-- Oi, mikä ihana ilma! sanoi Anna, nosti nenänsä ilmaan ja hengitti
täysin siemauksin.
-- Eikö ole ihanaa elää tällaisena päivänä, vai mitä? Minun käy
sääliksi ne, jotka eivät ole vielä syntyneet eivätkä saa nauttia
siitä. Kyllähän he voivat nauttia muista ihanista päivistä, mutta
juuri tätä heillä ei ole... Ja ajatteles vielä, miten hauskaa on,
että meillä on niin kaunis koulutie!
-- Niin, tätä on paljon hupaisempi kulkea kuin suurta maantietä, joka
on niin pölyinen ja kuuma, sanoi käytännöllisillä avuilla varustettu
Diana, joka paraillaan tirkisteli eväslaukkuunsa ja itsekseen teki
laskelmia. Jos nuo kolme herkullista ja mehevää viinimarjatorttua,
jotka siellä olivat, jaettaisiin kymmenelle tytölle, kuinka monta
palasta saisi silloin kukin tyttö?
Avonlean pienet koulutytöt panivat aina "yhteen" tuomansa aamiaiset,
ja jos joku olisi rohjennut yksinään tai vain yhdessä parhaan
ystävänsä kanssa nauttia kolme viinimarjatorttua, olisi hän
ainaiseksi saanut sen maineen, että hän oli "kauhean saita". Mutta
ah -- kolme pientä torttua kymmenelle tytölle -- sehän olisi vain
suupala kullekin...
Tie, jota Anna ja Diana kulkivat kouluun, oli todellakin kaunis.
Ei edes mielikuvituksessaan Anna voinut luoda mitään kauniimpaa,
ja silloin voi käsittää!... Isoa maantietä kulkeminen olisi ollut
ylen epäromanttista, mutta käydä pitkin Rakastavaisten polkua ja ohi
"Kuiski, kuiski paju!"'n tai Orvokkien laakson tai Koivukäytävän oli
kai romanttista jos mikään.
Rakastavaisten polku alkoi Vihervaaran keittiökasvitarhasta ja painui
syvälle metsään niin pitkälle kuin Cuthbertin tilukset ulottuivat.
Lehmät kulkivat tavallisesti sitä tietä eräille laidunmaille, ja
talvisin ajettiin halkokuormia kotiin sitä pitkin. Anna oli keksinyt
nimen oltuaan kuukauden Vihervaaralla.
-- Tiedän kyllä, ettei siellä kulje mitään rakastavaisia selitti hän
Marillalle, mutta Diana ja minä luimme paraillaan erästä hirveän
hauskaa kirjaa, ja siinä on muuan Rakastavaisten polku. Siksi
meilläkin piti olla sellainen, arvelimme me. Nimi on suloinen, eikö
totta? Ja minä pidän erikoisesti tästä polusta, siksi että siellä
voin nauraa ja huutaa niin paljon kuin tahdon, ilman että ihmiset
kysyvät, olenko oikein viisas...
Anna meni aamulla yksin ulos ja seurasi Rakastavaisten polkua aina
purolle asti. Täällä oli Diana häntä vastassa ja molemmat pikku tytöt
kulkivat sitten yhdessä vaahteroiden tuuheitten latvojen alla, kunnes
he tulivat pienelle portaalle. Siinä he jättivät polun, kulkivat
herra Barryn haan läpi ja "Kuiski, kuiski, paju!"'n ohi. Toisella
puolen "Kuiski, kuiski, pajua" oli Orvokkien laakso -- pieni vihanta
aukeama herra Bellin suuren metsän siimeksessä.
-- Tietenkään siellä ei ole orvokkeja nyt, kertoi Anna Marillalle,
mutta Diana sanoo, että keväisin siellä on niität tuhansittain --
siksi olemme nimittäneet sen Orvokkien laaksoksi. Dianan mielestä
minä olen niin kätevä keksimään hyviä nimiä tuossa paikassa. On toki
hauskaa olla kätevä jossakin... Mutta Diana keksi Koivukäytävän.
Annoin hänen pitää sen, sillä hän halusi sitä niin kovin, mutta
olisin kylläkin voinut keksiä jotain runollisempaa kuin pelkkä
Koivukäytävä... Eihän ole mikään taito keksiä sellaista nimeä! Mutta
Koivukäytävä on joka tapauksessa kauneimpia paikkoja koko maailmassa,
sen saatte uskoa, Marilla!
Niin se olikin. Muutkin ihmiset, jotka olivat nähneet enemmän kuin
Anna, ajattelivat samoin, kun he joskus sattuivat eksymään sille.
Se oli pieni, kapea, polveileva polku, joka kiemurteli ylös loivaa
rinnettä suoraan herra Bellin metsän läpi, jonne valo pujottelihe
heleänvihreitten lehvien lomitse sitä reunustivat pitkin pituuttaan
hoikat nuoret koivut, valkorunkoiset ja notkeaoksaiset. Sanajalkoja
ja tähtikukkia, kieloja ja mustakoison tulipunaisia vesoja kasvoi
siellä tiheissä rykelmissä ja ilma oli alati täynnä hienoa ryydin
tuoksua ja lintujen maanittelusäveliä ja metsätuulten huminaa
puunlatvoissa. Jos kulki hiljaa -- Annalle ja Dianalle se sattui ehkä
kerran kuukaudessa -- voi sattua, että näki kaniinin loikkivan tien
poikki.
Alhaalla laaksossa yhtyi polku suureen valtatiehen, ja sitten oli
koulumatkasta jälellä enää kuusia kasvava mäki.
