Huviretken edellisenä maanantai-iltana Marilla tuli alas huoneestaan
ylen huolestuneen näköisenä.
-- Anna, sanoi hän nuorelle keittiöapulaiselleen, joka silpoi
herneitä puhtaaksi pestyllä pöydällä ja lauloi "Nelly kori
käsivarrellaan" sellaisella ponnella ja ilmehikkyydellä, että Dianan
opetus pääsi täyteen kunniaan -- oletko nähnyt ametistineulaani?
Luulin pistäneeni sen neulatyynyyni tullessani eilen kotiin kirkosta,
mutta en voi löytää sitä mistään.
-- Minä -- minä näin sen nyt iltapäivällä, kun te olitte
Suojelusyhdistyksessä, sanoi Anna, hieman venyttäen. -- Kuljin teidän
ovenne ohi, ja silloin näin neulatyynyn ja menin sisään ja katselin
sitä hiukkasen.
-- Koskitko siihen? sanoi Marilla ankarasti.
-- Ky-yllä, myönsi Anna, otin sen irti ja kiinnitin rintaani,
nähdäkseni, miltä se näyttäisi.
-- Se sinun olisi pitänyt jättää tekemättä -- pienet tytöt eivät
saa koskea toisten tavaroihin. Ensinnäkään sinulla ei ollut mitään
tekemistä minun huoneessani, ja edelleen sinun ei koskaan olisi
pitänyt koskea neulaan, joka ei ollut omasi. Mitä sinä sillä teit?
-- Ah, panin sen takaisin piirongille! Se ei ollut puoltakaan
minuttia rinnassani. Ei ikimaailmassa ollut tarkoitukseni tehdä
mitään pahaa. En ajatellut voivan olla mitään pahaa siinä, että menin
sisään ja koettelin neulaa, mutta näen nyt, että oli niin, enkä
enää koskaan tee sillä tavoin. Niin paljon toki osaan pitää vaaria
itsestäni, etten koskaan tee kahta kertaa samaa pahaa.
-- Et pannut sitä takaisin, sanoi Marilla. -- Neulaa ei ole missään
piirongilla. Olet kaiketi ottanut sen ulos mukaasi, Anna?
-- Ei, kyllä panin sen takaisin, sanoi Anna nopeasti -- vähän
nenäkkäästi Marillan mielestä. -- En muista tarkalleen, kiinnitinkö
sen neulatyynyyn vai paninko sen posliinivatiin. Mutta varmaa on,
etten vienyt sitä pois.
-- Menen vielä kerran katsomaan, sanoi Marilla, päättäen olla
oikeudenmukainen. -- Jos panit neulan takaisin, on se kai siinä
vielä. Jos se ei ole siellä, niin tiedän, ettet tehnyt niin -- senhän
jokainen voi ymmärtää.
Marilla meni huoneeseensa ja etsi perinpohjin, ei ainoastaan
piirongilta, vaan jokaisesta muustakin paikasta, jonne hän voi
otaksua neulan mahdollisesti voineen eksyä. Se oli ja pysyi hukassa,
ja hän palasi keittiöön.
-- Anna, neula on poissa. Sinä olet itse myöntänyt, että sinulla
on se viimeksi ollut käsissäsi. Mitä olet tehnyt sillä? Sano heti
minulle totuus! Oletko vienyt sen ulos ja kadottanut sen?
-- Ei, en ole sitä tehnyt, sanoi Anna juhlallisesti ja kohtasi
avoimesti Marillan vihastuneen katseen. -- En koskaan vienyt neulaa
ulos huoneestanne, ja se on totuus vaikkapa minut vietäisiin
mestauslavalle -- vaikka en oikein tiedä, mikä mestauslava on. Siinä
kuulette, Marilla.
Annan "siinä kuulette" oli tarkoitettu vain korostamaan hänen
vakuutustaan, mutta Marilla piti sanoja uhman ilmaisuna.
-- Luulenpa, että pidät minua pilkkanasi, Anna, sanoi hän terävästi.
-- Olen varma siitä. Älä sano enää mitään, ennenkuin olet valmis
sanomaan minulle koko totuuden. Mene ylös huoneeseesi ja pysy siellä,
kunnes olet halukas tunnustamaan.
