-- Annan pitäisi tulla sisään ja istuutua käsityönsä ääreen, sanoi
Marilla, katsoen kelloa ja siitä ulos väkevään iltapäiväauringon
paisteeseen, jonka kesäisessä helteessä kaikki tuntui tylsistyvän.
-- Hän jäi leikkimään Dianan kanssa puoli tuntia pitemmäksi aikaa
kuin minä annoin luvan, ja nyt hän on hypähtänyt halkopinolle
istumaan ja lavertelee Matthew'n kanssa, ja hänen suunsa käy kuin
myllynratas, vaikka hän varsin hyvin tietää, että hänen pitäisi olla
täällä sisällä ompelemassa. Ja hän seisoo tietysti ja kuuntelee
tyttöä kuin toinen hupakko -- mitä enemmän tyttö lörpöttelee ja mitä
kummallisempia asioita hän kertoo, sitä ihastuneempi on hän, se kyllä
näkyy. Anna Shirley, tule sisään heti paikalla, etkö kuule, kun
huudan.
Joukko lyhyitä ja kovia naputuksia länsi-ikkunaan -- ja Anna tuli
lentäen pihalle loistavin silmin, poskilla heikko punerrus ja
valtoimet hiukset liehuen jälessä kuin kullanpunainen lyhde.
-- Oi, Marilla, huudahti hän hengästyneenä, ensi viikolla on
sunnuntaikoulun huvimatka -- se tehdään herra Andrew'n niitylle,
aivan lähelle Tummaa, päilyvää aallokkoa! Johtajan rouva Bell ja
rouva Lynde laittavat jäätelöä -- ajatelkaahan vain, Marilla --
jäätelöä! Ah, kulta Marilla, saanhan mennä mukaan?
-- Oleppas hyvä ja katso kelloa, Anna. Mihin aikaan käskin sinun
tulemaan sisään?
-- Kello kaksi -- ajatelkaas, miten hauskaa tulee olemaan
huviretkellä, Marilla! Ja saanhan mennä mukaan? En ole ollut koskaan
mukana millään huviretkellä -- olen vain uneksinut sellaisista,
mutta --
-- Niin, käskin sinun olla täällä kello kaksi, ja nyt se on
neljännestä vailla kolme. Olisipa mukava tietää, mikset sinä tottele
minua, Anna?
-- Ah, kyllä se oli tarkoitukseni... Mutta meillä oli niin
suunnattoman hauskaa Satakielenpesässä. Ja sittenhän minun täytyi
kertoa Matthew'lle huviretkestä. Matthew, hän kuuntelee minua niin
mielellään, hän... Voi, saanhan mennä mukaan?
-- Saat oppia vastustamaan kiusausta Satakielensisään tai miksi sitä
nyt sanoit... Kun määrään sinulle ajan, milloin on tultava kotiin,
et saa tulla kolme neljännestä myöhemmin. Ja kaikella on aikansa --
myös juttuamisella niitten kanssa, jotka mielellään kuuntelevat...
Mitä tulee huviretkeen, niin luonnollisesti saat olla siinä mukana.
Olethan pyhäkoulun oppilas, enkä minä tahdo kieltää sinua, kun kaikki
muut pikku tytöt saavat mennä mukaan.
-- Mutta -- mutta -- sopersi Anna, Diana sanoo, että jokainen ottaa
mukaansa eväskorin. Minähän en osaa laittaa mitään ruokaa, Marilla,
ja -- niin, minulle ei merkitse niin paljon olla huviretkellä ilman
puhvihihoja, mutta olisin hirveän pahoilla mielin, ellei minulla
olisi eväskoria... Se on painanut mieltäni aina siitä pitäen, kun
Diana puhui siitä minulle.
-- Sen ei tarvitse kauempaa painaa mieltäsi. Minä laitan korin
kuntoon sinulle.
-- Ah, sinä herttainen, kulta Marilla! Oi, kuinka kiltti olet
minulle! Oi, kuinka olen sinulle kiitollinen!
Näiden ah- ja oi-huudahdusten jälkeen Anna heittäytyi Marillan kaulaan
ja suuteli ihastuneena hänen sisäänpainuneita poskiaan. Ensi kertaa
koko Marillan elämässä lapsenhuulet koskettivat vapaaehtoisesti
hänen kasvojaan. Jälleen häntä värähdytti jokin samalla kertaa outo
ja suloinen tunne... Salaa hän piti paljonkin Annan äkillisestä
hyväilynpuuskasta -- mikä luultavasti oli syynä siihen, että hän
sanoi sangen yrmeästi:
-- Kas niin, nyt se saa riittää... Näen mieluummin sinun tekevän,
mitä sinulle käsketään. Mitä sitten tulee ruuanlaittoon, niin aion
opettaa sinulle ensi alkeet jonakuna päivänä. Mutta sinä olet niin
ajattelematon ja huimapäinen, Anna, että olen tahtonut odottaa
nähdäkseni, etkö ensin vähän talttuisi, ennenkuin alotan. Sinun on
pidettävä ajatuksesi kurissa, jos seisot hellan ääressä, eikä käy
päinsä vaipua haaveiluihin, kun on vatkattava pannukakkua. Hae nyt
tilkkumattosi esiin ja valmista ruutusi, ennenkuin teeaika tulee.