Avonlean koulutalo oli valkoiseksi kalkittu rakennus, matalakattoinen
ja leveäikkunainen. Se oli sisustettu lujilla vanhanaikuisilla
pulpeteilla, joita voi avata ja sulkea, ja joitten kannet olivat
täyteen riipustellut koululasten nimikirjaimia ja hieroglyfisiä
kirjoituksia kolmen sukupolven ajalta. Koulutalo sijaitsi kappaleen
matkan päässä tiestä, ja sen takana oli hämärä hongikko ja puro,
jonne kaikki lapset aamuisin asettivat maitopullonsa, jotta ne
pysyisivät viileinä ja tuoreina varhaiseen päivällistuntiin saakka.
Monta salaista pelon syytä mielessään Marilla syyskuun ensimäisenä
päivänä katseli Annan kouluun menemistä. Anna oli sellainen omituinen
tyttö. Kuinka hän sopisi toisten lasten kanssa? Ja kuinka maailmassa
hän voisi pitää suunsa kiinni koulutunneilla?
Mutta kaikki kävi paremmin kuin Marilla oli uskaltanut toivoa. Anna
tuli illalla kotiin loistavalla tuulella.
-- Luulen kyllä, että tulen viihtymään koulussa, ilmoitti hän. --
Vaikka opettajan laita onkin vähän niin ja näin... Koko ajan hän
kiertelee viiksiään ja tuijottaa Prissy Andrews'iin. Hänhän on
mukamas täysikasvuinen... Hän on kuusitoistavuotias ja aikoo pyrkiä
Charlottentowniin seminaariin ensi vuonna. Tillie Boulter sanoo,
että opettaja on korviaan myöten rakastunut häneen. Hänellä on
hyvin kaunis hipiä ja kihara, ruskea tukka, jonka hän pöyhöttää
niin hienosti korkealle... Hän istuu takimmaisena pitkässä rivissä,
ja opettaja istuu myöskin enimmäkseen siellä -- käydäkseen hänen
kanssaan läpi läksyt, kuten hän sanoo. Mutta Ruby Gillis sanoo
nähneensä, kuinka hän kirjoitti jotain Prissyn kivitaululle, ja kun
tämä luki sen, niin tulivat hänen kasvonsa tulipunaisiksi ja hän
huokasi -- Ruby Gillis sanoo luulevansa, ettei sillä ollut kerrassaan
mitään tekemistä läksyjen kanssa...
-- Anna, älä koskaan vastedes rohkene puhua opettajastasi siinä
äänilajissa, sanoi Marilla terävästi. -- Sinä et käy koulua
vilkuillaksesi uteliaana ympärillesi ja kuunnellaksesi tuhmia loruja.
Sinulle hän voi aina jotain opettaa, ja sinä menet sinne oppimaan. Et
koskaan enää saa tulla kotiin ja tuoda tarjolle sellaisia juttuja. --
No, sinä esiinnyt kaiketi taitavasti ja kiltisti.
-- Tottahan toki, sanoi Anna tyytyväisellä äänellä. -- Se ei muuten
ollut niin vaikeata kuin olin luullut. Istun Dianan vieressä.
Paikkamme on aivan ikkunan ääressä, ja voin katsella ulos Tummalle,
päilyvälle aallokolle. Koulu on täynnä hauskoja tyttöjä, ja meillä
oli kauhean hupaista päivällistunnilla. On niin hauskaa, kun saa
leikkiä niin monen kiltin tytön kanssa. Mutta Dianasta pidän tietysti
eniten, ja tulen aina pitämään. Minä jumaloin Dianaa.
Olen kauhean paljon jälessä toisista. He ovat kaikki viidennellä
luokalla, ja minä olen vasta neljännellä, ja se on minun mielestäni
niin harmittavaa... Tänään meillä oli lukemista ja maantietoa ja
Kanadan historiaa ja lausuntoa. Herra Phillips sanoi, että minun
oikeinkirjoitukseni oli hirveätä, ja hän nosti kivitauluni ylös, niin
että kaikki voivat sen nähdä -- reuna täynnä pukkeja... Häpesin niin,
Marilla, se ei ollut kiltisti tehty sitä kohtaan, joka oli siellä
ensi kertaa... Ruby Gillis antoi minulle omenan, ja Sophie Sloane
lainasi minulle sievän heleänpunaisen kortin, jossa oli kirjoitus:
"Saanko saattaa teitä kotiin?" Hän saa sen takaisin huomenna. Ja
Tillie Boulter antoi minun lainata helmisormustaan koko iltapäiväksi.
Saanko ottaa muutamia vahahelmiä vintinsäiliössä olevasta vanhasta
neulatyynystä tehdäkseni niistä sormukseni? ja oi Marilla -- Jane
Andrews sanoi minulle, että Minnie Mac Pherson sanoi hänelle, että
hän kuuli Prissy Andrewsin sanovan Sarah Gillis'ille, että minulla
oli hyvin kaunis nenä... Marilla, se on ensimäinen kohteliaisuus,
mitä olen saanut koskaan elämässäni, ettekä voi uskoa, miten
ihmeelliseltä se tuntui! Marilla, onko minulla todellakin kaunis
nenä? Tiedän, että te aina sanotte; totuuden.
Nenäsi on kyllä hyvin mukiinmenevä, vastasi Marilla lyhyesti.
Salaa hän arveli, että Annan nenä oli tavattoman hyvinmuodostunut,
mutta hänen mieleensä ei olisi koskaan juolahtanut sanoa sitä.
Tämä oli kolme viikkoa sitten, ja tähän asti oli kaikki käynyt hyvin.
Ja nyt, tänä raikkaana syyskuun aamuna sipsuttelivat Anna ja Diana
sangen hilpein mielin Koivukäytävää pitkin, kaksi onnellisinta pikku
tyttöä Avonleassa.
