Vasta seuraavana perjantaina Marilla kuuli jutun kukitetusta hatusta.
Hän tuli kotiin rouva Lynden luota ja pani heti Annan tilille.
-- Anna, rouva Lynde väittää, että sinä olit kirkossa viime
sunnuntaina hattu mitä naurettavimmalla tavalla koristettuna
orjanruusuilla ja voikukilla. Kuinka voi mieleesi juolahtaa
tuollainen hullu päähänpisto? Varmaan näytit variksenpelätiltä.
-- Niin, tiedän kyllä, ettei keltainen ja heleänpunainen pue minua...
alkoi Anna.
-- Pukea ja pukea! Kenen luulet siitä piittaavan? Kukat hatussasi, ne
ne olivat naurettavia, samantekevää mitä väriä ne olivat. Sinä olet
ylenmäärin kärsivällisyyttä koetteleva lapsi.
-- En voi käsittää, miksi on naurettavampaa kantaa kukkia hatussa
kuin puvussa, huomautti Anna. -- Niin monella pikku tytöllä siellä
oli kukkakimppuja kiinnitettyinä nuppineuloilla leninkiin. Mitä eroa
siinä on?
Marilla ei kuitenkaan ollut halukas antamaan joittenkin viekkaitten
vertailujen johtaa harhaan arvosteluaan.
-- Sinun ei pidä vastata minulle noin, Anna. Menettelit joka
tapauksessa hyvin tyhmästi -- älä enää koskaan tee mitään sellaista!
Rouva Lynde luuli, että hän vaipuisi maan alle nähdessään sinun
tulevan tuollaisessa kumman näköisessä asussa. Hän ei voinut päästä
niin lähelle sinua, että hän olisi voinut käskeä sinun ottamaan ne
pois, ennenkuin oli liian myöhäistä. Hän sanoo, että ihmiset pitivät
siitä hirveätä ääntä... He tietysti luulivat, ettei minulla ollut sen
enempää älyä, kun annoin sinun käydä pyntättynä tuolla tavoin.
-- Ah, kuinka pahoillani olen, sanoi Anna kyynelsilmin. -- En
ikinä luullut teidän panevan sitä pahaksenne... Ruusut ja voikukat
olivat niin suloisia, että luulin niitten näyttävän oikein somilta
hatussani. Niin monen muun pikkutytön hatussa oli tekokukkia. --
Pelkään, että aiheutan teille kauhean paljon huolta ja vaivaa. Ehkä
teidän mieluummin pitäisi lähettää minut takaisin lastenkotiin? Se
olisi hirveätä, en luule, että voisin sitä kestää, saisin varmaankin
keuhkotaudin, niin laiha kun olen... Mutta no olisi kuitenkin parempi
kuin olla alituiseksi kiusaksi teille...
-- Loruja, sanoi Marilla, itseensä suuttuneena siitä, että oli
saattanut tytön itkemään. -- En todellakaan tahdo lähettää sinua
takaisin lastenkotiin. Kaikki, mitä haluan, on vain, että käyttäydyt
kuin muutkin pikku tytöt etkä tee itseäsi naurettavaksi. Älä nyt enää
itke, niin saat kuulla jotain hauskaa! Diana Barry on tullut tänään
kotiin. Menen sinne kuulemaan, saanko lainata rouva Barrylta hameen
kaavaa, ja jos haluat, voit tulla mukaan ja tutustua Dianaan.
Anna nousi ylös ristissä käsin ja kyynelten vielä kimallellessa
poskipäillä; pesuriepu, joka hänen piti kääriä kokoon, putosi
lattialle hänen sitä huomaamattaan.
-- Oi, Marilla, minua niin pelottaa! Nyt, kun tuo hetki todella
lähestyy, olen niin peloissani! Ajatelkaas, jos ei hän pitäisikään
minusta! Se olisi koko elämäni murheellisin pettymys.
