet siitä,
että laitan rypäleviiniä, vaikka en ole sitä tehnyt kolmeen vuoteen,
aina siitä asti kuin huomasin, ettei pastori sitä hyväksynyt. Tuon
pullon piiloitin siltä varalta, että jonkun tarvitsisi ottaa vähän
vatsantippoja. Kas niin, lapsukainen, älä itke! En voi huomata,
että sinussa olisi mitään syytä, vaikka nyt sattuikin käymään näin
ikävästi.
-- Minun täytyy itkeä, sanoi Anna. -- Sydämeni on murtunut. Kohtaloni
tähdet ovat minua vastaan, huomaan sen selvästi... Diana ja minä
olemme ainaiseksi erotetut. Oi, Marilla, sitä en voinut aavistaa, kun
silloin alussa vannoimme toisillemme ikuiset uskollisuudenlupaukset...
-- Älä nyt ole typerä, Anna. Rouva Barry näkee kyllä asian toisessa
valossa, kun hän huomaa, että sinä et todellakaan mahda sille mitään.
Luullakseni hän uskoo, että olit tämän pannut toimeen tehdäksesi
huonoa pilaa. On parasta sinun mennä sinne nyt heti tänä iltana ja
selittää, kuinka asian laita on.
-- Kuinka uskallan näyttäytyä Dianan äidin edessä? huokasi Anna. --
Jospa Marilla tahtoisi mennä! Teillä on paljon enemmän arvokkuutta
kuin minulla... Hän kuuntelee kyllä mieluummin teitä kun minua.
-- Siinä sinä et ole ehkä niinkään väärässä, sanoi Marilla, joka oli
tuuminut hetkisen. -- Älä nyt itke enää, Anna! Tämä kyllä selviää.
Marillan oli kuitenkin täytynyt antaa näiden toiveiden mennä
menojaan, kun hän vähän myöhemmin oli paluumatkalla Mäntymäeltä. Anna
oli ollut tähystelemässä häntä ja lensi eteisen ovelle häntä vastaan.
-- Ah, Marilla, luen kasvoistanne, että se on ollut turhaa, sanoi hän
surullisena. -- Eikö rouva Barry tahdo antaa minulle anteeksi?
-- Rouva Barry! Niin, hänellepä kelpaa puhua järkeä! puhkui Marilla.
-- Sanoin hänelle, että kaikki tyyni oli erehdystä, ja ettet sinä
voinut sille mitään, mutta hän kieltäytyi uskomasta minua. Hän vain
hyökkäsi rypäleviinini kimppuun ja selitti, kuinka muka aina olin
sanonut, että sillä ei voinut olla pienintäkään vaikutusta keneenkään
ihmiseen. Vastasin silloin hänelle suoraan, että rypäleviini oli
tarkoitettu juotavaksi pienistä ryyppylaseista, eikä kolmesta
suuresta juomalasista yhteen menoon, ja että nulikkaa, joka hörppii
niin ahnaasti, minä hänen sijassaan pitäisin vähän silmällä.
Marilla puikahti keittiöön, suuttuneena ja pahoillaan, ja eteiseen
jäi hyvin murheellinen olento. Hetkisen kuluttua Anna meni avopäin
ulos koleaan syyshämärään. Hyvin päättäväisesti hän kulki jo
kuihtuneen apilapellon yli, portaan yli ja kuusikon läpi, kalpean
pienen kuun loistaessa, joka oli matalalla metsänreunan yläpuolella
lännessä.
Rouva Barry kuuli aran naputuksen ovelleen, ja kun hän avasi, huomasi
häin kynnyksellä nöyrästi rukoilevan pienen vieraan seisomassa
kalpein huulin ja silmät suurina.
Hänen kasvonsa saivat kovan ilmeen. Rouva Barry oli nainen, jolla
oli voimakkaat ennakkoluulot ja antipatiat, ja hänen katkeruutensa
oli tuota kylmää ja juroa laatua, jota aina on vaikein voittaa.