-- Luulisin, että Gilbert Blythe tulee tänään kouluun, sanoi Diana.
-- Hän on ollut serkkujensa luona vieraana New Brunswickissa koko
kesän, ja hän tuli kotiin vasta lauantai-iltana. Ja hän tekee ihan
kauheasti kiusaa tytöille. Hän voi piinata toisen ihan hengiltä...
Dianan äänenpaino ilmaisi, että hän piti parempana antaa piinata
itsensä hengiltä kuin säilyttää sen.
-- Gilbert Blythe? sanoi Anna. -- Eikö juuri hänen nimensä ole
kirjoitettuna seinälle heti sisäänkäytävän viereen ja Julia Bellin
nimi sen yläpuolelle?
-- On, sanoi Diana ja keikahutti päätään. -- Mutta en luule hänen
olevan hiventäkään ihastunut Julia Belliin. Olen kuullut hänen
sanovan, että hän on oppinut kertomataulun hänen kesakoistaan.
-- Älä puhu minulle kesakoista, sanoi Anna. -- Se ei ole
hienotunteista, kun minulla on niitä niin paljon. Mutta minun
mielestäni on hyvin tuhmaa töhriä poikien ja tyttöjen nimiä yhteen
seinille. Tahtoisinpa nähdä sen, joka uskaltaisi panna minun nimeni
yhteen jonkun pojan nimen kanssa. Eipä silti, että kukaan tekisi
sitä, tietenkään, kiiruhti hän lisäämään.
Anna huokasi. Hän ei tahtonut nimeänsä kirjoitettavan seinälle. Mutta
oli kuitenkin hieman nöyryyttävää tietää, ettei olisi mitään vaaraa
siitä, että se tapahtuisi.
-- Pyh, sehän on vain leikkiä, sanoi Diana, jonka mustat silmät
ja kiiltävät hiuspalmikot olivat niin julmasti käyneet Avonlean
poikien sydämille, että hänen nimensä kummitteli holvikattoisen
eteisen seinällä varmaankin puolen tusinan muun nimen yhteydessä.
-- Äläkä luulekaan, että sinä itse pääset vapaaksi! Charlie Sloane
on suorastaan ihastunet sinuun. Hän sanoi äidilleen -- äidilleen,
kuuletko että sinä olet koulun terhakin tyttö. Se lienee toki
parempaa kuin olla hauskan näköinen.
Ei, sitä se ei ole, vastasi Anna kuten ainakin todellinen pikku
nainen, mikä hän oli -- Tahdon olla mieluummin kaunis kuin sukkela.
Enkä voi sietää Charlie Sloanea. En kärsi poikia, jotka mulkoilevat
silmillään kuten hän. Jos joku kirjoittaisi minun nimeni yhteen
hänen kanssaan, niin en tiedä, mitä tekisin, mutta on hauskaa istua
ylimmällä paikalla luokassa.
Nyt saat Gilbertin luokallesi, sanoi Diana, ja hän istuu tavallisesti
aina ylimpänä. Mutta hän on vasta neljännellä luokalla, vaikka hän
pian täyttää neljätoista. Neljä vuotta sitten oli hänen isänsä
sairaana ja hänen täytyi mennä Albertaan hoitamaan terveyttään, ja
Gilbert sai seurata mukana. Siellä he olivat melkein kolme vuotta, ja
Gil ei käynyt juuri lainkaan koulua, ennenkuin he tulivat takaisin.
Tästä lähtien sinulla varmaan tulee olemaan vaikeata pitää ylin
paikkasi, Anna.
-- Se ei tee mitään, vastasi Anna kiireesti. -- Ei todellakaan
voi ylpeillä istuessaan yhdeksän- ja kymmenvuotisten pikkulasten
etunenässä. Minut muutettiin sinne eilen, kun osasin kirjoittaa
"Ranskan vallankumous". Josie Pye istui ylinnä, ja voiko ajatella --
hän katsoi kirjaan! Herra Phillips ei sitä nähnyt, mutta minä näin.
Ja minä loin häneen sellaisen katseen, saat uskoa, että hän tuli
punaiseksi kuin pioni ja kirjoitti väärin kuitenkin.
-- Nuo Pye'n tytöt ovat oikeita marakatteja, sanoi Diana suuttuneena,
heidän kavutessaan porrasta pitkin suurelle maantielle. Voitko
ajatella, eilen Gertie pani maitopullonsa minun paikalleni puroon. En
puhu hänelle sanaakaan sen jälestä.
Herra Phillipsin ollessa huoneen toisessa päässä ja auttaessa Prissy
Andrews'ia vaikean laskuesimerkin katkaisussa, kuiskasi Diana Annalle:
-- Tuolla istuu Gilbert Blythe oikealla keskikäytävän toisella
puolen, Anna. Kurkistappas häneen ja katso, eikö hän sinun mielestäsi
ole hauskan näköinen?
Anna kurkisti määrättyyn suuntaan. Hänellä oli siihen mainio
tilaisuus, sillä Gilbert Blythe oli kokonaan vajonnut kiinnittämään
nuppineulalla Ruby Gillis'in pitkää keltaista palmikkoa -- tyttö
istui hänen edessään olevalla penkillä -- tämän penkin selkänojaan.
Hän oli pitkä poika, jolla oli ruskea, kiharainen tukka,
veitikkamaiset ruskeat silmät ja kiusottava myhäily suun ympärillä.