-- Otanko herneet mukaani? kysyi Anna nöyrästi.
-- Ei, siivin ne itse. Tee kuten sanoin!
Kun Anna oli poistunut, kulki Marilla ympäri ja toimitti
ilta-askareitaan sangen huolestuneessa mielentilassa. Hän oli
pahoillaan kallisarvoisesta neulastaan. Mitähän, jos tyttö olisi
hukannut sen?... Ja kuinka ilkeä hän oli kieltäessään ottaneensa
sen, koska oli kerran selvää, että hänen oli täytynyt se tehdä. Ja
valehdella niin viattoman näköisenä!
-- En tiedä, mutta olisin antanut tapahtua mitä tahansa ennemmin
kuin juuri tämän, ajatteli Marilla ja silpi hermostuneena
herneenpalkojaan. -- Tietenkään hän ei ole ottanut sitä varastaakseen
tavallisessa mielessä. Mutta hän on ottanut sen leikkiäkseen sillä
tai "kuvitellakseen" jotain, kuten hänellä aina on tapana... Hänen on
täytynyt se ottaa, se on päivänselvää, sillä huoneessa ei ole ollut
yhtään elävää sielua paitsi hän, kunnes minä menin sinne illalla.
Neula on poissa, siitä ei ole epäilystäkään. Hän on kai kadottanut
sen jollain tavoin eikä uskalla nyt tunnustaa sitä rangaistuksen
pelosta. On kauheata ajatella, että hän valehtelee. Se on paljon
pahempaa kuin kiivas luonne. Tuntuu epämiellyttävältä ajatella, että
omassa talossa on henkilö, johon ei voi luottaa... Teeskennellä ja
valehdella -- sitä hän näyttää osaavan. Vakuutan, että olen enemmän
pahoillani siitä kuin koko, rintaneulasta. Jos hän vain olisi sanonut
minulle totuuden, ei koko juttu surettaisi minua niin suuresti.
Marilla meni illan kuluessa aina tuon tuostakin huoneeseensa
ja etsiskeli neulaa, mutta tuloksetta. Iltakäynti itäisessä
vinttikamarissa hyödytti yhtä vähän. Anna kielsi yhä edelleen, että
hän tiesi mitään neulasta, mutta Marilla tuli vain sitä enemmän
vakuutetuksi siitä, että hän tiesi.
Seuraavana aamuna hän kertoi asian Matthew'lle. Tämä pahastui ja
hämmästyi; hän ei heti voinut kadottaa luottoaan Anna, mutta hän
myönsi, että ulkonaiset seikat näyttivät olevan häntä vastaan.
-- Oletko Varma siitä, ettei se ole pudonnut piirongin taakse? oli
ainoa, mitä huomautettavaa hän keksi.
-- Olen siirtänyt piirongin pois seinän vierestä ja vetänyt laatikot
ulos ja katsonut jokaikiseen soppeen, vastasi Marilla suurella
varmuudella. -- Rintaneula on poissa, ja tyttö on ottanut sen ja
valehdellut kaupan päälle. Se on totuus, Matthew, ja alaston ja
ruma se on, mutta teemme kai viisaimmin katsoessamme sitä suoraan
kasvoihin.
-- No, miten nyt aiot menetellä? kysyi Matthew avuttomasti.
Salaa oli hän kiitollinen siitä, että Marillan tehtävänä, eikä hänen,
oli selvittää tämä sotkuinen vyyhti. Hän ei tuntenut pienintäkään
halua tarjota apuaan.
-- Hän saa istua huoneessaan, kunnes hän tunnustaa, sanoi Marilla
yrmeästi, ajatellessaan sitä suotuisaa tulosta, mikä tällä
menetelmällä oli ollut eräässä edellisessä tapauksessa. -- Sittenhän
saamme nähdä. Voisimme ehkä löytää neulan, jos hän vain tahtoisi
sanoa, minne hän on sen hukannut. Joka tapauksessa meidän täytyy
rangaista häntä ankarasti, Matthew?
-- Niin, sen saat sinä ottaa huoleksesi, sanoi Matthew ja kurkotti
ottaakseen hattunsa. -- Muista, että minä olen ulkopuolella. Olet
itse kieltäytynyt kaikesta avusta minun puoleltani.