-- No no, älähän nyt niin hätäile! Ja jätä pois tuollaiset pitkät
sanat! Ne kuuluvat niin hullunkurisilta pienen tytön suusta. Mutta
kaikki riippuu hänen äidistään. Jos ei hän pidä sinusta, niin on
samantekevää, olipa Diana sinuun miten ihastunut tahansa. Jos hän on
kuullut puhuttavan siitä, kuinka sinä hyökkäsit rouva Lynden kimppuun
ja että sinä menit kirkkoon voikukkia hatussa, niin en tiedä, mitä
hän sinusta ajattelee... Katso, että käyttäydyt kohteliaasti ja
kiltisti ja varo tuomasta ilmi ajatuksiasi tuolla ihmeellisellä
tavallasi... Voi minun päiviäni -- luulenpa, että tyttöhupelo vapisee!
Anna vapisi todellakin. Hänen kasvonpiirteensä olivat kalpeat ja
jännittyneet.
-- Ah, Marilla, tekin olisitte kiihtynyt, jos pian tapaisitte pienen
tytön, jonka toivoisitte tulevan parhaaksi ystäväksenne -- ja sitten
hänen äitinsä ei ehkä pitäisikään teistä, sanoi hän kiireesti
rientäessään hattuaan hakemaan.
He menivät Mäntymäelle oikotietä pitkin suoraan puron yli ja pientä
metsäistä rinnettä ylös. Rouva Barry tuli avaamaan, kun Marilla
oli naputtanut keittiön ovelle. Hän oli pitkä, mustasilmäinen ja
mustatukkainen nainen, suun ympärillä päättäväinen piirre. Hänen
sanottiin olevan hyvin ankaran lapsilleen.
-- Hyvää päivää, Marilla, sanoi hän sydämellisesti. -- Käy sisään!
Voin arvata, että tämä on se pikku tyttö, jonka olet ottanut luoksesi?
-- Niin, tämä on Anna Shirley, sanoi Marilla.
-- A:lla kirjoitettuna lopussa, kuiskasi Anna, miten tuskainen ja
kiihtynyt hän tunsikin olevansa, oli lujasti päättänyt, ettei mitään
väärinkäsitystä saisi syntyä tässä tärkeässä kohdassa.
Rouva Barry, joka joko ei kuullut tai ymmärtänyt, otti häntä vain
kädestä ja sanoi ystävällisesti:
-- Kuinka voit?
-- Ruumiini voi hyvin, vaikka sieluni onkin kovin järkytetty --
kiitos kysymästä, vastasi Anna vakavasti. Syrjään Marillalle hän
lisäsi kuuluvasti kuiskaten: -- Tämähän ei liene ollut mitään
vaarallista, Marilla?
Diana istui sohvalla lukien kirjaa, jonka hän pudotti vieraiden
astuessa sisään. Hän oli hyvin soma pikku tyttö, jolla oli äidin
mustat silmät ja tukka, ruusuiset posket ja iloinen kasvojen ilme,
jonka hän oli perinyt isältään.
Tämä on minun pikku tyttöni, Diana, sanoi rouva Barry. -- Diana, sinä
voit viedä Annan kanssasi puutarhaan ja näyttää hänelle kukkasi. Se
on sinulle paljon hyödyllisempää kuin istua siinä nenä kirjassa. Hän
lukee aivan liian paljon -- tämä sanottiin Marillalle, kun pikku
tyttö oli poistunut -- enkä voi häntä estää, sillä hänen isänsä
on hänen puolellaan. Aina hän rasittaa silmiään lukemisella. Olen
iloinen, jos hän saa leikkitoverin -- ehkä hän sitten viihtyy enemmän
ulkona.
Ulkona puutarhassa, auringonlaskun lempeässä hohteessa, mikä valui
puutarhan toista sivua varjostavien vanhojen, tummien honkien
välitse, seisoivat Anna ja Diana, ujosti katsellen toisiaan mitä
koreimman tulenkeltaisen liljaryhmän ylitse.
Barryn puutarha oli varjoisa ja tuoksuva suojapaikka, niin täpötäynnä
kukkia, että se jokaisena muuna vähemmän tärkeänä hetkenä olisi
lumonnut Annan sydämen. Sitä ympäröivät muhkeat vanhat piilipuut
ja korkeat männyt, joitten juurella hoidettiin niitä kukkia, jotka
rakastavat varjoa. Somat, kiemurtelevat hiekkakäytävät, näkinkengillä
sievästi reunustetut, halkoivat sitä kuin kosteat punaiset nauhat,
ja kukkalavoissa niitten välillä versoi joukko vanhanaikuisia kukkia
villissä uhkeudessaan.