Hetkisen kuluttua nousi Ruby Gillis kiireesti mennäkseen luokan
eteen näyttämään yhteenlaskua opettajalle. Hän töksähti takaisin
penkille päästäen pienen huudahduksen ja luuli, että hänen hiuksensa
lähtisivät juurineen päästä. Kaikki katsoivat häneen ja herra Phillips
tuijotti häneen niin ankarasti, että Ruby alkoi itkeä. Gilbert oli
kaivanut nuppineulan jälleen ulos ja tutki maantiedettään maailman
vakavimmin kasvoin. Mutta kun hämmennys oli hieman asettunut, katsoi
hän Annaan ja iski hänelle silmää, kasvoissa kuvaamattoman kujeileva
ilme.
-- Minun mielestäni Gilbert Blythe on kyllä hauskan näköinen, uskoi
Anna Dianalle. -- Mutta hän on kauhean tunkeilevainen. Ei ole hienoa
iskeä silmää tytölle, jota ei ensinkään tunne.
Mutta vasta iltapäivällä alkoi tapahtua suurempia tapahtumia.
Herra Phillips istui kaukana eräässä nurkassa ja auttoi Prissy
Andrews'ia eräässä saksalaisessa verbimuodossa, ja muut oppilaat
tekivät jokseenkin mitä halusivat, syödä matustivat omenanraakiloita,
kuiskailivat, piirustelivat ukkoja kivitauluilleen ja ajelivat
heinäsirkkaparkoja, joilla oli oikeat purjelangasta tehdyt valjaat,
edestakaisin pulpetinkansilla. Gilbert Blythe istui ja koetti saada
Anna Shirley'tä katsomaan itseensä, mikä täydellisesti epäonnistui,
sillä Anna Shirley oli tällä hetkellä kokonaan unohtanut ei
ainoastaan Gilbert Blythen läsnäolon, vaan joka ainoan muunkin
Avonlean koulun oppilaan. Hän ei muistanut edes itse koulua, vaan
istui leukaansa käteen nojaten ja katse kiinnitettynä pieneen
siniseen pilkahdukseen Tummasta, päilyvästä aallokosta, jonka voi
nähdä hänen ikkunastaan. Hän oli kaukana poissa väriloistoisilla
haavemailla, eikä kuullut eikä nähnyt mitään paitsi omia ihmeellisiä
näkyjään.
Gilbert Blythe ei ollut tottunut näkemään vaivaa, jotta hän saisi
tytön katsomaan itseensä, saamatta sitten mitään vaivannäön palkaksi.
Hänen pitäisi katsoa häneen, tuon punatukkaisen Shirleyn tytön, jolla
oli tuollainen pieni terävä leuka ja suuret silmät, joiden kaltaisia
ei ollut kellään muulla tytöllä koko Avonleassa.
Gilbert kurottautui suoraan pulpettien välitse kulkevan käytävän yli,
sieppasi Annan pitkän, punaisen palmikon päästä kiinni, piti sitä
käsivarren mitan päässä itsestään ja suhahti kuuluvasti:
-- Tuli on irti! Tuli on irti!
Silloin Anna loi häneen katseen, ja sellaisen että se tuntui.
Hän teki vielä muutakin. Hän syöksyi ylös, ja kaikki hänen ihanat
tuulentupansa menivät murskaksi. Hänen silmänsä säihkyivät vihasta,
mutta hehku sammui pian ja sijalle kohosivat harmin ja nöyryytyksen
kyyneleet.
-- Sinä häijy, ilkeä poika! huudahti hän kiihkeästi. -- Kuinka
uskallat?
Ja -- räiskis --! ... Anna paiskasi kivitaulunsa Gilbertin päähän,
niin että se -- taulu, ei pää -- pirstoutui tuhansiksi palasiksi.
Avonlean koulu nautti aina yllättävistä kohtauksista. Ja tämähän oli
aivan tavattoman huvittava sitä lajia. Jokaikinen lapsi sanoi "oh!"
sekä kauhistuneena että ihastuksissaan. Diana oli tukehtumaisillaan.
Ruby Gillis, jolla oli herkät hermot, alkoi itkeä. Tommy Sloane
päästi heinäsirkkanelivaljakkonsa karkuun saamatta sitä enää sen
koommin käsiinsä, tuijottaessaan suu selällään Annaan ja rikkinäiseen
kivitauluun.
Herra Phillips harppasi pitkin askelin ylös käytävää ja laski kätensä
raskaasti Annan olalle.
-- Anna Shirley, mitä tämä merkitsee? hän kysyi vihastuneena.
Anna ei vastannut. Oli liian paljon vaadittu heikolta inhimilliseltä
olennolta pyytää häntä koko koulun edessä kertomaan, että joku
poika oli sanonut "tuli on irti!" hänelle. Mutta Gilbert puuttui
pelkäämättä puheeseen.
-- Syy oli minun, herra Phillips. Minä tein hänelle kiusaa.
Herra Phillips ei välittänyt Gilbertistä.
-- Mieltäni pahoittaa nähdä jonkun oppilaistani osoittavan sellaista
kiivasta luonteenlaatua ja sellaista ilkeämielisyyttä, sanoi hän
juhlallisella äänellä, ikäänkuin pelkästään se etu, että sai olla
hänen oppilaansa, olisi omiaan poisjuurruttamaan kaikki pahat
intohimot pienten epätäydellisten kuolevaisten olentojen sydämistä.
-- Anna, mene mustan taulun eteen ja seiso siellä iltapäivä loppuun.
Anna olisi äärettömän paljon mieluummin tullut ulos ajetuksi
luokkahuoneesta; tämän kaltainen rangaistus oli hänen tuntehikkaalle
luonteelleen julmaa. Hän totteli, jäykin, valkein kasvoin. Herra
Phillips otti liidun ja kirjoitti taululle hänen päänsä yläpuolelle:
"Anni Shirley'llä on hyvin paha luonne. Anni Shirleyn täytyy oppia
hillitsemään luonnettaan."