Marilla tunsi olevansa kaikkien hylkäämä. Hän ei voinut mennä edes
rouva Lynden luo kysymään hänen neuvoaan.
Hän kapusi ylös vinttikamariin kasvot hyvin vakavina ja tuli alas
kasvot vielä vakavampina. Anna oli yhä yhtä paatunut. Hän väitti
kuten ennenkin, ettei hän ollut ottanut neulaa. Tyttö oli ilmeisesti
itkenyt, ja Marilla tunsi säälin pistoksen, jonka hän kuitenkin heti
tukahutti.
-- Saat istua huoneessa, kunnes tunnustat -- tiedä se, sanoi hän.
-- Mutta huviretki on huomenna, Marilla, huudahti Anna. -- Ettehän
toki estäne minua pääsemästä sinne mukaan, vai mitä? Laskettehan
minut ulos vain siksi iltapäiväksi? Sitten istun ilolla täällä
ylhäällä niin kauan kuin haluatte. Mutta ah -- huviretkelle minun
täytyy päästä mukaan.
-- Et mene millekään huviretkelle tai mihinkään muuallekaan ennenkuin
olet tunnustanut, Anna.
-- Oi, Marilla, läähätti Anna.
Mutta Marilla meni tiehensä ja sulki oven.
Keskiviikkoaamu koitti niin aurinkoisena ja kirkkaana, ikäänkuin
se olisi nimenomaan tilattu huviretkeä varten. Linnut lauloivat
Vihervaaran ympärillä; korkeat valkoiset liljat ulkona puutarhassa
henkivät ilmaan tuoksuaan, joka leyhki sisään ovista ja ikkunoista.
Alhaalla notkelmassa koivut viittoivat ja huojuivat, ikäänkuin
odottaen Annan tavallista aamutervehdystä itäisen vinttikamarin
ikkunasta.
Mutta Anna ei ollut ikkunan ääressä. Kun Marilla kantoi
aamiaistarjottimen hänelle, tapasi hän tytön istumassa
aivan juhlallisena vuoteessaan, kalpeana ja päättäväisenä,
kokoonpuristetuin huulin ja kuumeenhohtoisin silmin.
-- Marilla, nyt minä tunnustan.
-- No, viimeinkin! -- Hänen menettelytapansa oli taaskin onnistunut,
mutta kuinka olikaan, ei tämä tosiasia tuottanut hänelle mitään iloa.
-- No, annapas kuulua, mitä sinulla on tunnustettavaa, Anna?
-- Otin ametistineulan, sanoi Anna sellaisella äänellä, kuin olisi
hän kertonut ulkoläksyä. -- Otin sen juuri kuten sanoitte...
Tarkoitukseni ei ollut ottaa sitä mennessäni sisään. Mutta se näytti
niin kauniilta, Marilla, kun kiinnitin sen rintaani, että minut
valtasi vastustamaton kiusaus. Ajattelin, kuinka ihastuttavan hauskaa
olisi viedä se Satakielenpesään ja kuvitella, että olisin lady
Cordelia Fitzgerald. Minun olisi niin paljon helpompi kuvitella olevani
lady Cordelia, jos minulla olisi oikea ametistineula rinnassani...
Diana ja minä olemme laittaneet kaulanauhan pihlajanmarjoista, mutta
mitä pihlajanmarjat ovat ametisteihin verrattuina?... Sentähden otin
rintaneulan. Luulin ehtiväni panemaan sen takaisin, ennenkuin te
tulitte kotiin. Sitten menin ulos. Kun menin porrasta pitkin Tumman,
päilyvän aallokon yli, otin neulan rinnastani vilkaistakseni taas
siihen hieman. Oi, kuinka se säkenöi auringonpaisteessa! Sitten
kumarruin eteenpäin käsipuun yli ja silloin -- silloin se luiskahti
kädestäni ja putosi alas ja vaipui ainaiseksi Tummaan, päilyvään
aallokkoon... Kas niin, nyt olen tunnustanut parhaani mukaan, Marilla.