Tehdäksemme hänelle oikeutta, on mainittava, että hän uskoi
todellakin Annan tyrkyttäneen Dianalle rypäleviiniä pelkästä
ilkeydestä, ja nyt hän tahtoi kaikin mokomin suojella pikku tyttöään
kaikesta kosketuksesta sellaisen lapsen kanssa.
-- Mitä sinä haluat? sanoi hän jäykästi.
Anna risti kätensä.
-- Oi, rouva Barry, olkaa kiltti ja suokaa minulle anteeksi! Ei
ollut tarkoitukseni saattaa -- saattaa -- Dianaa humalaan!...
Kuinka olisin voinutkaan? Kuvitelkaahan vain, että te olisitte
pieni orpo lapsiparka, jonka hyvät ihmiset ovat ottaneet omakseen,
ja että teillä olisi vain yksi ainoa ystävätär koko maailmassa?
Luuletteko silloin, että tahallani panisin hänen päänsä sekaisin ja
tekisin hänet sairaaksi? Luulin sen olevan vain vattumehua -- olin
täydellisesti vakuutettu siitä, että se oli vattumehua. Ah, hyvä
rouvia Barry, älkää sanoko, etten saa enää leikkiä Dianan kanssa! Jos
sen teette, peittää musta pilvi koko olemassaoloni!
Tällä puheella, joka heti olisi pehmittänyt hyväsydämisen rouva
Lynden, ei ollut mitään muuta vaikutusta, kuin että se vielä enemmän
ärsytti rouva Barrya. Hän ei ymmärtänyt Annan vilkkaita eleitä ja
omituista kuvakieltä, ja hän luuli tytön pitävän häntä pilkkanaan.
Hän sanoi senvuoksi hyvin kylmästi ja tylysti:
-- En luule, että olet sellainen tyttö, jonka kanssa minun Dianani
sopii seurustella. Mene vain kotiisi ja käyttäydy ihmisiksi.
Annan huulet vapisivat.
-- Enkö saisi tavata Dianaa vain yhden ainoan kerran sanoakseni
hänelle jäähyväiset? rukoili hän.
-- Diana on ajanut Carmody'yn isänsä kanssa, sanoi rouva Barry, meni
sisään ja sulki ovein jälkeensä.
Anna kulki epätoivoisen tyynin mielin takaisin Vihervaaralle.
-- Viimeinen toivoni on mennyt, hän sanoi Marillalle. -- Olen itse
ollut tapaamassa rouva Barrya, ja hän kohteli minua hyvin huonosti.
Marilla, minä en luule, että hän on hyvin kasvatettu nainen... Nyt
minulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin rukoilla, eikä minulla ole
suuriakaan toiveita siitä, että se paljon auttaisi, siinä en usko
itse Jumalankaan voivan paljon vaikuttaa sellaiseen itsepäiseen
ihmiseen kuin rouva Barryyn.
-- Anna, niin et saa sanoa, torui Marilla, sydämessään taistellen
pakanallista halua vastaan puhjeta nauruun, jonka hän tunsi olevan
pääsemäisillään valloilleen.
Ja kun hän myöhemmin illalla kertoi koko tapauksen Matthew'lle,
nauroivat molemmat sydämellisesti Anna paran vastoinkäymisille.
Mutta kun hän, ennenkuin hän itse meni nukkumaan, hiljaa tassutti
itäiseen vinttikamariin ja huomasi, että Anna oli itkenyt itsensä
nukuksiin, levisi tavattoman hellyyden ilme hänen kasvoilleen.
-- Pikku lapsi rukka! kuiskasi hän ja pyyhkäisi hiuskiehkuran tytön
vielä kyynelistä kosteilta kasvoilta. Sitten hän kumartui ja suuteli
päänalusella olevaa kuumaa poskea.