Ja sitten hän luki sen ääneen, niin että ensimäisellä valmistavalla
luokalla olevatkin, jotka eivät osanneet lukea kirjoitusta,
ymmärtäisivät kaiken.
Sitten sai Anna seisoa siellä jälellä olevan kouluajan tämä kirjoitus
päänsä yläpuolella. Mutta hän ei itkenyt eikä seisonut alasluoduin
silmin. Kiukku kuohui hänessä vielä liian voimakkaana, ja se piti
häntä pystyssä, huolimatta kaikesta häpeästä ja mieliharmista.
Suuttunein katsein ja posket tulipunaisina hän kohtasi sekä Dianan
säälivän katseen että Charlie Sloanen harmistuneet päänpudistukset
ja Josie Pyen pilkallisen hymyn. Mitä tulee Gilbert Blythe'iin, ei
hän halunnut edes katsahtaakaan häneen. Ei koskaan hän tahtonut puhua
hänen kanssaan.
Kun koulu oli loppunut, meni Anna ulos pää pystyssä. Gilbert Blythe
seisoi ja odotti häntä portilla.
-- Olen niin kauheasti pahoillani, kun tein pilkkaa tukastasi, Anna,
kuiskasi hän murtuneella ja katuvaisella äänellä. -- Olen todellakin
pahoillani. Älä nyt kanna kaunaa!
Anna suhahti hänen ohitseen osoittamatta ainoallakaan katseella tai
merkillä kuulleensa.
-- Oi Anna, kuinka sinä saatoit!... huokasi Diana puolittain
moittivasti, puolittain ihaillen, heidän kiivetessään mäkeä ylös.
-- En koskaan anna anteeksi Gilbert Blythelle, sanoi Anna suurella
varmuudella. -- Ja herra Phillips kirjoitti nimeni i-llä päälle
päätteeksi. Sieluni kärsi marttyyrin tuskia, Diana.
Dianalla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mikä marttyyri oli,
mutta hän ymmärsi, että sen täytyi olla jotain hirveätä.
-- Sinun ei pidä ottaa niin vakavasti sitä, että Gilbert laski
leikkiä tukastasi, sanoi hän lohdutellen. -- Hänhän ärsyttää
ja pilkkaa kaikkia tyttöjä. Minua hän kiusottelee sillä, että
tukkani on liian musta. Hän on sanonut minua "varikseksi" ainakin
parikymmentä kertaa, mutta en vielä koskaan ole kuullut hänen sanovan
anteeksipyynnön sanaakaan.
-- On myöskin hirveän suuri ero siinä, sanotaanko varikseksi tai
saako kuulla, että "tuli on irti", sanoi Anna arvokkaasti. -- Gilbert
Blythe on loukannut tunteitani äärimmäisen kiusallisella tavalla,
Diana.
On mahdollista, että myrsky olisi voinut asettua ilman enempiä
kuohahteluja, ellei mitään muuta olisi tapahtunut. Mutta onnettomuus
tulee harvoin yksin.
Avonlean koululapset viettivät usein päivällisloman poimimalla
pihkaa herra Bellin kuusikosta, joka oli ylhäällä mäenrinteellä
suuren laidunmaan toisella puolen. Sieltä he voivat pitää silmällä
Eben Wrightin taloa, jossa opettaja asui täysihoidossa. Heti kun he
näkivät herra Phillipsin astuvan sieltä ulos, pinkasivat he minkä
kintuista pääsivät koulutaloa kohti, mutta kun välimatka sinne oli
noin kolme kertaa pitempi kuin herra Wrightin talosta tuleva polku,
tulivat he, säännöllisesti hengästyneinä ja läähättäen, noin kymmenen
minuttia liian myöhään.
Seuraavana päivänä herra Phillips sai tuon hänet silloin tällöin
valtaavan "puuskansa", jolloin hän tahtoi kitkeä pois vanhoja pahoja
tapoja. Hän julisti ennen päivälliselle lähtöänsä, että hän odotti
palatessaan tapaavansa kaikki oppilaat istumassa paikoillaan kuin
kynttilät. Se, joka tulisi liian myöhään, saisi kärsiä rangaistuksen.
Kaikki pojat ja muutamat tytöt menivät kuten tavallisesti Herra
Bellin kuusikkoon vakaasti aikoen jäädä sinne vain niin kauaksi, että
he ehtisivät koota kylliksi pihkaa saadakseen "purun". Mutta oli
ihanaa kuusten alla, ja pitkät keltaiset pihkasuikaleet loistivat
puunrungoilla niin lumoavina kuin kaunein meripihka -- he valikoivat
ja kaivoivat irti ja pureskelivat ja samoilivat sinne tänne. Ja
ensimäinen seikka, joka palautti heidät tietoisuuteen ajan kulusta,
oli Jimmy Gloverin kimakka huuto; tämä oli kavunnut istumaan erään
kunnianarvoisan vanhan kuusen latvaan.
-- Opettaja tulee!
Tytöt, jotka olivat alhaalla tasaisella maalla, syöksyivät
ensiksi tielle ja onnistuivat ennättämään kouluhuoneeseen viime
sekunnilla. Pojat, joiden piti ehättää suorimaan itsensä alas
puista, myöhästyivät, ja kaikista viimeksi tuli Anna -- Anna, joka ei
ensinkään ollut välittänyt poimia pihkaa, vaan oli aivan onnellisena
vaeltanut yksinään kuusikon äärimmäiseen kolkkaan, jossa sanajalat
ulottuivat hänen vyötäisiinsä, hiljalleen hyräillen itsekseen,
sinikelloseppele hiuksilla, ikäänkuin hän olisi tämän yksinäisen,
varjoisan paikan hengetär. Mutta Anna voi juosta kuin villipeto, ja
nyt hän käytti pitkiä sääriään niin erinomaisella menestyksellä, että
hän saavutti pojat ovella ja tuli kouluhuoneeseen yhdessä heidän
kanssaan, juuri kun herra Phillips oli ripustamassa hattuaan naulaan.