-- Minä en pidä tilkkumatosta, sanoi Anna nyrpeänä, hakiessaan esille
työkorinsa ja istuutuessaan huoahtaen punaisen ja valkoisenkirjavan
kangastilkkukasan eteen. Jokin ompelulaji voisi kyllä olla hauskaa,
mutta tämä on hirmuisen yksitoikkoista. Ruutu liitetään ruutuun,
mutta kuitenkin tuntuu siltä kuin ei koskaan päästäisi mihinkään.
Toivoisin ajan rientävän yhtä nopeasti ruutuja yhteen ommellessa
kuin Dianan kanssa leikkiessä. Saatte uskoa, Marilla, että meillä on
hauskaa päivisin!... Minun asiani on enimmäkseen keksiä, mitä teemme,
mutta sen teen niin sydämen halusta. Diana on niin kauhean kiltti
ja mainio kaikessa muussa. Tiedättehän tuon pienen maakaistaleen
toisella puolen puroa, joka virtaa meidän ja Dianan isän maitten
välillä? Se kuuluu pyhäkoulun johtajalle, ja yhdessä kulmassa on
valkeitten koivujen muodostama pieni piiri -- romanttisin paikka,
mitä ajatella voi, Marilla. Siellä on Dianan ja minun leikkitupa.
Me sanomme sitä Satakielenpesäksi. Eikö se olekin runollinen nimi?
Makasin hereillä ja mietin koko yön, ennenkuin keksin sen. Sitten,
juuri kun minun piti nukkua, se välähti kuin iskettynä. Diana
hurmaantui kuullessaan sen. Siellä on niin monta sievää laululintua
puissa yltympäriinsä.
Olemme järjestäneet talomme hienosti, sen saatte uskoa, Marilla.
Teidän pitää tulla katsomaan sitä -- eikö niin? Meillä on suuria
mukulakiviä, aivan sammalten peittämiä, tuoleina, ja lautoja, jotka
on asetettu puusta puuhun hyllyjen asemasta. Ja niillä on meidän
koko pöytäkalustomme. Siihen kuuluu tietysti vain kokoonhaalittuja
posliininpalasia, mutta onhan maailman helpoin asia kuvitella niiden
olevan lautasia ja vateja. Siellä on muuan kulhon kappale, joka
on koristettu punaisilla ja keltaisilla kukilla ja on erikoisen
kaunis. Se on meidän vierashuoneessamme, ja siellä on meillä myöskin
keijukaisten kuvastin. Diana on löytänyt sen heidän kanakoppinsa
takaa. Se on aivan täynnä sateenkaaria -- loistaa ja välkehtii niin
kauniisti -- ja Dianan äiti sanoi, että se on kuulunut kattolamppuun,
joka heillä kerran on ollut. Mutta me kuvittelemme, että keijukaiset
kadottivat sen kerran, kun he pitivät pitoja, jonka vuoksi nimitämme
sitä keijukaisten kuvastimeksi.
Matthew on luvannut tehdä meille pöydän. Pientä pyöreätä lampea
herra Barryn haassa me nimitämme Kirkassilmäksi. Siellä olen istunut
ja lukenut kirjaa, jonka Diana on minulle lainannut. Se oli hyvin
jännittävä kirja, Marilla. Siinä oli viisi kosijaa, jotka kilpailivat
hänen kädestään -- sankarittaren... Minä olisin iloinen, kun minulla
olisi edes yksi. Hän oli hyvin kaunis, ja hän sai kestää suuria
koettelemuksia. Niin pian kuin hänelle jotain sattui, niin hän
pyörtyi... Olisi hauskaa osata pyörtyä, eikö totta, Marilla? Se olisi
niin mielenkiintoista... Mutta minä olen kauhean terve, vaikka olen
niin laiha. Luulen muuten, että olen alkanut lihoa, vai kuinka? Joka
ikinen aamu noustessani ylös katselen kyynärpäitäni nähdäkseni eikö
sinne ilmesty kuoppia.