Marilla tunsi jälleen vihan kuohahtavan sisässään. Tyttöletukka
oli luvattomasti ottanut ja kaupanpäälliseksi vielä hukannut hänen
kallisarvoisen ametistineulansa, ja siinä hän nyt istui ja kertoi,
kuinka kaikki kävi sen joutuessa hukkaan -- osoittamatta pienintäkään
murheen tai katumuksen merkkiä.
-- Anna, tämä on kauheata, sanoi hän koettaen puhua tyynesti. --
Sinä olet ilkein tyttö, josta koskaan olen kuullut puhuttavan.
-- Niin, varmaankin olen sellainen, myönsi Anna tyynesti. -- Ja
tiedän saavani rangaistuksen. Siihenhän Marilla on pakotettu... Mutta
emmekö voi tehdä sitä nyt heti, niin se on suoritettu, ennenkuin
lähden huviretkelle?
-- Huviretkelle, kiitän kauniisti! Älä luulekaan, että lähdet
millekään huviretkelle. Se saa olla rangaistuksesi, mutta se ei ole
puoleksikaan niin ankara kuin oikeudenmukaisesti olisit ansainnut.
-- Enkö saa mennä mukaan huviretkelle? -- Anna ryntäsi ylös ja
tarttui kiivaasti Marillan käteen. -- Mutta senhän lupasitte minulle.
Oi, Marilla, minun täytyy päästä mukaan huviretkelle! Juuri siksihän
tunnustin! Rangaiskaa minua millä muulla tavoin tahansa, mutta
ei näin! Oi, kiltti, kulta Marilla, antakaa minun päästä mukaan
huviretkelle! Ajatelkaa jäätelöä! Kuka tietää, tokko minulle enää
milloinkaan tarjotaan maistettavaksi jäätelöä?
Marilla irroittautui kivikovalla päättäväisyydellä rukoilevista
käsistä.
-- Rukoileminen ei maksa vaivaa, Anna. Sinä jäät pois huviretkeltä ja
siinä piste. Ei, ei sanaakaan!
Anna ymmärsi, että Marilla oli taipumaton. Hän löi kätensä yhteen,
päästi läpitunkevan parkaisun ja heittäytyi päätäpahkaa vuoteelle,
itkien ja vääntelehtien hurjassa epätoivon puuskassa.
-- Luulen, että tyttö menettää järkensä! huudahti Marilla ja kiiruhti
ulos huoneesta. -- Hänhän käyttäytyi aivan kuin mielipuoli. Ellei
hän ole hullu, niin on hän perin ilkeä ja turmeltunut. Hohoi-jaa --
mitähän, jos Rakel sittenkin olisi oikeassa?
Se oli mitä murheellisin aamupäivä. Marilla raatoi seitsemän edestä
ja pesi eteisenlattian ja maitokamarin hyllyt, kun hän ei voinut
keksiä mitään muuta tekemistä. Eivät hyllyt eivätkä lattiat olleet
sen tarpeessa -- mutta Marilla teki sen. Sitten hän meni ulos ja
haravoi pihan.
Kun päivällinen oli valmis, meni hän portaille ja huusi Annaa.
Kyynelistä märät kasvot katsoivat murheellisina alas käsipuun yli.
-- Tule alas syömään päivällistä, Anna!
-- En halua mitään päivällistä, Marilla, sanoi Anna nyyhkyttäen. --
En kuitenkaan voisi syödä mitään. Sydämeni on murtunut. Marilla on
sen murtanut, ja kerran vielä tulette kärsimään omantunnonvaivoja
siitä, mutta minä annan teille anteeksi. Sen teen... Mutta syödä
en voi, kaikkein vähiten keitettyä kinkkua ja vihreitä herneitä...
Sellainen vahva ruoka on niin vasten luontoa, kun on niin
murheellinen kuin minä.
Marilla meni neuvottomana takaisin keittiöön ja purki harminsa ja
suuttumuksensa Matthew veljelleen, jota raateli ristiriita hänen
oikeudentuntonsa ja Annaa kohtaan tuntemansa osanoton välillä, ja
joka siksi juuri nyt oli ylen onneton.