Herra Phillipsin kiihkeä intoilu saada aikaan hyödyllisiä uudistuksia
oli kärsinyt tappion, ja häntä ei todellakaan haluttanut vaivautua
rankaisemaan tusinaa oppilasta. Mutta hänenhän täytyi toki jollain
tavoin pitää kiinni sanoistaan, jotka tässä tapauksessa olivat
sisältäneet uhkauksen. Hän katseli ympärilleen löytääkseen syntipukin
ja tapasi heti sellaisen Annassa, joka oli vaipunut paikalleen,
hengästyneenä ja huohottaen ja unohtunut sinikelloseppele riippuen
toiselle korvalle, joka hänet ankarien silmien edessä saattoi
näyttämään tavattoman pörröiseltä ja ryppyiseltä.
-- Anna Shirley, koska näytät olevan niin ihastunut poikien seuraan,
niin saat noudattaa haluasi koulutuntien loppuun, sanoi opettaja
pisteliäästi.
-- Ota kukat hiuksistasi ja mene istumaan Gilbert Blythen rinnalle!
Toiset pojat virnistelivät. Diana kalpeni osanotosta, poisti
seppeleen Annan tukasta ja painoi kovasti hänen kättään. Anna
tuijotti opettajaan kuin kivipatsaaksi muuttuneena.
-- Kuulitko mitä sanoin, Anna? kysyi herra Philips ankarasti.
-- Kuulin kyllä, vastasi Anna hitaasti, mutta en voinut uskoa, että
tarkoititte totta.
-- Voin vakuuttaa, että tarkoitin, sanoi opettaja tuolla ivallisella
äänenpainolla, jota kaikki lapset, Anna eniten, inhosivat sydämen
pohjasta. Se ei koskaan ollut saavuttamatta tarkoitustaan. -- Tottele
heti.
Silmänräpäyksen ajan Anna näytti siltä, kuin hän aikoisi ehdottomasti
kieltäytyä. Mutta sitten hän ymmärsi, ettei ollut muuta neuvoa, nousi
ylpeästi, kulki yli keskikäytävin, istuutui Gilbert Blythen rinnalle,
laski käsivartensa pulpetinkannelle ja hautasi kasvonsa niihin. Ruby
Gillis, joka näki vilauksen niistä, ennenkuin ne painuivat alas,
kertoi toisille koulusta palatessa, ettei hän koskaan ollut nähnyt
mitään niin kauheata -- ne olivat aivan kuin kalkittu seinä, rumia
punaisia pikku täpliä siellä täällä.
Annalle tämä oli hirveintä, mitä ajatella voi. Olihan ikävää, että
hänet yksin valittiin parinkymmenen lapsen joukosta, jotka olivat
yhtä syyllisiä; vielä pahempi oli, että hänet määrättiin istumaan
pojan rinnalle, mutta että tämä poika oli juuri Gilbert Blythe, oli
loukkauksen ja nöyryytyksen huippu, joka täydellisesti mursi hänet,
koko hänen sielunsa kuohui häpeästä ja voimattomasta kiukusta.
Aluksi toiset lapset katselivat häneen päin, vilkuilivat ja
virnistelivät ja tyrkkivät toisiaan. Mutta kun Anna ei kertaakaan
nostanut päätään ja Gilbert ahersi jakolaskunsa kimpussa sellaisella
innolla, kuin olisi hän koko sielullaan siihen syventynyt, palasivat
he pian omiin tehtäviinsä, ja Anna unohtui.
Kun herra Phillips kokosi ympärilleen historian lukijat, olisi Annan
pitänyt mennä mukaan, mutta hän ei liikahtanut ja herra Phillips,
joka juuri oli kirjoittanut muutamia riutuvia säkeitä "Priscillalle",
ennenkuin hän oli koonnut oppilaat, mietti yhä erästä juonikasta
loppusointua eikä huomannut, että Anna oli poissa.
Kun kukaan ei katsonut heihin päin, otti Gilbert pulpetistaan
pienen helakanpunaisen sokerisydämen, jossa oli kultainen kirjoitus
"Sinä olet suloinen", ja antoi sen liukua Annan toisen kyynärpään
taipeeseen. Minkä jälkeen Anna kohottausi, otti punaisen sydämen
varovasti sormenpäittensä väliin, pujahutti sen alas lattialle,
jauhoi sen tomuksi korkonsa alla ja palasi jälleen kumaraan
asentoonsa suvaitsematta luoda katsettakaan Gilbertiin.
Kun opetus oli lopussa, meni Anna takaisin pulpetilleen, kokoili
tärkein ilmein kaiken, mitä hänellä siellä oli, kirjat ja
kirjoitusvihot, kynän ja musteen, laskuvihon ja testamentin ja pinosi
ne komeaksi kasaksi särkyneelle kivitaululleen.
Miksi otat kotiin kaiken tuon, Anna? ihmetteli Diana, heti kun
he olivat tulleet maantielle. Hän ei ollut tohtinut ennen tehdä
kysymystä.
-- En tule enää takaisin kouluun, sanoi Anna.
Diana oli vähällä tukehtua hämmästyksestä ja tuijotti Annaan
nähdäkseen, tarkoittiko hän todellakin, mitä hän sanoi.