Siellä oli valkeita ja punaisia palavia sydämiä ja suuria, korean
karmosininpunaisia piooneja, uhkeita resedoja ja kirkkaansinisiä
kellokukkia, kasteisia, ihanasti tuoksuvia kiulukoita, heleänpunaisia,
sinisiä ja valkeita akileioja ja junakeltaisia kehäkukkia, kokonaisia
mättäitä sinipunervia saksankatajia, minttuja ja lavendeleja,
tuoksuherneitä kaikissa kalpeissa ja hienoissa vivahduksissa,
tulipunaisia krasseja ja komeita kurjenmiekkoja, joitten
miellyttävät ääriviivat erottuivat runsaskukkaisia deutsiapensaita
vasten. Se oli puutarha, jossa auringonpaiste viivähti ja mehiläiset
surisivat ja tuulenhenki aivan talttuneena suhisi ja sihisi kaiken
vehreyden ja kukkaisloiston keskellä.
-- Ah, Diana, sanoi Anna viimein ja alensi äänensä melkein
kuiskaukseksi, luuletko -- luuletko, että voit pitää minusta pikku
hiukkasen -- siksi paljon, että voit tulla ystävättärekseni?
Diana nauroi. Diana nauroi aina ennenkuin hän sanoi jotain.
-- Varmasti luulen, sanoi hän epäröimättä. -- Olen hirveän iloinen,
että sinä olet jäänyt Vihervaaralle. Minulla tulee olemaan hupaista,
kun on joku, jonka kanssa leikkiä, ei ole yhtään tyttöä täällä
lähistöllä, jonka kanssa voisin leikitä, ja sisareni eivät ole kyllin
suuria.
-- Tahdotko vannoa aina, aina olevasi minun ystäväni? kysyi Anna
innokkaasti.
Diana näytti kauhistuneelta.
-- Vannominenhan on hirveän rumaa, sanoi hän moittivasti.
-- Äh, ei -- ei sellainen vannominen, jota minä tarkoitan. Vannomista
voi olla kahta lajia, kuten tiedät.
-- Olen kuullut puhuttavan vain yhdestä lajista, vastasi yhä vielä
epäluuloinen Diana.
-- Niin, näetkös, on toinenkin laji. Ja se ei ole ensinkään syntistä.
Se merkitsee vain, että annetaan juhlallinen lupaus. Se ei ole
vaarallista.
-- No niin, senhän voin tehdä, sanoi Diana melkoisesti keventyneenä.
-- Kuinka se tapahtuu?
-- Ojennamme toisillemme kätemme -- kas näin, sanoi Anna vakavasti.
-- Mutta sen pitäisi oikeastaan tapahtua juoksevan veden yli.
Kuvitelkaamme, että tämä hiekkakäytävä on juokseva vesi. Nyt minä
sanelen valan. Minä lupaan ja vannon juhlallisesti olevani uskollinen
parhaalle ystävälleni, Diana Barrylle, niin kauan kuin aurinko ja kuu
kiertävät rataansa... Sano nyt sinä samoin ja pane minun nimeni omasi
tilalle.
Diana toisti valan hihittäen aluksi ja lopuksi. Sitten hän sanoi:
-- Sinä olet metka tyttö, Anna. Olin kyllä kuullut ennenkin, että
sinä olisit omituinen. Mutta luulen, että tulen pitämään sinusta
oikein paljon.
Kun Marilla ja Anna menivät kotiin, saattoi Diana heitä portaalle
asti. Molemmat pikku tytöt kulkivat käsivarret kiedottuina toistensa
ympäri.
Puron luona he jättivät liikuttavat jäähyväiset toisilleen monta
kertaa luvattuaan tavata toisensa seuraavana iltapäivänä leikkiäkseen.
-- No, tapasitko Dianassa sukulaissielun? kysyi Marilla heidän
kulkiessaan puutarhan kautta Vihervaaralle.
-- Oi kyllä, huokasi Anna, onnellisen tietämättömänä Marillan
kysymyksen ivallisuudesta. -- Oi, Marilla, olen tällä hetkellä
Prinssi Edvardin saaren onnellisin tyttö.
Vakuutan teille, että luen tänä iltana rukoukseni mitä
vilpittömimmällä sydämellä. Diana ja minä rakennamme leikkituvan
koivuhakaan huomenna. Saanko pitää ne rikkinäiset posliininpalaset,
jotka ovat ulkona halkopihalla?