-- Niin, kultaseni, on selvää, ettei hänen koskaan olisi pitänyt
ottaa rintaneulaa ja sitten viime hetkeen saakka kieltää sitä, myönsi
hän synkästi tuijottaen lautaseensa, jolla oli keitettyä, savustettua
kinkkua ja hernemuhennosta. Hän, kuten Annakin, tuntui pitävän tätä
ruokaa vähän sopivana voimakkaille mielenliikutuksille. -- Mutta
hänhän on vielä lapsi, jos oikein asiaa ajatellaan... Etkö sentään
ajattele, että on sydämetöntä pidättää häntä huviretkeltä, kun hän
nyt on niin iloinnut siitä?
-- Saanenpa sanoa, että sinä haastelet perin merkillisesti. Minun
mielestäni olen antanut hänen päästä aivan liian helpolla. Ja hän ei
näytä itse käsittävän, kuinka suunnattoman huonosti hän on menetellyt
-- se se juuri minua eniten suututtaa. Hän itkee huviretken vuoksi,
mutta ei siksi, että hän on hukannut hienon neulani. Ja sinulta hän
saa kannatusta, sinä puolustat häntä kaiken aikaa -- sen näen aivan
hyvin.
-- Hänhän on vain lapsi, toisti Matthew matalalla äänellä. -- Ja
muista -- hänhän ei ole koskaan saanut mitään kasvatusta.
-- Ei, se kyllä näkyy, mutta sitä hän on nyt saava, vastasi Marilla.
Vastaus saattoi Matthew'n vaikenemaan, vaikkakaan se ei saanut
häntä vakuutetuksi. Päivällinen kului apean mielialan vallitessa.
Ainoa, joka oli hyvällä tuulella, oli Jerry Buote, renkipoika, ja
Marilla katsoi hänen leveätä virnistelyään ja iloista ilmettään
personalliseksi loukkaukseksi.
Kun astiat oli pesty, taikina pantu suureen savivatiin seisomaan
seuraavaksi päiväksi ja kanat olivat saaneet ruokaa tuli Marilla
ajatelleeksi, että hän oli huomannut pienen repeämän parhaassa
mustassa silkkihuivissaan, kun hän otti sen hartioiltaan
maanantai-iltana tultuaan kotiin Suojelusyhdistyksestä. Senpä hän nyt
tosiaankin istuutuisi laittamaan.
Huivi oli pahvirasiassa hänen suuressa tammiarkussaan. Kun Marilla
otti sen ulos, lankesivat auringonsäteet, jotka pujahtivat sisään
ikkunan ympärillä kiertelevien villiviiniköynnösten välitse,
jollekin, joka oli kiinni huivissa -- jollekin, joka kimalteli ja
heijasti valon takaisin useista pienistä hiotuista sinipunervista
pinnoista. Marilla kävi kiinni esineeseen petolinnun liikkeellä. Se
oli ametistineula, joka oli takertunut kiinni pitsihuivin kudottuihin
kukkiin pienestä hakasesta, johon neula tavallisesti kiinnitettiin.
-- No, suuri pyhä Antonius, näitä tämä merkitsee? huudahti
Marilla äärimmäisen hämmästyneenä. -- Tässä on rintaneula, aivan
vahingoittumattomana, ja minä kun luulin sen lepäävän Barryn lammikon
pohjalla. Mitä maailmassa tyttö tarkoittaa sanoessaan, että hän on
sen ottanut ja hukannut? Luulenpa totta tosiaan, että Vihervaara on
lumottu. Nyt muistan, että tullessani maanantai-iltana kokouksesta
laskin huivini hetkeksi piirongille. Rintaneula on kaiketi silloin
tarttunut siihen jollakin tavoin. Niin, sen minä sanon!...
Marilla lähti itäiseen vinttikamariin rintaneula kädessä. Anna oli
itkenyt kyllikseen ja istui surullisena ikkunan ääressä.
-- Anna Shirley, sanoi Marilla juhlallisesti, juuri nyt löysin
rintaneulani, joka oli kiinni mustassa pitsihuivissani. Nyt haluan
tietää, mitä tarkoitit tuolia kauniilla jutuilla, jonka minulle
syötit aamulla?
-- Ah, tehän sanoitte, että saisin istua täällä, kunnes tunnustaisin,
sanoi Anna väsyneesti. -- Silloin ajattelin, että tunnustaisin
jotain, jotta saisin olla mukana huviretkellä. Ja yöllä vuoteessa
sepitin tunnustuksen ja tein sen niin hyvin kuin taisin. Luin sen
moneen kertaan, etten unohtaisi sitä. Mutta te ette antanut minun
kuitenkaan päästä huviretkelle, niin että koko vaivasta ei ollut
mitään hyötyä.