-- Antaako Marilla sinun jäädä kotiin? kysyi hän.
-- Hänen on antaminen, sanoi Anna. -- En koskaan mene kouluun -- tuon
miehen luo.
-- Oi, Anna! -- Diana oli itkuun purskahtamaisillaan. -- Sinä olet
sentään oikein ilkeä! Mihin minä ryhdyn? Nyt panee herra Phillips
minut istumaan Gertie Pye'n viereen, senkin apinan -- tiedän hänen
tekevän niin, sillä Gertie Pye istuu yksin. Tule takaisin, pyydän
sinua, kiltti, kulta Anna!
-- Tekisin melkein mitä tahansa maailmassa sinun tähtesi, Diana,
sanoi Anna surullisesti. -- Antaisin silpoa itseni jäsen jäseneltä,
jos voisin sinulle sillä tehdä palveluksen. Mutta tätä en voi tehdä,
sitä älä minulta pyydä. Sinä vain kiihdytät mieltäni.
-- Mutta ajattele kaikkea sitä hauskaa, minkä menetät, valitti
Diana. -- Rakennamme sellaisen hirvittävän hauskan uuden talon
puron rannalle, ja ensi viikolla heitämme palloa. Et ole koskaan
ollut mukana leikkimässä pallosilla, Anna -- se on niin kamalan
jännittävää! Ja me saamme oppia uuden laulun, Jone Andrews
harjoittelee sitä jo paraillaan. Ja Alice Andrews on luvannut lainata
meille uuden hauskan kirjan ääneen luettavaksi, kun istumme ulkona
luonnon helmassa -- sinähän olet niin ihastunut ääneenlukemiseen,
Anna.
Mutta mikään ei voinut taivuttaa Annaa. Hänen päätöksensä oli tehty.
Hän ei tahtonut palata kouluun eikä herra Phillipsin luo, ja sen hän
sanoi Marillalle kotiin tultuaan.
-- Tyhmyyksiä, sanoi Marilla.
-- Tämä ei ole lainkaan mitään tyhmyyksiä, sanoi Anna ja katseli
Marillaa juhlallisin ja moittivin silmin. -- Eikö Marilla ymmärrä,
että minua on loukattu?
-- En totta tosiaan jaksa kuulla tuota! Sinä menet kouluin huomenna
aivan kuten tavallisesti.
-- E-en toki. -- Anna pudisti päätään. -- En mene sinne takaisin,
Marilla. Luen läksyjäni kotona ja olen niin kiltti kuin minulle
ikinä on mahdollista ja istun hiljaa koko ajan jos se käy päinsä,
tietenkin... Mutta kouluun en palaa, sen voin vakuuttaa.
Marilla näki jotain taipumattoman itsepintaista pilkistävän esiin
Annan pikku kasvoista. Hän ymmärsi, että tulisi olemaan sangen
vaikeata saada se taivutetuksi ja päätti viisaasti kylläkin
toistaiseksi antaa asian olla sillään.
-- Käväsenpä Rakelin luona keskustelemassa tästä hiukan, ajatteli
hän. -- Ei maksa vaivaa puhua Annan kanssa juuri nyt. Hän on
pahoillamielin ja kiihdyksissä, ja aavistan, että hän voi olla
pelottavan itsepintainen, jos hän kääntää sen puolensa... Mutta
mikäli voin ymmärtää, on herra Phillips käyttäytynyt sangen
arvostelukyvyttömästi. Vaikka sitä ei ikinä käy päinsä sanoa
tytölle... Nyt juttelen asiasta tovin Rakelin kanssa. Hänellä on
ollut kymmenen lasta koulussa, niin että hänellä kai pitäisi olla
kokemusta. Hän muuten on ehkä jo onkinut tietoonsa koko tämän jutun.
Marilla tapasi rouva Lynden istumassa kehtopeitteensä ääressä yhtä
hilpeänä ja ahkerana kuin tavallisestikin.
-- Luulen, että aavistat asiani, sanoi hän hieman hämillään. Rakel
rouva nyökkäsi.
-- Se koskee kai hämminkiä, jonka Anna on saanut aikaan koulussa,
voin arvata, sanoi hän. -- Tillie Boulter oli kotiin menossa ja
kertoi kaikki tyyni minulle.
-- En lainkaan tiedä, mikä neuvoksi, sanoi Marilla.
-- Hän sanoo, ettei hän mene takaisin kouluun. En ole ikänä nähnyt
nulikkaa, jolla olisi sellainen itsetunto. Mutta olen odottanut
ikävyyksiä aina siitä pitäen, kun hän alotti koulun. Ymmärsin, ettei
tämä tyyni rauhallisuus voisi kestää kauan. Hänellä on tavattoman
herkkätunteinen ja liioitteleva luonne. Mitä minun sinun mielestäsi
pitäisi tehdä, Rakel?
-- Niin, koska pyydät minulta neuvoa, Marilla, sanoi rouva Lynde
rakastettavasti -- rouva Lynde ei tiennyt mitään parempaa kuin olla
neuvonantajana -- niin antaisin minä sinun sijassasi hänen tämän
kerran saada tahtonsa perille; niin tekisin. Minun käsitykseni
mukaan Phillips menetteli huonosti. Mutta olisi ylen ymmärtämätöntä
linnustaa se lapselle, kuten käsität. Ja eilen hänellä tietysti oli
täysi oikeus rangaista häntä vihanpurkauksesta. Mutta tänään -- se
oli toinen asia. Toisia, jotka tulivat liian myöhään samoin kuin
Anna, olisi myöskin pitänyt rangaista, se on selvää. Ja minä en pidä
siitä tavasta, että annetaan tyttöjen rangaistukseksi istua poikien
vieressä. Mitä tuhmuuksia se nyt on olevinaan? Tillie Boulter oli
niin sydämistynyt, että hän kähisi. Hän oli täydellisesti Annan
puolella ja sanoi, että kaikki muut toverit olivat samoin. Anna
näyttää joka tapauksessa voittaneen heidän suosionsa. En koskaan
olisi uskonut, että hän niin hyvin tulisi toimeen heidän kanssaan.