Dianan syntymäpäivä on helmikuussa ja minun maaliskuussa. Eikö se ole
hyvin ihmeellinen yhteensattuma?
Diana lainaa minulle erään kirjan luettavaksi. Se on kamalan hauska
ja äärettömän jännittävä. Hän näyttää minulle kaukana metsässä
paikan, jossa kasvaa Vanamoja. Eikö teidänkin mielestä Dianalla ole
hyvin sielukkaat silmät... Diana opettaa minua laulamaan laulun,
jonka nimi on "Nelly kori kainalossa". Hän antaa minulle taulun
ripustettavaksi huoneeni seinälle, se on niin ihastuttavan soma
-- kaunis neiti vaaleansinisessä silkkipuvussa. Hän on saanut
sen eräältä ompelukoneasiamieheltä. Kunpa minullakin olisi jotain
antamista Dianalle!...Olen tuumaa pitempi kuin Diana, mutta hän on
minua paljon lihavampi; hän sanoo, että hän mielellään haluaisi
laihtua, sillä silloin tulee sirommaksi, mutta pelkään hänen sanoneen
sen vain, jotta minä en olisi pahoillani... Joka ainoa päivä menemme
meren rannalle poimimaan näkinkenkiä. Portaan vieressä olevaa lähdettä
olemme päättäneet nimittää Metsänymfin lähteeksi. Eikö se ole hieno
nimi? Olen kerran lukenut sadun lähteestä, jolla oli tuo nimi. Nymfi
on kai jonkinlainen täyskasvuinen keijukainen luulisin...
-- Niin, kunhan et vain lörpöttelisi Dianaa kuoliaaksi, sanoi
Marilla. -- Mutta eräs asia on paras painaa mieleesi, Anna. Et
saa leikkiä koko aikaa, etpä suurinta osaakaan siitä. Sinulla on
askareesi toimitettavana, ja ne on tehtävä ensin.
Annan onnenmalja oli täysi, ja Matthew saattoi sen vuotamaan yli
laitojen. Hän oli juuri tullut kotiin käytyään kauppapuodissa, ja
hän veti hämillään taskustaan pienen tötterön ja ojensi sen Annalle,
katsahtaen samalla rukoilevasti sisareensa.
-- Kuulin sinun kerran sanovan, että pidit suklaakaramelleista, kas
tässä saat muutamia, sanoi hän.
-- Kas sepä vasta oiva keksintö, sanoi Marilla. -- Nyt hän pilaa sekä
hampaansa että vatsansa. No niin, lapsi, älä näytä niin onnettomalta.
Saat tietenkin syödä ne, kun kerran Matthew on ne ostanut. Hänen
olisi paremminkin pitänyt antaa sinulle piparminttukaramelleja. Ne
ovat terveellisempiä. Älä nyt tee itseäsi sairaaksi syömällä ne
kaikki yhdellä kertaa.
-- Ah ei, en varmastikaan, sanoi Anna innokkaasti. -- Syön vain yhden
ainoan tänä iltana, Marilla. Ja enkö saisi antaa Dianalle niistä
puolet? Toinen puoli maistuu kaksinkerroin hyvältä, jos saan antaa
muutamia hänelle. Oi, kuinka hauskaa on ajatella, että minulla on
jotain annettavaa hänelle!
-- On kuitenkin sanottava tytön kiitokseksi, sanoi Marilla Annan
mentyä ylös vinttikamariinsa, että ahne hän ei ole. Siitä olen
iloinen, sillä ahneet lapset ovat minun kauhistukseni... Hyvänen
aika, on vain kolme viikkoa siitä kuin hän tuli, ja minusta tuntuu
jo kuin olisi hän ollut täällä aina. En osaa kuvitella taloa ilman
häntä. Älä nyt taas ota tuota ilmettä "mitäs minä sanoin?", Matthew.
Se on naisellakin jo kyllin vihaksipistävä, mutta miehellä suorastaan
sietämätön. Olen varsin halukas tunnustamaan olevani iloinen siitä,
että suostuin pitämään tyttöpahasen ja että pidän enemmän hänestä
päivä päivältä -- mutta älä kuvittele, että se on sinun ansiosi,
Matthew kulta.