Marillan täytyi vasten tahtoaan nauraa. Mutta omassatunnossaan hän
tunsi pistoksen.
-- Anna, sinä olet verraton!... Mutta minä olin väärässä, sen
ymmärrän nyt. Tyttöseni -- minun ei olisi pitänyt epäillä sanojasi,
kun en koskaan ollut saanut sinua kiinni valheesta... Luonnollisesti
ei ollut sinun puoleltasi oikein tehty sepittää juttu rikoksesta,
jota et lainkaan ollut tehnyt, mutta... Hm!... Niin, Anna, jos annat
minulle anteeksi, niin suon minä anteeksi sinulle, ja niin olemme
taas yhtä hyviä ystäviä. Laita nyt itsesi kuntoon huviretkelle!
Anna lensi ylös kuin raketti.
-- Oi, Marilla, eikö ole jo liian myöhäistä?
-- Ei toki, kello on vasta kaksi. He ovat nipinnapin ehtineet
kokoontua, ja kuluu vielä tunti, ennenkuin he juovat teetä. Pese
kasvosi ja siisti tukkasi ja pue yllesi pumpulipukusi. Minä laitan
eväskorisi kuntoon. Täällä on sekä sokerikakkua että kermahyytelöä ja
vohveleja... Ja Jerry saa hakea tamman ja kyyditä sinut hakaan, jossa
teidän huviretkenne piti olla.
-- Oi, Marilla, huudahti Anna ja syöksyi päistikkaa pesuvatiin.
Muutaman sekunnin kuluttua: -- Viisi minuuttia sitten olin -- m-m-m,
kas nyt sain saippuata silmiini, uh -- olin niin suunnattoman
onneton, että toivoin, etten koskaan olisi syntynyt, ja nyt en
haluaisi vaihtaa enkelin kanssa.
Sinä iltana palasi lopenuupunut, mutta sanomattoman onnellinen Anna
Vihervaaralle.
-- Oi, Marilla, saatte uskoa, että olemme pelmunneet!
Pelmuta on uusi sana, jonka opin tänään -- kuulin Alice Bellin
käyttävän sitä. Eikö se ilmaise äärettömän paljon? Kaikki tyyni
oli ihastuttavaa. Tee maistui niin ihanalta vihreässä metsässä
kaikkine mainioine leivoksineen, joita tarjosimme toisillemme
eväslaukuistamme, ja sitten herra Andrews antoi meidän mennä
soutelemaan Tummassa, päilyvässä aallokossa -- kuusi kappaletta
kerralla. Ja Jane Andrews oli vähällä keikahtaa järveen. Hän kumartui
poimimaan lumpeenkukkia, ja ellei hänen isänsä olisi juuri viime
hetkessä saanut kiinni hänen vyöstään, niin olisi hän varmasti
keikahtanut veteen ja ehkä hukkunut, kunpa se olisin ollut minä! Mikä
seikkailu kerrottavaksi jälestäpäin! Olla melkein hukkumaisillaan! Ja
jäätelöä me saimme. Niin, kas jäätelö -- sitä en voi millään sanoilla
kuvata... Se aivan suli suussa...
Samana iltana Marilla kertoi koko jutun Matthew'lle istuessaan
parsimakorinsa ääressä ja parsiessaan sukkia.
-- Olen täysin halukas myöntämään, että tein erehdyksen, lopetti
hän aivan vilpittömästi. -- Mutta otan tämän opikseni. Minun täytyy
kuitenkin kaikitenkin nauraa Annan "tunnustukselle", vaikkei minun
kai pitäisi... Sehän oli myöskin valhe, mutta omalaatuisensa valhe,
ja kuinka lieneekään, saan kai minä ottaa vastuun siitä niskoilleni.
Niin, tyttöhäiläkkää on totta tosiaan välistä oikein vaikea
ymmärtää... Mutta luulen sentään, että siitä selvitään. Ja hän tuo
vaihtelua taloon -- se ainakin on varmaa.