-- Sinun mielestäsi minun siis todellakin pitäisi antaa hänen jäädä
kotiin? sanoi Marilla hämmästyneenä.
-- Niin kyllä. Se tahtoo sanoa, antaisin hänen pysyä kotona niin
kauan kuin hän itse haluaa, jos olisin sinun sijassasi. Sano minun
sanoneeni, Marilla, viikon kuluttua hän on taas tyyntynyt ja menee
mielellään omasta halustaan takaisin; mutta jos sinä pakoittaisit
häntä, niin Herra tietää, mihin hän ryhtyisi, niin että viimeinen
villitys tulisi pahemmaksi kuin ensimäinen. Mitä vähemmän hälinää
nostamme tästä, sitä parempi, arvelen minä. Vaikka hän nyt
laiskotteleekin viikkokauden, ei hän siinä paljon menetä. Herra
Phillips ei ole lainkaan kykenevä opettaja. Hehän saavat telmiä
ja elämöidä aivan niinkuin tahtovat; nuoremmat saavat pitää itse
huolta itsestään, ja hän puuhailee vain suurten oppilasten kanssa,
joita hänen on valmistettava seminaariin. Hän ei ikipäivinä olisi
saanut virkamääräystään uudistetuksi, ellei hänen enonsa olisi
istunut kouluneuvostossa ja osannut puhua puolestaan. Vakuutan,
että kouluopetus tällä saarella -- siitä en maksaisi pilaantunutta
puolukkaakaan.
Rakel rouva ravisti päätään ikäänkuin ilmoittaakseen, että jos hän
vain saisi paikan ja äänestysoikeuden kouluneuvostossa, saataisiin
pian nähdä asioiden kulkevan toisessa järjestyksessä...
Marilla noudatti Rakel rouvan neuvoa, eikä puhuttu enää sanaakaan
siitä, että Annan pitäisi palata kouluun. Hän luki läksynsä
kotona, hoiti pikkuaskareensa ja leikki Dianan kanssa kylmässä,
purppuranpunaisessa syyshämärässä. Mutta kohdatessaan Gilbert
Blythen maantiellä tai tavatessaan hänet pyhäkoulussa, hän meni
hänen ohitseen jääkylmää halveksumista osoittavin ilmein, jota
ei rahtustakaan sulattanut Gilbertin ilmeinen pyrkimys hyvittää
rikkomuksensa. Ei edes Diana onnistunut yrittäessään välittää rauhaa.
Anna oli nähtävästi päättänyt vihata Gilbertiä elämänsä loppuun asti.
Mutta yhtä paljon kuin hän vihasi Gilbertiä, yhtä paljon hän rakasti
Dianaa kaikella sillä rakkaudella, joka asui hänen lämpimässä
pikku sydämessään -- joka oli niin intohimoinen, olipa sitten
kysymyksessä joko pitäminen jostain ihmisestä tai mitä voimakkain
vastenmielisyyden tunteminen häntä kohtaan.
Eräänä iltana, kun Marilla tuli keittiökasvitarhasta sisään mukanaan
kori vastapoimittuja omenia, tapasi hän Annan istumassa yksinään
ikkunakomerossa, katkerasti itkien.
-- Mikä nyt on hätänä, Anna? kysyi hän.
-- Ah, siihen on syynä Diana, nyyhkytti Anna, -- pidän niin
äärettömästi Dianasta, Marilla. En voi elää ilman häntä. Mutta tiedän
hyvin hyvästi, että kun olemme tulleet täysikasvuisiksi, Diana menee
naimisiin ja lähtee tiehensä ja jättää minut yksin. Oi, mihin silloin
ryhdyn? Vihaan hänen miestään -- vihaan häntä niin... Olen kuvitellut
mieliessäni kaiken -- häät ja kaiken muun -- Dianan pukeutuneena
lumivalkeaan pukuun, huntu päässä, niin kauniina ja upeana kuin
kuningatar... Ja minä olen myöskin morsiusneito, ylläni ihastuttava
leninki puhvihihoineen, mutta murtunut sydän hymyilevien kasvojeni
takana. Ja sitten sanon Dianalle jäähyväiset a-a-ainaiseksi...
Siinä Annan ääni petti, ja hän puhkesi mitä katkerimpiin
nyyhkytyksiin.
Marilla kääntyi kiireesti pois salatakseen, kuinka hänen suupielensä
nytkähtelivät. Mutta se oli liian myöhäistä -- hän vaipui alas
lähimmälle tuolille ja puhkesi niin sydämelliseen ja hänelle
harvinaiseen nauruun, että Matthew, joka kulki ohi pihalla,
hämmästyneenä pysähtyi. Oliko hän kukaan kuullut Marillan nauravan
noin?
-- Lapsi kulta, huohotti Marilla niin pian kuin hän sai ääneen; niin
sinä istut ja kuvittelet puuta heinää!... Mutta ehkä sinun kuitenkin
varmuuden vuoksi olisi syytä ulottaa koulusi uudelleen, niin ennätät
hiukan aikaa olla hänen kanssaan yhdessä, ennenkuin hän menee
naimisiin ja sinä alat vihata hänen miesparkaansa. Mitä sinä sanot
ehdotuksestani?