Diana saa piakkoin uuden puvun -- siihen laitetaan puolilyhyet
hihat. Sen hän panee ylleen huviretkelle. Ah kunpa vain olisi kaunis
ilma ensi keskiviikkona! En luule että kykenisin kestämään sitä
surua, että jotain tapahtuisi, mikä estäisi minua tulemasta mukaan
huviretkelle. Tietysti eläisin sen jälkeenkin -- mutta surisin
hirveästi... Ajatelkaas, he soutelevat veneissä Tummalla, päilyvällä
aallokolla, ja siellä on jäätelöä -- siitähän olen jo puhunut. En ole
koskaan maistanut jäätelöä. Diana koetti selittää, minkälaista se
on, mutta jäätelö kuulunee niihin asioihin, joista ei voi saada edes
mielikuvaa...
-- Anna, olen katsonut kelloon, ja sinä olet nyt laverrellut kymmenen
minuttia, sanoi Marilla. -- Nyt olisi tosiaankin huvittavaa nähdä,
osaatko vaieta yhtä kauan.
Anna vaikeni -- melkein yhtä kauan. Mutta jälellä olevat viikon
päivät: hän puhui huviretkestä, ajatteli huviretkeä ja uneksi
huviretkestä.' Lauantaina satoi, ja hän joutui vähitellen niin
järjettömän tuskan valtaan siitä, että sadetta kestäisi keskiviikkoon
asti, että Marilla antoi hänen ommella ylimääräisen ruudun
tilkkumattoon rauhoittaakseen hänen hermojaan.
Sunnuntaina kirkosta palatessa uskoi Anna Marillalle, että koko
hänen ruumiinsa oli käynyt kylmäksi mielenliikutuksesta, kun pastori
kuulutti huviretken saarnastuolista.
-- Oi, kuinka selkäpiitäni karmi, Marilla! Ennenkuin silloin en
todella voinut uskoa, että huviretkestä todella tulisi totta. Olin
niin peloissani, että olin vain kuvitellut kaikki tyyni. Mutta kun
pastori sanoo saarnastuolista jonkun asian, niin on kait pakko se
uskoa.
-- Sinä syvennyt aivan liiaksi siihen, mikä kulloinkin askarruttaa
mielikuvitustasi, Anna, sanoi Marilla huoaten. -- Pelkään, että saat
nähdä monen toiveesi murskautuvan myöhemmin elämässäsi.
-- Ah, Marilla, puolet huvistahan on siinä, että saa iloita jostain
asiasta etukäteen! huudahti Anna. -- Voihan sattua ettei saakaan itse
asiaa, mutta eihän mikään voi estää halajamasta ja toivomasta sitä!
Rouva Lyndellä on tapana sanoa: "Autuaita ovat ne, jotka eivät odota
mitään, sillä he eivät pety." Mutta minun mielestäni olisi pahempi
olla odottamatta mitään kuin pettyä.
Marillalla oli kuten tavallisesti ametistirintaneulansa kirkossa.
Hän piti sitä aina kirkossa. Hän olisi pitänyt eräänlaisena
pyhänhäpäisynä sen kotiin jättämistä -- yhtä anteeksiantamattomana
kuin jos hän olisi unohtanut Uuden testamenttinsa tai kolehtirahan.
Tämä ametistirintaneula oli Marillan arvokkain omaisuus. Eräs
merimies-setä oli lahjoittanut sen hänen äidilleen, joka
vuorostaan oli lahjoittanut sen Marillalle. Se oli vanhanaikuinen,
pitkulainen rintaneula, joka sisälsi erittäin kauniiden ametistien
kehystämän kiharan äidin tukasta. Marillalla oli liian vähän
jalokivientuntemusta ymmärtääkseen, kuinka hienoja ametistit itse
asiassa olivat, mutta hän piti niitä hyvin aistikkaina ja tiesi
varsin hyvin, kuinka kauniisti niiden sinipunerva hohde erottautui
kaulan luona ruskeata silkkileninkiä vasten, vaikkei hän voinutkaan
nähdä itse neulaa.
Annan oli vallannut mitä voimakkain ihailu, kun hän näki koristeen
ensi kerran.
-- Oi, Marilla, sepä oli oikein hienonhieno rintaneula... En käsitä,
kuinka voitte seurata saarnaa ja rukouksia, kun teillä on se
rinnassanne. Minä en voisi -- se on varmaa. Ah, kuinka ihastuttavia
ametistit ovat -- juuri sellaisiksi olen kuvitellut timantteja.
Kauan sitten, ennenkuin koskaan olin nähnyt timanttia, luin niistä
ja koetin kuvitella niitä ajatuksissani. Luulin, että ne olivat
purppuranpunaisia ja loistivat katonrajassa jossain pimeässä
huoneessa... Eräänä päivänä sain nähdä oikean timantin sormuksessa --
mutta nolostuin niin, että itkin... Tietysti se oli sievä, mutta se
ei ollut lähimainkaan sellainen kuin olin kuvitellut. Saanko pitää
neulaa kädessäni pikku, pikkuruikkusen, Marilla? Eivätköhän ametistit
voisi olla hyvien orvokkien sieluja...